maanantai 12. huhtikuuta 2021

Kevättuulispäät

"Pysyykö hallinnassa?" luottoratsullaan Grimillä maastoileva Kaja kysyi Meritiltä, eikä piruillakseen. Meritin ratsu oli vielä melko uusi tulokas tallissa ja hyvin vilkas, ja vilkaskin oli kaunis ilmaisu. Nothingman tuntui etsivän ärsykkeitä, joiden seurauksena se voisi kimmahtaa maata kiertävälle radalle.
"Pysyy", Merit vastasi lyhyesti ja loi päättäväisen katseen eteenpäin. "Kokeillaan laukkaa."
"Jos niin sanot", Kaja hymähti. Hänellä ei ollut mitään laukkaamista vastaan: Grimille tekisi hyvää päästellä höyryjä ja aukoa paikkojaan. Kunhan vain Notti ei villiintyisi ja molskauttaisi Meritiä jokeen, kaikki olisi hyvin. Omaan rautiaaseen ratsastettavaansa Kaja luotti enemmän kuin hevosiin keskimäärin, eikä hän ollut arka muutenkaan.

Aluksi he pyrkivät pitämään vauhdin hillittynä. Grim nyppi välillä hieman ohjia, muttei ruvennut painamaan kädelle. Kajalla oli hyvin aikaa silmäillä tallin uuden ruunikon menoa. Meritin otteista ja ilmeistä näki, että naisella oli hevosessa pitelemistä, mutta pelokkaalta Merit ei näyttänyt nyt eikä koskaan. Joskus Kajasta tuntui, että nainen oli päättänyt, etteivät huippuratsastajat kieltäytyneet kipuamasta viripäisimmänkään ratsun satulaan eivätkä varsinkaan jännittäneet koskaan mitään. Joku olisi saattanut huomauttaa, että terve varovaisuus olisi joskus poikaa, mutta ei Kaja. Kun he saivat hevosensa hillittyä käyntiin – Notin käynti oli lähinnä hypähtelyä, Grim puolestaan askelsi pitkin, innokkain askelin – vaaleaverikkö ehdotti ystävälleen:
"Eiköhän päästellä seuraavalla pätkällä ihan kunnolla eteen. Mitäs sanot?"
"Totta hitossa. Pitäähän meidän kokeilla, mitä siitä tulee", Merit nauroi ja taputti ohimennen Nottia kaulalle. "Enkä mä usko, että tämä keksii konnuuksia silloin kun se keskittyy menemään lujaa."

Kävi ilmi, että Merit oli oikeassa. Heidän seuraava laukkapätkänsä oli kuin aitoa hevostytön unelmaa: energiset orit kuljettivat heitä vinhaa vauhtia hyväpohjaista hiekkatietä eteenpäin, joki kimmelsi näkökentän laitamilla ja kevättuuli iski raikkaana vasten kasvoja ja kaulaa. Vauhdinkyyneleet olivat ainoita kyyneleitä, joista kumpikaan ratsastajista piti.


Kuvan tausta © Anne L; ratsukot © VRL-05265

"Niin kivaa", Merit huokaisi laukan päätteeksi.
"Parasta."

Loppumatka taittui rauhallisemmissa merkeissä. Hevoset eivät kauan pitkän ja vauhdikkaan laukkapätkän jälkeen puuskuttaneet; ne olivat kilpahevosia elämänsä kunnossa ja voimiensa tunnossa. Kummallakin orilla oli vielä energiaa liikkua vauhdikkaasti ja autotien ylitystä odotellessa ne steppailivatkin. Onnea olivat ratsastusreitit, jotka oli varta vasten tallin väen käyttöön rakennetut, sillä eipä tarvinnut murehtia muusta liikenteestä sitä yhtä harvaanliikennöidyn tien ylitystä lukuunottamatta. Ratsastajat jutustelivat kepeästi kisakaudesta, tallin myyntihevosista ja tulevasta kesästä. Kaja toivoi kesältä tietysti edistymistä hevosten kanssa, mutta lisäksi hän odotti lomaansa: silloin olisi aikaa reissata Celestynin luo ja ottaa selvää, oliko mielenkiintoisessa tuttavuudessa ainesta syvempäänkin suhteeseen.

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Ihan oikea poni

"He's a great big softie, isn't he? The mighty bossman."

Linus ei vastaa Joelle. Ei varmaan uskalla nimitellä pomoaan pehmoksi, vaikka tämä kuinka ilmentäisikin isoisämäisiä taipumuksia kasvattelemalla PONIVARSOJA. Sellainen on aamuyön hiljaisina tunteina syntynyt. Tinan karsinassa vetelee sikeitä pörröinen ratsuponi, puoliksi puoliverinen ja puoliksi connemara. Siitä tulee vielä varmasti kookas, siis poniksi, mutta kaikkien Joen näkemien muiden varsojen rinnalla se on pikkuruinen. Mitäpä tallissa sellaisella minihevosella tehdään, kun ei sellaiselle ole ratsastajaa?

Myyntiinhän ponivarsa tietysti menee. Bisneksellä Dierk sen kasvattamista on perustellut: kuulemma hyville poneille on aina markkinoita. Joe katselee kirjavaa pörröturkkia ja miettii, montako pikkuihmistä pikkuhevonen tulee tekemään onnelliseksi.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Varsakevät jatkuu

Vain muutama hassu päivä sen jälkeen, kun Alenasta on tullut emä neljättä kertaa, siitä tulee mummo kolmatta kertaa. Sen tytär, Joen oma silmäterä Aloha, varsoo rautiaan tammavarsan, ja pitkäjalkaisena märkänä myttynäkin Alenan ja Alohan tammalinjan jatkaja on Joachimista kauneinta, mitä maan päällä on koskaan askeltanut. Tietysti menee tovi, ennen kuin nuori neiti saa jalkansa järjestykseen, mutta kun se lopulta pääsee vauhtiin, Joe on jo varma, ettei mikään koskaan pysäytä varsaa.

"My future Grand Prix ride", hän sanoo kaikille. "Horse of the year material, for sure."

Isän viileä nimen päätös ja epäilemättä omistajan elämänasenne kohtaavat emän tervehdysteeman: varsasta tulee Chill Ciao.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Hukanteillä

 Perjantaina, kun heidän vieraanaan muutaman yön ollut Rasmus Alsila oli lähtenyt ajamaan kohti satamaa ja Suomea, Joachim alkoi pakata vuoden ensimmäistä kansainvälistä kisareissua varten. Hän, hevosenhoitaja-Linus ja kaksi oria lähtisivät Hollantiin viikonlopuksi esittäytymään Comber Cupin ensimmäisessä osakilpailuissa. Harderwijkiin oli Riesenbeckistä alle kahden tunnin matka, joten kovin eksoottisesta kohteesta ei ollut kyse, mutta Joachimia vaihtelu virkisti eikä hän malttanut odottaa pääsyä tien päälle. Talvikuukaudet kotitallilla treenaten olivat olleet pitkiä ja sujuneet hitaasti, vaikka työ olikin tuottanut tulosta ja hevoset olivat edenneet hyvin. Erityisesti nuoret hevoset olivat saaneet lisää voimaa ja kehittyneet kroppansa lisäksi myös henkisesti. Liki kaikki tallin tammat olivat tosin tiineinä, mikä oli rajoittanut Joachimin viimeaikaiset ratsut oreihin, mutta täytyi myöntää että vähentyneet ratsastustunnit eivät Joea sinällään haitanneet – hän ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin ikuisesti 28-vuotias.

Oreista heidän mukaansa lähtisi Oberon, joka oli viime aikoina osoittanut erinomaisia otteita 150-luokissa, ja luottoratsu Zilverado, joka hyppäisi vain pääluokan. Zilver oli jo neljätoista eikä sillä välttämättä olisi enää montaa kisakautta edessä, ja Joen pomo Dierk Mayer oli päättänyt jo aikaa sitten, ettei sitä enää juoksutettaisi missään turhissa kissanristiäisissä. Zilver ei tarvinnut lämmittelyluokkia eikä aikaa tottua uuteen ympäristöön – se oli kokenut huippu-urheilija, joka teki työnsä lähes aina moitteetta olosuhteista huolimatta.

Joachimista itsestään ei voinut puhua samana päivänä huippu-urheilijan kanssa, mutta hän uskoi, että tuskin onnistuisi mokailemaan kummankaan orin kanssa kovin pahasti. Jos he ylipäätänsä pääsisivät lähtemään – Zilverin paperit olivat nimittäin hukassa.

Kun hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hevosen passi oli, Joe oli ensin heitellyt yksi kerrallaan tavarat ulos Zilverin varustekaapista ja jättänyt Linus-paran siivoamaan sotkua. Seuraavaksi hän oli kääntänyt toimiston ylösalaisin. Dierk Mayer piti laatikkonsa siisteinä ja paperinsa järjesteltyinä pinoihin, mutta tilanne valitettavasti muuttui Joachimin käsittelyn jäljiltä melko lailla päinvastaiseksi. Muutamassa minuutissa Joe oli tyhjentänyt laatikot työpöydälle läjiksi, joiden päältä silloin tällöin luiskahti paperi lattialle asti. Hän löysi kauan aikaa sitten kuolleiden hevosten rekisteripapereita, puoli askia tupakkaa, pinon valokuvia 80-luvulta, jokusen MM-mitalin ja mapillisen aikana ennen internetiä maksettuja laskuja, mutta ei Zilverin passia.

”Joko löytyi?” Linuksen hermostunut ääni kysyi, ja vaaleatukkainen pää kurkkasi toimiston oven raosta. Ruotsalaispojan silmät levisivät, kun hän näki Joen aiheuttaman kaaoksen, mutta hän katsoi paremmaksi olla sanomatta mitään.

”Ei”, Joachim sanoi. ”Mutta ei se mitään. Jos ei muuta keksitä, otetaan Lätsä Zilverin sijaan. Kai hevosen voi vielä vaihtaa.”

”Niin kai”, Linus vastasi levottomana ja lähti matkoihinsa. Vaikka passi ei taatusti ollut Linuksen jäljiltä hukassa, vaan muuan Joachim Altmannin, Linus vaikutti olevan tilanteesta huomattavasti enemmän huolissaan. Toki Joekaan ei paljastaisi pomolleen tilannetta kuin vasta pakon edessä, sillä Dierk ei taatusti olisi asiasta iloinen, mutta Joe uskoi vakaasti, että onnistuisi selittämään asian parhain päin. Selittely – siinä Joe oli hyvä.

Hän soitti Rasmus Alsilalle.

”Joko aloit ikävöidä?” Rasmus vastasi puhelimeen, ja taustalla kuului moottoritien humina.

”Zilverin passi on hukassa”, Joe paljasti, ”eihän se voi olla sun autossa?”

”Öm, ei”, Rasmus kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi se olisi täällä?”

”Eipä miksikään”, Joe sanoi kepeästi.

”Katso oma autosi”, Rasmus ehdotti ja sulki puhelimen.

Joe tunki paperit laatikoihin taatusti eri järjestykseen kuin missä ne olivat siellä olleet ja suuntasi autolleen. Hansikaslokerossa oli puoli pussillista mustiksi koppuroiksi muuttuneita porkkanoita ja taskumatti, mutta ei papereita. Joe istui hetken kuskin penkillä ja mietti, ajaisiko vain baariin ja toivoisi, että paperit tupsahtaisivat ennen lähtöä jostakin, tai ehkä hän saisi unessa näyn siitä, minne ne oli piilotettu.

Sillä siunaamalla Linus, tuo ruotsalaisten lahja muuan hajamielisille Joachimeille, juoksi hevosrekalta kättään heiluttaen, ja siinä kädessä oli Zilveradon sininen passi.

”Se oli rekassa kuskin penkillä muovitaskussa”, Linus kertoi hengästyneenä ja silminnähden helpottuneena.

Joe nauraa tyrskähti, ja aivan totta – hän oli vienyt ne omakätisesti sinne jo edellisviikolla, jotta ne eivät vain unohtuisi matkasta. Selvästi liian aikaisin, siis. Asia oli kadonnut hänen mielensä päältä kuin vesi hanhen selästä jo päiviä sitten.

”Jospa mä otan nämä nyt”, Linus sanoi hienotunteisesti ja työnsi passin tallitakkinsa povitaskuun.

”Kiitos, Linus”, Joe läiskäytti hevosenhoitajaa olkapäälle ja hyppäsi autostaan alas. ”Sitten ei muuta kuin tien päälle!”

Joe vinkkasi Linukselle silmää, ja Linus näytti hieman kalvenneelta. Jos jo kotitallilla Joachim onnistui aiheuttamaan Linukselle tällaisia sydämentykytyksiä, millainen Hollannin-reissusta oikein muodostuisi?

torstai 4. maaliskuuta 2021

Uutukaiset

Joe ja mä oltiin suunniteltu nukkuvamme yö vuoroissa tallin toimistossa, jotta me ehdittäisiin nanosekunnissa hätiin jos Alenan varsomisen kanssa tulisi ongelmia. Illaksi me tilattiin pitsaa ja katsottiin jotain saksalaista tositeeveetä ilman ääniä samalla, kun seurattiin Alenan liikehdintää valvontakameran välityksellä. Loppujen lopuksi me ei kuitenkaan ehditty edes levittää toimiston vuodesohvaa, kun Alena alkoi jo ennen puolta yötä ponnistaa. Se laskeutui määrätietoisesti makuulle vain hieman kupeiltaan hionneena, ja kun me hiippailtiin käytävälle seuraamaan tilannetta, se vilkaisi meitä nopeasti ja jatkoi tyynenä synnyttämistä.

Alena ei tuntunut kaipaavan apua, ja kaiken kaikkiaan tilanne meni hämmästyttävän nopeasti. Varsa syntyi juuri ja juuri torstain puolella: isokokoinen varsa näytti rautiaalta ja paljastui oriksi, kun Joe meni auttamaan sikiökalvot pois sen ympäriltä. Alena alkoi nuolla varsaa tarmokkaasti ja me jätettiin ne rauhaan. Kaikesta huomasi, ettei Alena ollut asialla ensimmäistä kertaa. Silti Joe näytti helpottuneelta, kun kaikki oli jälleen kerran mennyt hyvin. Neljänkymmenenviiden minuutin ikäisenä pikkuvarsa seisoi ensimmäistä kertaa valtavan pitkillä ohuilla säärillään, ja vähän myöhemmin mä sain kunnian ohjata sen Alenan nisille ensimmäistä maitoannosta varten.

”I’m gonna call him Almond”, Joe ilmoitti hellästi. “Such a gorgeous baby. I wish we could keep him.”

Sinäkään yönä me ei paljoa nukuttu ennen aamun valkenemista, vaikka uusi hevosperhe ei ensimmäisinä tunteinaan apua kaivannutkaan. Joe ei saanut silmiään irti kaksikosta, ja mäkin saatoin unohtua vain tuijottamaan pitkäsääristä Almondia. Sekä Alena että varsa voivat erinomaisesti, ja kaikki eteni kuin oppikirjassa: varsapihka ja jälkeiset tulivat ulos täsmällisesti, ja Almond imi maitoa ahnaasti ja otti jo juoksuaskelia karsinassa. Se oli iso ja sillä oli erityisen hienopiirteinen pää, ja mä saatoin jo sieluni silmin kuvitella, millainen huippuratsu siitä vielä tulisi.


Sattuneesta syystä mä en ollut samana iltapäivänä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, ehkä ihan skarpeimmillani, mutta pääsin silti testaamaan muutamia pomon uusista hevosista. Astutettuaan likipitäen kaikki tammansa edelliskesänä se oli selvästi päättänyt tasapainottaa tilannetta hankkimalla talliin parin vanhemman tamman lisäksi läjän oreja. Mä painoin nimet mieleeni: Yesteryear, Sanguine, Nothingman, Against All Odds. Ensimmäinen ja viimeinen olivat täysiverisiä ja herättivät mielenkiintoni erityisesti, ja niinpä kun pomo kyseli jalomielisenä ratsutoiveita, mä mainitsin ne.

Mä aloitin hyppäämällä Yesteryearilla, tai Jesterillä kuten sitä tallissa kutsuttiin. Pomo laittoi meidät hyppäämään vanhoja kunnon linjoja ja huusi kentän laidalta milloin mitäkin askelmääriä, joihin tähdätä. Kaja teki samat tehtävät lempilapsensa Grimin kanssa ja Joachim otti muutamat viimeistelyhypyt Silverillä, jonka kanssa se lähtisi viikonlopuksi Hollantiin kisoihin. Kirjava Jester osoittautui nopeaksi ja energiseksi hevoseksi, jonka askel piteni kyllä ongelmitta, mutta lyhentämisessä oli alkuun pieniä haasteita. Silti se oli varsinainen hyvän mielen ratsu, ja jos se jäisi pomolle, se täyttäisi Dickin paikan varmasti paljon paremmin kuin Dick itse oli täyttänyt.

”Ooh, Phil is a sweet guy”, Joachim kertoi, kun mä kipusin päivän toisen ratsuni, pienen kimoontuvan nelivuotiaan, satulaan.  ”You’ll love him!”

No, love oli aika voimakas sana, mutta sympaattiseksi estehevosen aluksi Phil kyllä osoittautui. Pomo halusi mun viilettävän sen kanssa ympäri kenttää niin kovaa kuin uskalsin ja sitten laukkaavan holtittomasti muutamien esteiden yli.

”Less control!” se huusi mulle ja hetken aikaa mä mietin, oliko se dementoitumassa, mutta varovaisesti liikkuvan Philin hyppy toden totta parani, kun sillä ei ollut aikaa laskelmointiin ja jännittämiseen. Orilla oli pieneksi hevoseksi iso laukka, mutta ei voimaa nimeksikään. Jostain syystä Phil muistutti mua itse asiassa vähän Josefinasta.

”Next summer you’ll compete with him”, pomo ilmoitti ja sen kasvoilla kävi joku pieni sisäänpäin kääntynyt hymynkare.

Seuraava kesä, niin. Kuulosti kaukaiselta mutta oli oikeasti jo kovin lähellä. Pari hassua kuukautta – mäkään en voinut olla hymyilemättä itsekseni.

keskiviikko 3. maaliskuuta 2021

Varsaparatiisi

Kun mä olin puolenpäivän aikaan lopulta herännyt koomaa muistuttavasta unestani, me lähdettiin Joen kanssa saman tien lähipubiin syömään ja sieltä palattuamme alettiin pakata varsoja hevosautoon. Ilve kipitti tyytyväisenä lastaussiltaa pitkin loossiinsa, kun taas Desi epäröi ja vaati hieman lahjontaa uskaltautuakseen kyytiin. Mä lupasin sille, että nyt ei ollut edessä vuorokauden laivamatkaa, vaan lyhyt ajo ja sen jälkeen pääsy suoranaiseen paratiisiin.

Pomo lähti mukaan ja Joe ajoi. Riesenbeckin sää oli jo kovin keväinen: lämmintä oli vähän alle kymmenen astetta ja aurinko paistoi ohuiden pilvien välistä, ja kun me ajettiin maaseudulle, teiden varsilla näkyi kukkien väriloistoa. Mä mietin Kallan lumen ja loskan sekaista talvimaisemaa ja tulin siihen tulokseen, että Saksa oli kyllä monella tapaa hyvä maa, ja erinomainen paikka hevoslapsen kasvaa ja kehittyä. 

”Alena might foal any minute now”, Joachim kertoi, kun me alettiin lähestyä Debbie Fischerin tiluksia. ”So let’s not stay for long, if anyhow possible.”

“She won’t foal before the night”, pomo ilmoitti tyynesti kuin olisi katsonut asian aiemmin kristallipallostaan, mutta mä lupasin Joelle, etten jäisi hyvästelemään varsoja liian pitkäksi aikaa. Hyvässä lykyssä ei menisi montaakaan kuukautta, kun me Josefinan kanssa voitaisiin palata katsomaan niitä, ja mä tuskin ehtisin kuolla ikävään ennen sitä. 

Debbie otti meidät tallipihalla vastaan. Ilveen ja Desin uudet laumatoverit oli tuotu tallia lähinnä oleville laitumille, joten meidän ei tarvinnut juoksuttaa niitä golfkärryjen vieressä pitkin hiekkateitä oikeaan paikkaan. Debbiellä oli kuusi tammavarsaa ja viisi oria, ja molemmat porukat tungeksivat uteliaina laitumiensa porteilla niin, että me tarvittiin kaikki vapaat kädet hätistämään ne kauemmaksi siksi aikaa, että mä sain talutettua ensin Desin ja sitten Ilveen omiensa joukkoon. 

Sinne ne sitten menivät, suureen maailmaan: Ilve sujahti muiden orivarsojen sekaan kuin kala veteen ja oli välittömästi niiden leikeissä mukana, kun taas Desi ujompana juoksi hetken uusia ystäviään karkuun ja pyöritteli silmiään järkytyksen vallassa. Mä tunnistin Pisanjin ja Pupun yksivuotiaiksi kääntyneet rautiaat varsat tammalaumasta: ne molemmat olivat hivenen isompia kuin Desi ja kasvaneet kauniisti. Erityisesti Pupun varsa, Pulu, oli Desin mielestä jännittävä, ja aikamoinen päällepäsmäri Pulu kyllä olikin. Jo hetken päästä Desi kuitenkin laukkasi muiden mukana laitumen päästä päätyyn ja mä olin varma, että se viihtyisi loppupeleissä oikein hyvin. Se ei ollut mikään itsevarmuuden huipentuma, mutta tietenkään alle vuoden ikäisestä pikkuhevosesta ei voinut tehdä suuria päätelmiä, ja laumaelämä tekisi sille taatusti hyvää. 

Vaikka Joe vilkuili kelloa ja vaikutti hivenen hermostuneelta (mikä sinänsä oli outoa, koska mä en ollut oikeastaan koskaan nähnyt sitä hermostuneena), me käytiin vielä katsomassa pomon kolmevuotiaita. Ne saisivat vielä hetken kasvaa laitumilla, mutta kesällä pomo toisi ne talliin sisäänratsastettavaksi ja aloittelemaan esteratsun uraa. Niiden laumat olivat kauempana, joten me otettiin mua suuresti ilahduttavat golfkärryt allemme ja lähdettiin matkaan.

”We’re having fifteen foals this spring”, Debbie kertoi. “The first one should be coming in two weeks. Busy times ahead!”

Debbie nauroi ja mä pohdin, että ehkä musta ei sittenkään tulisi ammattimaista hevoskasvattajaa koskaan. Vaikka mä en ollut ollut paikalla Laran viime varsomisissa, olivat ne aina yhtä jännittäviä ja aiheuttivat mun vanhenemisen pikakelauksella. Jos mun pitäisi koko kevät ja alkukesä odottaa viidentoista tamman varsomista, ei musta varmaan olisi heinäkuussa jäljellä enää mitään, ei hermonriekalettakaan.

Saisi nähdä, mitä Joesta olisi jäljellä, jos Alena ei seuraavana yönä varsoisi, mä pohdin, kun huomasin sen alkaneen pureskella kynsiään golfkärryn tuskastuttavan hitaassa kyydissä. 

maanantai 1. maaliskuuta 2021

Koliseva kuljetusauto

Dierk Mayer piti järkevistä hevosista, eikä suinkaan siksi, ettäkö olisi pelännyt viripäitä tai jäänyt niiden kanssa neuvottomaksi. Niin siinä vain kävi, kun hevoset olivat työ ja elämä: vaikka hevosmies oli kaukana mukavuudenhaluisesta, turhan dramatiikan hän tahtoi pitää poissa vuorokauden tunneistaan. Kun tarkasteli hänen urallaan vaikuttaneita hevosia, joista hän oli erityisesti pitänyt, niitä yhdisti tietty tekijä. Olivat ne kuinka kuumia ja kuohahtelevaisia tahansa, ne eivät olleet typeriä eivätkä käyttäneet omaa ja kaikkien muiden energiaa kaikenlaiseen turhanpäiväiseen säheltämiseen. Yleensä sellainen kieli huonosta käsittelystä: hevoset, kuten lapsetkin, oppivat huonoille tavoille, ellei niiden kasvua ohjattu määrätietoisesti oikeaan suuntaan.

Oli sangen harmillista, että Dierk oli jälleen kerran tullut ottaneeksi talliinsa huonotapaisen, typerän hevosen. Nothingmanin kanssa kaikki oli ollut alusta alkaen hankalaa. Sen saapuminen talliin oli viivästynyt, kun sitä ei oltu saatu lastattua lähtöpisteessä autoon.
"Jo on perkele kumma", oli Dierk tokaissut Joachimille päätettyään puhelun, jossa hänelle kerrottiin uudesta kuljetuspäivämäärästä, eikä Dierk enää kiroillut usein ääneen vaikka päänsä sisällä saattoikin ladella äkäistä tekstiä tuon tuostakin. "Eivät saa yhtä elukkaa lastatuksi! Kilpahevonen, muka. Liekö tässä syy siihen, ettei sillä ole kuin hajanaisia kilpailutuloksia viimeisen vuoden ajalta?"
"Hyviä tuloksia, kuitenkin", Joachim muistutti, sillä häntä kiinnosti kahta kauheammin päästä näkemään tämä myyntivälitykseen lähetettävä yksilö, jonka piti oleman lahjakas mutta joka mitä ilmeisimmin oli sen lisäksi myös erityisen oikukas.
"Se on ainoa syy, miksi en perunut välityssopimusta välittömästi", Dierk murahti. "Ja suku! Se on mielenkiintoinen."
"Montakos tammaa laitat sillä paksuksi", Joe oli kysynyt liukkaasti. Kilparatsastaja oli osoittanut suurta uteliaisuutta Dierkin viimeisten vuosien hevoskasvatusinnostusta kohtaan.
"Tuskin yhtäkään, mikäli hevosta ei koskaan saada tänne asti."
"Saadaan, viimeistään sitten kun sinä itse menet sen lastaamaan", Joe virnisti.

Siihen ei sentään tarvinnut turvautua. Eläinlääkärin rauhoittamana Nothingman saatiin hevosrekan kyytiin muutaman muun lajitoverin kanssa, ja sitten se matkusti Riesenbeckiin. Tallin pihassa se oli jo tointunut päiväkänneistään sen verran, että kolisteli kuin viimeistä päivää, ja Joe kuuli pomon kiroavan hiljaa.

Tavoite oli saada hevonen myydyksi mahdollisimman pian.

Ah! Utopiaa! Erinäisistä syistä ei hevonen mennyt kaupaksi. Kaikkein eniten tosissaan olleet ostajat luopuivat ajatuksesta yrittäessään itse lastata hevosta. Dierk Mayer aloitti hevosen kanssa lastauskoulun, ja vaikka se muutaman päivän harjoittelun jälkeen käveli koppiin, ensimmäisistä kilpailuistaan Nothingman myöhästyi, sillä sen lastaamiseen kului neljä tuntia (ja samalla se aikaansai myös kahden muun ratsun poisjäännin omista luokistaan).
"Ensi kerralla lastaan sen edellispäivänä ja jätän koppiin seisomaan", Dierk uhkasi turhautuneena. Koskaan ei hänellä ollut käsissään tällaista hevosta. Dierk Mayer oli aina saanut hevosen kuin hevosen koppiin, eikä siihen oltu tarvittu poppakonsteja saati väkivaltaa. Sellaiseen hän ei suostunut sortumaan nytkään. Harjoitukset jatkuivat.

Lopulta Nothingman oli asunut tallissa kokonaiset puoli vuotta. Sen myynti-ilmoitus oli toistaiseksi vedetty pois linjoilta. Levoton ori ei ollut juurikaan tasaantunut, mutta piru vieköön, kuljetusautoon se saatiin vietyä juuri silloin kun tarvitsi, ja niinpä sen kanssa päästiin kilpailuihinkin. Tyytyväinen Dierk oli voittanut ensimmäisen erän ja saanut ujutettua edes rahtusen järkeä hevosparan päähän. Salaa jossakin hänen mielensä syvimmissä syövereissä eli empatia ja ymmärrys: tokkopa Nothingmankaan oli alkujaan typerä vaan sellaiseksi osaamattomin ottein koulittu.

sunnuntai 31. tammikuuta 2021

Pyhä lupaus

Joachim Altmann & Zilverline, ERJ Cupin tuotosluokka

Tehtävänanto Tarinaluokassa kirjoitetaan vapaamuotoinen kirjallinen tuotos, jonka teemana on uuden vuoden lupaus. Tekstin ei tarvitse liittyä itse kilpailupäivään, kunhan keskiössä on osallistuva ratsukko. Tekstilajia ja tekstin pituutta ei ole määritelty. Tuomarit arvioivat tekstin sujuvuutta, mukaansatempaisevuutta, oikeinkirjoitusta ja teeman hyödyntämistä.

"Oijoijoih", Joachim vaikeroi ja sai Eduardon katsomaan itseään silmät tietäväisessä sirrissä.
"Joe-hyvä, et ole enää mikään nuori pojankloppi", tavallisesti niin miellyttävä hevosenhoitaja äityi nenäkkääksi, ja pehmensi sanojaan vain hiuksenhienolla hymynkareella, joka saattoi kaiken lisäksi olla paheksuva. "Ikä se vain saavuttaa sinutkin, vaan ei ilmeisesti terve järki."
"Ei ole krapulatkaan kuten ennen", Joe huokaisi jaksamatta kiistää Ed-ystävänsä röyhkeitä väitöksiä.

Kokenut hevosenhoitaja oli pitänyt huolen, että kaikki sujui kuten kuului. Hevoset olivat odottaneet valmiiksi satuloituina tismalleen silloin kun oli ollut tarve, eikä yhdenkään elikon ulkoasussa tai elinvoimaisuudessa ollut moitteelle sijaa. Joachim itse sen sijaan... hyvä tavaton. Kuinka ryytyneeksi saattoi mies olonsa tuntea? Silver, jonka karva hohti niin puhtaana, että Joachim olisi voinut peilailla itseään sen kyljestä, käänsi komean päänsä hänen suuntaansa ja puhalsi ilmaa sieraimistaan. Ori oli viimeistä katkopiirtonsa karvaa myöten valmis päivän viimeiseen koitokseen, mutta oliko Joe?

"Oletko koskaan harkinnut... raitistumista?" Ed tiedusteli vain puoliksi vitsailevan oloisena, ja vakavoitui entisestään: "Edes kilpailuviikonloppujen ajaksi."
"Ei tässä mitään raitistumista kaivata, vaan rehtiä ja rasvaista roskaruokaa. Tämän startin jälkeen, viimeistään."
"Oletko ihan varma?"

Joachim pudisti päätään ja katui sitä heti liikkeen aloitettuaan. Tuhannet vasarat jyskyttivät ja päänsärky yltyi taas. Pannahinen. Eduardo saattoi sangen hyvin olla oikeassa, siis tietysti tapansa mukaan. Mokoma pikkuruinen mies tiesi elämästä ja hevosista kaiken, mitä tietää saattoi, ja muistutteli siitä tuon tuostakin juuri tällaisina hetkinä. Se ero heissä oli, ja se heistä niin loistokkaan tiimin tekikin. He tekivät töitä tiedolla (se oli Edin heiniä) ja tunteella (mikä puolestaan oli Joachimin lahja ja kirous).

"Ehkä ensi kisoissa voisin vähän himmailla", Joachim lupaili tarttuessaan Silverin ohjiin.
"Ihan hyvä idea."
"Vaikka ei tämä mikään ongelma mulle ole."
"Ei tietenkään."
"Mutta ihan urheilullisuuden nimissä."
"Niin."

Joskus nuorempana se ei ollut ollut ongelma eikä mikään: hevosurheilu pikku hutikassa tai kohmelossa ei ollut tuntunut missään. Ehkä se oli ollut ajan tapakin, siis silloin joskus, kun ei vielä oltu niin kovin kunnollisia ja tunnontarkkoja elämän jokaisella osa-alueella ja mittailtu kaikkea mitattavissa olevaa (kuten kilpailupäiviä edeltävien aterioiden makroja, kisatakin kai-kai-mittoja ja saappaanvarren leveyttä kuudesta kohtaa). Vaan ajat ja kilpaurheilupa muuttuivat, ja niin muuttui mies itsekin, eikä ainakaan vetreämpään suuntaan.

Joachim kipusi työläästi suurikokoisen ratsunsa satulaan ja vilkaisi taivasta. Jos hän lupaisi elää tänä Herran vuonna enemmän ihmisiksi kuin ennen, olisi sentään kohtuullista saada jotakin takaisin korvaukseksi menetetyistä huveista ja nautinnoista. Ruusuke ja sievoinen palkintosumma varmasti pitäisivät ainakin pomon tyytyväisenä.

Kukapa olisi uskonut, että Joachim Altmann kuuna päivänä tempautuisi mukaan fitness-ihmisten "uusi vuosi, uudet elämäntavat" -kuureihin, ajatteli Ed, muttei ollut lainkaan pahoillaan asiasta. Hevosenhoitaja katsoi verryttelyaluetta kohti suuntaavan ratsukon perään ja huomasi pohdiskelevansa, josko tämä vihdoin olisi Joen suurten saavutusten vuosi.

lauantai 2. tammikuuta 2021

Tiineyden tuoma lempeys? Kukkua

Takaisinheitto: Tapahtui joulukuussa 2020

"How dare you", Joachim suhahti ruunikolle, joka oli juuri yrittänyt näykkäistä häntä. Sarotti muljautti silmiään ja nakkasi protestiksi niskojaan, kun ei onnistunut säikäyttämään tallin pitkäaikaista ratsumestaria kauemmas. Ehei, Joe ei yhtä äkäistä tammaa säikkynyt, ei suinkaan. Oli sitä hankalampiakin elikoita käsitelty. Se vain oli miedosti kismittävä juttu, ettei Sarotti, jonka kanssa työskentelyyn ja yhteisen sävelen etsimiseen mies oli upottanut niin paljon vaivaa, viitsinyt kiittää kohottamalla häntä lempi-ihmisensä asemaan. Mokoma Ed taatusti lahjoi tallin hevoset herkuilla suosiota saadakseen, ja onnistuikin siinä, tietysti. Sitä, miksi Sarotti piti Meritistä, Joe ei täysin ymmärtänyt. Hän itse piti monenlaisista ihmisistä, mutta ei juuri Merit Kaldan kaltaisista takakireistä pingottajista, joiden elämän ainoa intohimo oli menestys.

Sarotti ei ollut tipan tippaa häpeissään huonosta käytöksestään, minkä Joe samanhenkisenä ymmärsi vallan hyvin. Tavallaan tamman sietäisi kyllä olla. Kuuleman mukaan se oli pomottanut muita tiineitä lajitovereitaan niin tomerasti, että se oli jo alkanut mennä tarhakiusaamisen puolelle. Silmätikukseen ruunikko oli vielä kehdannut valita juuri Joachimin oman silmäterän, Aloha-ressukan, joka kilttinä ja herkkänä hevosena ei takuulla olisi tarvinnut yhtään ylimääräistä kurmutusta.

"Behave yourself, ya nasty thing, or you'll find yourself all alone in this world", Joe jakoi hevoselle elämänviisauttaan, vaikka tiesikin, että se oli todennäköisesti turhaa. Niin iso pää kuin hevosilla olikin, siellä oli kummastuttavan harvoin tilaa terveelle järjelle. Oli tietysti poikkeusyksilöitäkin, mutta Joe olisi osannut näppituntumalla nimetä välittömästi ainakin viisi hevosta, joiden kohdalla järki ei kuulunut kuvaan: hänen edessään seisova Sarotti, kaikkea pelkäävä Pisanji, epäloogisista asioista kauhistuva Oberon, itseään toistuvasti telova 1 ja tallin entinen kiukkupussi Dick. Vauhtiin päästyään hän olisi helposti luetellut perään toiset viisi. Nyt oli kuitenkin napattava luimisteleva Sarotti ja vietävä se eläinlääkärin tutkittavaksi. Siitäkös vasta riemu repeäisi, Joe ajatteli osittain synkkänä ja puoliksi odottaen mielenkiinnolla humoristista näytelmää, jonka oikutteleva tamma pian tarjoaisi. Niin kuin ei Joekaan säikkynyt Sarottia, ei taatusti tekisi heidän kokenut eläinlääkärinsäkään, ja pomo saisi haluamaansa mielenrauhaa tiineen kultakimpaleen terveydentilasta.

torstai 24. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 24. (2/2) Illan pimetessä

 Kaajapuroilla ja Auburnissa käytyään Rasmus ja Josefina alkoivat valmistautua joulupäivälliseen Rasmuksen vanhempien luona. Rasmuksen valmistautuminen oli nopeasti tehty: nopean suihkun jälkeen hän ajoi parranhaivenet, kampasi pitkäksi venähtäneet hiukset läpi ja valitsi kaapista ensimmäiset vastaan tulevat säädylliset vaatteet.

”Onko teillä ollut tapana pukeutua miten siististi jouluksi?” Josefina, jonka laittautuminen kesti tovin pidempään, kyseli peilin edessä ja mallaili kahta vaihtoehtoista puseroa päälleen.

Sängyllä makoileva Rasmus laski puhelimensa alas ja katsahti Josefinaan. ”Ei erityisen hienosti. Kai? Mä lähden näissä. Pistä ihan mitä hyvältä tuntuu.”

Josefina tavoitti Rasmuksen katseen peilin kautta ja rypisti kulmiaan aavistuksen. Sitten hän käännähti ympäri ja heilautti paitoja. ”Kumpi?”

Rasmuksen mielestä molemmat olivat aivan yhtä hyviä, mutta hän osoitti hetken harkittuaan tummanpunaista pitkähihaista. ”Tuohan on jouluinen.”

Josefina hymähti, mutta pujottautui paidan sisään ja hyppäsi sitten Rasmuksen viereen sängylle. Rasmus kierähti Josefinaan päin ja juoksutti sormensa Josefinan hiusten läpi. Hän ei ollut vielä aivan tottunut niiden vaaleaan sävyyn, vaikka olikin sitä mieltä, että Josefinalle sopivat mitkä tahansa hiukset tai vaikka ei hiuksia lainkaan.

”Kai me sitten lähdetään”, Rasmus huokaisi, vaikka mieluiten hän olisi jäänyt makoilemaan Josefinan kanssa. Toisaalta hänellä oli nälkä, ja Josefinan vatsakin kuului kurisevan. ”Ei olla kauaa.”

Onneksi Alsiloilla ei ollut tapana syödä jouluillallista erityisen pitkän kaavan mukaan. Joulupöydässä oli perinteisiä jouluherkkuja kinkusta laatikoihin, kalaan ja rosolliin, ja siellä täällä oli oikaistu kaupan puolivalmisteilla. Rasmus mietti hetken, tuntuiko se varmasti erilaiseen jouluun tottuneesta Josefinasta hieman alisuorittamiselta, mutta Josefina itse oli vain iloinen päästessään kokemaan toisentyyppisen aaton. Alsiloiden juhla oli jotenkin mutkaton – ei suorituspaineita eikä pynttäytymistä.

Puheenaiheet olivat vähemmän yllättäen lähinnä hevosiin liittyviä. Jaana mietti Vivanin astuttamista seuraavanakin keväänä varsan syntymän jälkeen ja Josefina esitteli aamuisia kuvia Grannista. Hannu, joka ei ollut hevosihminen, ei aivan löytänyt keskustelussa paikkaansa, mutta muut tuntuivat viihtyvän hyvin ruokapöydän ääressä.

Kun Jaana sitten lähti keittiöön keittämään kahvia, Hannu rykäisi. ”Mitenkäs ovat opinnot sujuneet, Josefina?”

”Oikein hyvin”, Josefina vastasi pikaisesti. ”Kiinnostava syksy ollut. Kiireinen tietysti myös.”

”Niin, sinun alalla onkin opittavaa”, Hannu nyökytteli kuin tietäisi aiheesta enemmänkin. ”Jokos Rasmus meinasi hakea kouluun?”

Rasmus, joka ei olisi niin välittänyt keskustella aiheesta, kohautti hartioitaan. ”Tuskin. On nyt niin hyvin töitä Hannilla.”

”Aina voit palata toimistollekin”, Hannu vastasi ja yritti ehkä olla isällinen, mutta kuulosti lähinnä hivenen jäykältä. Rasmus kuitenkin arvosti elettä, mutta ei ehtinyt vastata mitään, kun Jaana porhalsi keittiöstä kahvikuppeja ja -pannua sekä hedelmäkakkua kannatellen.

”Onkos se nuoriso lähdössä ensi kesänä taas Eurooppaan?” hän tiedusteli ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.

”Näillä näkymin joo”, Rasmus tarttui mielellään uuteen keskustelunaiheeseen. ”Kunhan Josefinan tentit on ohi.”

”Sepäs mukavaa”, Jaana hymyili. ”Vieläköhän sitä yhden tamman tarvitsisi…”

”Ei kai sentään”, Hannu parahti ja sai muut nauramaan.

”Vitsillähän minä vain”, Jaana rauhoitteli miestään. ”Vaikka jos me asuttaisiin vielä maalla… Tosin nyt on hyvä tilanne, kun on noita varsoja jo jokunen kasvamassa, ja jospa se Inna vielä suostuu Kissenkin astuttamiseen.”

Hannu näytti hivenen kalvenneen, mutta muut uppoutuivat jälleen varsakeskusteluun - siitä riitti aina jutunjuurta.

Illansuussa Rasmus ja Josefina palasivat kotiin ja alkoivat viimeinkin rauhoittua joulunviettoon omassa kodissaan, kaksin. Kummallakaan ei ollut vielä tarkkaa käsitystä siitä, minkä näköinen [i]heidän[/i] joulunsa oikein oli, mutta Rasmus itse oli tyytyväinen päivän antiin ja siihen, että sai viettää juhlan Josefinan kanssa. Samaan aikaan hän mietti, kaipasiko Josefina joululta jotain mitä Kalla ja Rasmus eivät voineet hänelle antaa, ja jos kaipaisikin, kertoisiko Josefina siitä hänelle.

He laittoivat saunan lämpiämään ja paistoivat odotellessaan muutaman joulutortun omenahillolla, vaikka kummallakaan ei ollut oikeastaan nälkä. Tupaan levisi kuitenkin paistuvan torttutaikinan mukana jouluinen tuoksu, josta Rasmuskin oli alkanut pitää.

”Mulla on sulle lahja”, Josefina sanoi sitten ja tarttui Rasmusta kädestä vetäen hänet perässään kohti makuuhuonetta.

”Mullakin sulle”, Rasmus naurahti, vaikka se hivenen hermostunut naurahdus olikin. Hän ei ollut edelleenkään aivan varma, oliko hänen lahjansa mistään kotoisin tai pitäisikö Josefina siitä ensinkään.

Josefina kaivoi vaatekaapin perältä oman lahjansa ensin. Se oli kääritty ruskeaan paperiin, ja Josefina kehotti Rasmusta avaamaan sen varovasti. Rasmus repi paperin hellästi kahtia, ja sen takaa paljastui Lara.

Rasmus kuori taulun kääreistään ja piteli sitä käsivarrenmitan päässä osaamatta sanoa mitään. Lara, joka oli monella tavalla hänen sielunkumppaninsa ja hevonen, jota oli kiittäminen siitä että hän nykyään oli kuka oli, laukkasi kankaalla häntä vastaan ja näytti niin elävältä, että ikävä tulvahti Rasmuksen sisälle yhtä aikaa ihastuksen kanssa. Taulu oli uskomattoman kaunis.

”Josefina, tää on ihan mieletön”, Rasmus sanoi vähän karhealla äänellä. ”Mistä sä sait tän?”

”Hanna teki”, Josefina vastasi suorastaan sädehtien. ”Mustakin siitä tuli aivan ihana. Ajattelin, että sen voisi laittaa tuohon makuuhuoneen seinälle.”

”Sopii täydellisesti”, Rasmus nousi mallaamaan taulua seinälle. ”Kiitä Hannaakin mun puolesta! Mä en oo koskaan saanut näin ihanaa lahjaa. Sä oot paras.”

Rasmus laski taulun varovasti seinää vasten odottamaan ripustusta. Vaikka Rasmuksen teki entistä vähemmän mieli antaa Josefinalle hänen oma lahjansa, hän kaivoi kuitenkin sukkalaatikkonsa pohjalta kirjekuoren ja ojensi sen Josefinalle.

”Sori, tää nyt ei ole läheskään samaa tasoa kuin sun lahja”, Rasmus irvisti. ”Mutta mä yritin parhaani! Päivämääriä voi vaihtaa, piti vaan valita jotkut.”

Josefina hymyili ja avasi kuoren. Siellä oli kaksi ohutta paperia. Rasmus oli kuin olikin seurannut Joachimin neuvoa, joten toisella paperilla oli tuloste lauttalipuista Saksaan. Toinen oli valmennuslahjakortti huippuluokan kenttäratsastaja Franziska Nowakille, joka oli tulossa alkukeväästä valmentamaan Suomeen.

”Mä ajattelin, että jos sä nyt innostuit kenttäratsastuksesta”, Rasmus sanoi vähän ujosti. ”Mutta tietysti se hyppyyttää myös rataesteitä. Arttu kehui sitä älyttömästi.”

Rasmus seurasi Josefinan ilmettä huolestuneena, mutta Josefinan hymy oli ehdottomasti aito ja ulottui melkein korvasta korvaan.

”Kiitos”, Josefina sanoi hellästi. Hän sulki kuoren, laski sen sängylle ja painautui Rasmusta vasten. Rasmus kiersi kätensä Josefinan ympärille ja halasi lujasti.

”Hyvää joulua, Josefina”, Rasmus sanoi tyttöystävänsä hiuksiin. Josefina käänsi katseensa Rasmuksen kasvoihin ja vastasi suudelmalla.

”Hyvää joulua, Rasmus”, Josefina hymyili. ”Mennäänkö saunaan?”

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 24. (1/2) Valoisan aikaan

“Herätys, unikeko”, hymähti Josefina aivan Rasmuksen korvan juuressa — niin lähellä, että naisen hengitys kutitti hieman ja nenänkärki, vai olivatko ne sittenkin huulet, hipoi miehen korvanlehtiä.
“Kuinka vähän kello on?” Rasmus kysyi karheasti. Vaikka Josefina osasi olla hyvin järkiperäinen olento, mies ei olisi yllättynyt, jos joulun henki olisi ottanut tyttöystävän valtaansa ja saanut ujutettua tämän päähän, että Rasmus piti herättää vuorokauden vasta vaihtuessa toteamaan, että oli jouluaatto.
“Vartin yli kahdeksan jo”, Josefina kertoi, kohottautui polvilleen ja venytteli hyväntuulisen näköisenä.
“Jo. Jopas”, Rasmus tokaisi kuivasti, mutta hyvä tuuli tarttui, ja sitä paitsi Eedit oli aivan varmasti ollut hereillä ainakin viidestä alkaen ja porisutellut puuropataansa.
“Meinasin herättää sut jo pari tuntia sitten, mutten viitsinyt. Näytit niin unisen rauhalliselta.”

Rauhaa riittää myös Eeditin luona, kun he hyvin pian Rasmuksen heräämisen jälkeen löytävät tiensä sinne. Jokin herttaisen vuokranantajan olemuksessa rentouttaa aina Josefinaa. Kun Eedit hymyili vastaanottaessaan hemmottelukorin, jonka Josefina oli hänelle koonnut, oli helppo uskoa hymy vilpittömän ilahtuneeksi ja lämpimäksi. Naapurinrouva ei esittänyt hymyä seurapiirileikkinä. Eedit oli rehti ja kiltti.

"Puurossa ei ole mantelia", Eedit vakuutti, kun he hyviä jouluja toivoteltuaan istuivat alas. "Sen sijaan kätkin sinne rusinan, niin voidaan kuitenkin etsiä hyvää onnea ja toiveiden toteutumista."
"Ai etsitään rusinat puurosta", Rasmus naurahti ja puristi vieressään istuvan Josefinan kättä nopeasti. "Mun toive olikin selvitä joulusta ilman reissua päivystykseen, eli se toteutui jo. Te siis tarvitsette rusinaa enemmän, joten aloittakaa te."
"Kovin ystävällistä", Josefina tuhahti hymyssä suin poikaystävälleen, ja muistutti vielä: "Kertaakaan sinä aikana, kun ollaan tunnettu, en oo saanut anafylaktista sokkia."
"Et niin, mutta mä muistan kun Alexander kertoi siitä kun lapsena sait", Rasmus totesi. "Ja mulle riittää se tarina. En välittäisi kokea livenä."
Pöydän toisella puolella istui Eedit ja näytti onnellisemmalta kuin aikoihin.

Kaiken kaikkiaan aamu oli mitä onnistunein. Toistaiseksi aikataulukin piti, ja hiljaksiin tipahtelevien lumihiutaleiden alla nuoret astelivat tarhalta toiselle jaellen hevosilleen omenoita ja kuivia leipiä jouluherkuiksi. Oli tuntunut järkevimmältä suunnata ensin Kaajapuroille, kun oli vielä takuulla valoisaa. Auburnin paremmat valaistukset sallisivat käynnin hämäränkin tullen.

"Grannista ei kyllä ole tainnut tulla sen leppoisampi, vaikka se nyt onkin tiine", Rasmus arveli, kun hänen tyttöystävänsä tamma luimisti korviaan Josefinan pujahtaessa aidan ali sen tarhan puolelle. Rasmus itse jäi katselemaan kaksikon rapsuttelutuokiota sivusta. Granni ei välittänyt hellyydenosoituksista määräänsä enempää, ja toisaalta tuntui mukavalta taata kaksikolle kahdenkeskinen hetki.
"Leppoisampi? Ei mainittavasti. Ehkä se säästelee äidillisen lempeyden siihen hetkeen, kun sillä on oma varsa", Josefina vastasi, muttei kuulostanut luottavaiselta: he molemmat taisivat epäillä, että Granni saattaisi olla melko topakka emätamma.
"Kiva nähdä, millainen Akun lapsesta tulee", sanoi Rasmus, joka ei hävennyt epäammattimaista ilmaisua lainkaan. Mitäpä suotta, kun vain Josefina oli paikalla kuulemassa.
"Täydellinen", Josefina ennusti ja innostui: "Sun äidillesi voisi ottaa kuvan Grannista. Näkihän se sen eilen, mutta loimet päällä vain. Jos mä onnistun taiteilemaan nämä loimet siististi tältä pois ja takaisin, otatko kuvan? Sun äidin orin varsahan täällä kasvaa."
"Ja kovaa vauhtia kasvaakin", Rasmus hymähti ja lupasi auliisti toimia kameramiehenä.

Pikikin pääsi kuvaan. Koska se oli energiaa keräävää sorttia ja liikkunut jo eilen vain kevyesti hidastempoisella maastolenkillä, Josefina oli päättänyt antaa sen juosta vähän irtona tänään. Suurin tarha oli tyhjillään, joten he suuntasivat sinne, sillä Verneri ratsasti Lazzoa parhaillaan kentällä. Pikille juoksentelusuunnitelma sopi loistavasti. Sitä ei tarvinnut juuri kannustaa liikkumaan, sillä vauhti oli sillä verissä ja iloisesti se kirmailikin suuntaa tuon tuostakin vaihdellen menemään.

"Kiva nähdä se noin iloisena", Josefina hymähti. Kaajapuroilla oli enimmäkseen oikein hyvä pitää hevostaan, kun eläimillä oli siellä tilaa olla eläimiä. Joskus Josefina kyllä kaipasi parempia mukavuuksia, mutta koki olonsa niin kotoisaksi täällä, ettei tosiasiassa harkinnutkaan hevostensa siirtämistä muualle.

"Aika hyvä kuva", Rasmus yhtäkkiä arvioi varovaisen tyytyväisenä otostaan, mikä sai Josefinan kääntymään hänen puoleensa.
"Totta!" Josefina ilahtui. "Osaisinkohan mä muokata noi aitalangat pois…?"
"Ei kai se kovin hankalaa olisi", Rasmus arveli.
"Pitääpä yrittää ajan kanssa. Ajasta puheenollen: pitäisikö meidän siirtyä kohta Auburniin, niin ehditään sitten Jaanan ja Hannun luo ihmisten aikoihin?"
"Voidaan me mennä. Hitsi. Mieti millaista olisi käydä kävelyttämässä hevosia ratsastuspuistossa", Rasmus haikaili kaihoisasti. "Harmi kun ei ehditä tänään."

Josefina naurahti lämpimästi.

"Oletkos sittenkin vähän romantikko", hän kiusasi kumppaniaan, joka suoristi ryhtiään.
"Miten niin sittenkin? Osaanhan mä olla romanttinen", Rasmus puolustautui. "Tuon aamiaista sänkyyn ja kaikkea."
"Osaat, osaat! Mutta silti", Josefina sanoi pukiessaan Pikille riimua. "Että ihan fiilistelet puistossa samoilua."
"No ajattelin vaan, että onhan siellä aika nättiä", Rasmus tuhahti, mutta suli hymyyn, kun Josefina kurotti suikkaamaan suukon hänen ulkoilman punaamalle poskelleen. "Mutta ehkä se just onkin parasta sun kanssa. En mä sinne välttämättä yksin menisi fiilistelemään. Jos se tekee musta jonkun pehmon niin olkoon sitten niin."

Josefina nauroi. Piki askelsi eloisa ilme hevosennaamallaan heidän rinnallaan, mikä sai Rasmuksen pohtimaan, soveltuisiko aina vähäsen kiireinen tamma kovinkaan hyvin enemmän tai vähemmän romanttiselle ratsastusretkelle. Ehkä pitäisi valita jokin toinen hevonen, tai vain lähteä suosiolla reippaalle laukkavedolle. Se vasta olisikin hauskaa. Rasmus toivoi äkkiä kovasti, että he Josefinan kanssa ehtisivät piankin taas ratsastamaan yhdessä.

"Onpa kiva, kun Kisse on täällä ja voidaan käydä useammin yhdessä tallilla", Josefina hymähti juuri aivan kuin olisi ajatellut aivan samoja asioita kuin poikaystävänsä.
"Niin on", Rasmus sanoi ponnekkaasti ja päätti visusti pussata Josefinaa heti, kun he ehtisivät pois ratsastustaan lopettelevan Verneri Kaajapuron näköpiiristä.
"Ja onpa ollut tunnelmallinen aatto tähän asti", Josefina kehui samalla kun Rasmus avasi Pikin oman tarhan porttia ja hätisteli uteliasta Harry-hevosta kauemmas, jotta Josefina ja Piki mahtuivat pujahtamaan sisään. Josefina päästi Pikin vapaaksi ja jutusteli hieman tammoille: "Heippa Piki, ja Harry. Joulumieltä teillekin. Älkää riehuko liikaa."

Sitten Josefina kääntyi portin pielessä seisovan miehen puoleen.

"Ja sitten Branin luokse?" tyttöystävä ehdotti ja hymyili niin, että Rasmuksen vatsanpohjassa tuntui vähäsen hassulta ja suupielet kohosivat väkisinkin matkimaan Josefinan omia.
"Joo", Rasmus äännähti ja hylkäsi aiemman häveliäisyytensä. Viis siitä, jos Verneri näkisi suudelman. Tuskinpa mies siitä mitään ajattelisi.

Loppujen lopuksi uteliain yleisö löytyi paljon lähempää kuin ratsastuskentältä. Piki työnsi pehmeän turpansa aivan lähelle heitä ja kutitteli turpakarvoillaan kummankin pusuttelijan poskia, mikä kirvoitti ilmoille naurahduksen ja Josefinan helisevän hihityksen.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 23. Joulu saapuu Kaajapuroille

Ei ollut joulupäivä, mutta joululta tuntui kuitenkin. Hevosten keskellä kasvaneena Josefina uskoi, ettei tallien joulutunnelmaa aidompaa löytynyt mistään. Kaajapuroilla ei tänä vuonna oltu järjestetty varsinaisia joulutalkoita, mutta tunnelmaa oli rakenneltu pikkuhiljaa: tallin isäntäväki oli siivoillut nurkkia pitkin alkutalvea, ja koristelaatikkokin oli löytänyt tiensä satulahuoneeseen, mistä kukin tallilainen oli voinut koriste kerrallaan ripustella joulua ympäriinsä. Hevoset olivat saaneet kuusen oksia tarhoihin nakerrettavakseen, ja ehkä omenan tai pari ylimääräistä silloin tällöin. Lumi viimeisteli kokonaisuuden.

“Inka on tosi kiva hevonen”, Josefina kuuli tallityöntekijä Stina Elolan kehuvan.
“Siltä se vaikuttaakin”, Rasmuksen Jaana-äiti vastasi. “Hyvin ystävälliseltä ja järkevältä.”
Josefina vilkaisi keskustelijoiden suuntaan. Jaana harjasi reippain ottein Inkaa, kirjavaa tammaa, jota sen ylläpitäjä oli luvannut lainata ratsuksi Rasmuksen äidille. Kaikista tallin hevosista Inka oli tuntunut lupaavimmalta vaihtoehdolta, kun Rasmus ja Josefina olivat pohdiskelleet, millainen ratsu sopisi parhaiten Jaanalle, joka ei ollut ratsastanut aktiivisesti vuosiin ja vaikutti hieman arastelevankin ainakin eläväisimpien nuorten hevosten satulaan kapuamista. Vaikka Jaana omisti kaksi ja puoli nuorta puoliveristä, toistaiseksi niin Kissellä, Akulla kuin Vivanillakin olivat ratsastaneet vain muut kuin hän itse. Oli onnekas juttu, että Josefinan kummitytön isä Jesse Aro piti ylläpitohevostaan samalla tallilla Pikin, Grannin ja Kissen kanssa, ja vieläpä luovutti tamman ilomielin lainaan yhdeksi iltapäiväksi.

“Onpas mukavaa”, Jaana kehaisi myöhemmin, kun kolme ratsukkoa keinahti liikkeelle Kaajapurojen tallin pihasta. Josefina johti Pikin kanssa joukkoa, ja häntä seurasivat Rasmus ja Kisse. Poikaystävän äiti oli vakuutellut, ettei paikka jonon hännillä haitannut, ja todennut, että saisipa nähdä Kissen, joka oli puoliksi hänen omansa, liikettä ja maastoilukäytöstä.

Jos maastoretki Joachimin kanssa olikin ollut vauhdikas ja laukalla kyllästetty, nyt ei hurjasteltu. Ratsukot kävelivät pitkään ja nautiskelivat lumisista maisemista. Josefina, joka tunsi Kaajapurojen tallin ympäristön kuin omat taskunsa, johdatti heidät kauneimmille tietämilleen poluille. Piki hänen allaan tuntui ymmärtävän nopeasti, ettei tänään porhallettaisi menemään täyttä päätä, ja ratsastajansa suureksi iloksi nuori tamma askelsikin tyynen tasaisesti eteenpäin.

“Miten sujuu?" Josefina kuuli Rasmuksen kysyvän selkänsä takana, ja tiesi tarkentamattakin, ettei kysymystä oltu osoitettu hänelle.
“Hyvin! Stina ei valehdellut. Inka on mainio tätinkuljetin”, Jaana naureskeli. “Tämän kanssa ei tekisi tiukkaa vaikka vähän laukatakin, ellei se sitten ole kovin innostuvaista sorttia.”
“Voidaan ottaa vähän ravia, ja tunnustelet sitten, miltä se vaikuttaa”, Josefina ehdotti jonon kärjestä.
“Se sopii.”

Vaikka Inka olikin reipas urheilukäytössä oleva kenttäkilparatsu, se taisi tietää paremmin kuin hyvin, milloin oli aika painaa kaasua ja milloin taasen ottaa rauhallisemmin. Jaana sai kokea maastolaukan riemua ilman turhan suurta sykkeennousua. Haastavinta rauhallisena pysyminen taisi olla Kisselle, joka olisi kaikkein mieluiten pyrähtänyt paljon reippaampaan vauhtiin kuin Piki sen edessä Josefinan pidättelemänä tarjosi. Josefina oli tyytyväinen oman mustan tammansa käytökseen: Piki kuunteli pidätteitä esimerkillisesti eikä keksinyt omia kujeita matkan varrelle.

“Ehkä Pikiin on livahtanut joulurauha”, hän vitsailikin olkansa yli.
“Kisse ei tiedä sellaisesta vielä mitään”, Rasmus puuskahti vastaukseksi.

Josefinalle maastoretki oli tärkeä. Ei ollut joulupäivä, hän ajatteli taas, mutta oli sentään aatonaatto, ja se tuntui lähes yhtä sopivalta päivältä joulumaaston järjestämiselle. Niin pitkään kuin hän muisti oli heidän perheellään ollut tapana satuloida ratsut joulupäivänä ja lähteä maastoon yhdessä, vaikka he muulloin ratsastivatkin ristiin rastiin kuka milloinkin. Tänä vuonna se jäisi Josefinalta kokematta, mutta tämä tuntui melko kelvolta korvikkeelta. Tuskin Rasmus oli tullut ajatelleeksi, miten tärkeän idean tuli ilmoille heittäneeksi pohdiskellessaan noin viikkoa aiemmin, pitäisikö heidän houkutella miehen äiti ratsaille joulun kunniaksi. Josefina oli innostunut heti, eikä katunut hetkeäkään nähdessään Jaanan punaposket ja onnellisen hymyn heidän asettuessaan loppukaarron tapaiseen asetelmaan tallin pihalle.

“Olipas se pitkästä aikaa mukavaa!” poikaystävän äiti hehkutti Inkaa rapsutellen.
“Kohtahan sä jo ratsastat itse omia hevosiasikin”, Rasmus kannusti.
“Ehkä”, Jaana naurahti. “Sitten kun ne alkavat vaikuttaa puoliksikaan yhtä viisailta kuin Inka.”
“Oho. No sitä saatat kyllä joutua ainakin Akun kohdalla odottamaan”, hänen poikansa vastasi kursailematta.
“Grannia saat lainata koska tahansa sitten kun sillä taas ratsastetaan”, Josefina lupaili. “Se on kyllä menevä, mutta se on tosi varma maastoratsu kuitenkin. Kentälläkin se on lähinnä laiska, jos ei hypätä tai tehdä paljon laukkaa.”
“Ehkä joskus kokeilenkin”, Jaana vastasi rohkeasti.
“Joka tapauksessa — mullakin oli hauskaa. Tästä voisi tulla ihana uusi jouluperinne”, Josefina intoili löysätessään Pikin satulavyötä. Siihen hän sai kaksi myönteisen kuuloista vastausta.

Harvinaisen myönteisiä olivat myös tallin teinitytöt, kun Josefina tapasi heidät pian satulahuoneessa. Janna ja Ava saivat Josefinan usein hieman varpailleen, sillä vaikka ikäero olikin hänen puolellaan, statusasteikolla teinitytöt olivat pyyhältäneet hänen ohitseen mennen ja tullen ja tiesivät erinomaisen hyvin voivansa tossuttaa vanhempaa tallikaveriaan. Vaikka Janna ei nälvinyt Josefinalle samalla tavalla päin kasvoja kuin Ava huonoina päivinään, Josefina havaitsi usein miettivänsä, mitä parhaat ystävykset puhuivat hänestä hänen selkänsä takana. Juuri nyt tytöt kuitenkin moikkasivat reippaasti ja ryhtyivät jopa ystävällismieliseen jutusteluun.

“Olitteko te maastossa?” Janna kysyi kiinnostuneena.
“Rasmuksen äidin kanssa”, Ava tarkensi Jannan kysymystä tai esitti siihen oman lisäyksensä — Josefina ei ollut varma.
“Oltiin”, Josefina vastasi lyhyesti, kuten hänellä oli tapana talliteinien ollessa kyseessä. Hän ei suinkaan tahtonut olla epäkohtelias, muttei uskaltanut alkaa lärpättääkään.
“Hitto, te ootte kyllä niin vakiintuneita”, Janna huokaisi ja jatkoi: “Onnenpekat.”
Ava ei sanonut hetkeen mitään, näytti vain tutkimattomalta.
“Niin”, hän avasi lopulta sanallisen arkkunsa hitaasti, vähän kuin haluttomasti. “On varmaan mahtavaa, kun ei tarvitse miettiä ollaanko vai eikö olla.”
“Niin”, Josefina toisti kaikuna ja yritti arvailla, mistä suunnasta tuuli nyt puhalsi ja saattaisiko se tehdä koska tahansa täyskäännöksen. “No, niin, sitä mun ei kyllä ole tarvinnut kamalasti mietiskellä. Tähän asti, ainakaan.”
“No ei kai, kun poikaystävä palvoo satulaa sun pyllyn alla… tai joku muu nokkelampi hevosaiheinen viittaus.” Jannaa alkoi naurattaa oman sutkauksensa hupsuus, ja nauru tarttui pienemmissä määrin Jusuun ja Avaan.
“Toi ei ollut kyllä sun parasta osaamista”, Ava antoi ystävälleen arvionsa.

Tunnelma oli ennenkuulumattoman kepeä ja jännitteetön heidän kolmen välillään. Josefina pisti asian merkille ja hymyili vähäsen. Joulu se taisi olla kauhuteineilläkin. Kun Rasmus ja tämän äiti tupsahtivat omien ratsujensa varusteiden kera samaan tilaan, pieni satulahuone alkoi tuntua hieman ahtaalta. Porukan kaksi nuorinta livahtivat omiin menoihinsa, mutta toivottivat vielä lähtiessään hyviä jouluja Josefinalle ja Alsiloille. Melkoista, hymähti Josefina mielessään. Toivottavasti teinityttöjen hyvä tuuli jatkuisi joulun jälkeenkin. Ehkä koko loppuvuoden, tai jopa seuraavan vuoden puolelle saakka! Se olisi mukavaa.

maanantai 21. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 22. Siivouspäivä

Tiistaiaamuna Rasmus käy Tokmannilla ostamassa joulukuusenjalan, vanhemmilleen suklaarasian, ja Eeditille sekä heille itselleen kotiin paketilliset vihreitä kuulia. Sitten hän poikkeaa jouluisesti, mutta luonnollisesti hyvin hillitysti koristellussa Auburnissa juoksuttamassa Branin ja suuntaa sen jälkeen takaisin kotiin, ennen kuin on edes keskipäivä.

Jouluaaton aatonaatto on nimittäin siivouspäivä, ja koska Josefina palaa vasta illansuussa Helsingistä, on Rasmuksen tarttuva yksin toimeen. Niin siitäkin huolimatta, että Josefinan siisteysstandardi on hieman Rasmuksen omasta poikkeava, ja jos Rasmus saisi päättää, hän ei ehkä siivoaisi lainkaan. Joulussa on ilmankin riittävästi tekemistä koristeluineen, ruokineen ja lahjoineen, eivätkä he sitä paitsi ehtisi viettämään kotonaan kuin aaton illan. 

Mistä siivoaminen edes pitäisi aloittaa? Rasmus pyörii hyvän aikaa heidän paritalonpuolikastaan ympäri osaamatta tarttua tuumasta toimeen. Hetken hän miettii vain imuroivansa mattojen ympäriltä, mutta sitten hän tulee siihen lopputulokseen, että sitä Josefina ei jättäisi edes kiltteyttään huomiotta. Niinpä hän aloittaa raahaamalla kaikki matot ulos telineelle ja saa keittiössään touhuilevalta Eeditiltä kannustavan vilkutuksen ikkunasta.

Rasmus työntää ylimääräiset tavarat ja vaatteet kaappeihin, vaihtaa lakanat ja pyyhkäisee tahrat ja pölyt niiltä pinnoilta, joihin katse todennäköisimmin osuu (keittiönpöytä, tiskipöytä). Hän imuroi omasta mielestään huolellisesti, vaikka saattaakin unohtaa kurkata sängyn alle eikä sentään ala mitään huonekaluja siirtämään. Sitten Rasmus syö pakastepitsan, juo kahvit ja lepää hetken, ja lopuksi, juuri ennen Josefinan tuloa, hän moppaa lattiat. Vanha talo ja mäntysuovan tuoksu sopivat jotenkin yhteen, vaikka Rasmuksen moppi onkin ehkä hieman liian märkä ja lopulta hän joutuu heittämään tuuletetut matot vielä aavistuksen kosteille lattioille, jotta ehtii Josefinaa bussille vastaan. 

”Vau, sä olet siivonnut”, Josefina huomaa heti, kun he astuvat sisään ja saavat kengät pois jaloistaan. Rasmus sen sijaan havaitsee, että eteisen järjestely häneltä on kyllä unohtunut – kengät ovat hujan hajan ja niiden seassa lojuu yksinäinen esteraippakin. Josefina sen sijaan hienotunteisesti ihastelee puhdasta lattiaa ja puisteltuja mattoja.

”Ei tarvitse sitten huomenna enää ahkeroida”, Rasmus hymisee itseensä kohtuullisen tyytyväisenä. ”Tosin nyt mä muistin, että pesuhuone on siivoamatta. Ja sauna.”

”Ne on nopeat pesaista”, Josefina hymyilee. ”Ja pesuhuonehan menee taas sotkuun, kun me tuodaan kuusi ulkoa sulamaan. Kiitos hurjasti, mokomakin kodinhenki.”

Josefina muiskauttaa Rasmuksen poskelle pusun, vaikkakin hän pyyhkäisee kirjahyllyn reunaa, kun Rasmus ei huomaa, ja havaitsee, että ehkä hän saa itsekin vielä kantaa siivouskortensa kekoon ennen joulua. Ei kuitenkaan vielä tänään – he laittavat suihkun jälkeen iltapalaa ja käpertyvät sohvalle omille tutuille paikoilleen. Ikkunaa kehystävät jouluvalot, sohvapöydällä tuikkujen liekit värisevät pienesti, ja Josefinan vastapestyt hiukset tuoksuvat omenalle. He ovat hetken aikaa hiljaa, mutta se on levollinen ja helppo hiljaisuus, ei yhtään painostava. 

Rasmuksenkin mukissa höyryää glögi, ja hän huomaa miettivänsä, että jos tämä on sitä joulun tunnelmaa, ei hänellä oikeastaan ole enää liiemmin mitään sitä vastaankaan.