Rasmus: Lähtö

Me - minä ja Josefina ja hevoset - jätetään Kalla taaksemme toukokuun viimeisenä päivänä suunnilleen heti auringonnousun jälkeen. Vaikka mä en ole juurikaan saanut nukutuksi edellisenä yönä, ei väsytä. Tuntuu hyvältä olla auton ratissa, kun autio tie aukenee edessä, aamuaurinko paistaa, vierellä istuu Josefina, ja matka on kohti Saksaa.

Taas! Viimeinkin!

Grim me haetaan matkaan Espoon lähettyviltä ennen laivaan siirtymistä. Se on menossa pomolle, eli meille kai, ratsastettavaksi ja kilpailtavaksi. Ehkä se on jäämässä sille tielleen, ehkä se tulee vielä takaisin Suomeen. Nelivuotias Grim ei ole mikään hymypoika, ja sen tietää myös orin kasvattaja Mynttinen, joka ensi töikseen ilmoittaa hevosen sitten purevan.

"Mutta luonnonlahjakkuus se on", mies jatkaa vakavalla naamalla, ja koska se on Mynttinen, mä uskon. Grim on aika ruipelo ja sillä on pitkäksi venähtänyt harja, ja siinä on jotain kettumaista niin ulkonäössä kuin luonteessakin. Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä se potkii hevosauton seiniä kiukkuisesti, mutta tyytyy kohtaloonsa ennen satamaa, ja niin se lähtee meidän kanssa Saksaan.

Ankka lähtee Saksaan myös. Isabella on luottanut sen meidän käsiin pariksi kuukaudeksi, ajatuksenaan saada sille startteja vähän isommista kisoista ja ehkä astuttaa se Keski-Euroopassa siinä sivussa. Kotiin se palaisi joskus heinäkuun lopulla. Mulla ei ollut mitään Ankan mukaantuloa vastaan - se on mutkattoman hevosen perikuva ja pärjäisi varmasti porukassa hyvin. Olisipahan mulle edes yksi kokenut hypättävä, jos pomo pistäisi mut ratsastamaan nelivuotiailla koko kesän. Ankan kanssa ei tarvitsisi lyödä päätä seinään, vaikka ihan kaikilta osin mun ja sen yhteistyö ei vielä saumatonta olekaan.

Satamassa mä ajan pikkurekan varovasti laivaan, ja me Josefinan kanssa laskeudutaan hytistä katsomaan miten hevoset voivat. Ne tuntuvat rauhallisilta, vaikka Granni ja Grim irvistelevätkin. Bran höristelee korviaan ja vaikuttaa siltä, että se on laivassa kuin kotonaan. Ankasta voi sanoa samaa. Me juotetaan hevoset, Finnlinesin moottori käynnistyy, ja hetken päästä tuntuu kuinka me lähdetään liikkeelle.

“Nyt sitä sitten mennään”, mä totean ja nappaan Josefinan pikaiseen halaukseen.

“Jännittävää”, Josefina vastaa ja väläyttää mulle hymyn, joka on vähän levoton. Mä arvaan, että Josefinaa jännittää. Jännitti muakin, kun mä olin menossa pomon luo ensimmäistä kertaa. Viisi vuotta sitten. Oliko siitä tosiaan niin kauan?

Vuorokausi, ja me oltaisiin melkein perillä.

Josefina: Matkalla & Matkustajat

Matkalla

Pack yourself a toothbrush dear
Pack youself a favorite blouse
If we don't leave this town
We might never make it out

Laukun vetoketju päästää pienen surahtavan äänen sulkeutuessaan. Mä henkäisen syvään ja kohotan katseeni Rasmukseen. Se näyttää innostuneelta, mä ehkä enemmänkin jännittyneeltä. Sitten se ojentaa kättään. Mä tartun siihen. Käsi on lämmin ja turvallinen mun kädessä, ja kun Rasmus puristaa kevyesti mun sormia, mä hymyilen kuitenkin. Seikkailu odottaa, ja vaikka mä en ole seikkailevaista ihmistyyppiä, tätä mä en jättäisi mistään hinnasta väliin. Meidän yhteistä hevosseikkailua.

If we don't leave this town
We might never make it out

Matkustajat
Kuinka kummassa mä saatoinkaan jännittää Grannin matkustamista niin kovasti? Kyllähän mun pitäisi jo tammani tuntea, mä sätin itseäni, kun me käydään katsomassa hevosia laivamatkan aikana. Ei Grannia pelota, tietenkään, sehän on lohikäärme. Korkeintaan sitä tympii matkaseura, joka ei kai mielestä sovi sen arvolle. Bran yrittää kevytkenkäisenä yhä vieläkin välillä hörötellä ihanalle daamille, jona se kai sisarpuoltaan pitää. Granni ei lämpene; se on yhtä kylmä kuin juhannussää keskimäärin.

Ei se pidä Grimistäkään, vaikka mä pidän niitä vähän samanhenkisinä.

Mä sentään pidän omasta matkaseurastani kovasti. Se ei ole hapannaamainen niin kuin Grim, eikä se ole mulle sukua, joten sen sopiikin halailla mua.