Rasmus: Isoissa kisoissa

Vuoden 2020 Power Jump alkoi sillä, että toinen mun ratsuistani loukkaantui. Toki jos oli pakko valita, mä olin tyytyväinen että itsensä teloi Vivani eikä Carri – mutta kaikista mieluiten mä olisin tietenkin hypännyt molemmilla.

Vivani oli saanut vekin jalkaansa kuljetuksessa suojituksesta huolimatta ja vaikka haava näytti kohtuullisen vaarattomalta, lauantaiaamuna jalka oli selvästi turvoksissa ja lämmin. Vaikka hevonen ei sinällään vaikuttanut kipeältä tai ontunut, oli tietysti itsestään selvää, ettei sen kanssa voisi kisaamaankaan lähteä.

”It’s a sign”, Joe hönkäisi mun korvaan, kun mä olin saanut Vivanin jalan paketoitua. ”Maybe you should have chosen Tin-tin”.

”Well”, mä huokaisin. ”Shit happens.”

Joe hörähti nauruun. ”Absolutely love your attitude, man.”

Vuoden 2020 Power Jump jatkui sillä, että se Merit että Joe ratsastivat omat ratansa melko lailla luokattoman huonosti. Kaikista maailman hevosista Dick otti vain neljä virhepistettä, mikä ei sekään auttanut hilaamaan kaksikkoa tuloslistan puolivälin yläpuolelle, mutta Ykkönen ja Zilver kolasivat useamman esteen ja Alena kieltäytyi hyppäämästä pitkää vettä. Joachim arveli myöhemmin, että se saattoi tehdä kiimaa, sillä Alena jos joku oli nähnyt elämässään esteitä laidasta laitaan.

”Shit happens, right?” Joe kysyi iloisesti laskeutuessaan tamman satulasta ja taputtaessaan sitä kaulalle. Varmaan sekin oli hypännyt elämässään niin monta rataa, ettei yksi epäonnistuminen – edes tällaisessa kisassa – saanut sen venettä keinahtamaan.

”If the boss now fires me, I’ll move to Finland”, se ilmoitti seuraavaksi. “Let’s start a business together.”

“Sure thing”, mä nyökyttelin.

“Now that I’m thinking about it, we could do that even if I won’t get fired”, Joe maalaili. “I’ve been in Germany for too many years. Maybe I do need change.”

Joe näytti hetken aikaa olevan niin tosissaan, että mä hieman kalpenin. Sitten se kuitenkin puhkesi taas nauruun ja lähti kävelyttämään Alenaa, joten mä arvelin, että ehkä mä ja Josefina saataisiin haaveilla omasta tallista edelleenkin kaksin.

Mä, niin kuin Josefinakin, olin kvaalannut erikoisluokkaan ja pääsisin suoraan arvoluokkaan, joten en jaksanut olla kovin huolissani siitä, että mokaisin kaiken omalla radallani. Hyvä perustekeminen saisi riittää, sillä mä en jaksanut uskoa, että niin isossa luokassa me oltaisiin sijoilla kuitenkaan. Ja koska uusinnat olisivat vasta sunnuntaina, ajallakaan ei ollut mitään väliä.

Jostain vatsaan kuitenkin eksyi muutama perhonen, kun erikoisluokka alkoi olla alkamaisillaan. Miten vuoden 2020 Power Jump päättyisi?

Matkalaiset

Rekka oli pakattu täyteen hevosia ja kisaromppeita ja matka taittui sukkelaan. Riesenbeckistä oltiin lähdetty jo perjantaina, jotta päästiin ajoissa laivaan ja seilailemaan kohti hevosenhoitaja-Linuksen kotimaata. Linus oli tietenkin pakattu myös mukaan, sillä poika oli varsin kätevä ja tunnollinen apukäsipari, ja hevosiahan riitti hoidettavaksi: Joachimilla oli ristinään Ruu, Alena ja Silver, ja Merit kilpaili omalla Flingillään, nuorella Tinalla ja pitkin hampain Lätsällä. Joachimia virolaisratsastajattaren suhtautuminen Lätsä-parkaan nauratti. Merit saisi käydä vielä läpi kovan koulun hevosvalinnoista, mikäli jaksaisi työskennellä pitkään grumpy old manin ikeessä.

Hevoset matkustivat enimmäkseen varsin rauhallisina. Oikeastaan vain kokematonta Tinaa oli jännittänyt laivan liikkeellelähtö, ja kun muut hevoset eivät olleet osoittaneet hermostumisen merkkejä, lopulta kirjavakin oli alkanut tyyntyä. Tietysti Ruu häsläsi muuten vain kaikenlaista turhaa, mikä ei yllättänyt ketään, ja Fling otti välillä kuin kokeeksi mallia puuhakkaasta lajitoveristaan, mutta muut ratsut olivat kuin eivät olisi olleetkaan. Vain Alenasta Joe kantoi hitusen huolta, mutta se saattoi johtua pitkästä yhteisestä historiasta ja vankasta kiintymyksestä, eikä niinkään siitä että hevosella olisi ollut hätää. Meritin mielestä hevosen ruokahalu ei ollut merkittävästi alentunut, vaikka Joe esitti huolensa siitä asiasta ääneen (harvinaista kyllä: sekä huolehtiminen että avautuminen asiasta).

Kaikkein helpoimpia matkakumppaneita olivat kaiken jo kokenut Silver ja aina yhtä lupsakka Lätsä, ja tietysti Joe itse, joka matkusti aivan erinomaisen hienosti ja oli mahtavan hyvää seuraa Meritille ja Linukselle.

Viimeiseksi mainitussa kaksikossa ei kyllä ollut kehumista. Eivät oikein olleet seuramiesluonteisia henkilöitä. Linus oli yhä kiusallisen vähäpuheinen ja Meritin nuttura joskus kiristi, vaikka ajoittaisia riehakkuudenpilkahduksia aina välillä ilmenikin. Nainen vaan kävi Joen mielestä liian kovilla kierroksilla. Se oli yhtä "kilpaileminen sitä, kilpaileminen tätä", ja vaikka Joachim ratsasti kilpaa työkseen ja suorastaan rakasti estesatulassa vietettyjä tunteja, kyllä elämässä sentään piti olla muutakin: hupia, sutkauksia ja sopivasti humalaa.

Ja niin, sen maagisen sopivan humalan saavutettuaan Joachim löysi itsensä laittamasta whatsapp-viestejä klopille, joka olisi tulevan viikon ajan hänen lempi-ihmisensä, tai ainakin hyvä kakkossijan pitäjä:
dude
i miss you
gonna give u a ribs-shattering hug 2mro
so
be prepared

Joachimia hykerrytti ajatus Rasmuksen jähmettyvästä naamasta, kun se lukisi miehistä läheisyyttä lupaavan viestin. Salaa se olisi kuitenkin vain iloinen tietäessään, että ystävä vuosien takaa ilahtuisi näkemisestä. Joe oli jo vuosikausia sitten päässyt jurottavan naamion taakse, vaikka tietysti välissä oli sattunut se valitettava insidentti.

Joachim Altmann oli ehkä tappanut Rasmus Alsilan hevosen, mutta kuka noita muisteli. Menneillä oli tapana vaipua menneiksi.

Ykkösratsun paikka häilyy

Damn it. Joachimin oli myönnettävä, että siinä oli sitä jotakin: menestymisessä. Ei hän koskaan ollut sitoutunut lajiin sen takia, kyllä hän oli ajelehtinut hevoshommiin ihan muuten vain, mutta nyt kun alla oli vihdoinkin lähestulkoon pomon Kid-oriin verrattava ratsu, mies oikein kuuli kusen lorisevan kohti päälakeaan. Se kohisi mennessään.

Tietysti hän oli aina ollut kilpailunhenkinen. Ei kukaan ajautunut risuestelaukkahommiin, ellei janonnut vauhtia ja voittoja ja ollut pikkuisen hullu. Vielä enemmän hulluutta tarvittiin siihen, että vaihtoi jo lähes aikuisiällä lajia rataesteratsastukseen ja mutkitteli siltä pohjalta puolivahingossa töihin Dierk Mayerin talliin ja jäi sille tielleen.

Montako vuotta Joachim oli jo Dierkille työskennellyt? Joko kymmenen? Ylikin? Helvetin kauan ollakseen mies, joka ei sitä ennen ollut koskaan viihtynyt aloillaan.

Mutta sehän tämän homman hienous oli. Ei tarvinnut olla aloillaan. Saattoi pakata hevoset autoon ja lähteä kilpailuihin. Kilpailuista Joachim piti, etenkin sellaisten hevosten kanssa kuin Alena. Rautias tamma oli ollut Joen suuri ilo heti talliin saapumisestaan saakka: se oli laadukas ja hieno, sillä saattoi kilpailla voitosta. Alenalla oli kokemusta ja järkeä päässä, joten hyvänä päivänä sen saattoi vain usuttaa täyteen vauhtiin radalla ja antaa tamman tehdä nopeita, teräviä ratoja ja luottaa siihen, että se pysyi irti puomeista.

Mutta sitten oli Zilverado, tuo harvinaisen värinen ja harvinaisen järkipäinen ori. Jos Joachim olisi tuntenut huonoa omatuntoa juuri mistään, hän olisi varmasti tuntenut sitä nyt ajatellessaan, että ehkäpä Alena ei enää ollut hänen ykköshevosensa. Silverin tulostaso jo yksin oli siivittänyt häntä aimo harppauksin ylöspäin lajin ranking-listoilla, ja siinä oli sijoitus, jota Joachim ei ollut katsellut koskaan paitsi viimeisen puolen vuoden aikana. Kelpasihan sitä nyt ihmetellä, kohisten nousevaa sijalukua.

Vasta vuoden alussa he olivat hypänneet ensimmäiset 160:n senttimetrin luokkansa, ja jo helmikuun puolivälin jälkeen Silver voitti ensimmäisen kerran. Se tuntui käsittämättömän hienolta.

Alena tahkosi vielä 13-vuotiaana vasta 150-ratoja. Se teki sen hyvin, mutta GP-luokat tuntuivat haastavalta ajatukselta. Silverin kanssa mikään ei tuntunut haastavalta.

Oliko Joachim epäreilu ajatellessaan, että ehkä uusi ratsu olikin lippu tähteyteen? Oliko hän epälojaali asettaessaan Silverin vuosientakaisen luottoratsunsa edelle?

Mutta eihän hän oikeastaan arvottanut Silveriä Alenan yläpuolelle. Oli kilpailutuloksia, ja sitten oli hevosen todellinen arvo. Alena oli toiminut opettajana. Alena oli sitä paitsi varsonut kahdesti ja Silver oli vain jaellut perimäänsä eteenpäin vailla sen suurempaa huolta toteutuspuolesta. Piti kai antaa Alenalle hieman armoa.

Äh. Kuka käski analysoida niin paljon, Joachim tuumasi yhtäkkiä huvittuneena omasta puntaroinnistaan. Mitä väliä minkä hevosen kanssa homma pelitti, kunhan pelitti. Pomo maksoi palkkaa ratsastamisesta ja Joe ratsasti, eikä siinä tosiasiassa tarvittu tällaista ajatustyötä. Rennommin mielin Joachim jatkoi maaliskuutaan.