Rasmus: Sirkus saapuu Kallaan

Hevosrekka nyki, sen alun perinkin hidas vauhti hiipui, ja sitten koko rotisko sammui. Ratin takana istuva Joe sai vielä ohjattua rekan tien sivuun, mutta kun se oli kerran pysähtynyt, ei se enää liikkunut saati suostunut käynnistymään, vaikka kuskina toimiva Joe kuinka väänsi avainta ja polki kytkintä.

”Perkele!” Joe ilmoitti selvällä suomen kielellä, vaikka ei juuri sen enempää sitä osannutkaan.

Onni onnettomuudessa oli siinä, että me oltiin taitettu matkaa jo kaksituhatta satakuusikymmentäyhdeksän kilometriä kahdestatuhannesta sadastaseitsemästäkymmenestä, ehkä vähän ylikin. Mä tunsin Auburnin kartanon kulmat kuin oman taskuni ja vaikka ravirata-alue jäikin tietä reunustavien lehtipuiden taakse, saatoin jo tuntea sen häämöttävän edessäpäin. Jos oikein höristi korviaan, saattoi kuulla, kuinka tallin täysiveriori Cava kiljui Auburnista saakka kutsuhuutojaan kilpailemaan tulleille tammoille. Rekka oli kestänyt urheasti koko matkan Riesenbeckistä satamaan ja Helsingin satamasta Kanta-Hämeeseen, mutta nyt se oli päättänyt ansainneensa tauon.

Syy oli yksinkertainen, niin kuin parhaimmat syyt aina olivat – bensa oli loppunut. Joe ei ollut tankannut edellisellä huoltoasemalla, eikä sitä edellisellä, vaikka sekä mä että Josefina oltiin kerrottu sille, ettei täällä ollut bensa-asemia joka kadunkulmalla ja jos löpö loppuisi, niin se joutuisi itse kävelemään kanisterin kanssa hakemaan lisää.

”Niin lähellä, mutta niin kaukana”, mä totesin ja olisin ollut ehkä kiukkuinen, jos tilanne ei olisi ollut niin koominen. ”Vähän niin kuin mun Power Jump -menestys viime vuosina.”

”Ken tietää, ehkä tänä vuonna onni on myötäinen”, Josefina hymyili, työnsi oven auki ja hyppäsi ulos. ”Kai me sitten kävellään.”

Niin me sitten tehtiin. Oli ehkä lievästi häpeällistä purkaa kyydistä ties kuinka monen kymmenen tuhannen euron arvoisia hevosia tienposkessa ja lähteä yksi esteratsu kummassakin kädessä kävelemään soratietä kohti raviradalle järjestettyä tilapäismajoitusta. Mun vasemmassa kädessä tanssahteli Prix de ERJ -ratsuni Grim, joka ei ollut Suomessa käynytkään sitten nelivuotiskesänsä, ja joka vaikutti kerta kaikkiaan järkyttyneeltä asioiden saamasta käänteestä. Mä yritin pidellä sitä mahdollisimman vähäisen kirosanamäärän voimalla, kun se kuljetusloimen helmat lepattaen kipitti mun vierellä ja hypähteli puolittain takajaloilleen aina, kun mä suvaitsin jarruttaa sitä riimusta. Me tupsahdettiin keskelle vuoden loistokkaimman viikonlopun kisahumua kuin mitkäkin ryysyläiset ja olisi ollut vähättelyä sanoa, että me herätettiin hieman huomiota. Osa katseista oli hitusen paheksuvia, mitä mä en ihmettelyt yhtään – tuskin kisapaikoilla olisi saanutkaan kuljettaa oreja ilman suitsia. Kaikeksi onneksi ainakin Isabella Sokka itse vaikutti pidättelevän naurua mustien aurinkolasiensa takana ottaessaan meidät vastaan ja ohjatessaan meidät hevosinemme C-talliin.

Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran, ja ainakin me tehtiin unohtumaton, Joe lohdutti mua myöhemmin. Siinä se tietysti oli oikeassa, mutta ainakin mä olisin voinut startata kisaviikonloppuni vähemmänkin unohtumattomasti.

Rasmus: Comber Cup

 Hollantiin me lähdettiin lopulta kahden rekan, kolmentoista hevosen ja kuuden ihmisen voimin. Linus ja Kaja jäivät pitämään tallia pystyssä, kun taas Ed lähti poikkeuksellisesti meidän mukaan kisareissulle. Se oli kuulemma huolissaan siitä, ettei me mitenkään osattaisi pitää kaikkien hevosten kamoja järjestyksessä, vaan mä päätyisin lopulta laittamaan Ykkösen selkään Pollyn satulan tai jotain muuta älytöntä. 

Ja erinomaisen hyvä pitkä viikonloppu meille tulikin. Romy ei uskaltanut kiukutella pomon läsnäollessa ehkä ihan yhtä paljon kuin normaalisti, minkä vuoksi tunnelma kokonaisuudessaan oli jopa kohtuullisen leppoisa ja parani entisestään, kun Romy onnistui olemaan ensimmäinen ei-sijoittunut metri kahdenkympin luokassa. Luokan voitti Josefina huippukuntoon viritetyllä Pikillä, joten me päästiin avaamaan taas yksi Pariisista voitettu samppanjapullo tallikäytävällä illan päätteeksi (Romylle ei sen suureksi pettymykseksi tarjoiltu).

Perjantaina ei hypätty esteluokkia, mutta päivä meni pitkälti hevosten hoidon ja liikuttamisen merkeissä. Osa hevosista sai hölkkäillä maastoradalla tulppaanien keskellä, osa sai tehdä rankemman treenin kentällä. Carrin kanssa mä työskentelin pomon valvovan silmän alla illansuussa niin pitkään, että lopulta alkoi tulla jo pimeä eikä pomon valvovat silmät erottaneet enää meitä kentän toiseen päähän, joten viimeistelytreeni piti lopettaa hitusen epävarmoissa merkeissä. Carri oli ollut päivä päivältä parempi, mutta ei edelleenkään hirveän hyvä, ja siksi mä heräsin lauantaipäivään jokseenkin jännittyneenä.

Mun ja Carrin onneksi Grimin 130-luokka oli ensin. Rautias nuoriherra oli tehnyt torstaina 120-luokassa tehnyt hyvän perusradan yhdellä työtapaturmapuomilla ja siitä selvästi sisuuntuneena se hyppäsi ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin mun allani. Ori oli saanut kesän aikana merkittävästi voimaa, ja nyt se oli pikkuhiljaa oppimassa, miten se voima parhaiten esteradalla hyödynnettäisiin. Uusinnassa Grim kävi jo niin kuumana, että vaikka se ei muuttunutkaan kiihtyessään vahvaksi, mä koin silti parhaaksi ratsastaa pitkät tiet ja olla painamatta kaasua turhaan. Se maksoi meille kolme sijaa, ja lopulta Grim oli luokassaan neljäs heti Billy Centerin jälkeen ja sai suitsiinsa rusetin.

”If you wanna beat me, you should go faster this time”, Joe neuvoi mua pilke silmäkulmassa, kun me verryteltiin sataaneljääkymppiä varten – mä Carrin selässä, Joe Pupulla ja Merit Nottilla.

Loppujen lopuksi mitään hurjastelua ei tarvittu tallin sisäisen kilpailun voittamiseen, sillä Notti kolasi kaksi kolmasosaa esteistä ja Pupukin otti kaksi puomia. Carrin kanssa me onnistuttiin lopulta surffaamaan samoilla keskieurooppalaisilla 5G-aalloilla ja päästiin uusintaan, jossa saatu yksi puomi ei ollut mun mielestä mitenkään huono suoritus. Carrikin sai rusetin, ja Joe alkoi järkeillä, että kaksi sijoitusta oli varmasti yhtä kuin yksi voitto ja me voitaisiin avata taas uusi pullo (ei avattu).

Grimin ja Carrin sijoitukset tiputtivat ylimääräisen puristuksen mun ohjastuntumasta pois, ja mä pystyin lähtemään kisojen päätöspäivään jopa kohtuullisen rentona. Edelleen mä koin 150 senttimetrin luokan olevan mulle aika iso, mutta ei ihan liian iso, ja ehkä juuri se sai mut sopivan virittyneeseen mutta tyyneen tilaan. Muuta en voinut tehdä kuin parhaani ja luottaa siihen, että se riittäisi.

Ykkönen teki parhaansa sekin, ja koska mä en onnistunut sabotoimaan rutinoituneen hevosen hienoa suoritusta, me päästiin puhtaalla perusradalla uusintaan. Siellä mä menin jotenkin tyystin autopilotille, ihan kuin joku korkeampi voima olisi kaapannut mun ruumiin ja päättänyt viedä mut kunnialla maaliin. Lähtömerkin jälkeen mä lakkasin kuulemasta kisakentän ääniä, ainoastaan Ykkösen rytmikäs pärskähtely ja laukka-askeleet joustavalla hiekkakentällä kaikuivat mun korvissa melkein kivuliaasti, ja sitten mä vain ohjasin ja hyppäsin ja ohjasin ja hyppäsin.

Vielä radan jälkeen mä en ollut ihan varma, miten suoritus oli mennyt. Olivatko puomit pysyneet ylhäällä? Kisakentän ulkopuolella odottavien tallilaisten ilmeistä saattoi päätellä jotain hyvää.

”Well ridden”, pomo hymyili mulle tarttuessaan Ykköstä ohjista niin, että mä pääsin valumaan jalat maitohapoilla alas maahan.

”Thanks”, mä vastasin jotenkin hämmentyneenä. ”How was it?”

Pomo ei ehtinyt vastaamaan, kun Joe jo hyppäsi jostain mun niskaan ja oli rutistaa mut saman tien hengiltä. Kun se joutui laskeutumaan alas avatakseen Éclair-samppanjan, sain mä syliini Josefinan, jonka halaus oli huomattavasti miellyttävämpi.

”Mieletön rata”, Josefina henkäisi. ”Te taisitte tulla toiseksi. Ja Merit kolmanneksi!”

Jos Joelta oltaisiin kysytty, mä olin vähintäänkin voittanut olympiakultaa. Se poksautti kuohuvan auki ja ruiskutti vaahtoa meidän ja kaikkien viiden metrin säteellä olevien, myös Ykkösen ja pomon, päälle vähääkään välittämättä siitä, että samppanja oli kallisarvoista ja olisi kenties ollut parasta juotuna. En mä toisaalta jaksanut hirveästi välittää – sijoitus mun ensimmäisessä 150-luokassa ehkä toden totta oli juhlimisen arvoinen asia.

Rasmus: Pariisi

Siellä me sitten yhtäkkiä, vain jokusen tunnin aamuvarhaisen automatkan jälkeen ollaan: Pariisissa. Puistoon pystytetty kisa-alue aivan keskustan uumenissa on meidän tukikohtamme seuraavan neljän päivän ajan, ennen kuin sirkuksemme jatkaa (tai palaa taaksepäin, miten sen nyt ottaa) matkaa Hollantiin.

Pariisissa kaikki on kertaluokkaa tai kahta isompaa kuin Antwerpenin kisoissa, mutta maailma on edelleen yhtä pieni. Heti ensimmäisenä kun mä hyppään hepparekasta alas, mä törmään Isabella Sokkaan.

”Moi!” se tervehtii melkein yhtä aurinkoisesti kuin Pariisin pilvettömän taivaan yllä loimottava valopallo. ”Juuriko tulitte?”

”Kymmenen sekuntia sitten”, mä vastaan totuudenmukaisesti. ”Ajettiin vain tosta Belgian puolelta tänään. Miten teidän matka sujui?”

”Oikein hyvin, suurin osa kallalaisista on ollut paikan päällä jo pari päivää. Hieno kisapaikka!”

”Siltä vaikuttaa”, mä nyökäytän päätäni, vaikka en ole nähnyt rata-alueesta vielä vilaustakaan, ja viittilöin sitten meidän rekkaa kohden. ”Me aletaan ottaa hevosia ulos, etteivät läkähdy. Mutta illalla radalla nähdään.”

”Radalla nähdään”, Isabella toistaa hymyillen ja jatkaa matkaansa kohti jaba-aluetta. Me suunnataan sinne hetken päästä perästä hevosia taluttaen, mutta ei satuta tuttujen kanssa samalle käytävälle: edustusväreistä päätellen meidän lähimmät naapurit ovat brittien hevosia. Merit ja Romy ovat saapuneet aiemmin yhdellä rekalla – vaikka Meritin ensimmäinen luokka on vasta torstaina, Romy on todennäköisesti juuri hyppäämässä, sillä molempien ponien karsinat ovat tyhjiä. Fling sen sijaan hörisee Pupulle lämpimästi, kun mä pyöräytän rautiaat vierekkäisiin tilapäiskarsinoihin.   

Me juotetaan omat seitsemän hevostamme ja Meritin ratsut, käydään ilmoittamassa itsemme saapuneiksi kansliassa ja ostetaan lounaaksi tietenkin patongit yhdestä kisa-alueen ruokakojusta. Mä yritän ostaa myös kahvia, mutta mun ja myyjän välillä on eittämättä kielimuuri, sillä saan vain pikkiriikkisen kahvitipan ketsuppiastiaa muistuttavassa kipossa.

”Oh boy”, Joe henkäisee naurettuaan ensin mulle muutaman minuutin. ”You need to ask Josie to teach you some French.”

”Apparently”, mä vastaan synkkänä, mutta Josefina suikkaa suukon mun poskelle ja lupaa tarttua toimeen heti tänä iltana.

”But first, let’s focus on riding.” Josefina väläyttää innostuneen ja ehkä vähän jännittyneen hymyn ja tähyää viereiselle kisakentälle. Nuorten hevosten 125-rataa rakennetaan parhaillaan, mutta itse luokka alkaa vasta muutaman tunnin kuluttua. Eurooppalaiseen tyyliin kisojen aikataulu on väljä, ja me voidaan etsiä nurmikolta hyvä paikka syödä patonkimme ja yrittää bongata ohikulkijoista tuttuja. Joe tietysti tuntee melkein kaikki isommat nimet, mutta kallalaisia mä en huomaa joukosta. Sen sijaan Romy marssii meidän ohi kuin myrskynmerkki eikä reagoi Joen huudahdukseen mitenkään, joten lienee turvallisinta olettaa, että ponit eivät olleet tuoneet sille suurta menestystä kisojen avausluokassa. Onneksi sillekin on vielä luvassa uusi yritys muutaman päivän kuluttua.

Kun meidän luokka lopulta alkaa, myöhäisen iltapäivän aurinko paistaa jo alhaalta ja värjää vastapestyn Grimin kullanväriseksi. Mun ja orin lähtövuoro on jo seitsemäntenä, kun taas Pisanji hyppää ison luokan puolivälissä. Niinpä Josefina ehtii kentän laidalle kannustamaan, kun mut lasketaan radalle. Se varjostaa silmiään toisella kädellään ja huiskauttaa mulle toisella, kun meidän katseet kohtaavat Grimin ravatessa katsomon ohi. Mä vinkkaan Josefinalle silmää ja käännän sitten katseeni rataan, käyn sen vielä kerran ajatuksissani läpi: kertaan lähestymiset ja pidän mielessä Grimille vaikeimmat paikat. Sitten mä saan lähtömerkin, nostan laukan ja lähden matkaan.

Grim hyppää yhtä hyvin kuin kotona, ellei paremminkin, ja niin lupaavalta hevoselta se on aika paljon. Ori on liioitellusti irti puomeista ja työntää itsensä hyppyihin niin voimalla, että mun on muutamaan kertaan vaikeuksia pysyä itse tasapainossa. Aikuistuttuaan Grim on alkanut itse asiassa muistuttaa vähän Carria, mistä johtuen mun on ehkä ollutkin helppo löytää sen kanssa yhteinen sävel. Kasvein koristeltua vesiestettä Grim katsoo jo kaukaa kaarteesta ja laukkaa jokusen sekunnin melkein paikoillaan ennen kuin rohkaistuu liikkumaan eteen, mikä johtaa yhteen aikavirheeseen ja maksaa meille lopulta sijoituksen.

Mutta se ei haittaa, sillä meidän jengin saati kallalaisten tulosvastuu ei suinkaan ole vain mun harteilla. Luokan tuloslistan kärjessä keikkuu tuttuja nimiä: Merikanto on hypännyt Matildan Zelialla hyvän, nopean radan ja vienyt voiton Juuso Shermanin nenän edestä. Mutta upea pikku Pisanji ja Josefina ovat puhtaalla perusradalla sijoittuneet yhdenneksitoista uusinnan kahdesta puomista huolimatta ja pääsevät palkintojenjakoon laukkaamaan kirjaimellisesti auringonlaskuun.

Palkitsemisten jälkeen Pisanji hypähtää mahtipontisen musiikin tahdissa laukalle ja kiitää muiden perässä kunniakierroksen jättimäisen esteareenan ympäri. Vaaleanpunainen rusetti räpsyy sen poskihihnassa. Siinä missä Josefina hymyilee arvokkaan vienosti hevosen selässä sen pärskyessä niin että areena raikaa, mun poskia kivistää leveästä hymystä ja kädet ovat taputtamisesta punaiset.

Kevättuulispäät

"Pysyykö hallinnassa?" luottoratsullaan Grimillä maastoileva Kaja kysyi Meritiltä, eikä piruillakseen. Meritin ratsu oli vielä melko uusi tulokas tallissa ja hyvin vilkas, ja vilkaskin oli kaunis ilmaisu. Nothingman tuntui etsivän ärsykkeitä, joiden seurauksena se voisi kimmahtaa maata kiertävälle radalle.
"Pysyy", Merit vastasi lyhyesti ja loi päättäväisen katseen eteenpäin. "Kokeillaan laukkaa."
"Jos niin sanot", Kaja hymähti. Hänellä ei ollut mitään laukkaamista vastaan: Grimille tekisi hyvää päästellä höyryjä ja aukoa paikkojaan. Kunhan vain Notti ei villiintyisi ja molskauttaisi Meritiä jokeen, kaikki olisi hyvin. Omaan rautiaaseen ratsastettavaansa Kaja luotti enemmän kuin hevosiin keskimäärin, eikä hän ollut arka muutenkaan.

Aluksi he pyrkivät pitämään vauhdin hillittynä. Grim nyppi välillä hieman ohjia, muttei ruvennut painamaan kädelle. Kajalla oli hyvin aikaa silmäillä tallin uuden ruunikon menoa. Meritin otteista ja ilmeistä näki, että naisella oli hevosessa pitelemistä, mutta pelokkaalta Merit ei näyttänyt nyt eikä koskaan. Joskus Kajasta tuntui, että nainen oli päättänyt, etteivät huippuratsastajat kieltäytyneet kipuamasta viripäisimmänkään ratsun satulaan eivätkä varsinkaan jännittäneet koskaan mitään. Joku olisi saattanut huomauttaa, että terve varovaisuus olisi joskus poikaa, mutta ei Kaja. Kun he saivat hevosensa hillittyä käyntiin – Notin käynti oli lähinnä hypähtelyä, Grim puolestaan askelsi pitkin, innokkain askelin – vaaleaverikkö ehdotti ystävälleen:
"Eiköhän päästellä seuraavalla pätkällä ihan kunnolla eteen. Mitäs sanot?"
"Totta hitossa. Pitäähän meidän kokeilla, mitä siitä tulee", Merit nauroi ja taputti ohimennen Nottia kaulalle. "Enkä mä usko, että tämä keksii konnuuksia silloin kun se keskittyy menemään lujaa."

Kävi ilmi, että Merit oli oikeassa. Heidän seuraava laukkapätkänsä oli kuin aitoa hevostytön unelmaa: energiset orit kuljettivat heitä vinhaa vauhtia hyväpohjaista hiekkatietä eteenpäin, joki kimmelsi näkökentän laitamilla ja kevättuuli iski raikkaana vasten kasvoja ja kaulaa. Vauhdinkyyneleet olivat ainoita kyyneleitä, joista kumpikaan ratsastajista piti.

Kuvan tausta © Anne L; ratsukot © VRL-05265

"Niin kivaa", Merit huokaisi laukan päätteeksi.
"Parasta."

Loppumatka taittui rauhallisemmissa merkeissä. Hevoset eivät kauan pitkän ja vauhdikkaan laukkapätkän jälkeen puuskuttaneet; ne olivat kilpahevosia elämänsä kunnossa ja voimiensa tunnossa. Kummallakin orilla oli vielä energiaa liikkua vauhdikkaasti ja autotien ylitystä odotellessa ne steppailivatkin. Onnea olivat ratsastusreitit, jotka oli varta vasten tallin väen käyttöön rakennetut, sillä eipä tarvinnut murehtia muusta liikenteestä sitä yhtä harvaanliikennöidyn tien ylitystä lukuunottamatta. Ratsastajat jutustelivat kepeästi kisakaudesta, tallin myyntihevosista ja tulevasta kesästä. Kaja toivoi kesältä tietysti edistymistä hevosten kanssa, mutta lisäksi hän odotti lomaansa: silloin olisi aikaa reissata Celestynin luo ja ottaa selvää, oliko mielenkiintoisessa tuttavuudessa ainesta syvempäänkin suhteeseen.

Rasmus: Nuoriso

Maanantaina pomo laittoi meidät hyppäämään nuorisolaisilla – mä ratsastin Grimin, Merit Blondien ja Kaja Tinan. Josefina Cashilla ja Joe Etonilla ottivat nuorten orien ensimmäiset minikokoiset ristikot ratsastaja selässä, ja molemmat osoittivat olevansa rohkeita ja innokkaita hevosenalkuja. Grim oli kehittynyt jälleen hurjasti sitten viime näkemän, ja musta alkoi yhä vahvemmin tuntua siltä, että olisi ihme, jos se ei viiden vuoden päästä olisi GP-hevonen. Sen tekniikka oli vertaansa vailla ja ratsastettavuus huippuluokkaa. Siinä missä vaikkapa Lätsää piti kääntämällä kääntää eikä siltikään aina onnistunut, Grim meni juuri sinne, minne mä ajattelin sen haluavani. Se oli hipaisunäppäimillä ratsastettava hevonen, jonka kanssa ei tarvinnut vääntää oikeastaan mistään – vaikka se oli kuuma, se ei ollut tippaakaan vahva, ja vaikka se oli rohkea, ei se ollut lainkaan varomaton. Vaikka Grim oli edelleen maasta käsin pahansuopa ja oikeastaan vain Kajan lellikki, mun oli myönnettävä, että estehyppääjänä se oli kyllä uskomattoman lahjakas.

Oli lämmin päivä ja Grim oli hionnut ja puhalsi kovaa, joten mä jäin vielä kävelemään sen kanssa, kun muut suuntasivat jo pesemään ratsujaan. Pomo heitteli puomeja kasaan sitä vauhtia, ettei sen selkää tainnut vielä sen suuremmin kolottaa.

”Grim’s very promising”, se kommentoi mulle siivouksensa lomassa. ”Might keep him for a while.”

”I agree”, mä nyökkäsin. ”He’s already very easy to ride and jumps very well.”

“Yes. I like most of my current youngsters”, pomo totesi. “And Josephine, she has done a great job with Cashmere in such a short time. She’s a natural with these babies.”

Pomo vilkaisi mua syrjäkarein. “Next year we’ll have even more foals to break in. Both of you could find your place here.”

Se kuulosti kutsulta, mutta mä en uskaltanut olla varma enkä kehdannut kysyä. Sen sijaan mä taputin Grimin hiestä tummaksi muuttunutta kaulaa ja hyppäsin sen selästä alas. ”Great to hear”, mä vastasin ympäripyöreästi.

”Keep up the good work with Curry”, pomo vaihtoi sujuvasti aihetta ja paukautti viimeisen puomin pinon päälle. ”He looks fine, very balanced. Just needs a bit more experience.”

”I will”, mä lupasin ja olin hyvilläni – mäkin olin tyytyväinen Carrin edistymiseen jo näiden viikkojen aikana. Ori oli hypännyt kohtuullisen hyvin kisoissakin ja väläytellyt isoja, ilmavia hyppyjä kotitreenien teknisilläkin radoilla. Ei se valmis ollut, mutta ehkä se hevonen, joka mun kannattaisi ottaa mukaan Keski-Eurooppaan ensi kesänäkin.

Jos me tultaisiin, tietysti, mä korjasin omaa ajatustani. Mutta sillä hetkellä kesä Suomessa tuntui yhtä tympeältä ajatukselta kuin talvi ilman lumihiutalettakaan tai aamu ilman kahvia. Kai siihenkin tottuisi, mutta tuskin se mikään erityinen nautinto olisi.

Rasmus: Sinne ja takaisin

Mun viimeisen kokonaisen päivän ja Laran potentiaalisesti onnistuneen astutuksen kunniaksi me hypätään melkein koko tallin hevoset. Musta tuntuu että pomo on pääosin lopettanut hyppäämisen, sillä se seisoo koko päivän maneesissa, nostelee puomeja ja huutelee ohjeita, mutta kipuaa vasta Kidin selkään eikä ota senkään kanssa kuin pari polvenkorkuista pystyä.

Mä saan ratsastettavakseni Oberonin, jonka kanssa yhteistyö sujuu paljon paremmin kuin kesällä. Hassunvärisen nelivuotiaan Blondien selkään mä kiipeän ensimmäistä kertaa, kun taas Donovanin kanssa hyppääminen tuntuu tutulta ja yhtä hauskalta kuin ennenkin.

Grim on mennyt paljon eteenpäin ja on jo niin hyvin tasapainossa, että sen lahjakkuus on alkanut päästä esille. Ja lahjoja orille on tosiaan siunattu – sillä on mieletön hyppy, niin hieno, että mä en ainakaan osaa toivoa mitään lisää. Ja lopuksi, sen jälkeen kun mä olen vielä lyhyesti jumpannut Alohaa, mä saan alleni Ladyn.

Sillekin mulle on antaa pelkkiä ylisanoja, ja vaikka pomo sen sijaan päästää suustaan myös kaikkea muuta kuin ylistäviä lausuntoja meidän treeniä seuratessaan, mä nautin joka ikisestä sekunnista joka ikisellä solullani. Voi jos mulla olisi sellainen hevonen kuin Lady. Voi jos mulla olisi millainen tahansa 140-luokkien hyppääjä. Voi jos mulla olisi terve, aikuinen estehevonen ensinkään.

”I’m actually looking for a horse”, mä kerron pomolle myöhemmin, kun me istutaan toimistossa koko porukalla. ”Something with either potential or experience, preferably both. With a deal that could benefit me and the owner alike.”

“Hm”, pomo vastaa. “I’ll keep my eyes open.”

Enempää siitä ei irtoa, eikä se edelleenkään lupaa mulle Kidiä eläkepäiville, mutta mä luotan että asia ennemmin tai myöhemmin järjestyisi parhain päin nyt, kun mä olen niin montaa uskaltanut sanoa sen ääneen.

xxx

Joe auttaa mua lastaamaan Laran ja tavarat kyytiin, kun me ennen auringonnousua lähdetään kohti Suomea.

”Friend”, se sanoo lastaussillan nostettuaan ja puristaa mut keuhkojarutistavaan halaukseen. ”Until next time.”

”You should come to Finland”, mä vastaan ja irrottaudun puoliväkisin halauksesta. ”Just to visit, or with a horse or two. We too have competitions, you know.”

“What you also have is expensive booze”, Joachim irvistää. “But you never know.”

You never know. En mäkään olisi arvannut vuosi tai kaksi tai viisi sitten, että mä olisin taas Riesenbeckissä ja kaikista maailman hevosista mun oman Larani kanssa. Enkä mä olisi arvannut, miten kurjalta tuntui lähteä ajamaan kohti Suomea, enkä toisaalta sitäkään, miten se tunne jossain valtatiellä vaihtui odotukseksi siitä, että pääsisin pian Josefinan viereen nukkumaan, sen ja mun yhteiseen kotiin.

Rasmus: Loon

Nuoret hevoset hyppäävät ensimmäiset kisansa heinäkuussa Loonissa, jossa me lähdetään käymään päiväseltään. 

“Loon, what a great place for loony youngsters to start their showjumping career”, Joe veistelee.

Loony on aika rumasti sanottu Pikistä, joka on hirveän kiva, ja Grimistä, joka ei ole niin kiva mutta hyppää järjettömän hyvällä tekniikalla. Mun on määrä kisata jälkimmäisellä, ja täytyy myöntää, että mä olen tyytyväinen siitä että Loonin kisat eivät ole järjettömän suuret ja matkassa on vain mä, Josefina ja Joe.

Kaja on jostain syystä tykästynyt Grimiin ja Grim vähän myös Kajaan, ja mä tiedän että tyttöä ärsyttää se että nimenomaan mut on laitettu hyppäämään sen lemmikillä suhteellisen usein viime aikoina. Mun puolesta Kaja saisi ihan mielellään ratsastaa Grimillä munkin edestä, mutta koska Kaja ei juurikaan kisaa ja mä taas en juuri muuta teekään, niin mä sitten hyppään ja Kaja kyräilee.

“This horse is a pain in the ass”, Joe sanoo mulle, kun mä palaan rataantutustumisesta sen ja Grimin luo. “Literally. Bit me again.”

“Grim”, mä nuhtelen raudikkoa. “You should behave. And jump well.”

Grim heilauttaa korviaan ja mulkaisee mua silmänvalkuaiset välkkyen, mutta kai se kuuntelee, sillä se tekee ikäisekseen tasaisen ja helpontuntuisen puhtaan radan ysikympissä ja saa mukaansa rusetin. Pikillä ja Josefinallakin menee mukavasti, vaikka ne ottavat yhdestä hallintavoltista neljä virhepistettä. Pomo olisi tyytyväinen molempiin. 

Kun me iltamyöhällä palataan takaisin kotitallille, Kaja on vielä lakaisemassa käytävää. Se on putipuhdas jo valmiiksi, joten mä arvaan, että Kaja on odotellut Grimiä kotiin ennen asunnolleen painumista. Sen terävä katse pehmenee vähän, kun se huomaa ruusukkeen Grimin harjakassiin kiinnitettynä, ja ehkä se jatkossa suhtautuu mun ja pikkuorin yhteisiin hyppytreeneihin ja kisareissuihin vähän suopeammin. 

Rasmus: Lähtö

Me - minä ja Josefina ja hevoset - jätetään Kalla taaksemme toukokuun viimeisenä päivänä suunnilleen heti auringonnousun jälkeen. Vaikka mä en ole juurikaan saanut nukutuksi edellisenä yönä, ei väsytä. Tuntuu hyvältä olla auton ratissa, kun autio tie aukenee edessä, aamuaurinko paistaa, vierellä istuu Josefina, ja matka on kohti Saksaa.

Taas! Viimeinkin!

Grim me haetaan matkaan Espoon lähettyviltä ennen laivaan siirtymistä. Se on menossa pomolle, eli meille kai, ratsastettavaksi ja kilpailtavaksi. Ehkä se on jäämässä sille tielleen, ehkä se tulee vielä takaisin Suomeen. Nelivuotias Grim ei ole mikään hymypoika, ja sen tietää myös orin kasvattaja Mynttinen, joka ensi töikseen ilmoittaa hevosen sitten purevan.

"Mutta luonnonlahjakkuus se on", mies jatkaa vakavalla naamalla, ja koska se on Mynttinen, mä uskon. Grim on aika ruipelo ja sillä on pitkäksi venähtänyt harja, ja siinä on jotain kettumaista niin ulkonäössä kuin luonteessakin. Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä se potkii hevosauton seiniä kiukkuisesti, mutta tyytyy kohtaloonsa ennen satamaa, ja niin se lähtee meidän kanssa Saksaan.

Ankka lähtee Saksaan myös. Isabella on luottanut sen meidän käsiin pariksi kuukaudeksi, ajatuksenaan saada sille startteja vähän isommista kisoista ja ehkä astuttaa se Keski-Euroopassa siinä sivussa. Kotiin se palaisi joskus heinäkuun lopulla. Mulla ei ollut mitään Ankan mukaantuloa vastaan - se on mutkattoman hevosen perikuva ja pärjäisi varmasti porukassa hyvin. Olisipahan mulle edes yksi kokenut hypättävä, jos pomo pistäisi mut ratsastamaan nelivuotiailla koko kesän. Ankan kanssa ei tarvitsisi lyödä päätä seinään, vaikka ihan kaikilta osin mun ja sen yhteistyö ei vielä saumatonta olekaan.

Satamassa mä ajan pikkurekan varovasti laivaan, ja me Josefinan kanssa laskeudutaan hytistä katsomaan miten hevoset voivat. Ne tuntuvat rauhallisilta, vaikka Granni ja Grim irvistelevätkin. Bran höristelee korviaan ja vaikuttaa siltä, että se on laivassa kuin kotonaan. Ankasta voi sanoa samaa. Me juotetaan hevoset, Finnlinesin moottori käynnistyy, ja hetken päästä tuntuu kuinka me lähdetään liikkeelle.

“Nyt sitä sitten mennään”, mä totean ja nappaan Josefinan pikaiseen halaukseen.

“Jännittävää”, Josefina vastaa ja väläyttää mulle hymyn, joka on vähän levoton. Mä arvaan, että Josefinaa jännittää. Jännitti muakin, kun mä olin menossa pomon luo ensimmäistä kertaa. Viisi vuotta sitten. Oliko siitä tosiaan niin kauan?

Vuorokausi, ja me oltaisiin melkein perillä.