maanantai 29. maaliskuuta 2021

Ihan oikea poni

"He's a great big softie, isn't he? The mighty bossman."

Linus ei vastaa Joelle. Ei varmaan uskalla nimitellä pomoaan pehmoksi, vaikka tämä kuinka ilmentäisikin isoisämäisiä taipumuksia kasvattelemalla PONIVARSOJA. Sellainen on aamuyön hiljaisina tunteina syntynyt. Tinan karsinassa vetelee sikeitä pörröinen ratsuponi, puoliksi puoliverinen ja puoliksi connemara. Siitä tulee vielä varmasti kookas, siis poniksi, mutta kaikkien Joen näkemien muiden varsojen rinnalla se on pikkuruinen. Mitäpä tallissa sellaisella minihevosella tehdään, kun ei sellaiselle ole ratsastajaa?

Myyntiinhän ponivarsa tietysti menee. Bisneksellä Dierk sen kasvattamista on perustellut: kuulemma hyville poneille on aina markkinoita. Joe katselee kirjavaa pörröturkkia ja miettii, montako pikkuihmistä pikkuhevonen tulee tekemään onnelliseksi.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Varsakevät jatkuu

Vain muutama hassu päivä sen jälkeen, kun Alenasta on tullut emä neljättä kertaa, siitä tulee mummo kolmatta kertaa. Sen tytär, Joen oma silmäterä Aloha, varsoo rautiaan tammavarsan, ja pitkäjalkaisena märkänä myttynäkin Alenan ja Alohan tammalinjan jatkaja on Joachimista kauneinta, mitä maan päällä on koskaan askeltanut. Tietysti menee tovi, ennen kuin nuori neiti saa jalkansa järjestykseen, mutta kun se lopulta pääsee vauhtiin, Joe on jo varma, ettei mikään koskaan pysäytä varsaa.

"My future Grand Prix ride", hän sanoo kaikille. "Horse of the year material, for sure."

Isän viileä nimen päätös ja epäilemättä omistajan elämänasenne kohtaavat emän tervehdysteeman: varsasta tulee Chill Ciao.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Hukanteillä

 Perjantaina, kun heidän vieraanaan muutaman yön ollut Rasmus Alsila oli lähtenyt ajamaan kohti satamaa ja Suomea, Joachim alkoi pakata vuoden ensimmäistä kansainvälistä kisareissua varten. Hän, hevosenhoitaja-Linus ja kaksi oria lähtisivät Hollantiin viikonlopuksi esittäytymään Comber Cupin ensimmäisessä osakilpailuissa. Harderwijkiin oli Riesenbeckistä alle kahden tunnin matka, joten kovin eksoottisesta kohteesta ei ollut kyse, mutta Joachimia vaihtelu virkisti eikä hän malttanut odottaa pääsyä tien päälle. Talvikuukaudet kotitallilla treenaten olivat olleet pitkiä ja sujuneet hitaasti, vaikka työ olikin tuottanut tulosta ja hevoset olivat edenneet hyvin. Erityisesti nuoret hevoset olivat saaneet lisää voimaa ja kehittyneet kroppansa lisäksi myös henkisesti. Liki kaikki tallin tammat olivat tosin tiineinä, mikä oli rajoittanut Joachimin viimeaikaiset ratsut oreihin, mutta täytyi myöntää että vähentyneet ratsastustunnit eivät Joea sinällään haitanneet – hän ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin ikuisesti 28-vuotias.

Oreista heidän mukaansa lähtisi Oberon, joka oli viime aikoina osoittanut erinomaisia otteita 150-luokissa, ja luottoratsu Zilverado, joka hyppäisi vain pääluokan. Zilver oli jo neljätoista eikä sillä välttämättä olisi enää montaa kisakautta edessä, ja Joen pomo Dierk Mayer oli päättänyt jo aikaa sitten, ettei sitä enää juoksutettaisi missään turhissa kissanristiäisissä. Zilver ei tarvinnut lämmittelyluokkia eikä aikaa tottua uuteen ympäristöön – se oli kokenut huippu-urheilija, joka teki työnsä lähes aina moitteetta olosuhteista huolimatta.

Joachimista itsestään ei voinut puhua samana päivänä huippu-urheilijan kanssa, mutta hän uskoi, että tuskin onnistuisi mokailemaan kummankaan orin kanssa kovin pahasti. Jos he ylipäätänsä pääsisivät lähtemään – Zilverin paperit olivat nimittäin hukassa.

Kun hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hevosen passi oli, Joe oli ensin heitellyt yksi kerrallaan tavarat ulos Zilverin varustekaapista ja jättänyt Linus-paran siivoamaan sotkua. Seuraavaksi hän oli kääntänyt toimiston ylösalaisin. Dierk Mayer piti laatikkonsa siisteinä ja paperinsa järjesteltyinä pinoihin, mutta tilanne valitettavasti muuttui Joachimin käsittelyn jäljiltä melko lailla päinvastaiseksi. Muutamassa minuutissa Joe oli tyhjentänyt laatikot työpöydälle läjiksi, joiden päältä silloin tällöin luiskahti paperi lattialle asti. Hän löysi kauan aikaa sitten kuolleiden hevosten rekisteripapereita, puoli askia tupakkaa, pinon valokuvia 80-luvulta, jokusen MM-mitalin ja mapillisen aikana ennen internetiä maksettuja laskuja, mutta ei Zilverin passia.

”Joko löytyi?” Linuksen hermostunut ääni kysyi, ja vaaleatukkainen pää kurkkasi toimiston oven raosta. Ruotsalaispojan silmät levisivät, kun hän näki Joen aiheuttaman kaaoksen, mutta hän katsoi paremmaksi olla sanomatta mitään.

”Ei”, Joachim sanoi. ”Mutta ei se mitään. Jos ei muuta keksitä, otetaan Lätsä Zilverin sijaan. Kai hevosen voi vielä vaihtaa.”

”Niin kai”, Linus vastasi levottomana ja lähti matkoihinsa. Vaikka passi ei taatusti ollut Linuksen jäljiltä hukassa, vaan muuan Joachim Altmannin, Linus vaikutti olevan tilanteesta huomattavasti enemmän huolissaan. Toki Joekaan ei paljastaisi pomolleen tilannetta kuin vasta pakon edessä, sillä Dierk ei taatusti olisi asiasta iloinen, mutta Joe uskoi vakaasti, että onnistuisi selittämään asian parhain päin. Selittely – siinä Joe oli hyvä.

Hän soitti Rasmus Alsilalle.

”Joko aloit ikävöidä?” Rasmus vastasi puhelimeen, ja taustalla kuului moottoritien humina.

”Zilverin passi on hukassa”, Joe paljasti, ”eihän se voi olla sun autossa?”

”Öm, ei”, Rasmus kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi se olisi täällä?”

”Eipä miksikään”, Joe sanoi kepeästi.

”Katso oma autosi”, Rasmus ehdotti ja sulki puhelimen.

Joe tunki paperit laatikoihin taatusti eri järjestykseen kuin missä ne olivat siellä olleet ja suuntasi autolleen. Hansikaslokerossa oli puoli pussillista mustiksi koppuroiksi muuttuneita porkkanoita ja taskumatti, mutta ei papereita. Joe istui hetken kuskin penkillä ja mietti, ajaisiko vain baariin ja toivoisi, että paperit tupsahtaisivat ennen lähtöä jostakin, tai ehkä hän saisi unessa näyn siitä, minne ne oli piilotettu.

Sillä siunaamalla Linus, tuo ruotsalaisten lahja muuan hajamielisille Joachimeille, juoksi hevosrekalta kättään heiluttaen, ja siinä kädessä oli Zilveradon sininen passi.

”Se oli rekassa kuskin penkillä muovitaskussa”, Linus kertoi hengästyneenä ja silminnähden helpottuneena.

Joe nauraa tyrskähti, ja aivan totta – hän oli vienyt ne omakätisesti sinne jo edellisviikolla, jotta ne eivät vain unohtuisi matkasta. Selvästi liian aikaisin, siis. Asia oli kadonnut hänen mielensä päältä kuin vesi hanhen selästä jo päiviä sitten.

”Jospa mä otan nämä nyt”, Linus sanoi hienotunteisesti ja työnsi passin tallitakkinsa povitaskuun.

”Kiitos, Linus”, Joe läiskäytti hevosenhoitajaa olkapäälle ja hyppäsi autostaan alas. ”Sitten ei muuta kuin tien päälle!”

Joe vinkkasi Linukselle silmää, ja Linus näytti hieman kalvenneelta. Jos jo kotitallilla Joachim onnistui aiheuttamaan Linukselle tällaisia sydämentykytyksiä, millainen Hollannin-reissusta oikein muodostuisi?

torstai 4. maaliskuuta 2021

Uutukaiset

Joe ja mä oltiin suunniteltu nukkuvamme yö vuoroissa tallin toimistossa, jotta me ehdittäisiin nanosekunnissa hätiin jos Alenan varsomisen kanssa tulisi ongelmia. Illaksi me tilattiin pitsaa ja katsottiin jotain saksalaista tositeeveetä ilman ääniä samalla, kun seurattiin Alenan liikehdintää valvontakameran välityksellä. Loppujen lopuksi me ei kuitenkaan ehditty edes levittää toimiston vuodesohvaa, kun Alena alkoi jo ennen puolta yötä ponnistaa. Se laskeutui määrätietoisesti makuulle vain hieman kupeiltaan hionneena, ja kun me hiippailtiin käytävälle seuraamaan tilannetta, se vilkaisi meitä nopeasti ja jatkoi tyynenä synnyttämistä.

Alena ei tuntunut kaipaavan apua, ja kaiken kaikkiaan tilanne meni hämmästyttävän nopeasti. Varsa syntyi juuri ja juuri torstain puolella: isokokoinen varsa näytti rautiaalta ja paljastui oriksi, kun Joe meni auttamaan sikiökalvot pois sen ympäriltä. Alena alkoi nuolla varsaa tarmokkaasti ja me jätettiin ne rauhaan. Kaikesta huomasi, ettei Alena ollut asialla ensimmäistä kertaa. Silti Joe näytti helpottuneelta, kun kaikki oli jälleen kerran mennyt hyvin. Neljänkymmenenviiden minuutin ikäisenä pikkuvarsa seisoi ensimmäistä kertaa valtavan pitkillä ohuilla säärillään, ja vähän myöhemmin mä sain kunnian ohjata sen Alenan nisille ensimmäistä maitoannosta varten.

”I’m gonna call him Almond”, Joe ilmoitti hellästi. “Such a gorgeous baby. I wish we could keep him.”

Sinäkään yönä me ei paljoa nukuttu ennen aamun valkenemista, vaikka uusi hevosperhe ei ensimmäisinä tunteinaan apua kaivannutkaan. Joe ei saanut silmiään irti kaksikosta, ja mäkin saatoin unohtua vain tuijottamaan pitkäsääristä Almondia. Sekä Alena että varsa voivat erinomaisesti, ja kaikki eteni kuin oppikirjassa: varsapihka ja jälkeiset tulivat ulos täsmällisesti, ja Almond imi maitoa ahnaasti ja otti jo juoksuaskelia karsinassa. Se oli iso ja sillä oli erityisen hienopiirteinen pää, ja mä saatoin jo sieluni silmin kuvitella, millainen huippuratsu siitä vielä tulisi.


Sattuneesta syystä mä en ollut samana iltapäivänä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, ehkä ihan skarpeimmillani, mutta pääsin silti testaamaan muutamia pomon uusista hevosista. Astutettuaan likipitäen kaikki tammansa edelliskesänä se oli selvästi päättänyt tasapainottaa tilannetta hankkimalla talliin parin vanhemman tamman lisäksi läjän oreja. Mä painoin nimet mieleeni: Yesteryear, Sanguine, Nothingman, Against All Odds. Ensimmäinen ja viimeinen olivat täysiverisiä ja herättivät mielenkiintoni erityisesti, ja niinpä kun pomo kyseli jalomielisenä ratsutoiveita, mä mainitsin ne.

Mä aloitin hyppäämällä Yesteryearilla, tai Jesterillä kuten sitä tallissa kutsuttiin. Pomo laittoi meidät hyppäämään vanhoja kunnon linjoja ja huusi kentän laidalta milloin mitäkin askelmääriä, joihin tähdätä. Kaja teki samat tehtävät lempilapsensa Grimin kanssa ja Joachim otti muutamat viimeistelyhypyt Silverillä, jonka kanssa se lähtisi viikonlopuksi Hollantiin kisoihin. Kirjava Jester osoittautui nopeaksi ja energiseksi hevoseksi, jonka askel piteni kyllä ongelmitta, mutta lyhentämisessä oli alkuun pieniä haasteita. Silti se oli varsinainen hyvän mielen ratsu, ja jos se jäisi pomolle, se täyttäisi Dickin paikan varmasti paljon paremmin kuin Dick itse oli täyttänyt.

”Ooh, Phil is a sweet guy”, Joachim kertoi, kun mä kipusin päivän toisen ratsuni, pienen kimoontuvan nelivuotiaan, satulaan.  ”You’ll love him!”

No, love oli aika voimakas sana, mutta sympaattiseksi estehevosen aluksi Phil kyllä osoittautui. Pomo halusi mun viilettävän sen kanssa ympäri kenttää niin kovaa kuin uskalsin ja sitten laukkaavan holtittomasti muutamien esteiden yli.

”Less control!” se huusi mulle ja hetken aikaa mä mietin, oliko se dementoitumassa, mutta varovaisesti liikkuvan Philin hyppy toden totta parani, kun sillä ei ollut aikaa laskelmointiin ja jännittämiseen. Orilla oli pieneksi hevoseksi iso laukka, mutta ei voimaa nimeksikään. Jostain syystä Phil muistutti mua itse asiassa vähän Josefinasta.

”Next summer you’ll compete with him”, pomo ilmoitti ja sen kasvoilla kävi joku pieni sisäänpäin kääntynyt hymynkare.

Seuraava kesä, niin. Kuulosti kaukaiselta mutta oli oikeasti jo kovin lähellä. Pari hassua kuukautta – mäkään en voinut olla hymyilemättä itsekseni.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Varsaparatiisi

Kun mä olin puolenpäivän aikaan lopulta herännyt koomaa muistuttavasta unestani, me lähdettiin Joen kanssa saman tien lähipubiin syömään ja sieltä palattuamme alettiin pakata varsoja hevosautoon. Ilve kipitti tyytyväisenä lastaussiltaa pitkin loossiinsa, kun taas Desi epäröi ja vaati hieman lahjontaa uskaltautuakseen kyytiin. Mä lupasin sille, että nyt ei ollut edessä vuorokauden laivamatkaa, vaan lyhyt ajo ja sen jälkeen pääsy suoranaiseen paratiisiin.

Pomo lähti mukaan ja Joe ajoi. Riesenbeckin sää oli jo kovin keväinen: lämmintä oli vähän alle kymmenen astetta ja aurinko paistoi ohuiden pilvien välistä, ja kun me ajettiin maaseudulle, teiden varsilla näkyi kukkien väriloistoa. Mä mietin Kallan lumen ja loskan sekaista talvimaisemaa ja tulin siihen tulokseen, että Saksa oli kyllä monella tapaa hyvä maa, ja erinomainen paikka hevoslapsen kasvaa ja kehittyä. 

”Alena might foal any minute now”, Joachim kertoi, kun me alettiin lähestyä Debbie Fischerin tiluksia. ”So let’s not stay for long, if anyhow possible.”

“She won’t foal before the night”, pomo ilmoitti tyynesti kuin olisi katsonut asian aiemmin kristallipallostaan, mutta mä lupasin Joelle, etten jäisi hyvästelemään varsoja liian pitkäksi aikaa. Hyvässä lykyssä ei menisi montaakaan kuukautta, kun me Josefinan kanssa voitaisiin palata katsomaan niitä, ja mä tuskin ehtisin kuolla ikävään ennen sitä. 

Debbie otti meidät tallipihalla vastaan. Ilveen ja Desin uudet laumatoverit oli tuotu tallia lähinnä oleville laitumille, joten meidän ei tarvinnut juoksuttaa niitä golfkärryjen vieressä pitkin hiekkateitä oikeaan paikkaan. Debbiellä oli kuusi tammavarsaa ja viisi oria, ja molemmat porukat tungeksivat uteliaina laitumiensa porteilla niin, että me tarvittiin kaikki vapaat kädet hätistämään ne kauemmaksi siksi aikaa, että mä sain talutettua ensin Desin ja sitten Ilveen omiensa joukkoon. 

Sinne ne sitten menivät, suureen maailmaan: Ilve sujahti muiden orivarsojen sekaan kuin kala veteen ja oli välittömästi niiden leikeissä mukana, kun taas Desi ujompana juoksi hetken uusia ystäviään karkuun ja pyöritteli silmiään järkytyksen vallassa. Mä tunnistin Pisanjin ja Pupun yksivuotiaiksi kääntyneet rautiaat varsat tammalaumasta: ne molemmat olivat hivenen isompia kuin Desi ja kasvaneet kauniisti. Erityisesti Pupun varsa, Pulu, oli Desin mielestä jännittävä, ja aikamoinen päällepäsmäri Pulu kyllä olikin. Jo hetken päästä Desi kuitenkin laukkasi muiden mukana laitumen päästä päätyyn ja mä olin varma, että se viihtyisi loppupeleissä oikein hyvin. Se ei ollut mikään itsevarmuuden huipentuma, mutta tietenkään alle vuoden ikäisestä pikkuhevosesta ei voinut tehdä suuria päätelmiä, ja laumaelämä tekisi sille taatusti hyvää. 

Vaikka Joe vilkuili kelloa ja vaikutti hivenen hermostuneelta (mikä sinänsä oli outoa, koska mä en ollut oikeastaan koskaan nähnyt sitä hermostuneena), me käytiin vielä katsomassa pomon kolmevuotiaita. Ne saisivat vielä hetken kasvaa laitumilla, mutta kesällä pomo toisi ne talliin sisäänratsastettavaksi ja aloittelemaan esteratsun uraa. Niiden laumat olivat kauempana, joten me otettiin mua suuresti ilahduttavat golfkärryt allemme ja lähdettiin matkaan.

”We’re having fifteen foals this spring”, Debbie kertoi. “The first one should be coming in two weeks. Busy times ahead!”

Debbie nauroi ja mä pohdin, että ehkä musta ei sittenkään tulisi ammattimaista hevoskasvattajaa koskaan. Vaikka mä en ollut ollut paikalla Laran viime varsomisissa, olivat ne aina yhtä jännittäviä ja aiheuttivat mun vanhenemisen pikakelauksella. Jos mun pitäisi koko kevät ja alkukesä odottaa viidentoista tamman varsomista, ei musta varmaan olisi heinäkuussa jäljellä enää mitään, ei hermonriekalettakaan.

Saisi nähdä, mitä Joesta olisi jäljellä, jos Alena ei seuraavana yönä varsoisi, mä pohdin, kun huomasin sen alkaneen pureskella kynsiään golfkärryn tuskastuttavan hitaassa kyydissä. 

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Koliseva kuljetusauto

Dierk Mayer piti järkevistä hevosista, eikä suinkaan siksi, ettäkö olisi pelännyt viripäitä tai jäänyt niiden kanssa neuvottomaksi. Niin siinä vain kävi, kun hevoset olivat työ ja elämä: vaikka hevosmies oli kaukana mukavuudenhaluisesta, turhan dramatiikan hän tahtoi pitää poissa vuorokauden tunneistaan. Kun tarkasteli hänen urallaan vaikuttaneita hevosia, joista hän oli erityisesti pitänyt, niitä yhdisti tietty tekijä. Olivat ne kuinka kuumia ja kuohahtelevaisia tahansa, ne eivät olleet typeriä eivätkä käyttäneet omaa ja kaikkien muiden energiaa kaikenlaiseen turhanpäiväiseen säheltämiseen. Yleensä sellainen kieli huonosta käsittelystä: hevoset, kuten lapsetkin, oppivat huonoille tavoille, ellei niiden kasvua ohjattu määrätietoisesti oikeaan suuntaan.

Oli sangen harmillista, että Dierk oli jälleen kerran tullut ottaneeksi talliinsa huonotapaisen, typerän hevosen. Nothingmanin kanssa kaikki oli ollut alusta alkaen hankalaa. Sen saapuminen talliin oli viivästynyt, kun sitä ei oltu saatu lastattua lähtöpisteessä autoon.
"Jo on perkele kumma", oli Dierk tokaissut Joachimille päätettyään puhelun, jossa hänelle kerrottiin uudesta kuljetuspäivämäärästä, eikä Dierk enää kiroillut usein ääneen vaikka päänsä sisällä saattoikin ladella äkäistä tekstiä tuon tuostakin. "Eivät saa yhtä elukkaa lastatuksi! Kilpahevonen, muka. Liekö tässä syy siihen, ettei sillä ole kuin hajanaisia kilpailutuloksia viimeisen vuoden ajalta?"
"Hyviä tuloksia, kuitenkin", Joachim muistutti, sillä häntä kiinnosti kahta kauheammin päästä näkemään tämä myyntivälitykseen lähetettävä yksilö, jonka piti oleman lahjakas mutta joka mitä ilmeisimmin oli sen lisäksi myös erityisen oikukas.
"Se on ainoa syy, miksi en perunut välityssopimusta välittömästi", Dierk murahti. "Ja suku! Se on mielenkiintoinen."
"Montakos tammaa laitat sillä paksuksi", Joe oli kysynyt liukkaasti. Kilparatsastaja oli osoittanut suurta uteliaisuutta Dierkin viimeisten vuosien hevoskasvatusinnostusta kohtaan.
"Tuskin yhtäkään, mikäli hevosta ei koskaan saada tänne asti."
"Saadaan, viimeistään sitten kun sinä itse menet sen lastaamaan", Joe virnisti.

Siihen ei sentään tarvinnut turvautua. Eläinlääkärin rauhoittamana Nothingman saatiin hevosrekan kyytiin muutaman muun lajitoverin kanssa, ja sitten se matkusti Riesenbeckiin. Tallin pihassa se oli jo tointunut päiväkänneistään sen verran, että kolisteli kuin viimeistä päivää, ja Joe kuuli pomon kiroavan hiljaa.

Tavoite oli saada hevonen myydyksi mahdollisimman pian.

Ah! Utopiaa! Erinäisistä syistä ei hevonen mennyt kaupaksi. Kaikkein eniten tosissaan olleet ostajat luopuivat ajatuksesta yrittäessään itse lastata hevosta. Dierk Mayer aloitti hevosen kanssa lastauskoulun, ja vaikka se muutaman päivän harjoittelun jälkeen käveli koppiin, ensimmäisistä kilpailuistaan Nothingman myöhästyi, sillä sen lastaamiseen kului neljä tuntia (ja samalla se aikaansai myös kahden muun ratsun poisjäännin omista luokistaan).
"Ensi kerralla lastaan sen edellispäivänä ja jätän koppiin seisomaan", Dierk uhkasi turhautuneena. Koskaan ei hänellä ollut käsissään tällaista hevosta. Dierk Mayer oli aina saanut hevosen kuin hevosen koppiin, eikä siihen oltu tarvittu poppakonsteja saati väkivaltaa. Sellaiseen hän ei suostunut sortumaan nytkään. Harjoitukset jatkuivat.

Lopulta Nothingman oli asunut tallissa kokonaiset puoli vuotta. Sen myynti-ilmoitus oli toistaiseksi vedetty pois linjoilta. Levoton ori ei ollut juurikaan tasaantunut, mutta piru vieköön, kuljetusautoon se saatiin vietyä juuri silloin kun tarvitsi, ja niinpä sen kanssa päästiin kilpailuihinkin. Tyytyväinen Dierk oli voittanut ensimmäisen erän ja saanut ujutettua edes rahtusen järkeä hevosparan päähän. Salaa jossakin hänen mielensä syvimmissä syövereissä eli empatia ja ymmärrys: tokkopa Nothingmankaan oli alkujaan typerä vaan sellaiseksi osaamattomin ottein koulittu.