Mietteitä metsässä

Josefina on yhtä hiljainen kuin Kaajapurojen talli ratsujaan satuloivan pariskunnan ympärillä. Kukaan ei liiku missään, jos ei lasketa paikoillaan steppaavaa Kisseä, joka on pääsemässä isojen hevosten tapaan maastoon ja vaikuttaa jo kovin innokkaalta lähtemään. Rasmuskin oli kovin innoissaan, mutta tyttöystävän alakuloisen oloinen vaitonaisuus alkaa jo välillä epäilyttää. Toisaalta hän ei osaa lukea ajatuksia, eikä tohdi ainakaan täällä seinien sisällä kysyäkään, joten jos Josefinalla onkin huolia, hän ei tunne niiden laatua eikä kykene tekemään mitään auttaakseen. Ja sitä paitsi ehkä hän tulkitsee (jälleen kerran) väärin (mikä ei yllättäisi, sillä niinhän hän on tehnyt lukemattomia kertoja elämänsä aikana eri ihmisten kohdalla ja sitä varten oikeastaan jo lakannut arvailemasta).

Granni johtaa pian heidän pikkiriikkistä letkaansa hiekkatietä pitkin pois Kaajapurojen pihapiiristä. Se ei vaikuta inhoavan Kisseä yhtä kovasti kuin joitakin muita lajitovereitaan, jos nyt ei siihen kovin lämpimästi suhtaudukaan. Rasmus ylläpitää turvallista etäisyyttä parhaan kykynsä mukaan, vaikka Kissen tekee selvästi mieli hakeutua aivan edessä kulkevan ruunikon häntään kiinni. Etäisyys ja heitä välillä piiskaavat tuulenpuuskat saavat Rasmuksen höristämään korviaan, kun Josefina katsahtaa häntä olkansa yli ja sanoo jotakin.

“Mulla on ikävä Saksaan.”

Rasmus on melko varma, että niin Grannilla ratsastava tyttöystävä sanoo. Eihän mikään muu oikein olisi järkevääkään: tuskin Josefina kaipaisi salsaa (isollakaan kirjaimella, mutta varsinkaan pienellä), maksaa tai ketään Aksaa (vai voisiko se olla Alexanderin lempinimi, tai ehkä jokin Josefinan eksä??).

“Tai jotenkin nyt kun me ei nähdä koskaan, ja siellä me oltiin aina yhdessä ja tehtiin asioita ja se oli musta kivaa ja mua joskus pelottaa, että mitäs jos me nyt sitten vaan etäännytään ja tyyliin lopulta erotaan”, tyttöystävä pulppuaa huolipuhetta hartiat lysyssä ja ilme vielä alakuloisempana kuin aiemmin tallissa.

Rasmus kumartuu Kissen satulassa eteenpäin kuullakseen paremmin, koska tuuli nappaa osan Josefinan sanoista. Nopea painonsiirto saa Kissen ottamaan muutaman nopean sivuaskeleen. Heidän edelleen Granni pyöräyttää häntäänsä ja nostaa päätään kuin sanoakseen, että lähemmäs ei kyllä kannata tulla, joten Rasmus jarruttaa ratsuaan saadakseen vähän lisää välimatkaa.

“Mitä?” Rasmus kysyy, sillä ei ole ihan varma onko saanut tyttöystävänsä ydinviestistä kiinni. “Miksi me erottaisiin?”

“No kun”, Josefina yrittää selittää, “meillä on molemmilla omat jutut ja kiireet, ja ehditään juuri ja juuri iltaisin vaihtaa kuulumisia, ja olisi taas ihanaa olla rauhassa kahden niin kuin viime kesänä.”

Rasmus voi kyllä ymmärtää Josefinan tunteen, vaikka omissa ajatuksissaan hän ei ole ihan mahdolliseen eroon asti päätynyt: hänkin kaipaa välillä lämmintä kesää ja jatkuvaa yhdessäoloa. Ei voi sanoa kiireetöntä, sillä eihän kesä Saksassa lomailua varten ollut, mutta he hoitivat hevoset yhdessä, ratsastivat yhdessä, kävivät kisoissa yhdessä ja nukkuivat yhdessä. Nykyään, kun molempien hevoset on ripoteltu pitkin maakuntaa, lähinnä vain viimeinen kohta tuntuu toteutuvan.

“Äh, kyllä se tästä vielä helpottaa”, Rasmus vastaa optimistisesti, vaikka ei osaakaan tarkalleen sanoa milloin tai minkä takia - työn ja hevosten määrä ei ole suoranaisesti vähenemään päin heistä kummallakaan, kun varsojakin on tulossa. “Ja ainahan me voidaan lähteä takaisin. Saksaan siis. Jos sä oikeasti haluaisit?”

Rasmus itse olisi valmis lähtemään matkaan vaikka heti huomenna, olihan hän puolivakavissaan pohtinut jäämistäkin. Siitä Rasmus ei kuitenkaan ole varma, haluaisiko Josefina samaa sirkusta tänä kesänä vai ikävöikö vain mennyttä aikaa nyt, kun Suomessa on kylmää, kuraista ja kiireistä?

Mahtaako Josefina itsekään tietää.

Josefina on ihan hirvittävän pitkään hiljaa ja antaa vain hevosensa kävellä löyhällä tuntumalla tamman valitsemaa tahtia eli lujaa. Ajatukset risteilevät runsaampina kuin metsäpolut ympärillä, ja Josefinasta on vaikea valita seuraavia sanojaan. Tavallaan tyttö toivoo, että jos on riittävän pitkään hiljaa, keskusteluntynkä vain unohtuu ja sen voi jättää käymättä loppuun. Miksi pitikään aloittaa se? Grannin kaulan rapsutteleminen kiinnostaa yhtäkkiä kovin paljon enemmän kuin tulevaisuuden pohtiminen.

“Niin, jos helpottaa”, hän kuitenkin huokaisee ja miettii kesän takana piileksivää syksyä. Mitäs jos hän pääsee opiskelemaan? Sitten varmaan työt jäävät pois paletista, mutta auttaako se nyt sen kummemmin pursuilevan kalenterin tyhjäämistä? Tokkopa.

“Mitä meidän sitten susta pitäisi tehdä?” Rasmus äityy painostamaan vähän, kun tyttöystävä on taas hiljaa eikä enää otakaan Saksaa puheeksi.
“No jos me vaikka soitetaan pomolle. Että ottaisiko se meitä edes. Koska muutenhan tämä on turhaa jossittelua”, Josefina muistuttaa ja ohjaa Grannin pienemmälle polulle. “Kyllä mä voisin sinne mennä. On mulla vähän ikävä hevosia kuitenkin, ja ehkä Joachimia myös, mutta älä kerro sille ettei sillä nouse hattuun se asia.”

Kisse kipittää pitkäaskelisen Grannin perässä kapealla polulla. Pomon ja Joen kasvot vilahtavat Rasmuksen mielessä ja saavat hänen suupielensä kohoamaan pienesti. Vai on Josefinalla Joachimia ikävä! Josefina on oikeassa, mies ei koskaan lakkaisi naljailemasta, jos saisi kuulla asiasta, joten Rasmuksen on kenties ehdottomasti kerrottava.

“Tietenkin se ottaa”, Rasmus sanoo luottavaisesti. “Onhan siellä tietysti nyt enemmän väkeä kuin viime kesänä, ainakin mitä olen viimeksi kuullut, niin se Merit on siellä edelleen, ja Linuskin kai. Mutta ei pomon hevosmääräkään toisaalta ole ainakaan pienentynyt. Joachim kertoi että se on taas intoillut kasvattamisesta.”

“Olisikin kiva päästä työskentelemään nuorten ja varsojen kanssa”, Josefina miettii ääneen. Rasmus taas on sisäänratsastanut viime aikoina omasta mielestään liikaakin hevosia - hän keskittyisi enemmän kuin mieluusti yli seitsenvuotiaisiin.

“Mä soitan pomolle heti tänään”, Rasmus sanoo päättäväisesti ja osaa vain vaivoin pidätellä innostustaan. Lähtisivätkö he tosiaan taas Saksaan? Rasmus kuitenkin kokee velvollisuudekseen lisätä: “Jos sä oikeasti haluat. Tietenkin me voidaan yrittää etsiä lisää yhteistä aikaa täälläkin. Ei meidän tarvitse sinne saakka mennä, jos sä mieluummin olisit kesän Suomessa.”

Josefinan olemus näyttää rentoutuvan hetki hetkeltä. Granni yrittää varastaa raville, kun he saavuttavat tutun hyväpohjaisen polunpätkän, jossa on usein lisätty vauhtia. Tällä kerralla Josefina jarruttaa: hevostaan ja hätääntymiseen taipuvaista tunne-elämäänsä.

”Meillähän on niitä lomiakin”, hän muistuttaa ja hymyilee nyt vähän olkansa yli. ”Niin ehkä ainakin niiden ajaksi voitaisiin.”
”Totta! Ihan hyvä suunnitelma sekin”, Rasmus myöntelee, eikä Josefina ole ihan varma onko poikaystävä pettynyt, jos he ovat vain lomien ajan eivätkä sen pidempään.
”Vaikka onhan se vähän hullua multa”, Josefina naurahtaa päätettyään hetken harkinnan jälkeen olla tivaamatta mitä mieltä Rasmus oikeasti on asioista; Rasmus kertoisi kyllä, jos se tahtoisi olla pidempään. ”Valittaa kiireestä ja sitten myydä lomat pomolle.”

Selän takaa kuuluu naurahdus. Josefinalle tulee siitä hyvä mieli. Siitä ilosta hän rapsuttaa taas hevosensa kaulaa.

”Ja mä en siis ole oikeasti ajatellut erota”, Josefina vielä varmistaa poikaystävänsä ymmärtävän, kun reitti on jo kääntynyt loppupuoliskolleen.
”Uskallakin”, Rasmus sanoo painokkaasti.
”Ja vähän harmittaa että käytin nyt tätä yhteistä aikaa murehtimiseen, mutta kun sitä huolta kertyy ja kertyy ja… niin.”
”Mutta hyvinhän tässä kävi”, Rasmus vastaa reippaana. ”Järjestetään aikaa, ja Saksaan on aina kiva mennä. Musta on kiva että ehdotit.”

Ykkösratsun paikka häilyy

Damn it. Joachimin oli myönnettävä, että siinä oli sitä jotakin: menestymisessä. Ei hän koskaan ollut sitoutunut lajiin sen takia, kyllä hän oli ajelehtinut hevoshommiin ihan muuten vain, mutta nyt kun alla oli vihdoinkin lähestulkoon pomon Kid-oriin verrattava ratsu, mies oikein kuuli kusen lorisevan kohti päälakeaan. Se kohisi mennessään.

Tietysti hän oli aina ollut kilpailunhenkinen. Ei kukaan ajautunut risuestelaukkahommiin, ellei janonnut vauhtia ja voittoja ja ollut pikkuisen hullu. Vielä enemmän hulluutta tarvittiin siihen, että vaihtoi jo lähes aikuisiällä lajia rataesteratsastukseen ja mutkitteli siltä pohjalta puolivahingossa töihin Dierk Mayerin talliin ja jäi sille tielleen.

Montako vuotta Joachim oli jo Dierkille työskennellyt? Joko kymmenen? Ylikin? Helvetin kauan ollakseen mies, joka ei sitä ennen ollut koskaan viihtynyt aloillaan.

Mutta sehän tämän homman hienous oli. Ei tarvinnut olla aloillaan. Saattoi pakata hevoset autoon ja lähteä kilpailuihin. Kilpailuista Joachim piti, etenkin sellaisten hevosten kanssa kuin Alena. Rautias tamma oli ollut Joen suuri ilo heti talliin saapumisestaan saakka: se oli laadukas ja hieno, sillä saattoi kilpailla voitosta. Alenalla oli kokemusta ja järkeä päässä, joten hyvänä päivänä sen saattoi vain usuttaa täyteen vauhtiin radalla ja antaa tamman tehdä nopeita, teräviä ratoja ja luottaa siihen, että se pysyi irti puomeista.

Mutta sitten oli Zilverado, tuo harvinaisen värinen ja harvinaisen järkipäinen ori. Jos Joachim olisi tuntenut huonoa omatuntoa juuri mistään, hän olisi varmasti tuntenut sitä nyt ajatellessaan, että ehkäpä Alena ei enää ollut hänen ykköshevosensa. Silverin tulostaso jo yksin oli siivittänyt häntä aimo harppauksin ylöspäin lajin ranking-listoilla, ja siinä oli sijoitus, jota Joachim ei ollut katsellut koskaan paitsi viimeisen puolen vuoden aikana. Kelpasihan sitä nyt ihmetellä, kohisten nousevaa sijalukua.

Vasta vuoden alussa he olivat hypänneet ensimmäiset 160:n senttimetrin luokkansa, ja jo helmikuun puolivälin jälkeen Silver voitti ensimmäisen kerran. Se tuntui käsittämättömän hienolta.

Alena tahkosi vielä 13-vuotiaana vasta 150-ratoja. Se teki sen hyvin, mutta GP-luokat tuntuivat haastavalta ajatukselta. Silverin kanssa mikään ei tuntunut haastavalta.

Oliko Joachim epäreilu ajatellessaan, että ehkä uusi ratsu olikin lippu tähteyteen? Oliko hän epälojaali asettaessaan Silverin vuosientakaisen luottoratsunsa edelle?

Mutta eihän hän oikeastaan arvottanut Silveriä Alenan yläpuolelle. Oli kilpailutuloksia, ja sitten oli hevosen todellinen arvo. Alena oli toiminut opettajana. Alena oli sitä paitsi varsonut kahdesti ja Silver oli vain jaellut perimäänsä eteenpäin vailla sen suurempaa huolta toteutuspuolesta. Piti kai antaa Alenalle hieman armoa.

Äh. Kuka käski analysoida niin paljon, Joachim tuumasi yhtäkkiä huvittuneena omasta puntaroinnistaan. Mitä väliä minkä hevosen kanssa homma pelitti, kunhan pelitti. Pomo maksoi palkkaa ratsastamisesta ja Joe ratsasti, eikä siinä tosiasiassa tarvittu tällaista ajatustyötä. Rennommin mielin Joachim jatkoi maaliskuutaan.