"Did you even try? Again."
Sellainen kommentti herra Dierk Mayerin suusta ei suinkaan ollut mielimusiikkia Meritin korville. Vanha mutta yhä piinkova pappa oli passittanut hänet tallinsa muulimaisimman ratsun selkään ja oletti, että Merit saisi tuosta noin vain kerittyä takakorkean, pitkärunkoisen (ja -turpaisen ja -korvaisen ja -piuhaisen) ja mukavuudenhaluisen Fine Fedoran tuosta noin vain napakalle, ryhdikkäälle rullalle. Siis tietenkään ei saanut rullata. Piti vain onnistua mystisin ottein nostamaan säädylliseen ryhtiin.
Merit ei pitänyt ranskalaisorista. Se oli aivan vääräntyyppinen hevonen hänelle. Ori oli hidas, löntysteleväinen ja hypyissään kauniisti sanottuna energiatehokas, ja Merit piti nopeista, säpäköistä ja kompakteista hevosista (vaikka Dierk väitti niiden olevan hänelle huono match).
Ja mikä se lempinimikin oli? LÄTSÄ. Lits-läts, paistilasta. Meritiä eivät typerät lempinimet viehättäneet, ja jostakin kummasta syystä tämän tallin hevosilla niitä riitti. Joe oli joskus sanonut, että ne olivat joidenkin kesätyöläisten peruja. Kesätyöläisten. Kuka sellaisille antoi luvan nimetä hevosia?
Hampaitaan kiristellen Merit koetti pakottaa "Lätsän" laukan kompaktimmaksi ja terävämmäksi, jotta se mahtuisi Dierkin osoittamaan linjaväliin herran tahtomalla askelmäärällä eikä askeleen lisäyksen seurauksena ajautuisi kolaamisetäisyydelle linjan päättävän okserin etupuomista. Helkkari soikoon. Tällä hevosella sitä sitten pitäisi kilpailla ihan kansainvälisissä kisoissa.
Onneksi Meritillä oli epäonnistumisten parkkiinnuttama nahka ja jääräpäinen luonne. Jos herra Mayer niin vaati, kyllä hän tekisi itsestään kansainvälisen narrin itselleen sopimattoman ratsun kanssa, eikä se tuntuisi missään enää sitten, kun jossakin vaiheessa kova työ alkaisi kääntyä onnistumisiksi. Silloin Merit Kaldan tie tähteyteen aukeaisi, ja hänpä iskisi vaihteen silmään ja painaisi kaasua niin kuin kunnon autobahnilla kuuluisi.