lauantai 2. tammikuuta 2021

Tiineyden tuoma lempeys? Kukkua

Takaisinheitto: Tapahtui joulukuussa 2020

"How dare you", Joachim suhahti ruunikolle, joka oli juuri yrittänyt näykkäistä häntä. Sarotti muljautti silmiään ja nakkasi protestiksi niskojaan, kun ei onnistunut säikäyttämään tallin pitkäaikaista ratsumestaria kauemmas. Ehei, Joe ei yhtä äkäistä tammaa säikkynyt, ei suinkaan. Oli sitä hankalampiakin elikoita käsitelty. Se vain oli miedosti kismittävä juttu, ettei Sarotti, jonka kanssa työskentelyyn ja yhteisen sävelen etsimiseen mies oli upottanut niin paljon vaivaa, viitsinyt kiittää kohottamalla häntä lempi-ihmisensä asemaan. Mokoma Ed taatusti lahjoi tallin hevoset herkuilla suosiota saadakseen, ja onnistuikin siinä, tietysti. Sitä, miksi Sarotti piti Meritistä, Joe ei täysin ymmärtänyt. Hän itse piti monenlaisista ihmisistä, mutta ei juuri Merit Kaldan kaltaisista takakireistä pingottajista, joiden elämän ainoa intohimo oli menestys.

Sarotti ei ollut tipan tippaa häpeissään huonosta käytöksestään, minkä Joe samanhenkisenä ymmärsi vallan hyvin. Tavallaan tamman sietäisi kyllä olla. Kuuleman mukaan se oli pomottanut muita tiineitä lajitovereitaan niin tomerasti, että se oli jo alkanut mennä tarhakiusaamisen puolelle. Silmätikukseen ruunikko oli vielä kehdannut valita juuri Joachimin oman silmäterän, Aloha-ressukan, joka kilttinä ja herkkänä hevosena ei takuulla olisi tarvinnut yhtään ylimääräistä kurmutusta.

"Behave yourself, ya nasty thing, or you'll find yourself all alone in this world", Joe jakoi hevoselle elämänviisauttaan, vaikka tiesikin, että se oli todennäköisesti turhaa. Niin iso pää kuin hevosilla olikin, siellä oli kummastuttavan harvoin tilaa terveelle järjelle. Oli tietysti poikkeusyksilöitäkin, mutta Joe olisi osannut näppituntumalla nimetä välittömästi ainakin viisi hevosta, joiden kohdalla järki ei kuulunut kuvaan: hänen edessään seisova Sarotti, kaikkea pelkäävä Pisanji, epäloogisista asioista kauhistuva Oberon, itseään toistuvasti telova 1 ja tallin entinen kiukkupussi Dick. Vauhtiin päästyään hän olisi helposti luetellut perään toiset viisi. Nyt oli kuitenkin napattava luimisteleva Sarotti ja vietävä se eläinlääkärin tutkittavaksi. Siitäkös vasta riemu repeäisi, Joe ajatteli osittain synkkänä ja puoliksi odottaen mielenkiinnolla humoristista näytelmää, jonka oikutteleva tamma pian tarjoaisi. Niin kuin ei Joekaan säikkynyt Sarottia, ei taatusti tekisi heidän kokenut eläinlääkärinsäkään, ja pomo saisi haluamaansa mielenrauhaa tiineen kultakimpaleen terveydentilasta.

torstai 24. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 24. (2/2) Illan pimetessä

 Kaajapuroilla ja Auburnissa käytyään Rasmus ja Josefina alkoivat valmistautua joulupäivälliseen Rasmuksen vanhempien luona. Rasmuksen valmistautuminen oli nopeasti tehty: nopean suihkun jälkeen hän ajoi parranhaivenet, kampasi pitkäksi venähtäneet hiukset läpi ja valitsi kaapista ensimmäiset vastaan tulevat säädylliset vaatteet.

”Onko teillä ollut tapana pukeutua miten siististi jouluksi?” Josefina, jonka laittautuminen kesti tovin pidempään, kyseli peilin edessä ja mallaili kahta vaihtoehtoista puseroa päälleen.

Sängyllä makoileva Rasmus laski puhelimensa alas ja katsahti Josefinaan. ”Ei erityisen hienosti. Kai? Mä lähden näissä. Pistä ihan mitä hyvältä tuntuu.”

Josefina tavoitti Rasmuksen katseen peilin kautta ja rypisti kulmiaan aavistuksen. Sitten hän käännähti ympäri ja heilautti paitoja. ”Kumpi?”

Rasmuksen mielestä molemmat olivat aivan yhtä hyviä, mutta hän osoitti hetken harkittuaan tummanpunaista pitkähihaista. ”Tuohan on jouluinen.”

Josefina hymähti, mutta pujottautui paidan sisään ja hyppäsi sitten Rasmuksen viereen sängylle. Rasmus kierähti Josefinaan päin ja juoksutti sormensa Josefinan hiusten läpi. Hän ei ollut vielä aivan tottunut niiden vaaleaan sävyyn, vaikka olikin sitä mieltä, että Josefinalle sopivat mitkä tahansa hiukset tai vaikka ei hiuksia lainkaan.

”Kai me sitten lähdetään”, Rasmus huokaisi, vaikka mieluiten hän olisi jäänyt makoilemaan Josefinan kanssa. Toisaalta hänellä oli nälkä, ja Josefinan vatsakin kuului kurisevan. ”Ei olla kauaa.”

Onneksi Alsiloilla ei ollut tapana syödä jouluillallista erityisen pitkän kaavan mukaan. Joulupöydässä oli perinteisiä jouluherkkuja kinkusta laatikoihin, kalaan ja rosolliin, ja siellä täällä oli oikaistu kaupan puolivalmisteilla. Rasmus mietti hetken, tuntuiko se varmasti erilaiseen jouluun tottuneesta Josefinasta hieman alisuorittamiselta, mutta Josefina itse oli vain iloinen päästessään kokemaan toisentyyppisen aaton. Alsiloiden juhla oli jotenkin mutkaton – ei suorituspaineita eikä pynttäytymistä.

Puheenaiheet olivat vähemmän yllättäen lähinnä hevosiin liittyviä. Jaana mietti Vivanin astuttamista seuraavanakin keväänä varsan syntymän jälkeen ja Josefina esitteli aamuisia kuvia Grannista. Hannu, joka ei ollut hevosihminen, ei aivan löytänyt keskustelussa paikkaansa, mutta muut tuntuivat viihtyvän hyvin ruokapöydän ääressä.

Kun Jaana sitten lähti keittiöön keittämään kahvia, Hannu rykäisi. ”Mitenkäs ovat opinnot sujuneet, Josefina?”

”Oikein hyvin”, Josefina vastasi pikaisesti. ”Kiinnostava syksy ollut. Kiireinen tietysti myös.”

”Niin, sinun alalla onkin opittavaa”, Hannu nyökytteli kuin tietäisi aiheesta enemmänkin. ”Jokos Rasmus meinasi hakea kouluun?”

Rasmus, joka ei olisi niin välittänyt keskustella aiheesta, kohautti hartioitaan. ”Tuskin. On nyt niin hyvin töitä Hannilla.”

”Aina voit palata toimistollekin”, Hannu vastasi ja yritti ehkä olla isällinen, mutta kuulosti lähinnä hivenen jäykältä. Rasmus kuitenkin arvosti elettä, mutta ei ehtinyt vastata mitään, kun Jaana porhalsi keittiöstä kahvikuppeja ja -pannua sekä hedelmäkakkua kannatellen.

”Onkos se nuoriso lähdössä ensi kesänä taas Eurooppaan?” hän tiedusteli ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin.

”Näillä näkymin joo”, Rasmus tarttui mielellään uuteen keskustelunaiheeseen. ”Kunhan Josefinan tentit on ohi.”

”Sepäs mukavaa”, Jaana hymyili. ”Vieläköhän sitä yhden tamman tarvitsisi…”

”Ei kai sentään”, Hannu parahti ja sai muut nauramaan.

”Vitsillähän minä vain”, Jaana rauhoitteli miestään. ”Vaikka jos me asuttaisiin vielä maalla… Tosin nyt on hyvä tilanne, kun on noita varsoja jo jokunen kasvamassa, ja jospa se Inna vielä suostuu Kissenkin astuttamiseen.”

Hannu näytti hivenen kalvenneen, mutta muut uppoutuivat jälleen varsakeskusteluun - siitä riitti aina jutunjuurta.

Illansuussa Rasmus ja Josefina palasivat kotiin ja alkoivat viimeinkin rauhoittua joulunviettoon omassa kodissaan, kaksin. Kummallakaan ei ollut vielä tarkkaa käsitystä siitä, minkä näköinen [i]heidän[/i] joulunsa oikein oli, mutta Rasmus itse oli tyytyväinen päivän antiin ja siihen, että sai viettää juhlan Josefinan kanssa. Samaan aikaan hän mietti, kaipasiko Josefina joululta jotain mitä Kalla ja Rasmus eivät voineet hänelle antaa, ja jos kaipaisikin, kertoisiko Josefina siitä hänelle.

He laittoivat saunan lämpiämään ja paistoivat odotellessaan muutaman joulutortun omenahillolla, vaikka kummallakaan ei ollut oikeastaan nälkä. Tupaan levisi kuitenkin paistuvan torttutaikinan mukana jouluinen tuoksu, josta Rasmuskin oli alkanut pitää.

”Mulla on sulle lahja”, Josefina sanoi sitten ja tarttui Rasmusta kädestä vetäen hänet perässään kohti makuuhuonetta.

”Mullakin sulle”, Rasmus naurahti, vaikka se hivenen hermostunut naurahdus olikin. Hän ei ollut edelleenkään aivan varma, oliko hänen lahjansa mistään kotoisin tai pitäisikö Josefina siitä ensinkään.

Josefina kaivoi vaatekaapin perältä oman lahjansa ensin. Se oli kääritty ruskeaan paperiin, ja Josefina kehotti Rasmusta avaamaan sen varovasti. Rasmus repi paperin hellästi kahtia, ja sen takaa paljastui Lara.

Rasmus kuori taulun kääreistään ja piteli sitä käsivarrenmitan päässä osaamatta sanoa mitään. Lara, joka oli monella tavalla hänen sielunkumppaninsa ja hevonen, jota oli kiittäminen siitä että hän nykyään oli kuka oli, laukkasi kankaalla häntä vastaan ja näytti niin elävältä, että ikävä tulvahti Rasmuksen sisälle yhtä aikaa ihastuksen kanssa. Taulu oli uskomattoman kaunis.

”Josefina, tää on ihan mieletön”, Rasmus sanoi vähän karhealla äänellä. ”Mistä sä sait tän?”

”Hanna teki”, Josefina vastasi suorastaan sädehtien. ”Mustakin siitä tuli aivan ihana. Ajattelin, että sen voisi laittaa tuohon makuuhuoneen seinälle.”

”Sopii täydellisesti”, Rasmus nousi mallaamaan taulua seinälle. ”Kiitä Hannaakin mun puolesta! Mä en oo koskaan saanut näin ihanaa lahjaa. Sä oot paras.”

Rasmus laski taulun varovasti seinää vasten odottamaan ripustusta. Vaikka Rasmuksen teki entistä vähemmän mieli antaa Josefinalle hänen oma lahjansa, hän kaivoi kuitenkin sukkalaatikkonsa pohjalta kirjekuoren ja ojensi sen Josefinalle.

”Sori, tää nyt ei ole läheskään samaa tasoa kuin sun lahja”, Rasmus irvisti. ”Mutta mä yritin parhaani! Päivämääriä voi vaihtaa, piti vaan valita jotkut.”

Josefina hymyili ja avasi kuoren. Siellä oli kaksi ohutta paperia. Rasmus oli kuin olikin seurannut Joachimin neuvoa, joten toisella paperilla oli tuloste lauttalipuista Saksaan. Toinen oli valmennuslahjakortti huippuluokan kenttäratsastaja Franziska Nowakille, joka oli tulossa alkukeväästä valmentamaan Suomeen.

”Mä ajattelin, että jos sä nyt innostuit kenttäratsastuksesta”, Rasmus sanoi vähän ujosti. ”Mutta tietysti se hyppyyttää myös rataesteitä. Arttu kehui sitä älyttömästi.”

Rasmus seurasi Josefinan ilmettä huolestuneena, mutta Josefinan hymy oli ehdottomasti aito ja ulottui melkein korvasta korvaan.

”Kiitos”, Josefina sanoi hellästi. Hän sulki kuoren, laski sen sängylle ja painautui Rasmusta vasten. Rasmus kiersi kätensä Josefinan ympärille ja halasi lujasti.

”Hyvää joulua, Josefina”, Rasmus sanoi tyttöystävänsä hiuksiin. Josefina käänsi katseensa Rasmuksen kasvoihin ja vastasi suudelmalla.

”Hyvää joulua, Rasmus”, Josefina hymyili. ”Mennäänkö saunaan?”

keskiviikko 23. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 24. (1/2) Valoisan aikaan

“Herätys, unikeko”, hymähti Josefina aivan Rasmuksen korvan juuressa — niin lähellä, että naisen hengitys kutitti hieman ja nenänkärki, vai olivatko ne sittenkin huulet, hipoi miehen korvanlehtiä.
“Kuinka vähän kello on?” Rasmus kysyi karheasti. Vaikka Josefina osasi olla hyvin järkiperäinen olento, mies ei olisi yllättynyt, jos joulun henki olisi ottanut tyttöystävän valtaansa ja saanut ujutettua tämän päähän, että Rasmus piti herättää vuorokauden vasta vaihtuessa toteamaan, että oli jouluaatto.
“Vartin yli kahdeksan jo”, Josefina kertoi, kohottautui polvilleen ja venytteli hyväntuulisen näköisenä.
“Jo. Jopas”, Rasmus tokaisi kuivasti, mutta hyvä tuuli tarttui, ja sitä paitsi Eedit oli aivan varmasti ollut hereillä ainakin viidestä alkaen ja porisutellut puuropataansa.
“Meinasin herättää sut jo pari tuntia sitten, mutten viitsinyt. Näytit niin unisen rauhalliselta.”

Rauhaa riittää myös Eeditin luona, kun he hyvin pian Rasmuksen heräämisen jälkeen löytävät tiensä sinne. Jokin herttaisen vuokranantajan olemuksessa rentouttaa aina Josefinaa. Kun Eedit hymyili vastaanottaessaan hemmottelukorin, jonka Josefina oli hänelle koonnut, oli helppo uskoa hymy vilpittömän ilahtuneeksi ja lämpimäksi. Naapurinrouva ei esittänyt hymyä seurapiirileikkinä. Eedit oli rehti ja kiltti.

"Puurossa ei ole mantelia", Eedit vakuutti, kun he hyviä jouluja toivoteltuaan istuivat alas. "Sen sijaan kätkin sinne rusinan, niin voidaan kuitenkin etsiä hyvää onnea ja toiveiden toteutumista."
"Ai etsitään rusinat puurosta", Rasmus naurahti ja puristi vieressään istuvan Josefinan kättä nopeasti. "Mun toive olikin selvitä joulusta ilman reissua päivystykseen, eli se toteutui jo. Te siis tarvitsette rusinaa enemmän, joten aloittakaa te."
"Kovin ystävällistä", Josefina tuhahti hymyssä suin poikaystävälleen, ja muistutti vielä: "Kertaakaan sinä aikana, kun ollaan tunnettu, en oo saanut anafylaktista sokkia."
"Et niin, mutta mä muistan kun Alexander kertoi siitä kun lapsena sait", Rasmus totesi. "Ja mulle riittää se tarina. En välittäisi kokea livenä."
Pöydän toisella puolella istui Eedit ja näytti onnellisemmalta kuin aikoihin.

Kaiken kaikkiaan aamu oli mitä onnistunein. Toistaiseksi aikataulukin piti, ja hiljaksiin tipahtelevien lumihiutaleiden alla nuoret astelivat tarhalta toiselle jaellen hevosilleen omenoita ja kuivia leipiä jouluherkuiksi. Oli tuntunut järkevimmältä suunnata ensin Kaajapuroille, kun oli vielä takuulla valoisaa. Auburnin paremmat valaistukset sallisivat käynnin hämäränkin tullen.

"Grannista ei kyllä ole tainnut tulla sen leppoisampi, vaikka se nyt onkin tiine", Rasmus arveli, kun hänen tyttöystävänsä tamma luimisti korviaan Josefinan pujahtaessa aidan ali sen tarhan puolelle. Rasmus itse jäi katselemaan kaksikon rapsuttelutuokiota sivusta. Granni ei välittänyt hellyydenosoituksista määräänsä enempää, ja toisaalta tuntui mukavalta taata kaksikolle kahdenkeskinen hetki.
"Leppoisampi? Ei mainittavasti. Ehkä se säästelee äidillisen lempeyden siihen hetkeen, kun sillä on oma varsa", Josefina vastasi, muttei kuulostanut luottavaiselta: he molemmat taisivat epäillä, että Granni saattaisi olla melko topakka emätamma.
"Kiva nähdä, millainen Akun lapsesta tulee", sanoi Rasmus, joka ei hävennyt epäammattimaista ilmaisua lainkaan. Mitäpä suotta, kun vain Josefina oli paikalla kuulemassa.
"Täydellinen", Josefina ennusti ja innostui: "Sun äidillesi voisi ottaa kuvan Grannista. Näkihän se sen eilen, mutta loimet päällä vain. Jos mä onnistun taiteilemaan nämä loimet siististi tältä pois ja takaisin, otatko kuvan? Sun äidin orin varsahan täällä kasvaa."
"Ja kovaa vauhtia kasvaakin", Rasmus hymähti ja lupasi auliisti toimia kameramiehenä.

Pikikin pääsi kuvaan. Koska se oli energiaa keräävää sorttia ja liikkunut jo eilen vain kevyesti hidastempoisella maastolenkillä, Josefina oli päättänyt antaa sen juosta vähän irtona tänään. Suurin tarha oli tyhjillään, joten he suuntasivat sinne, sillä Verneri ratsasti Lazzoa parhaillaan kentällä. Pikille juoksentelusuunnitelma sopi loistavasti. Sitä ei tarvinnut juuri kannustaa liikkumaan, sillä vauhti oli sillä verissä ja iloisesti se kirmailikin suuntaa tuon tuostakin vaihdellen menemään.

"Kiva nähdä se noin iloisena", Josefina hymähti. Kaajapuroilla oli enimmäkseen oikein hyvä pitää hevostaan, kun eläimillä oli siellä tilaa olla eläimiä. Joskus Josefina kyllä kaipasi parempia mukavuuksia, mutta koki olonsa niin kotoisaksi täällä, ettei tosiasiassa harkinnutkaan hevostensa siirtämistä muualle.

"Aika hyvä kuva", Rasmus yhtäkkiä arvioi varovaisen tyytyväisenä otostaan, mikä sai Josefinan kääntymään hänen puoleensa.
"Totta!" Josefina ilahtui. "Osaisinkohan mä muokata noi aitalangat pois…?"
"Ei kai se kovin hankalaa olisi", Rasmus arveli.
"Pitääpä yrittää ajan kanssa. Ajasta puheenollen: pitäisikö meidän siirtyä kohta Auburniin, niin ehditään sitten Jaanan ja Hannun luo ihmisten aikoihin?"
"Voidaan me mennä. Hitsi. Mieti millaista olisi käydä kävelyttämässä hevosia ratsastuspuistossa", Rasmus haikaili kaihoisasti. "Harmi kun ei ehditä tänään."

Josefina naurahti lämpimästi.

"Oletkos sittenkin vähän romantikko", hän kiusasi kumppaniaan, joka suoristi ryhtiään.
"Miten niin sittenkin? Osaanhan mä olla romanttinen", Rasmus puolustautui. "Tuon aamiaista sänkyyn ja kaikkea."
"Osaat, osaat! Mutta silti", Josefina sanoi pukiessaan Pikille riimua. "Että ihan fiilistelet puistossa samoilua."
"No ajattelin vaan, että onhan siellä aika nättiä", Rasmus tuhahti, mutta suli hymyyn, kun Josefina kurotti suikkaamaan suukon hänen ulkoilman punaamalle poskelleen. "Mutta ehkä se just onkin parasta sun kanssa. En mä sinne välttämättä yksin menisi fiilistelemään. Jos se tekee musta jonkun pehmon niin olkoon sitten niin."

Josefina nauroi. Piki askelsi eloisa ilme hevosennaamallaan heidän rinnallaan, mikä sai Rasmuksen pohtimaan, soveltuisiko aina vähäsen kiireinen tamma kovinkaan hyvin enemmän tai vähemmän romanttiselle ratsastusretkelle. Ehkä pitäisi valita jokin toinen hevonen, tai vain lähteä suosiolla reippaalle laukkavedolle. Se vasta olisikin hauskaa. Rasmus toivoi äkkiä kovasti, että he Josefinan kanssa ehtisivät piankin taas ratsastamaan yhdessä.

"Onpa kiva, kun Kisse on täällä ja voidaan käydä useammin yhdessä tallilla", Josefina hymähti juuri aivan kuin olisi ajatellut aivan samoja asioita kuin poikaystävänsä.
"Niin on", Rasmus sanoi ponnekkaasti ja päätti visusti pussata Josefinaa heti, kun he ehtisivät pois ratsastustaan lopettelevan Verneri Kaajapuron näköpiiristä.
"Ja onpa ollut tunnelmallinen aatto tähän asti", Josefina kehui samalla kun Rasmus avasi Pikin oman tarhan porttia ja hätisteli uteliasta Harry-hevosta kauemmas, jotta Josefina ja Piki mahtuivat pujahtamaan sisään. Josefina päästi Pikin vapaaksi ja jutusteli hieman tammoille: "Heippa Piki, ja Harry. Joulumieltä teillekin. Älkää riehuko liikaa."

Sitten Josefina kääntyi portin pielessä seisovan miehen puoleen.

"Ja sitten Branin luokse?" tyttöystävä ehdotti ja hymyili niin, että Rasmuksen vatsanpohjassa tuntui vähäsen hassulta ja suupielet kohosivat väkisinkin matkimaan Josefinan omia.
"Joo", Rasmus äännähti ja hylkäsi aiemman häveliäisyytensä. Viis siitä, jos Verneri näkisi suudelman. Tuskinpa mies siitä mitään ajattelisi.

Loppujen lopuksi uteliain yleisö löytyi paljon lähempää kuin ratsastuskentältä. Piki työnsi pehmeän turpansa aivan lähelle heitä ja kutitteli turpakarvoillaan kummankin pusuttelijan poskia, mikä kirvoitti ilmoille naurahduksen ja Josefinan helisevän hihityksen.

tiistai 22. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 23. Joulu saapuu Kaajapuroille

Ei ollut joulupäivä, mutta joululta tuntui kuitenkin. Hevosten keskellä kasvaneena Josefina uskoi, ettei tallien joulutunnelmaa aidompaa löytynyt mistään. Kaajapuroilla ei tänä vuonna oltu järjestetty varsinaisia joulutalkoita, mutta tunnelmaa oli rakenneltu pikkuhiljaa: tallin isäntäväki oli siivoillut nurkkia pitkin alkutalvea, ja koristelaatikkokin oli löytänyt tiensä satulahuoneeseen, mistä kukin tallilainen oli voinut koriste kerrallaan ripustella joulua ympäriinsä. Hevoset olivat saaneet kuusen oksia tarhoihin nakerrettavakseen, ja ehkä omenan tai pari ylimääräistä silloin tällöin. Lumi viimeisteli kokonaisuuden.

“Inka on tosi kiva hevonen”, Josefina kuuli tallityöntekijä Stina Elolan kehuvan.
“Siltä se vaikuttaakin”, Rasmuksen Jaana-äiti vastasi. “Hyvin ystävälliseltä ja järkevältä.”
Josefina vilkaisi keskustelijoiden suuntaan. Jaana harjasi reippain ottein Inkaa, kirjavaa tammaa, jota sen ylläpitäjä oli luvannut lainata ratsuksi Rasmuksen äidille. Kaikista tallin hevosista Inka oli tuntunut lupaavimmalta vaihtoehdolta, kun Rasmus ja Josefina olivat pohdiskelleet, millainen ratsu sopisi parhaiten Jaanalle, joka ei ollut ratsastanut aktiivisesti vuosiin ja vaikutti hieman arastelevankin ainakin eläväisimpien nuorten hevosten satulaan kapuamista. Vaikka Jaana omisti kaksi ja puoli nuorta puoliveristä, toistaiseksi niin Kissellä, Akulla kuin Vivanillakin olivat ratsastaneet vain muut kuin hän itse. Oli onnekas juttu, että Josefinan kummitytön isä Jesse Aro piti ylläpitohevostaan samalla tallilla Pikin, Grannin ja Kissen kanssa, ja vieläpä luovutti tamman ilomielin lainaan yhdeksi iltapäiväksi.

“Onpas mukavaa”, Jaana kehaisi myöhemmin, kun kolme ratsukkoa keinahti liikkeelle Kaajapurojen tallin pihasta. Josefina johti Pikin kanssa joukkoa, ja häntä seurasivat Rasmus ja Kisse. Poikaystävän äiti oli vakuutellut, ettei paikka jonon hännillä haitannut, ja todennut, että saisipa nähdä Kissen, joka oli puoliksi hänen omansa, liikettä ja maastoilukäytöstä.

Jos maastoretki Joachimin kanssa olikin ollut vauhdikas ja laukalla kyllästetty, nyt ei hurjasteltu. Ratsukot kävelivät pitkään ja nautiskelivat lumisista maisemista. Josefina, joka tunsi Kaajapurojen tallin ympäristön kuin omat taskunsa, johdatti heidät kauneimmille tietämilleen poluille. Piki hänen allaan tuntui ymmärtävän nopeasti, ettei tänään porhallettaisi menemään täyttä päätä, ja ratsastajansa suureksi iloksi nuori tamma askelsikin tyynen tasaisesti eteenpäin.

“Miten sujuu?" Josefina kuuli Rasmuksen kysyvän selkänsä takana, ja tiesi tarkentamattakin, ettei kysymystä oltu osoitettu hänelle.
“Hyvin! Stina ei valehdellut. Inka on mainio tätinkuljetin”, Jaana naureskeli. “Tämän kanssa ei tekisi tiukkaa vaikka vähän laukatakin, ellei se sitten ole kovin innostuvaista sorttia.”
“Voidaan ottaa vähän ravia, ja tunnustelet sitten, miltä se vaikuttaa”, Josefina ehdotti jonon kärjestä.
“Se sopii.”

Vaikka Inka olikin reipas urheilukäytössä oleva kenttäkilparatsu, se taisi tietää paremmin kuin hyvin, milloin oli aika painaa kaasua ja milloin taasen ottaa rauhallisemmin. Jaana sai kokea maastolaukan riemua ilman turhan suurta sykkeennousua. Haastavinta rauhallisena pysyminen taisi olla Kisselle, joka olisi kaikkein mieluiten pyrähtänyt paljon reippaampaan vauhtiin kuin Piki sen edessä Josefinan pidättelemänä tarjosi. Josefina oli tyytyväinen oman mustan tammansa käytökseen: Piki kuunteli pidätteitä esimerkillisesti eikä keksinyt omia kujeita matkan varrelle.

“Ehkä Pikiin on livahtanut joulurauha”, hän vitsailikin olkansa yli.
“Kisse ei tiedä sellaisesta vielä mitään”, Rasmus puuskahti vastaukseksi.

Josefinalle maastoretki oli tärkeä. Ei ollut joulupäivä, hän ajatteli taas, mutta oli sentään aatonaatto, ja se tuntui lähes yhtä sopivalta päivältä joulumaaston järjestämiselle. Niin pitkään kuin hän muisti oli heidän perheellään ollut tapana satuloida ratsut joulupäivänä ja lähteä maastoon yhdessä, vaikka he muulloin ratsastivatkin ristiin rastiin kuka milloinkin. Tänä vuonna se jäisi Josefinalta kokematta, mutta tämä tuntui melko kelvolta korvikkeelta. Tuskin Rasmus oli tullut ajatelleeksi, miten tärkeän idean tuli ilmoille heittäneeksi pohdiskellessaan noin viikkoa aiemmin, pitäisikö heidän houkutella miehen äiti ratsaille joulun kunniaksi. Josefina oli innostunut heti, eikä katunut hetkeäkään nähdessään Jaanan punaposket ja onnellisen hymyn heidän asettuessaan loppukaarron tapaiseen asetelmaan tallin pihalle.

“Olipas se pitkästä aikaa mukavaa!” poikaystävän äiti hehkutti Inkaa rapsutellen.
“Kohtahan sä jo ratsastat itse omia hevosiasikin”, Rasmus kannusti.
“Ehkä”, Jaana naurahti. “Sitten kun ne alkavat vaikuttaa puoliksikaan yhtä viisailta kuin Inka.”
“Oho. No sitä saatat kyllä joutua ainakin Akun kohdalla odottamaan”, hänen poikansa vastasi kursailematta.
“Grannia saat lainata koska tahansa sitten kun sillä taas ratsastetaan”, Josefina lupaili. “Se on kyllä menevä, mutta se on tosi varma maastoratsu kuitenkin. Kentälläkin se on lähinnä laiska, jos ei hypätä tai tehdä paljon laukkaa.”
“Ehkä joskus kokeilenkin”, Jaana vastasi rohkeasti.
“Joka tapauksessa — mullakin oli hauskaa. Tästä voisi tulla ihana uusi jouluperinne”, Josefina intoili löysätessään Pikin satulavyötä. Siihen hän sai kaksi myönteisen kuuloista vastausta.

Harvinaisen myönteisiä olivat myös tallin teinitytöt, kun Josefina tapasi heidät pian satulahuoneessa. Janna ja Ava saivat Josefinan usein hieman varpailleen, sillä vaikka ikäero olikin hänen puolellaan, statusasteikolla teinitytöt olivat pyyhältäneet hänen ohitseen mennen ja tullen ja tiesivät erinomaisen hyvin voivansa tossuttaa vanhempaa tallikaveriaan. Vaikka Janna ei nälvinyt Josefinalle samalla tavalla päin kasvoja kuin Ava huonoina päivinään, Josefina havaitsi usein miettivänsä, mitä parhaat ystävykset puhuivat hänestä hänen selkänsä takana. Juuri nyt tytöt kuitenkin moikkasivat reippaasti ja ryhtyivät jopa ystävällismieliseen jutusteluun.

“Olitteko te maastossa?” Janna kysyi kiinnostuneena.
“Rasmuksen äidin kanssa”, Ava tarkensi Jannan kysymystä tai esitti siihen oman lisäyksensä — Josefina ei ollut varma.
“Oltiin”, Josefina vastasi lyhyesti, kuten hänellä oli tapana talliteinien ollessa kyseessä. Hän ei suinkaan tahtonut olla epäkohtelias, muttei uskaltanut alkaa lärpättääkään.
“Hitto, te ootte kyllä niin vakiintuneita”, Janna huokaisi ja jatkoi: “Onnenpekat.”
Ava ei sanonut hetkeen mitään, näytti vain tutkimattomalta.
“Niin”, hän avasi lopulta sanallisen arkkunsa hitaasti, vähän kuin haluttomasti. “On varmaan mahtavaa, kun ei tarvitse miettiä ollaanko vai eikö olla.”
“Niin”, Josefina toisti kaikuna ja yritti arvailla, mistä suunnasta tuuli nyt puhalsi ja saattaisiko se tehdä koska tahansa täyskäännöksen. “No, niin, sitä mun ei kyllä ole tarvinnut kamalasti mietiskellä. Tähän asti, ainakaan.”
“No ei kai, kun poikaystävä palvoo satulaa sun pyllyn alla… tai joku muu nokkelampi hevosaiheinen viittaus.” Jannaa alkoi naurattaa oman sutkauksensa hupsuus, ja nauru tarttui pienemmissä määrin Jusuun ja Avaan.
“Toi ei ollut kyllä sun parasta osaamista”, Ava antoi ystävälleen arvionsa.

Tunnelma oli ennenkuulumattoman kepeä ja jännitteetön heidän kolmen välillään. Josefina pisti asian merkille ja hymyili vähäsen. Joulu se taisi olla kauhuteineilläkin. Kun Rasmus ja tämän äiti tupsahtivat omien ratsujensa varusteiden kera samaan tilaan, pieni satulahuone alkoi tuntua hieman ahtaalta. Porukan kaksi nuorinta livahtivat omiin menoihinsa, mutta toivottivat vielä lähtiessään hyviä jouluja Josefinalle ja Alsiloille. Melkoista, hymähti Josefina mielessään. Toivottavasti teinityttöjen hyvä tuuli jatkuisi joulun jälkeenkin. Ehkä koko loppuvuoden, tai jopa seuraavan vuoden puolelle saakka! Se olisi mukavaa.

maanantai 21. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 22. Siivouspäivä

Tiistaiaamuna Rasmus käy Tokmannilla ostamassa joulukuusenjalan, vanhemmilleen suklaarasian, ja Eeditille sekä heille itselleen kotiin paketilliset vihreitä kuulia. Sitten hän poikkeaa jouluisesti, mutta luonnollisesti hyvin hillitysti koristellussa Auburnissa juoksuttamassa Branin ja suuntaa sen jälkeen takaisin kotiin, ennen kuin on edes keskipäivä.

Jouluaaton aatonaatto on nimittäin siivouspäivä, ja koska Josefina palaa vasta illansuussa Helsingistä, on Rasmuksen tarttuva yksin toimeen. Niin siitäkin huolimatta, että Josefinan siisteysstandardi on hieman Rasmuksen omasta poikkeava, ja jos Rasmus saisi päättää, hän ei ehkä siivoaisi lainkaan. Joulussa on ilmankin riittävästi tekemistä koristeluineen, ruokineen ja lahjoineen, eivätkä he sitä paitsi ehtisi viettämään kotonaan kuin aaton illan. 

Mistä siivoaminen edes pitäisi aloittaa? Rasmus pyörii hyvän aikaa heidän paritalonpuolikastaan ympäri osaamatta tarttua tuumasta toimeen. Hetken hän miettii vain imuroivansa mattojen ympäriltä, mutta sitten hän tulee siihen lopputulokseen, että sitä Josefina ei jättäisi edes kiltteyttään huomiotta. Niinpä hän aloittaa raahaamalla kaikki matot ulos telineelle ja saa keittiössään touhuilevalta Eeditiltä kannustavan vilkutuksen ikkunasta.

Rasmus työntää ylimääräiset tavarat ja vaatteet kaappeihin, vaihtaa lakanat ja pyyhkäisee tahrat ja pölyt niiltä pinnoilta, joihin katse todennäköisimmin osuu (keittiönpöytä, tiskipöytä). Hän imuroi omasta mielestään huolellisesti, vaikka saattaakin unohtaa kurkata sängyn alle eikä sentään ala mitään huonekaluja siirtämään. Sitten Rasmus syö pakastepitsan, juo kahvit ja lepää hetken, ja lopuksi, juuri ennen Josefinan tuloa, hän moppaa lattiat. Vanha talo ja mäntysuovan tuoksu sopivat jotenkin yhteen, vaikka Rasmuksen moppi onkin ehkä hieman liian märkä ja lopulta hän joutuu heittämään tuuletetut matot vielä aavistuksen kosteille lattioille, jotta ehtii Josefinaa bussille vastaan. 

”Vau, sä olet siivonnut”, Josefina huomaa heti, kun he astuvat sisään ja saavat kengät pois jaloistaan. Rasmus sen sijaan havaitsee, että eteisen järjestely häneltä on kyllä unohtunut – kengät ovat hujan hajan ja niiden seassa lojuu yksinäinen esteraippakin. Josefina sen sijaan hienotunteisesti ihastelee puhdasta lattiaa ja puisteltuja mattoja.

”Ei tarvitse sitten huomenna enää ahkeroida”, Rasmus hymisee itseensä kohtuullisen tyytyväisenä. ”Tosin nyt mä muistin, että pesuhuone on siivoamatta. Ja sauna.”

”Ne on nopeat pesaista”, Josefina hymyilee. ”Ja pesuhuonehan menee taas sotkuun, kun me tuodaan kuusi ulkoa sulamaan. Kiitos hurjasti, mokomakin kodinhenki.”

Josefina muiskauttaa Rasmuksen poskelle pusun, vaikkakin hän pyyhkäisee kirjahyllyn reunaa, kun Rasmus ei huomaa, ja havaitsee, että ehkä hän saa itsekin vielä kantaa siivouskortensa kekoon ennen joulua. Ei kuitenkaan vielä tänään – he laittavat suihkun jälkeen iltapalaa ja käpertyvät sohvalle omille tutuille paikoilleen. Ikkunaa kehystävät jouluvalot, sohvapöydällä tuikkujen liekit värisevät pienesti, ja Josefinan vastapestyt hiukset tuoksuvat omenalle. He ovat hetken aikaa hiljaa, mutta se on levollinen ja helppo hiljaisuus, ei yhtään painostava. 

Rasmuksenkin mukissa höyryää glögi, ja hän huomaa miettivänsä, että jos tämä on sitä joulun tunnelmaa, ei hänellä oikeastaan ole enää liiemmin mitään sitä vastaankaan. 

sunnuntai 20. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 21. Otaniemen aarteet

"Ihanaa kun tulit!"

Hanna oli yhtä iloinen ja ilahduttava näky kuin aina. Lämmin tunne humpsahti Josefinan sisimpään, kun hänen rakkain lapsuudenystävänsä ravasi häntä kohti Otaniemen metroasemalla. Jossakin vaiheessa elämäänsä, suurin piirtein silloin kun Josefina muisti katsella ympärilleen Kallassa aloittamansa uuden elämän ja erityisesti Rasmus Alsilan uutuudenviehätyksen alkaessa turvallisesti asettua erilaisiin uutuudettomiin joskin yhä mukaviin uomiinsa hän oli pelännyt etääntyneensä Hannasta pysyvästi.

Se olisi ollut aivan hyvin mahdollista. Kuka muka pysyi parhaina ystävinä sen ihmisen kanssa, jonka kanssa lähentyi alakoulun ensimmäisellä luokalla leikiessään välitunnilla hevoseläinlääkäriä ja kilparatsastajaa? Kumma kyllä, Josefina oli aina ollut eläinlääkäri ja Hanna, joka vasta haaveili ratsastuskoulun tunneista, olympiatason kilparatsastaja jokaisessa tuntemassaan lajissa. Nyt Hanna humahti halaamaan Josefinaa, ja se tuntui ihan samalta kuin joskus ennen heidän hetkellistä, aikuiselämän pakottamaa erkaantumistaan.

"Mennään kahville", Hanna määräsi, ja kuten aina, Josefina totteli ja seurasi päämäärätietoisempaa ystäväänsä puuelementtien, kirjahyllyjen ja viherkasvien koristamaan ketjukahvilaan.

He tilasivat päättäväisen ystävälliseltä baristalta jouluiset kahvijuomat, ja Josefina, jolla oli kurniva nälkä, haaveili jouluisalta kuulostavalta foccacciasta. Vuohenjuuston ja viikunahillon kylkiäisinä kulkevat pähkinät saivat hänet kuitenkin jättämään leivän väliin. Olisi ollut kurjaa tulla tapaamaan ystävää vain poistuakseen päivystykseen pähkinäallergian riivaamana. No, huono ei ollut bagelikaan, johon hän lopulta päätyi. Parasta oli kuitenkin ystävän kanssa jaettu tunne: oli kuin he eivät olisi juuri erossa toisistaan olleetkaan.

“Voidaan lähteä meille päin”, Hanna sanoi puheentäyteisen puolituntisen jälkeen, “mutta käydään matkalla Aaltopahvissa.”
“Missä?” Josefina naurahti.
“Se on paperikauppa”, Hanna selitti. “Mä haen vesiväripaperia.”

Josefina oli aina ihastellut ja toisinaan kadehtinutkin Hannan taiteellista lahjakkuutta. Hän itse ei juuri osannut piirtää, mutta Hanna solahti paperikauppaan taiteilija- ja askartelutarvikkeiden keskelle kuin kultakala veteen. Hän oli selvästi tuttu näky tässä putiikissa, Josefina päätteli myyjän tuttavallisuudesta.

“No niin”, Hanna hymähti ostoskassiaan tyytyväisenä heilauttaen. “Nyt on taas paperia. Sä varmaan palat jo halusta nähdä oman maalauksesi! Mennään. Ai niin, ja näet samalla meidän uuden kämpän. Eihän se nyt mikään kummoinen ole, mutta kyllä siellä asuu!”

Hanna oli muuttanut sitten viime näkemän. Entinen soluasunto oli vaihtunut pariskunnalle sopivaan kaksioon jonkun aikaa sen jälkeen, kun Hanna oli tutustunut poikkitieteellisillä sitseillä kasvatustieteellisessä opiskelevaan Alpoon. Josefinaa jännitti, kun he Hannan kanssa kipusivat tiilitalon rappusia ylös kohti pariskunnan asuntoa: olisiko Alpo kotona? Niin mukava kuin mies olikin, Josefina tuli aina kiusallisen tietoiseksi itsestään ja omasta käytöksestään ihmisen, joita tapasi vain harvoin, seurassa.

“Passitan Alpon sen kavereiden kanssa istumaan iltaa”, Hanna sanoi sulloessaan avainta lukkoon. “Saadaan sitten jutella rauhassa. Voidaan mekin tietty pistäytyä jossain yksillä, jos haluat.”
“Miksipä ei”, Josefina innostui — hän ei käynyt ulkona erityisen usein, sillä ei yksinkertaisesti ehtinyt (ja toisaalta koska hän viihtyi kotona erinomaisesti).
Kun he kolistelivat eteisessä, peremmältä kantautui Alpon ääni:
“Joko mä lähden menemään?”
“Lähde!” huikkasi Hanna takaisin, mutta Josefina kiirehti pehmentämään heti asunnon isännän nähdessään.
“Ei kai se oikeasti häädä sua pois kodistaan mun takia”, vieras naurahti. “Ei sun oo mikään pakko lähteä vain siksi että mä olen täällä.”
“Taitaa mun olla”, Alpo naurahti takaisin Hannaa vilkaisten. “Tuo tahtoo mut pois jaloista pyörimästä.”
“Ihan kuin sua haittaisi. Teillähän tulee olemaan sikahauskaa kuitenkin”, Hanna ennusti. “Mutta ei sun siis oikeasti tarvitse lähteä heti tällä punaisella sekunnilla. Jusu, tule! Sun maalaus on täällä.”

Josefina seurasi ystäväänsä olohuoneen poikki makuuhuoneeseen ja mykistyi.
“Hanna, se on upea”, hän kehui ja tunsi olonsa omituisen liikuttuneeksi.
“Toivottavasti Rasmus pitää siitä. Meinasi tulla vähän kiire, mutta kerkesinpäs onneksi kuitenkin - ja se ehti kuivuakin! Mä olen tyytyväinen siihen”, Hanna tuumasi katsellessaan omien kättensä jälkeä.
“Syystäkin olet! Rasmus tulee rakastamaan sitä”, Josefina vakuutti ja katseli öljyvärein maalattua Laraa, poikaystävänsä tärkeintä hevosystävää. Oli kuin se olisi katsellut takaisin. Hevonen liikkui ja eli kankaalla tavalla, joka sai Josefinan epäilemään, että ehkä Hanna oli sittenkin taikuri eikä taidemaalari. Maalauksen värimaailma sai Josefinan hymyilemään. Taulu sopisi heidän makuuhuoneensa sävyihin täydellisesti. Josefina huomasi jo haaveilevansa, että Laran muotokuva saisi vierelleen kaverin Grannista. Tummasävyiset ruunikot tähtipäät näyttäisivät upeilta rinnakkain.

Hanna oli ylittänyt itsensä, ja sen Josefina ilmoitti päättäväisesti ystävälleenkin, joka otti kehun vastaan nöyränä mutta turhia nöyristelemättä. Hannasta olisi voinut tulla ammattitaiteilija, Josefina mietti itsekseen. Mutta ehkä taiteileminen oli Hannalle lopulta samankaltaista kuin ratsastus tätä nykyä hänelle itselleen: parasta paineettomana harrastuksena.

lauantai 19. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 20. Kuusenkaatajaiset

Sunnuntaina Rasmus ja Josefina heräsivät myöhään ja hivenen huonovointisina. He eivät olleet viihtyneet Kalla Cupin after rideissa lähellekään koko yötä eikä Rasmus mielestään ollut edes ollut kovinkaan humalassa, mutta silti hänen päätään särki ja suutaan kuivasi, kun hän kömpi Josefinan yli noustakseen sängystä.

”Onneksi ei ole töitä”, Josefina mumisi ja nipisti silmänsä kiinni. Josefinan lauantai oli ollut pitkä kuin nälkävuosi, ja hän kaipasi lisää unta.

Rasmus sen sijaan kaipasi vettä, ja sen jälkeen hän kaipasi suolaa ja rasvaa. Onneksi Rasmuksen bravuuriaamiainen sisälsi molempia. Hän paistoi pannulla puoli kennoa kananmunia, paketillisen halloum-juustoa, kourallisen kirsikkatomaatteja ja parin metrin edestä pekonisuikaleita. Kun hän oli valmis ja lapannut ruoan kahdelle lautaselle, keittiön lampun ympärillä leijui sankka savu ja Rasmus tunsi, kuinka hänen hiuksensa olivat imaisseet rasvankäryn kuin pesusieni veden. Rasmus avasi ikkunan, nappasi mehupurkin kainaloonsa (lasit eivät valitettavasti mahtuneet mukaan) ja kantoi lautaset makuuhuoneeseen.

”Hyvää huomenta, nuori neiti”, Rasmus laski Josefinan lautasen sängylle ja asemoitui omansa kanssa sängyn päätyyn selkä seinään nojaten. ”Meidän pitää kaataa tänään kuusi, joten tässäpä ravitseva aamiainen alkuun.”

”Mitä kello on?” Josefina kysyi unesta käheällä äänellä ja pyyhki silmiään, ennen kuin kampesi itsensä istuvaan asentoon.

”Kohta kaksitoista”, Rasmus kertoi. ”Jos ollaan oikein sukkelia, ehditään ennen pimeää.”

”Ei taideta ehtiä”, hänen tyttöystävänsä sanoi haukotuksen lomasta. Josefina sitoi hiuksensa löysälle nutturalle pään päälle ja tarttui sitten lautaseen ja haarukkaan. ”Huh, kylläpäs nukuttikin.”

”Sanos muuta”, Rasmus nyökäytti päätään. ”Onneksi kohta on joulu.”

”Mitä mun korvani kuulevatkaan?” Josefina virnisti.

Rasmus tuhahti. ”Loman takia! Voidaan nukkua vaikka kaksi päivää putkeen.”

”Joo, paitsi ei jouluaattoa”, Josefina muistutti. ”Eedit odottaa meitä kylään.”

”Ja mun porukat”, Rasmus lisäsi huokaisten. ”Onneksi siellä ei tarvitse olla pitkään.”

Toisaalta järjestelyssä oli sekin hyvä puoli, ettei Rasmuksen ja Josefinan tarvitsisi kokata niin paljon: sekä naapurissa että Rasmuksen vanhemmilla taatusti olisi notkuvat pöydät täynnä jouluherkkuja. Mutta kuusen he kyllä tarvitsivat, sen Josefina oli päättänyt. Kun kaksikko lopulta tunsi elinvoiman virtaavan takaisin jäseniinsä, oli toden totta tullut jo hämärää. Josefina varustautui kuusenhakureissuun otsalampulla ja Rasmus sodanaikaisen näköisellä sahalla, jonka oli löytänyt varastosta.

Matka ei onneksi ollut pitkä: hehän asuivat nykyään metsän laidassa.

”Eedit sanoi, että minkä vaan voi ottaa, kunhan tuo samalla sinnekin pikkukuusen”, Josefina kertoi katseellaan metsää haravoiden. ”Mutta ollaan tarkkana, ettei mennä Merenheimojen puolelle.”

”Se ukkohan varmaan lasauttaisi haulin mun takalistoon”, Rasmus irvisti. ”Saattaa lasauttaa ihan varmuuden vuoksikin. Pitäisiköhän se lamppu sammuttaa?”

Josefina naurahti. ”Ollaan vaan nopeita. Ei kai sen kovin tuuhea tarvitse olla?”

Rasmus ravisti lumet pois lähimmästä kuusesta, joka osoittautui toispuoleiseksi, mutta Rasmuksen mielestä ihan sympaattiseksi. ”Tääkin on mun mielestä jo ihan kelvollinen.”

”Hmm, josko kuitenkin joku vähän kauniimpi”, Josefina kuitenkin ehdotti varovasti ja lähti kulkemaan syvemmälle metsään. Rasmus seurasi perässä. Pienen haeskelun jälkeen he päätyivät suunnilleen Josefinan mittaiseen pieneen, syvän tummanvihreään kuuseen, joka sojotti suunnilleen saman verran joka suuntaan. Eeditille Josefina valikoi hieman pidemmän mutta harvemman kuusen. Kumpikaan ei ollut paksuvartinen, mutta Rasmus sai siitä huolimatta sahata sydämensä kyllyydestä. Josefina lupasi kyllä tehdä osansa, mutta Rasmus ritarillisesti kieltäytyi, vaikka puuskuttikin työn päätteeksi posket punaisena ja keuhkoa pistäen.

Kuuset jäivät vielä ulos odottamaan joulun tuloa, osin siitä syystä, että Josefinan mielestä kuusi piti tuoda sisään vasta juuri ennen aattoa, osin siksi ettei heillä ollut vielä kuusenjalkaa. Eikä joulukuusenkoristeita, Josefina huomautti, pientä Sokan siskoksilta saatua Lara-näköiskoristetta lukuun ottamatta. Mutta jotain juhlallista heidän itse valitsemassaan ja kaatamassaan kuusessa silti varmasti olisi.

perjantai 18. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 19. Hartaita toiveita

Kouluratsastuksen katseleminen tuomari Peter Lastrongin vierellä oli joka kerta yhtä uuvuttava kokemus. Josefina, jolla oli pikkuruinen mutta helposti luettava käsiala, tuli aina silloin tällöin nimetyksi Kalla Cupin kouluratsastuskilpailuiden sihteeriksi. Niin oli käynyt tänäänkin, ja Josefinan suureksi epäonneksi hän oli jälleen nalkissa juuri tauotta mumisevan Lastrongin kanssa. Oikea käsi tuntui yhä rasittuneelta, kun Josefina pimeän jo tunteja sitten laskeuduttua parkkeerasi autonsa Kaajapurojen tallin pihaan. Eikä ollut edes myöhä: tuntui omituiselta ajatellakaan, että vain muutaman kuukauden päästä olisivat päivät taas pidempiä eikä päivänvalo tuntuisi mielikuvituksen tuotteelta.

Joulukuinen pimeys ja kaajapurolainen rauha vaihtuisivat myöhemmin Krouvin pirskahtelevaan tunnelmaan. Josefina uskoi, että Kalla Cupin jatkoilla nähtäisiin niin pettyneitä kuin iloisiakin ilmeitä. Erityisen tyytyväinen hän oli siitä luultavasta seikasta, että yksi iloisimmista juhlijoista saattaisi hyvinkin olla hänen oma poikaystävänsä, jonka vertahyytävän jännittävä ranking-kamppailu Jesse Aron kanssa oli saanut suotuisan käänteen edellisviikonlopun kenttätaistossa. Tuskin Rasmus jaksaisi olla kovinkaan harmissaan latteasta estemenestyksestään. Josefina, jonka koko oma Cup-kausi oli ollut tasapaksua, kohokohdatonta ja päämäärätöntä hyppelyä ilman yhden yhtä sijoitusta — useimmiten hän oli ollut luokkansa puolivälissä, harvakseltaan parin sijan päässä ruusukkeista ja toisinaan jopa aivan viimeinen — ei ainakaan aikonut synkistellä. Hän iloitsisi muiden puolesta. Esteratsastuksen ranking-kärjen tittelin hän luovuttaisi ilomielin läpi kauden tavoitteellisemmin työskenneille ja paremmin pärjänneille Antonille tai Matildalle. Neiti Alma Koskela oli aiemmin päivällä ohi arvokkaasti kulkiessaan saattanut katsoa häntä, tänä vuonna lunastamattomaksi osoittautunutta aiempien kausien superlupausta, hienovarainen pettymys silmissään, mutta Josefina ei välittänyt.

Kausi ei ehkä ollut hänen parhaimpansa, eikä välttämättä vuosi muutenkaan, mutta mitä sitten. Aina tulisi uusia vuosia. Uusia kaikenlaisia asioita, oikeastaan: uusia kilpailuita, tavoitteita, haaveita, unelmia, epäonnistumisia ja mahdollisuuksia, mitä tahansa. Joskus, jos hän tarpeeksi haluaisi ja tähdet loksahtaisivat paikoilleen, saattaisi vielä olla hänen vuotensa jälleen. Josefina oli ehkä harhaillut läpi tämän kisakauden, mutta kohtaloksi se ei ollut hänelle millään tavalla koitunut. Ehkä, jos hänen elämässään ei olisi ollut muuta sisältöä: jos hänen ensisijainen tavoitteensa olisi ollut olla menestyvä kilparatsastaja. Oli sentään onni, että hän oli keksinyt voivansa olla muutakin, vaikka kuinka olikin hevoskasvattajien tytär. Hevosurheilu oli ollut osa hänen sukunsa elämää aina, sukupolvesta toiseen, mutta juuri nyt Josefina oli kiitollinen siitä, ettei se ollut hänen elämänsä ainoa osa.

Oman hevosensakin kanssa hän oli valinnut toisen tien. Josefina nousi autostaan ja kulki askeleet hiekoitetulla pihalla rahisten kohti punaista tallirakennusta. Niin paljon kuin Kaajapurojen tallia parjattiinkin koruttomaksi ja karuksi, olihan se nyt sentään soman näköinen lumen keskellä ja valosarjat ovenpielissään. Satulahuoneen ikkunalle oli nostettu kynttelikkö. Josefina, joka viihtyi Purtsilassa muutenkin hyvin, koki syvää mielenrauhaa astuessaan hiljaiselle, siistille tallikäytävälle. Tämä jos mikä oli hänen toinen kotinsa.

Josefinan ei oikeastaan olisi tarvinnut tulla tallille tänään lainkaan. Pikillä oli ansaittu vapaapäivä, ja Grannin oli jo hoitanut Rosalina. Hän olisi aivan hyvin voinut käpertyä pitkän toimihenkilöpäivän päätteeksi kotisohvalle, mutta hektisinä Cup-viikonloppuina ja niiden ympärille levittäytyneinä deadlinejen ja tenttien sävyttäminä viikkoina omat ratsut olivat jääneet harmillisen vähäiselle huomiolle. Nyt, kun Josefinalla oli aikaa, hän pujahti moikkaamaan tammojaan. Rasmuskin, jonka ratsastettavat levittäytyivät tasaisesti pitkin pitäjiä, saattoi hyvin olla yhä omilla tallireissuillaan.

Granni havahtui torkuiltaan, kun Josefina astahti sen karsinan ovelle. Pyöristyviä kylkiä peitti harmaa talliloimi, sillä pakkanen kiristyi eikä Kaajapurojen tallissa voinut välttyä pieniltä vilunväreiltä silloin, kun ulkolämpötila laski. Tammalla oli purua otsatukassaan. Hellästi Josefina siisti ja suori mustia jouhia. Ruunikon turpa hakeutui hänen taskunsa tuntumaan, mikä hymyilytti Josefinaa. Omenoiden suhteen Grannin hajuaisti oli pettämätön: se rakasti niitä.

“Tästä saat, ole hyvä”, Josefina hymähti hevoselleen ja ojensi omenanpalasen kämmeneltään. “Vähän joulumieltä sinullekin, ikuinen hapannaama.”

Granni oli lempinimensä ansainnut. Tamman omistaja ei voinut olla miettimättä, periyttäisikö se nyrpeän ilmeensä varsalleenkin. Tulevan varsan persoonallisuus kiinnosti Josefinaa. Jos se olisi yhtä äkäinen kuin emänsä ja yhtä energinen ja nopea kuin isänsä, varsa voisi yhtä hyvin syntyä metallisten suomujen peittämänä ja ottaa hallintaansa jonkin keskisuuren, kullalla ja vankityrmillä kyllästetyn vuoren. Josefina oli joskus saattanut nimittää Granniakin lohikäärmeeksi. Entä jos varsa olisi samanmoinen, mutta tuplasti pahempi?

Joulun odotus oli kenties hetkeksi vallannut Josefinan mielen, mutta ei siitä päässyt yli eikä ympäri: varsaa hän odotti kaikista eniten.

Hän ottaisi vastaan vaikka maailmanhistorian kurjaluontoisimman pikkuhevosen, kunhan se olisi terve. Pelko varsan luomisesta oli elänyt Josefinan mielessä siitä saakka, kun Granni vihdoin oli saatu tiineeksi, eikä tiinehtyminenkään ollut ollut mikään itsestäänselvyys. Johan sitäkin oli lukuisia kertoja yritetty.

“Anna tämän olla vahva”, Josefina kuiskasi tammansa valkeaa tähteä silitellen. “Muuta en toivo.”

torstai 17. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 18. Vuoden viimeinen kisapäivä

Kalla Cupin estekilpailupäivästä oli tulossa kiireinen. Rasmuksella oli hypättävänä Kisse, Bran ja Carri, joista kukin tosin menisi vain yhden luokan, ja Josefinalla neljä rataa kolmella hevosella. Rasmus huomasi, kuinka Josefinaa jännitti, eikä ihmekään: ratsut olivat kaikki hänelle enemmän tai vähemmän vieraita. Onneksi Josefinaa oli auttamassa hänen ratsujensa omistajat ja Rasmusta Inna ja Cella, joten ainakaan groomien puutteesta menestys ei jäisi kiinni.

Inna toi Kissen Auburniin hyvissä ajoin. Tamma ei ollut päässyt oikeisiin kisoihin vielä montaakaan kertaa, ja se katseli Auburnin kisahulinaa jälleen suurella mielenkiinnolla. Kun Rasmus oli kävelemässä esterataa Josefinan kanssa, kuuli hän Tammi-areenalle saakka, kuinka Kisse huuteli ohikulkijoille viereisessä maneesissa. Jos hän oikein tarkasti höristi korviaan, saattoi hän kuulla Cavan vastaavan tallista.

”Kiva, helppo rata”, Rasmuksen arvio radasta kuului. ”Kyllä me Kis-Kisin kanssa tästä varmasti selvitään.”

”Joo, mukava rata kokemattomille hevosille”, Josefina nyökkäsi eikä vaikuttanut enää aivan niin huolestuneelta kuin aamulla.  

Niilo Runola, joka oli laahustanut rataantutustumisen ajan pari metriä heidän perässään, vaikutti sen sijaan entistä huolestuneemmalta. Poika ujuttautui lähemmäs ja kysyi Josefinalta jonkun linjan ratsastamisesta niin pienellä äänellä, ettei hän selvästi halunnut Rasmuksen apua. Rasmus huiskauttikin kättään Josefinalle ja lähti seuraamaan Kissen ääntä. Matkalla hän oli törmätä rataa läpi saapastelevaan Alexander Rosengårdiin, joka sähisi hänelle jotain ruotsinkielistä ennen kuin kohotti katseensa.

”Sori”, Rasmus sanoi ja teki taktisen väistöliikkeen, ja Alexander vastasi samoin ennen kuin pyyhälsi tiehensä. Kilpakumppani mikä kilpakumppani, Rasmus kohautti harteitaan, oli luokka sitten 90 senttimetriä tai 140.

”Pitäkää hyvänänne”, Inna totesi juhlallisesti Rasmuksen otettua häneltä Kissen ohjat. ”Se on aika energisellä tuulella.”

”Joo”, Rasmus vastasi ja ponnisti tamman satulaan Innan yrittäessä pidellä menohaluista hevosta paikoillaan. Kun Rasmus oli saanut jalustimet jalkaan ja Inna päästi irti, Kisse syöksähti eteenpäin säikäyttäen pari ponia tieltään. Onneksi Rasmus oli varautunut ja sai hevosen kolmen pitkän laukka-askeleen jälkeen takaisin ruotuun. Kisse kun oli jo pienestä pitäen osannut tehdä äkkispurtteja – ei aina, mutta silloin tällöin oikein innostuessaan.

18. joulukuuta 2019

Kissen sisäänratsastus oli alkanut lupaavasti. Rasmus ja Inna olivat päättäneet tehdä kolmena iltana putkeen töitä tamman kanssa ja pitää sitten pidemmän tauon ennen seuraavaa kertaa, jotta Kisse saisi prosessoida oppimaansa.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla Kisse oli ollut jopa yllättävän rauhallinen ja kantanut Rasmusta selässään varovasti kuin kokeneempikin kehäkettu. Seuraavana päivänä Inna oli pitänyt riimunnarun sijaan kiinni liinan päästä, ja Kisse ja Rasmus olivat ottaneet jo ensimmäiset ravipätkätkin ilmaan yhtään ylimääräistä hypähdystä. Kaiken kaikkiaan tamma tuntui fiksulta ja oppivaiselta, huomattavasti helpommalta kuin Aku, vaikka Rasmus tiesi, että tilanne saattoi toki muuttua hetkenä minä hyvänsä.

Ja kolmantena päivänä, sillä kolmas kerta toden sanoi, tilanne toden totta muuttui. Koska Kisse tuntui jälleen tyyneltä ja suhtautui Rasmuksen selässään kantamiseen tyynesti, Inna päästi muutaman kierroksen jälkeen tamman irti liinasta. Sillä punaisella sekunnilla, kun liinan lukko naksahti irti kuolaimesta, Kisse kiskaisi pitkät korvansa luimuun ja ampaisi laukalle häntä soihtuna perässään.

Rasmus, joka oli varautunut kaikkeen mutta jonka Kisse silti onnistui hivenen yllättämään, tunsi kallistuvansa taaksepäin. Hän sai napattua kiinni satulan etukaaresta ja vedettyä itsensä painovoimaa uhaten takaisin pystyasentoon juuri, kun Purtsilan kentän pitkä sivu parin laukka-askeleen jälkeen loppui ja Kisse, joka ei ollut vielä aivan varma pystyikö ihminen selässä kääntymään ja laukkaamaan yhtä-aikaa, valui pysähdyksiin aitaa päin. Tilanne oli kaiken kaikkiaan ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja kentän keskellä Inna oli tikahtua nauruun. 

”Yritäs nyt pysyä selässä”, Inna ohjeisti, ja Rasmus heitti tummanpuhuvan vilkaisun naisen suuntaan. Sehän tästä vielä puuttuisi, että Kisse onnistuisi heittämään Rasmuksen selästään ja laukkaisi vapaaksi päästyään kaikki verryttelevät ponit kumoon. Siihen nähden, että jopa kouluratsastaja-Inna oli jo onnistunut ratsastamaan Kissellä ei vain yhden, vaan kaksi puhdasta perusrataa aiemmissa osakilpailuissa, ammattiesteratsastaja-Rasmuksen pitäisi vähintäänkin voittaa.

”Ei paineita”, Rasmus sanoi Kisselle ääneen ja silitti tamman kaulaa. Se oli edelleen valmis ampaisemaan mihin hyvänsä suuntaan, mutta sen propellikorvat pyörähtivät taaksepäin, kun se kuuli Rasmuksen äänen. Rasmus toivoi, että se radalla kuuntelisi myös hänen apujaan – niitä jarruttaviakin.  

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 17. Veljistä parhain

Josefina väitti, että hänellä oli ollut aiemmin liian kiire osallistua Alexander-veljensä valmennuksiin. Oli tietysti ilmiselvää, ettei asiassa ollut siitä kyse: oli vain totaalisen eriskummallista edes kuvitella, että isoveli seisoisi maneesin keskiössä ja ohjeistaisi ja arvostelisi häntä ihan luvan kanssa. Että hän vielä kaiken muun hyvän lisäksi maksaisi siitä. Ei ollut mikään ihme, että Josefina suhtautui Alexanderin valmentajanuraan hienoisella epäluulolla. Isoveli nyt ei vain kerta kaikkiaan vastannut Josefinan mielikuvaa valmentajista: valmentajien tuli olla asiallisia ja vaativuuden ohessa myös kannustavia, eikä Alexander ollut ollut järin hyvä sellaisissa asioissa heidän kasvaessaan.

Huultaan pureskellen Josefina oli seurannut uteliaana veljensä pitämiä valmennuksia milloin oli suinkin kerennyt. Alexander oli yllättänyt: veli oli ollut kohtelias ja esiintynyt kuin pätevämpikin valmentaja konsanaan. Silloin tällöin miehen pikkusiskon niskavillat olivat hitusen kohonneet jonkin pahansuovan, usein vitsiksi verhotun kommentin vuoksi, mutta enimmäkseen Alexander oli vaikuttanut jopa melko miellyttävältä valmentajalta muiden ratsastaessa hänen ohjeistettavanaan.

Ehkäpä isoveli oli kaikkein miellyttävimmillään silloin, kun hänelle maksettiin hänen ajastaan.

Nyt oli lopulta Josefinan vuoro kokeilla tuntipalkan voimaa. Piki oli reipas ja halukas liikkumaan, ja yhtäkkiä sen ratsastaja huomasi tuntevansa innostusta. Pitkä ja kiireinen syksy oli kolhinut treenimotivaatiota, mutta ehkä se alkoi kohotella taas päätään. Ehkä. Jo kauan oli Josefinan visio omasta tulevaisuudesta kilparatsastajana ailahdellut: yhdessä hetkessä hän tahtoi lopettaa kilpailemisen kokonaan, ehkä protestoidakseen vanhempiensa omistautumista asialle, ja seuraavassa hän haaveili saattelevansa nuoria hevosia kisauran alkuun vaikka työkseen, ja joskus hulluimpina hetkinään hän tähysi taas kunnianhimoisesti kauas eteenpäin — aina huipulle saakka. Toistaiseksi hänen ei auttanut kuin seurata kulloistakin tunnetta päivä kerrallaan. Omat ja muiden odotukset olivat vielä liian tiiviissä sumpussa, eikä Josefina tohtinut riuhtoa ja rempoa niitä aivan vielä, jottei vahingossakaan kuristaisi solmua niin tiiviiksi, ettei se aukenisi koskaan.

“Tjäna”, Alexander tervehti tupsahtaessaan teräksisenä hohteleva termosmuki kädessään maneesiin. “Näyttääpä se pirteältä. Hyvä. Tänään laukataan.”

Kumpikaan sisaruksista ei tehnyt numeroa siitä, kuinka omituiselta koko valmennusasetelma tuntui, ja nopeasti se ajatus hiipuikin taustalle. Alexander ei jättänyt Josefinalle liiaksi aikaa ajatella mitään muuta kuin Pikiä ja omaa ratsastustaan, sillä helpolla isoveli ei ainakaan heitä valmennuksessaan päästänyt. He tekivät, kuten Alexander oli luvannutkin, laukkaa, laukkaa ja laukkaa.

Piki, puoliksi täysiverinen, oli tavallisesti erinomainen laukkaamaan eriryisesti lujaa eteenpäin. Josefina rakasti täyttä verta ratsuissaan: nopeus, pirskahteleva energisyys ja höyhenenkeveä herkkyys sopivat hyvin kevytotteiselle, hevosta ennen kaikkea muuta kuuntelevalle ratsastajalle. Piki ei koskaan ollut ollut hänelle samalla tavalla työläs ja vaikea ratsastettava kuin Granni, joka tuntui usein väkivahvalta, härkäpäiseltä ja jähmeältäkin. Pikimusta tamma oli monella tapaa Josefinan kädenjatke. Se peilasi ehdottomalla tarkkuudella niin hänen hyvät kuin huonotkin ratkaisunsa.

Niitä huonoja ratsastuksellisia valintoja oli poikkeuksellisen helppo tehdä nyt, kun heillä oli takanaan mitä katkonaisin treenijakso. Josefinan oli vaikea saada kiinni nopeatempoisen tamman rytmistä, ja kun ratsastaja tunaroi, edes maailman kiltein Piki ei suoriutunut tehtävistä mallikelpoisesti. Josefina koki valtaisia suorituspaineita, mutta hänen suureksi yllätyksekseen Alexander käyttäytyi niin kuin kuka tahansa valmentaja.

No, ei isoveli nyt sentään ollut yhtä mukava kuin hänen oma kotivalmentajansa Verneri, mutta he selvisivät sentään valmennuksen loppuun saakka ilman tukkanuottaisia. (Sellaiset olivat kautta historian olleet heidän välillään verbaalisia ja Alexanderin voitonjuhlaa, sillä Josefina oli vasta hiljattain alkanut opetella oman päänsä löytämistä ja pitämistä. Hän oli ollut helppo maalitaulu voimakastahtoisemmille sisaruksilleen ja aivan erityisesti Alexanderille, jota eivät mukavat käytöstavat pidelleet niin kuin Vilhelminaa.)

"Tsemppiä kisaradoille paluuseen", Alexander toivotti valmennuksen päätteeksi.
"Kiitos", Josefina hymähti ja lisäsi hetken mielijohteesta: "Tsempeistä ja valmennuksesta. Teit hyvää työtä."

Vastoin Josefinan odotuksia isoveli ei sanonut takaisin mitään nasevaa, kuten "tietysti" tai "mitä sitten odotit". Veli hymyili tavalla, jota Josefina ei muistanut usein nähneensä tai ainakaan saaneensa aikaiseksi. Alexander oli silminnähden mielissään kehusta! Ja Josefina sai sen aikaiseksi omilla sanoillaan — ihan kuin hänen mielipiteellään olisi ehkä ollut merkitystä hänen isoveljelleen! Jo oli aikoihin eletty, Rosengårdien kuopus ajatteli ja tunsi lämpimän olon kiemurtelevan sisällään. Se ei ollut pelkkää valmennuksen jälkeistä hikeä eikä edes vain lähestyvän joulun hyvää mieltä.

tiistai 15. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 16. Kotiinpaluu

Keskiviikon valmennus oli, jos mahdollista, vieläkin parempi kuin edellisenä päivänä. Rasmus piti Eemeli Viitasen tyylistä valmentaa, ja miehellä oli hyviä ideoita Carrin kaltaisen tulisielun ratsastamiseen ja treenaamiseen. Vaikka orin kanssa ei ollut koko vuonna ollut mitään isompia ongelmia, yhteistyössä riitti aina hienosäätöä etenkin, kun kiihkeä Carri oli niin erityyppinen kuin vahvempi ja suoraviivaisempi Bran. Viitanen teetti tiistaina tekniikkaa, vaikeita lähestymisiä ja epämääräisiä linjoja, ja keskiviikkona he hyppäsivät rataa. Carri ei tuntunut edellispäivästä lainkaan väsyneeltä ja hyppäsi lopuksi puhtaan 140-senttisen radan kertaalleen. Sen enempää Rasmus ei halunnut sitä hypyttää perjantain kisoja silmällä pitäen, vaikka valmentaja vielä viittä senttiä korkeampia esteitä ehdottikin.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu olisi taatusti yllyttänyt Rasmuksen hyppäämään vielä yhden radan, ja ehkä vielä yhden, mutta ei enää. Arttu ratsasti kokemuksen tuomalla varmuudella hiilenmustaa jättiläisoriaan tyynesti, ja ori teki oman osansa showmiehen elkein. Artemiksella ei ollut kovin taloudellinen hyppytyyli, vaan se jäi leijailemaan esteiden päälle ja hyppäsi pää ylhäällä, mutta yhtäkään puomia se ei kahden päivän aikana kolauttanut ja teki Rasmukseen vaikutuksen vielä Carrinkin laukkaa voimakkaammalla liikkumisellaan. Hevonen oli huippukunnossa ja olisi taatusti hypännyt mitä vain, mutta Rasmus huomasi, kuinka Arttu radan jälkeen irvisti, piteli hetken ajan kylkeään ja pudisti kevyesti päätään, kun Viitanen alkoi korottaa esteitä.

Joskus muutamia vuosia aiemmin Arttu ei olisi pää kainalossakaan kieltäytynyt isommista esteistä, joten selkä mahtoi todella olla kipeä. Ja ehkä he molemmat olivat tulleet myös vanhoiksi, Rasmus mietti. Vanhoiksi, mutta olivatko viisaammiksi?

Valmennuksen jälkeen Rasmus kävelytti Carrin kunnolla ja lastasi sen sitten traileriin. Hän halusi lähteä liikkeelle ennen pimeää, sillä vaikka matka ei pitkä ollutkaan, sai siihen liukkaalla helposti kulumaan kaksi tuntia. Sitä paitsi Rasmuksen pitäisi vielä pysähtyä puolimatkassa noukkimassa Hannin uusin hevonen kyytiin joltain maalaistallilta.

”Tuu käymään”, Rasse sanoi Artulle avatessaan auton oven ja läiskäytti ystäväänsä hartialle. ”Koska vaan.”

”Ensi vuonna”, Arttu lupasi virnistäen. ”Ja kerro sä, jos tulet toisiin aatoksiin Laran suhteen. Artemis on kyllä ilomielin käytettävissä."

”Pidetään mielessä”, Rasmus sanoi, vaikka oli kyllä päätöksensä tehnyt – ellei sitten kuitenkin…

Mutta ei, Rasmus totesi itselleen. Lara oli varsansa tehnyt. Kissen ja Vivanin laita tosin oli toinen, ja äidilleen hän päätti Artemiksen kuvan näyttää. Harvemmin sitä yhdysvaltalaisoria saisi kuitenkaan niin halvalla kuin Artulta voisi ystävänpalveluksena saada.

Vaikka Rasmus sai kuin saikin ajella valoisalla, oli ollut jo hyvän aikaa pimeää, kun hän lopulta saapui kotiin jätettyään hevoset ja trailerin Keinupuuhun. Josefina oli kääriytynyt sohvalle ja televisiossa pyöri jouluelokuva, jonka jopa Rasmus muisti joskus nähneensä. Josefinalla tosin oli edessään myös häntä itseään leveämpi kirja, eikä Rasmus ollut aivan varma, kumpaa Josefina pääasiassa katsoi.

”Moi”, Rasmus tervehti, istuutui Josefinan viereen ja suukotti tyttöystäväänsä poskelle. ”Mitä kuuluu?”

”Hyvää”, Josefina naurahti. ”Miten sun reissu?”

”Hyvin”, Rasmus vastasi. ”Tosi hyvät valmennukset. Ja kiva tietysti nähdä Arttua.”

Rasmus empi, mutta ei kertonut ystävänsä onnettomuudesta ja uranvaihdoksesta vielä mitään. Se tuntui henkilökohtaiselta, vaikka Arttu oli asiasta avoimesti puhunutkin.

”Voitatteko nyt kisoissa?” Josefina kysyi ja pujotti sormensa Rasmuksen sormien lomaan. Rasmus puristi Josefinan sormia kevyesti: ne tuntuivat lämpimiltä hänen omia kylmiä sormiaan vasten.

”Toivottavasti”, Rasmus hymähti. ”Paitsi ei mua haittaa, jos Sylvi voittaa Branin. Voidaan olla vielä ystäviä sen jälkeen.”

”Ai ystäviäkö me ollaankin”, Josefina tyrskähti.

”Parhaita ystäviä, tietenkin”, Rasmus näytti Josefinalle kieltä. ”Mutta Kisseä ei saa päihittää! Inna nirhaa mut, jos se hyppää huonosti. Kerro Alexanderillekin. Välit poikki kaikkien Rosengårdien kanssa, jos ette anna Kissen voittaa.”

maanantai 14. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 15. Tunnelmasta toiseen Eeditin tuvassa

Laskeutuminen arkeen Cup-hulinoiden jälkeen tuntui nimelliseltä, kun edessä häämötti vielä estekilpailupäivä. Kenttäratsastus oli jännittävä laji etenkin Josefinasta, joka oli startannut kyseisessä lajissa vasta kahdesti elämässään, mutta kummallista kyllä häntä hirvitti rataestepäivä miltei vielä enemmän kuin kenttäkilpailun täyttämä viikonloppu. Harrasteluokassa hän oli startannut vain yhdellä nuorella ja kokemattomalla untuvikolla, jonka kanssa juurikaan tarvinnut murehtia menestyspaineista. Esteratsuja Josefinalla olisikin peräti kolme, ja vain yksi — se sama kuin menneenäkin viikonloppuna — olisi untuvikko.

Kaikkein eniten Josefinaa pelotti Sokkien kasvatilla ratsastaminen. Hevonen itsessään ei häntä hermostuttanut, vaan se, että tamma oli myynnissä. Isabella tuskin riemastuisi, jos Josefinan ennestäänkin mitäänsanomaton Cup-vuosi huikentuisi mittavaan farssiin ja hän tulisi ratsastaneeksi kallisarvoiselle Sylville surkeat tulokset. Miksi pitikään suostua kilpailemaan sillä? Miksi Josefina oli niin kamalan kiltti, ettei koskaan sanonut kenellekään ei (paitsi itselleen, usein ja toistuvasti)? Voi huokaus.

Ei ollut mikään ihme, että Eedit tarkkavaistoisena ja elämää ja ihmisiä nähneenä tunnisti hänen tunnetilansa.
“Istupa siihen sohvannurkkaan ja rapsuttele Paulia. Se auttaa aina huoliin ja murheisiin”, Josefinan ja Rasmuksen vuokranantaja ja seinänaapuri tokaisi lempeään mutta komentavaan sävyyn.
“Onpa kyllä kiva kun sulla on tää Pauli täällä sun seurana”, Josefina virkkoi tehdessään työtä käskettyä.

Parkinvärisen lapinkoiran turkki oli alkanut haalistua sieltä täältä. Pauli oli vanha, viisas ja herttainen, ja sitä silitellessään Josefina toden totta tunsi stressin hellittävän hieman otettaan. Eedit katseli koiraa ja hymyili.

“Niin on. Meillä on kovin mukavaa yhdessä. Sääli, että Pauli on vain lainassa. Kyllä tuollaisen herrasmiehen mieluusti pitäisi seuranaan”, Eedit maalaili haaveitaan, mutta pudisti päätään ennen kuin Josefina ehti kysyä. “Omaa en voisi ottaa, kun tätä ikää jo on. Einon kanssa meillä oli tässä aina koira tai kaksi, mutta en minä enää uskalla, kun ei sitä tiijä kuinka kauan nämä jalat vielä kantavat.”

Josefina ei inttänyt vastaan, sillä sellainen olisi ollut epäkohteliasta. Eedit vaikutti vallan virkeältä ja hyväkuntoiselta, mutta tunnisti varmasti tarkasti oman tilanteensa. Josefinalle tuli yhtäkkiä surullinen olo iäkkään naapurinrouvan puolesta: mahtoi olla kurjaa muistella asioita, joista oli ennen tullut hyvä mieli ja ajatella, ettei korkean ikänsä vuoksi voisi enää paneutua niihin. Rasmus tulisi varmasti kärttyisäksi, kun ei enää voisi ratsastaa, Josefina ajatteli sitten, muttei ollut aivan varma itsestään. Niin kauan olisi hyvä, kun voisi katsella kauniita hevosia ja suunnitella varsoja.

“Pauli on mainio”, Josefina kehui.
“On. Tykkään ajatella, että se kuuntelee, kun sille juttelee”, Eedit hymähti ja nauroi sitten perään eeditmäistä pehmeää nauruaan. “Vaikka tokkopa se enää kuulee mitään. Vaan eipä kuule seinätkään, eikä niille ole edes niin mukava jutella. Tulee höppänä olo. On niin mukavaa kun jaksat käydä täällä pitämässä seuraa.”
“Ei se mitään jaksamista vaadi!” Josefina kiirehti vakuuttamaan. “Mukavaahan tämä on.”
“No hyvä sitten.”

Kahvi oli purputellut itsensä valmiiksi. Eedit oli vanhan kansan emäntä: aina oli pöydässä pieniä suolaisia tarjottavia, pullaa ja pikkuleipää. Josefina siirtyi kuuliaisesti ruokapöydän ääreen ja kuunteli tarkkaan, kun Eedit kertoi tuntojaan.

“Taloon tuli niin ihanan paljon eloa, kun muutitte. Onhan tässä ollut pitkään melko yksinäistä, kun edelliset vuokralaiset olivat niin kiireisiä uraihmisiä ja sitten saivat vauvan eivätkä ne pitkään viihtyneet sen jälkeen, kai kaipasivat isompaa asuntoa. Minähän keksin kaikenlaisia harrastuksia, kun Einon kuoleman jälkeen olin niin yksin, kun ei Anttikaan…”

Josefina tiesi Antin olevan Eeditin ja tämän edesmenneen miehen, Einon, poika. Hän oli nähnyt kuvia Antista, muttei koskaan miestä itseään. Eedit puhui pojastaan joskus: aina muistellen, jotakin mennyttä kertoen. Josefina tiesi enemmän Antin lapsuudesta kuin nykyisyydestä, eikä ollut koskaan kehdannut kysyä, mistä se johtui. Nyt tilaisuus tuntui kuitenkin täydelliseltä, ja varovaisesti Josefina tarttui siihen.

“Antti ei taida käydä täällä usein?” hän lausui varoen huolellisesti päästämästä kulmakarvojaan liian syvään kurttuun. Josefina ei vahingossakaan tahtonut syyllistää Anttia vanhan äitinsä hylkäämisestä tietämättä, mikä tilanteeseen oli johtanut. Hyvänen aika, eihän hänellä ollut pienintäkään oikeutta tehdä niin. Rosengårdien perheen kuopus kun ei juuri nyt itsekään pitänyt yhteyttä omiin vanhempiinsa.

“Antti ei käy täällä enää koskaan”, Eedit sanoi ja kuulosti lempeältä, mutta näytti kivikasvoisemmalta kuin koskaan.

Josefina säikähti yhdistelmää.

“Sinä olet ollut tosi nuori silloin”, Eedit aloitti menneisyyden valottamisen. “Minun Antti oli Thaimaassa joulunpyhinä vuonna 2004. Aikoivat jäädä juhlimaan uutta vuotta, ja tapaninpäivänähän sattui se hirveä tsunami.”

Yhtäkkiä Josefinaa kylmäsi tavalla, jonka ei olisi pitänyt olla mahdollista Eeditin keittiössä. Ikkunalaudalla nököttävä joulukynttelikkö tuntui äkisti irvokkaalta ja oli kuin pullanpalanen olisi muuttunut lyijyä raskaammaksi. Eeditin ja Einon poika on kuollut, Josefinan päässä soi. Eeditin Eino ja poika on kuolleet. Josefina muisti kyllä tapaninpäivän tsunamin samanlaisella etäisellä tavalla kuin hän muisti muitakin asioita lapsuudestaan. Hän oli ollut kahdeksanvuotias, koululainen jo, ja yksi asia leikkasi tapahtunutta koskeneissa muistoissa ylitse muiden: isä ja äiti olivat todella pysähtyneet uutisten äärelle. Luonnonkatastrofia seuranneina päivinä etenkin äiti oli halannut Josefinaa useammin kuin tavallisesti, ja pieni tyttö oli tuntenut olonsa epätavallisen rakastetuksi ja hivenen huolestuneeksi.

Luonnonkatastrofin jälkeen Eedit ei ollut halannut omaa poikaansa enää koskaan.

“Voi kuinka kamalaa”, Josefina henkäisi spontaanisti ja punnitsi vasta jälkikäteen, oliko hänellä oikeutta olla kauhuissaan ja särkevän surullinen. Kauhea kokemus oli Eeditin oma.
“Niin”, Eedit kuitenkin vain sanoi ja huokaisi syvään. “Niin oli.”
“Olen tosi pahoillani.”
“Kiitos. Elämä on joskus ihmeellinen.”
“Ja tosi epäreilu”, Josefina sanoi vaisusti.

Eedit katseli kynttelikön yli pimenevään iltapäivään.

“Ne olivat niin nuoria vielä, Antti ja vaimo, Meeri. Vasta olivat menneet naimisiin edeltävänä kesänä. Eivät koskaan kerenneet saamaan lapsiakaan, vaikka kovasti haaveilivat”, Eedit kertoi surumielisenä.

Parkinvärinen vanha lapinkoira siirtyi aiemmalta paikaltaan lähemmäs heitä. Josefina seurasi koiraa, joka asetteli itsensä makuulle Eeditin tuolin viereen, ja oli aivan varma, että vastoin Eeditin aiempaa lausahdusta koira kyllä kuuli ja vieläpä ymmärsikin rouvan puhetta. Tai ehkä Pauli-koira vain aisti tunnelman muutoksen, Josefina oivalsi vähän aikaa mietittyään. Aivan varmasti koirat saattoivat vaistota sellaisia asioita.

Kuinka mitättömiltä alkoivatkaan omat murheet tuntua. Ennen Eeditille tuloaan Josefinan mieltä painaneet kolme seikkaa olivat asettuneet mittasuhteisiin.

Kalla Cupissa lainaratsuilla kilpaileminen ei ollut sellainen asia, jonka saattoi antaa vaikuttaa omaan mielialaan niin paljon kuin Josefina oli tehnyt. Ratsastushan oli iloinen harrastus. Ja mitä tuli Josefinan muihin murheisiin: toinen niistä oli pieni ja mitätön, toinen puolestaan riippuvainen hänen omista valinnoistaan. Mikään luonnonmullistus ei ollut ajanut Josefinaa erilleen omista vanhemmistaan.

“Aika auttaa sopeutumaan”, Eedit lausahti viisaasti. “Vaikka ei koskaan täysin hyväksymään. Ne on nämä joulun lähiviikot kaikkein raskaimpia, kun oikein oivaltaa, kuinka yksin on.”
“Tänä vuonna ei tarvitse olla niin yksin”, Josefina päätti nopeasti. “Ellet halua. Eihän me Rasmuksen kanssa Einoa ja Anttia korvata, mutta me ollaan kuitenkin täällä ja voit viettää joulua meidän kanssa, mikäli tahdot.”
“Kovin ystävällistä!” Eedit ilahtui. “Vaikka eihän teidän toki tarvitse. Varmasti perheenne odottavat teitä.”
Josefina meni hivenen vaikeaksi.
“No, niin, kaipa me käydään Rasmuksen vanhempien luona, kun ne asuu tässä lähellä. Mun vanhempien luokse on nyt vähän liikaa matkaa”, hän kertoi ja ajatteli onnettomana, ettei matka välttämättä tarkoittanut niinkään fyysistä etäisyyttä.
“Siinä tapauksessa kutsun teidät aamupuurolle tänne minun tupaan”, Eedit päätti. “Olette sitten vapaita vierailemaan missä vierailette ja viettämään aikaa yhdessä.”
“Kuulostaa ihanalta”, Josefina sanoi ja hymyili lämpimästi.

“Se on sitten sovittu”, linjasi Eedit ja muistutti sitten Josefinaa taas tarkkanäköisyydestään: “Mikähän mieltäsi painoi tänne tullessasi, jos sopii kysyä?”

Josefina häkeltyi. Antin kohtalo oli saanut hänet jo unohtamaan aiemman tunnetilansa, ja sitten oltiin livuttu niin mukavan jouluisiin puheisiin, että kohtaamisen alkuasetelma oli tyystin päässyt etääntymään. Josefinaa alkoi naurattaa.

“Ihan älyttömän pienet asiat!” hän vakuutti ja tunsi olonsa huvittuneeksi kertoessaan Eeditille: “Mua mietitytti lähinnä se, miten viikonlopun kilpailut menee ja toisekseen se, mitä ihmettä mä nyt keksin Rasmukselle lahjaksi. Mullahan oli se kauhean ihana idea, joka meni mönkään, ja sitten mä hankin kuulokkeet kun ajattelin, että sellaisille Rasmuksella olisi käyttöä. Niin sillä onkin. Arvaa mitä se löysi netistä alennettuun hintaan ja tilasi itselleen eilen? No ne kuulokkeet. Sinne meni sekin idea sitten.”
“No sepäs sattui!” Eedit nauraa hörähti. “Voi voi. Mutta älä turhaan huoli. Sinä tunnet hänet hyvin ja keksit aivan varmasti jotakin mukavaa.”
“Niin kai. Eikä se nyt ole niin kamalan tärkeääkään, tunnelmahan joulun kulmakivi on, mutta olisi vaan niin mukavaa jos Rasmus aidosti ilahtuisi siitä mitä saa.”
“Ja aivan varmasti ilahtuukin”, Eedit lausahti vuorenvarmana.

Josefina päätti uskoa Eeditiä, eikä se ollut lainkaan vaikeaa. Istuessaan kotoisan keittiön koreaksi katetun ruokapöydän ääressä hän tunsi syvää kiitollisuutta niin ihanasta naapurista. Eeditillä oli Josefinaan rauhoittava vaikutus, ja sydämestään nuori nainen toivoi, että hänen seurastaan oli vanhemmalle aidosti iloa.

Aaton aikataulu alkoi rakentua. Kotiin palatessaan Josefina sukelsi sängylle makoilemaan, kietoi pehmeän torkkupeiton ylleen ja soitti poikaystävälleen kertoakseen Eeditin kutsusta.
“Okei. Mennään vaan”, Rasmus päätti hetken pohdittuaan.
“Ja jos sitten lounaalle sun vanhempien luo? Vai haluaako ne, että me oltaisiin ilta siellä? Pitääkö meidän jäädä yöksi?” Josefina pohdiskeli ääneen.
“Ei kai meidän pidä sinne jäädä”, Rasmus ähkäisi ja raaputti linjan päässä nenäänsä, mitä Josefina ei tokikaan nähnyt. “Tai siis. Ajattelin, että ehkä ehdittäisiin olla kahdenkin. Vaikka se on kyllä ehkä vähän tylsempää kuin mihin sä olet tottunut.”
Josefina ei tuhlannut aikaa asian vatvomiseen.
“Ei mulla useinkaan ole sun kanssa tylsää. Varmasti meillä on mukavaa”, hän vakuutteli, vaikka sydäntä vähän kivistikin ajatella, että tänä vuonna hän ei nauttisi kartanon joulutunnelmasta ja sisarensa pienten lasten täpinästä, ei heräisi tapojensa mukaan aikaisin joulupäivänä tekemään aamutallia isän kanssa kahdestaan eikä ottaisi osaa perinteiseen joulupäivän maastoon.

Ei auttaisi muu kuin hyvän joulun tekeminen sinne, missä sitä sitten ikinä vietettäisiinkään. Olihan tässä hyviäkin puolia: tänä vuonna hänen ei ainakaan tarvitsisi ikävöidä Rasmusta ja toivottaa tälle hyvää joulua Whatsapp-viestillä. Aiemmat joulut he olivat viettäneet erillään, kai siksi, että hänen perheensä joulu oli liikaa Rasmukselle. Aika näyttäisi, olisiko Rasmuksen perheen joulu puolestaan liian vähän Josefinalle.

sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Täydellisen joulun jäljillä | 14. Rasmus ja Arttu

Rasmus oli juuri ja juuri toipunut onnistuneesta kenttäkisaviikonlopusta, kun hän maanantaina puolen päivän aikoihin pakkasi Carrin ja yhden Hannin myyntihevosista traileriin ja lähti ajamaan kohti Helsinkiä. Kolmen päivän reissu oli yhdistelmä työtä ja huvia: hän veisi mennessä Hannin hevosen uudelle omistajalleen ja hakisi kotiin lähtiessä toisen ratsutukseen, hyppäisi Carrilla kahtena päivänä estevalmennuksessa ja ennen kaikkea vierailisi vanhan ystävänsä Artun luona.

Arttu oli Laran entinen omistaja ja Rasmuksen poniaikojen pahin kilpakumppani, esteratsastaja hänkin, ja vaikka he eivät olleet enää pitkiin aikoihin asuneet samalla paikkakunnalla, kaksikolla oli ollut tapana kyläillä toistensa luona kerran tai kaksi vuodessa. Tämän vuoden vierailu oli jäänyt aivan vuoden loppuun, vaikka he olivat muutaman kerran kisoissa nähneetkin. Artun kisakäynnit vain olivat alkaneet harventua, ja viimeksi kun Rasmus oli häntä nähnyt, Arttu oli kai puolivitsillä sanonut aikovansa eläköityä esteradoilta.  

Hevosen puutteesta Artun esteratsastusura ei kuitenkaan jäänyt kiinni: hänellä oli aina ollut omistuksessaan yksi tai kaksi huippulaadukasta ja huippukallista hevosta, niin kuin oli nytkin. Kymmenvuotias Indi, jonka Rasmuskin oli tuntenut nelivuotiaasta saakka, alkoi olla uransa huipulla tuulennopeana 145-luokkien hyppääjänä, ja lisäksi Arttu oli viimeisimmän tiedon mukaan hankkinut itselleen uuden hevosen. Sitä Rasmus ei ollut vielä nähnyt, mutta hän arveli tilanteen muuttuvan pian – Arttu oli järjestänyt Carrille karsinapaikan kahdeksi yöksi hänen hevostensa kotitallilta Espoosta.

Arttu oli tapansa mukaan myöhässä ja kurvasi tallin pihaan urheiluautollaan vasta, kun Rasmus oli pelannut jo kaksitoista kenttää Tetristä häntä odotellessaan.

”Rasa!” Arttu tervehti kovaan ääneen autosta noustessaan. ”Löysit perille! Kiva nähdä äijää. Ota vaan se hevonen ulos.”

”Kuin myös”, Rasmus nosti Artulle kättään ja laski trailerin rampin alas. Kahdella loimella peitelty Carri katseli ulos peruutettuaan uteliaana ympärilleen. Se oli onneksi ikäisekseen kokenut matkustaja eikä sillä ollut tapana järkyttyä vieraista majapaikoista.

”Kivannäköinen”, Artun tuomio kuului. ”Onko ollut hyvä ostos?”

Rasmus selvitti kurkkuaan ja taputti Carria lavalle. ”Niin no, Carrihan on siis vain osittain mun. Rosengårdien perhe sen omistaa.”

”Niin siis Josefinan isä?” Arttu selvensi häpeilemättä, ja Rasmus nyökkäsi ja tunsi olonsa äkkiä jotenkin noloksi. Hän olisi halunnut selittää, että kyseessä ei ollut mikään Josefinan orkestroima almu rikkaalta isältä köyhälle vävypojalle, vaan kaikkia osapuolia hyödyttävä diili, mutta ei hän kuitenkaan avannut suutaan, ja varmaan ihan hyvä niin.

Carri sai jäädä syömään heinää pitkän käytävän päässä olevaan valoisaan karsinaan, kun Arttu ohjasi Rasmuksen tallin pienempään siipeen. Indi hörisi tulijoille iloisesti, mutta talliin viimeisessä karsinassa seisova valtava ori oli se, jonka Arttu halusi esitellä ensin.

”Tässä on Artemis”, Arttu sanoi ja liu’utti karsinan oven auki. Mustanpuhuva hevonen työnsi päänsä käytävälle ja puhalsi lämmintä ilmaa miesten kasvoille. ”Se tuli syksyllä Jenkeistä.”

”No jopas”, Rasmus vastasi vaikuttuneena. Hevonen oli silmämääräisesti arvioituna liki 180-senttinen ja niin ryhdikäs, että Rasmuskin tunsi olonsa pieneksi. ”Aika tyylikäs. Estehevoseksiko sä sen ostit? Mitä se on mennyt?”

Arttu kohautti harteitaan. ”On se metriviittäkymppiä hypännytkin, mutta lähinnä mä ostin sen siitosoriksi. Katsoo nyt miten paljon kysyntää on. Vähän tällainen heräteostoshan tää oli. Niin kivasukuinen ja kun sattui tulemaan tutuntutulla netissä vastaan…” Arttu nauroi.

”Niin joo”, Rasmus sanoi ja tunsi olonsa entistäkin pienemmäksi.

Rasmuksen ja Artun välit olivat aina olleet mutkattomat, mutta niin kauan kuin Rasmus jaksoi muistaa, häntä oli Artun seurassa usein kalvanut pieni ja ikävä, vaikeasti määriteltävä tunne siitä, että vaikka hän kuinka yrittäisi, hän ei koskaan pärjäisi kuten Arttu. Ei esteratsastuksessa eikä elämässä ylipäätänsäkään. Siinä missä Arttu viiletti onnistumisesta toiseen, Rasmuksen hevoset kuolivat, saivat jännevammoja, tai eivät olleet Rasmuksen omia ensinkään. Hyvät asiat tulivat Artulle kuin kutsuttuina, kun taas Rasmusta ne pakoilivat pakoilemasta päästyäänkin.

Ja kun Arttu oli päättänyt eläköityä esteratsastuksesta, hän oli kuitenkin ostanut heräteostoksena netistä hevosen, jonka myyntihinnassa oli oletettavasti ollut kuusi numeroa. Rasmus ei ollut eläissään käyttänyt niin paljon rahaa kaikkiin omistamiinsa hevosiin yhteensä. Ja kun Arttu heräteostoksiltaan ehti, hän opiskeli tietenkin oikeustieteitä ja oli päättänyt ruveta asianajajaksi. Rasmus ei ollut opiskellut lukion jälkeen mitään muuta kuin vähän saksaa Duolingo-sovelluksessa, eikä hän varmasti pääsisi yliopistoon, vaikka lukisi sitä varten kaksi vuotta yötä päivää.

Ehkä se tunne, jota Rasmus tunsi, oli kateus. Sen hän tunki syvälle sisimpäänsä, sille sopivalle paikalle epäonnistumisen pelon viereen, ja ihasteli Artemista asiaan kuuluvalla mielenkiinnolla.

Toisaalta, ei toisen elämästä voinut koskaan tietää kuin vain sen, minkä toinen itse päätti jakaa. Vielä sen perusteella ei kannattanut olla kenellekään kateellinen. Siitä Rasmus sai muistutuksen illalla, sillä kun he istuivat Artun seitsemännen kerroksen kattohuoneistossa oluttölkit käsissään ja katselivat pimeälle merelle päin, Arttu ohimennen mainitsi myyneensä Indin.

”Se lähtee Saksaan helmikuussa”, Arttu sanoi. ”Sä et tiedäkään, mutta mulla meni selkä melkein vuosi sitten. Aika paljon se jo kestää, mutta ei tätä lajia. Mähän yritin kesällä, mutta ei siitä tullut paskaakaan.”

”Oho”, Rasmus sanoi yllättyneenä ja katsahti Arttuun. ”Mitä kävi?”

Arttu naurahti katkerasti. ”Kaaduin pyörällä, voitko kuvitella. Kaikkien näiden ratsastusvuosien jälkeen tommoseen se sitten meni.”

”Voiko se vielä parantua?” Rasmus kysyi suoraan.

”Ei”, Arttu vastasi yhtä suoraan. ”Ehkä siitä vielä kuntouttamalla vielä vähän paremman saa, ja vähän voi hypätäkin, mutta esteratsastajan ura oli sitten siinä.”

Rasmus ei tiennyt mitä sanoa. ”Voi hitto, onpa kurja kuulla. Paska juttu.”

”Paska juttu”, Arttu toisti ja kohotti oluttölkkiään, virnisti vähän toispuoleisesti. ”Vaan onpahan nyt astetta parempi harrastehevonen ainakin.”

”Sille”, Rasmus nyökkäsi ja kopautti oman tölkkinsä Artun tölkkiä vasten.

He olivat hetken aikaa hiljaa, ennen kuin keskustelu siirtyi Artun opintoihin ja miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Rasmukselle jäi kuitenkin valju olo hänen omista aiemmista ajatuksistaan. Ei kannattanut kadehtia elämää, josta ei puoliakaan tiennyt, Rasmus muistutti itselleen, ja äkkiä hänelle tuli Josefinaa vähän ikävä.