lauantai 11. heinäkuuta 2020

Josefina: Iloinen tarina

Kesän paras päivä, huomaan ajattelevani onnellisena. Mieli on uskomattoman kepeä ja suupielet ilmeisesti täynnä heliumia. Olen juuri päättänyt kisapäiväni Heidelbergissä huikeaan rataan ja kaikista maailman hevosista Grannin kanssa – metrikolmenkympin radalla!!! (Anteeksi. En yleensä käytä useampaa kuin yhtä huutomerkkiä, enkä hirveän tuhlailevasti sitäkään. Mutta tämä tarina ansaitsee… ei, tarvitsee huutomerkkinsä, koska tässä on NIIN hyvä fiilis.)

On ihan uskomatonta, miten ratsastettavalta Granni tuntui läpi koko radan!(!!) Mä hekumoin sitä vielä ravaillessani vähän startin jälkeen, ja sitten vielä silloinkin, kun kävelytän hevostani. Ratsastan mielessäni uudestaan ja uudestaan jokaikisen askeleen radasta: sen upean linjan vihreäkultaiselta pystyesteeltä taivaansiniselle trippelille, johon kuusi askeltamme osuivat täydellisesti; kaarteen, josta sain mielettömällä tarkkuudella ratsastettua yhden askeleen ja siten tarpeetonta aikaa pois; ja sen mielettömän loppusuoran, jossa tunsin luissani että johtoaika olisi ulottuvissamme jos menisimme täysiä ja ottaisimme ehkä pienen riskin koko radan päättävällä viininpunaisella, pitsijohteiden rajaamalla kapealla pystyesteellä. Montaa muuta kilpailijaa ajatus tarkkuutta vaativasta pystyesteestä jarrutti, mutta mä luotin siinä vaiheessa Granniin niin aukottomasti, että annoin sen venyttää askeleensa niin pitkäksi kuin lähti. Voimalla se sitten irtosikin maasta aika kaukana esteestä, ja ehkä siinä vaiheessa sydän kävi vähän kurkussa kun tajusin, että sen pitkän hypyn piti olla myös riittävän korkea saatellakseen meidät yli esteestä, joka oli Grannille aika iso. Enää en kuitenkaan voinut silloin tehdä asialle mitään, joten mukauduin vain hyppyyn.

Ja se riitti. Granni piti jalat tarkasti itsellään ja lennähti yli, ja nyt mä silittelen hevosta hurjalla antaumuksella enkä lopeta kävelyttämistä, sillä uskon että me saadaan mennä palkintojenjakoon. Olisi typerää viedä tamma meidän viikonlopunaikaisille väliaikaiskarsinoillemme, sillä sielläpä me sitten vain seistäisiin odottamassa.

Juuri kun mä muistan, että jaboilla saattaisi odottaa Rasmus, mikä voisi olla siis ihan pätevä syy mennä sinne, meidät kuulutetaan palkintojenjakoon. Joku Nicolajotakin on kirinyt meidän edelle, mutta ihan kivalta tuntuu kuulkaas toinenkin sija saksalaisisten kilparatsastajien kansoittamien kisojen kolmekymppisessä. 130 senttimetriä, buujaa! Grannin kanssa!

Me haetaan Grannin kanssa ruusuke, ja silloin mä näen Rasmuksen hurraamassa meille portin lähistöllä. Tai no, ei Rasmus hurraa vaan hymyilee vain ihanasti, mutta Joachim ilkamoi senkin edestä. Kummakin taputtavat Grannin kaulaa, kun ratsastan ulos palkintojenjaosta, ja sitten kummatkin koskettavat mun reittä mutta ihan eri tavalla: Joachim vain läiskäyttää toverillisesti kerran onnitellakseen ja Rasmus puoliksi taputtaa ja puoliksi silittää ja antaa käden viipyä siinä hetken. Huu.

”I’m done for the day”, hymähdän kättä Rasmuksen olalla lepuutellen. Fiilis on niin älyttömän upea, että hetken mä jopa mietin, että entäs jos me oikeasti vaan jäätäisiin tähän elämään. Pomo maksaisi meille palkan siitä, mistä me pidetään ja missä ollaan hyviä. Rasmus treenaisi ja kilpailisi ja etenisi epäilemättä kohti isoja kisoja ja tähteyttä, ja mulle pomo on väläytellyt että saisin laitella nuoria satulaan nyt kun sillä on tulossa parikin ikäluokkaa ratsastusikään. Ajatella - saisin sisäänratsastaa ja luovuttaa sitten kilpailtavaksi kilpailunhenkisemmille. Välillä pääsisin varmasti mukaan kisoihin, ehkä kokonaiseksi viikonlopuksi niin kuin nyt, ja se olisi juuri tällaista.

Endorfiineja, pisamia hivelevää aurinkoa puolipilviseltä taivaalta ja Rasmus, joka näyttää riipaisevan hyvältä kisavaatteissaan silloinkin kun on jo hypännyt kaksi rataa keskipäivän lämpimimpinä aikoina. Sen upea tukka on siis jo vähän latistunut, mutta se ei yhtään lievitä mun ihastustani koko mieheen. Se näyttää niin itsevarmaltakin. Tämä on sen luontainen ympäristö, arvelen, ja sipaisen vähän niitä sen ihania hiuksia.

”They are changing the course for bigger classes”, Joachim sanoo. ”So I guess we all have a little spare time now. No need to start jogging the horses quite yet if we want them to stay fresh and sharp for the afternoon. Maybe we should have some lunch.”
”Sounds good to me”, Rasmus myötäilee.
”If it’s alright, I wouldn’t mind a helping hand with Granni first”, esitän toiveeni ja heittäydyn alas ratsailta. Rasmus kyykistyy jo irroittelemaan hevoselta suojia.
”Sure thing, honey”, Joekin lupautuu, ja yhtäkkiä Grannilla on kaksi avuliasta hoitajaa ja mä tunnen oloni ihanan tarpeettomaksi.

Nappaan ruusukkeen Grannin suitsista. Se ei ole kesän esteettisin ilmestys, mutta koska siihen yhdistyy muistikuva Täydellisestä Radasta, pidän siitä hirveän paljon.

”I’ll go get changed while you take care of my lovely mare”, ilmoitan sitten miehille.
”Ooh, very bossy of you”, Joe nauraa hekottelee ja mä punehdun vähäsen, mutta pidän pintani.
”That way we’ll get food faster”, perustelen. ”I’d like to freshen up a bit. Just because you guys have some classes left to ride doesn’t mean I need to stay in this sweaty uniform.”
”I bet he doesn’t mind your sweaty uniform”, Joachim virnuilee ja pukkaa Rasmusta olkavarteen niin että kevytrakenteinen ratsastajapoikaystäväni joutuu ottamaan sivuaskeleen ja vähän toistakin korjatakseen tasapainonsa.

Jätän Grannin miesten tehokkaaseen huomaan. Tuntuu hyvältä päästä eroon kilpa-asusta, sillä ratsastushousut, -saappaat ja -paita eivät ole mikään ideaali asu kahdenkymmenen plusasteen säähän ja kypärä oli jo alkanut tuntua höyrystyskattilalta. Tukkani on onnettomasti lättänä päälaelta ja kikkuralla muualla, enkä voi tehdä sille paljonkaan, mutta suihkaus kuivashampoota, hitunen pöyhintää ja lempeä taltutus korkealle poninhännälle saa mut jo tuntemaan oloni paljon raikkaammaksi.

Hyvissä päivissä on sellainen taika, että katsoessani hymyileväistä, päivettynyttä peilikuvaani ennen ihmisten ja hevosten ilmoille palaamista, sekin näyttää jotenkin... kivalta. Jestas! Siinä minä olen, pitkänä ja hoikkana ja ehkä ponnarin ansiosta tarmokkaan näköisenä, ja minähän hymyilen niin että oikeastaan näytän aika hauskalta.

Itsetuntoa hivelee sekin, kuinka näen Rasmuksen skannaavan uuden freesimmän lookini, kun palaan takaisin. Ihan varmana se katsoo shortsienpaljastamia sääriä kahdesti. Ihan varmasti se näyttää vähän sanattomalta ja melko varmasti hyvällä tavalla. Sitten se hymyilee oikein aidosti ja leveästi ja se tuntuu niin hirvittävän kutkuttavalta, ettei hyvää tuultani laisinkaan lannista edes se, että Granni yrittää kohta kataluuksissaan näykkäistä minua, kun käyn vielä rapsuttelemassa sitä. Suukotan hevosta kaiken irvistelyn uhalla. ”Så fin du är”, kuiskaan tammalle lempeästi, silitän valkeaa tähteä sen otsalla ja sitten lopulta annan sen jäädä omaan rauhaansa.

Tartun Rasmusta onnellisena kädestä. Suuntaamme suorinta tietä alueelle, jossa muutama ravintolateltta kilpailee aika vähistä asiakkaista. Nämä eivät ole mitkään valtaisan suuret kisat täkäläisittäin, ja on ehkä vähän yllättävääkin, että valinnanvaraa on kuitenkin näin paljon. Se on kuitenkin meidän etumme, sillä lopulta päädymme hajaantumaan: Joe ja Rasmus suuntaavat yhteen telttaan ja minä toiseen, ja pian liitymme taas toistemme seuraan yhteisellä istuma-alueella annostemme kanssa. Valitsemme paikan vanhan puun varjosta. Joachim ojentaa minulle piccolopullollisen kuohuvaa.

”For your placing, madam”, ratsumestari hyrisee ja minä kiittelen yllättyneenä.

Kihahtaako päähäni sitten kuohuviini, onnellisuus vai niistä sekoiteltu cocktail, mene ja tiedä. Joka tapauksessa minä päädyn sinä päivänä poikkeamaan tavallisesti kainouden ja siveyden rajoittamista tavoistani. Kun me lounaan jälkeen suuntaamme takaisin tallialueelle valmistellaksemme miesten ratsut iltapäivän koitoksiin, Joachim jää hetkeksi jälkeen tavattuaan jonkun tutun, jonka kanssa mies tahtoo vaihtaa pikaiset kuulumiset. Me jatketaan Rasmuksen kanssa matkaa, kunnes pysäytän poikaystäväni ja käännän kasvokkain itseäni vasten. Suutelen häntä niin että tuntuu, ja edes sitten kun tuttu vislaus kertoo Joen nähneen tapauksen, minua ei edes hävetä.

Hymyilyttää vain.

Kesän paras päivä, mietin taas. Tuntuisi hupsulta ja ahneelta edes kuvitella, että tämän parempaakaan voisi olla enää luvassa. Muisto Rasmuksen käsistä vyötäisilläni ja rintakehästä rintakehää vasten ja minun käsivarsistani hänen niskansa taa kiertyneinä tuntuu vaalimisen arvoiselta, ja tallennan senkin siihen ruusukkeeseen, joka on ehkä sittenkin koko kesän kaunein.

maanantai 6. heinäkuuta 2020

Josefina: Denise

1. heinäkuuta
En tiennyt kuka kumma oli Denise, mutta oletin, että kyllä Rasmus tai joku muu kertoisi, ja Joachim sen lopulta paljastikin. Se kuvaili naurunsävyttämästi, kuinka teini-Rasmus ja teini-Denise olivat olleet teinipihkassa toisiinsa, ja minua lakkasi aika nopeasti huvittamasta se tarina, kun katselin salaa poikaystäväni nuoruuden tyttöystävää, ihastusta tai mitä se nyt sitten ikinä olikaan ollut.

Denise lyhyesti kuvailtuna: korkeat poskipäät, vino hymy ja viistot silmät, muodokkaat reidet ja kainaloonsopiva pituus.

Ja minä aloin ajatella: tuollaisistako tytöistä Rasmus pitikin!

Mutta Denisepäs luuli, että minä olin Rasmuksen vaimo. Joachimin mielestä se oli hulvatonta, ja hän lietsoi luuloja minkä kerkesi. Minä en kiistänyt mitään.

*****

1. heinäkuuta
Äh, tietystikään en myöskään valehdellut. Kun Joachim kysyi kiusallaan, miksen käyttänyt vihkisormustani, jossa oli hänen mukaansa valtaisa timantti, pyöräytin silmiäni. Kun Joachim kehotti poikaystävääni kertomaan hääjuhlasta, käskin vääräleukaa olemaan kiusaamatta Rasmus-parkaa.

Ja kun Denise joskus kysyi minulta, kauanko olin tuntenut Rasmuksen, vastasin rehellisesti:
"Two and a half years."

Denise näytti yllättyneeltä, ja miksi ei olisi näyttänyt. Se oli lyhyt aika tuntea toinen.

"We're not actually married", huomautin, sillä hetki oli tullut. "Joe thinks it's a funny joke."
"Oh. Right", keskustelukumppani sanoi, nauroi ja totesi, että sellainen oli ihan Joachimin tapaista.

Arvelin, että voisin vaikka pitääkin tästä Denisestä. Hän oli mukava.

*****

3. heinäkuuta
Minä ehkä ujon ihmisen varautuneisuudella tykästyin Deniseen, mutta syystä tai toisesta Rasmus tuntui vähäsen nolostelevan tai muuten vaan vaivaantuvan hänen seurassaan. En sentään uskonut hänen olevan enää rakastunut naiseen, mutta jotakin omituista poikaystäväni käytöksessä oli.

Yritin kerran hienovaraisesti udella Rasmukselta, mistä kiusaantuneisuuden aavistus heidän välillään johtui, mutta lopetin, kun säikähdin kuulostavani mustasukkaiselta. Sitä en halunnut! Enemmän kyselyni oli uteliaisuuden ohjaamaa kuin epävarmuuden (tällä kertaa).

En siis uskaltanut tiedustella asiaa poikaystävältäni, mutta Joachimin juttusille rohkenin ryhtyä.
"I think he ghosted her", Joachim kertoi yhtä huolellisen huolettomasti kuin minä esitin kysymykseni. "Yup... he totally did. She was quite devastated for a while."

*****

5. heinäkuuta
Uusi potentiaalinen ystäväni oli kuitenkin vain ohikulkumatkalla. Hänellä oli hevosetsinnät käynnissä, ja etsiessään täydellistä hevosta Denise oli valmis reissaamaan halki Saksan ja vaikka rajojen ulkopuolellekin saakka. Minusta oli pieni ihme, ettei hän löytänyt pomon valikoimasta mieluisaa hevosta, mutta kukin tiesi itse parhaiten mitä etsi.

Joka tapauksessa Denise häipyi maisemista ennen kuin ehdin kunnolla tutustua häneen, mikä oli hivenen harmillista. Viimekesäinen kaverini Kaja oli toki yhä paikalla, mutta minusta tuntui, että hän oli taas ainakin yhtä etäinen kuin oli ollut viimeksikin ensimmäisten viikkojen ajan. Sitä paitsi viileällä ja vaalealla kaunottarella oli nykyään seuranaan maannaisensa Merit, ja vironkielinen puhe säestikin saksalaisia kesäpäiviämme.

Josefina: Seuraava sukupolvi

Lauantaina 4. heinäkuuta
Varsoja. Mä olin tietysti nähnyt niitä oikein lukuisia, mutta ei niihin silti koskaan kyllästynyt. Siksi, kun Dierk sanoi lähtevänsä hakemaan jotakuta nuorta kasvattiaan tuttunsa luota sisäänratsastettavaksi, mä ilmoitin välittömästi lähteväni mukaan. Ja koska Rasmus oli tietysti yhtä utelias kuin minä ja lisäksi halukas pääsemään päiväksi pois teiniaikaisen heilansa ja Joen siitä viskelemien herjojen ikeestä, sekin lähti.

No, suunnitelmahan oli ihan hyvä, mutta sitten Joachim ilmoitti tulevansa myös.
”The Estonian Power Team will gladly manage the stables while we’re gone”, Joe ilmoitti huolettomasti. ”I wanna see some baby horseys.”

Siitähän sitten kehkeytyi vähän kuin pieni perheloma (isoisä Dierk, hänen ottopoikansa Rasmus ja minä ja meidän omituinen iso taapero nimeltä Joachim – niin minä asian määrittelisin). Kaja ja Merit jäivät yhdessä Rasmuksen exän kanssa ratsastamaan hevosia. Minä olin vähän harmissani siitä, miten tehokas ja ennen kaikkea tiivis duo Kaja ja Merit ovat. Tunsin oloni sivuun sysätyksi. Ennen ajattelin, että Kajasta ja minusta tuli ihan hyvätkin ystävät, mutta nyt menneen kesän ystävä tuskin oli kolmea kokonaista virkettä minulle suonut. Se vain bondasi meitä vähän vanhemman Meritin kanssa äidinkielellään minkä kerkesi.

Niin tai näin, mepäs olimme matkalla katsomaan varsoja, ja arvelin että päivästä tulisi kiva. Ensiksi me ajettiin, ajettiin ja ajettiin, ja jos Riesenbeck ei itsekään ollut mikään mahdottoman suuri paikka, nyt me päädyttiin tosi kauas mistään ytimistä. Aakeiden laidunmaisemien keskeltä tupsahti näkyviin monin rakennuksin ja tarhoin kirjailtu tallialue, ja tallin pihaan asteli nainen, joka olisi ensinäkemältä voinut olla vaikka Dierkin sisko. Niin ei kuitenkaan ollut, ja seuraavaksi tietysti arvailin, olisiko heidän välillään voinut olla jotakin säpinää nyt taikka menneisyydessä. Mitään viitteitä sellaisesta minun romantiikanhöppänän mieleni pettymyksestä kuitenkaan annettu.

”I’ll take you to your mares first”, Debbieksi kutsuttu rouva ehdotti, ja mitä ilmeisimmin täällä oli tapana liikkua paikasta toiseen… golfkärryillä??
”I’ll take the almost-newly-weds”, Joachim virnisteli ja kaappasi yhden meistä kumpaankin kainaloonsa. Rasmus ja minä protestoimme ratsumestarin puheita tuhinoilla ja silmienpyörittelyillä, mutta kävelimme hänen taluttaminaan kärryyn yhtä kaikki. Debbie ja Dierk asettuivat jo omaansa.
”Do you have to?” Rasmus kysyi äkämystyneenä. ”You know we’re not… that.”
”Ah, yeees, but I love a good tease.”
”But it’s not good.”
”I think it is. Just seeing those youthful cheeks get all nice and red…”

Ei siis mitään uutta auringon alla: Joachim oli edelleen vuorotellen hauska ja raivostuttava, nyt enemmän jälkimmäistä. Tuntui pikkuhippasen vastuutomalta antaa hänen hurjastella golfkärryllä, mutta onneksi pomon ja Debbien perässä ajaminen esti yllytyshulluimmat hörhöilyt. Debbien tila ei sitten ollutkaan mikään aivan pieni parin tarhan ja tallin kokonaisuus, vaan rouva ajelutti meitä hyvän tovin säntillistä hiekkatietä pitkin. Ympärille levittyi laitumia, ja laitumilla kirmaili hevosia, ja yhtäkkiä olin sittenkin tyytyväinen siihen että Joe ajoi, sillä nyt saatoin katsella hevosia ja osoitella niistä kiintoisimpia Rasmukselle.

”Onkohan joku noista tuleva olympiaratsu?” pohdiskelin hyväntuulisena ääneen, kun seurasin laukkaavaa nuorten hevosten porukkaa.
”Hyvin voisi olla”, Rasmus arveli. ”Vitsi mikä paikka.”
”Uh, rude”, Joe kommentoi suomenkielisyyttämme.
”Sorry.”

Olimme saapuneet perille jonnekin. Loikimme ulos golfkärrystämme kuka mitenkin lennokkaasti ja otimme kiinni pomon ja Debbien, jotka jo askelsivat päättäväisesti kohti laitumen porttia. Toiselta puolelta porttia lähestyi sydäntäsärkevän ihastuttava lauma tammoja ja niiden tämänkesäisiä varsoja.
”Mä en kestä”, huokaisin Rasmukselle tämän kättä puristaen ja ilahduin sitten tutusta näystä: ”Katso! Tuolla on Pisanji! Voi, ja tuossa Pupu – oh, look at them, those little fillies.”

Princesa & Playapapaya Z

Sillä aivan totta, sekä Pisanjilla että Pupulla oli vierellään tammavarsat. Ne olivat rautiaita kummatkin, mutta aivan eri sävyä. Minä pidin molemmista emätammoista valtavasti, olinhan kilpaillut kummallakin vielä vuosi sitten näihin aikoihin, ja olisi ollut mahdotonta valita kumpi varsoista teki minuun suuremman vaikutuksen. Pisanjin varsan olemuksessa oli jotakin hellyyttävää herkkyyttä, ja punertavakarvaisen Pupun rinnalla koikeltava vielä emäänsä kuparisempi pikkutamma näytti rohkealta ja eloisalta.

”We have this deal, the grumpy old man and I. Every year I get to name a foal, and don’t even ask where this all started — it’s a long story — but the bottom line is my names are amazing”, Joachim kertoi tyytyväisen näköisenä.
”Really? Which one did you name this year?” kysyin kiinnostuneena.
”I had some insanely clever ideas for Roo’s baby but, sadly enough, no baby for her this year. So I chose Poopoo’s filly.”

Sieltä se taas tuli. Poopoo. Puoliksi huvittuneena ja puoliksi turhautuneena korjasin:
”Oh, for the billionth time, it’s not Poopoo, the word is Pu-pu, it means —”
”A bunny, yes, Josie, I know”, Joe keskeytti huolettomasti.
Huokaisin kohtalooni alistuneena ja tiedustelin, mikä Pupun varsasta nyt sitten tuli.
”Playapapaya Z”, Joachim luritteli, ja sekä minä että Rasmus naurahdimme. En usko että meistä kumpikaan oli odottanut Joelta mitään muuta kuin juuri niin kahjoa nimeä.
”Playa…” Rasmus aloitti.
”Papaya, yes, and the fancy Z for Zangersheide”, Joachim opasti ja jatkoi: ”I call her Princess Leia.”
”Nooo, it has to be Pulu”, kiirehdin sanomaan, sillä minusta ajatus oli herttainen: Pupu ja Pulu, emä ja tytär.
”Pyyly”, Joachim makusteli, ja äkisti oivalsin kauhuissani, että jos tammavarsan emä oli ratsumestarin suussa Poopoo, tietenkin varsasta tulisi ennen pitkää Pylly.
”But Princess Leia is nice too”, viskasin vikkelästi puoltavan mielipiteeni kehiin Rasmuksen hekotellessa taustalla Poopoon Pylly-varsarassukalle.
”Yeeah, she’s nice alright”, sanoi Joachim suupielet nyiskellen, ja se kirvoitti minusta silmiensiristyksen. Omituinen kolmasosa-sekoitelma (miehessähän on brittiä, saksalaista ja apinaa) ei kuitenkaan tarjonnut selityksiä enkä mä lopulta  oikeastaan niitä jäänyt kaipaamaankaam. Joachimin selitykset eivät juuri koskaan olleet hyviä.

Pomo vaikutti tyytyväiseltä Pulun ja Pisanjin sekä niiden varsojen oloihin ja vointiin. Arvelin havaitsevani jonkinasteista ylpeyttä Dierkin ilmeessä, kun hän mittaili tammavarsojaan teräksisellä katseellaan, ja siitä tuli mulle hyvä mieli. Teki aina hyvää muistaa, että Dierkilläkin oli sydän, joka sykki hevosille. Ei tämän lajin parissa kukaan kai tyystin ilmankaan voinut jatkaa vuosikymmeniä vuosikymmenten päälle.

Me siirryimme naapurilaitumelle. Sieltä löytyi vieroitettujen tammavarsojen lauma, jossa oli lukuisia täysin vieraita yksilöitä, mutta myös Dierkin omia. Yhden uskoin tunnistavani pään hienoista piirteistä:
”That one over there – she looks a lot like Ruu”, sanoin Joelle, joka nyökkäsi.

Divinewings Z

”It is Ruu’s two year old daughter, after Divisadero.”
”Really?” Rasmus kiinnostui. Uskoin hänen pitävän täysiverisestä Divistä paljonkin, kai koska poikaystäväni oli alkanut intoilla kenttäratsastuksesta, jossa täysiveriprosentti ei ollut hullumpi asia ratsun suvussa.
”Yeah. A real diva, I must say. Her name is Divinewings.”

Pomo esitteli toisenkin nuoren tamman, joka muuttaisi osapuilleen vuoden päästä hänen talliinsa sisäänratsastettavaksi. Unohduin katselemaan lumoutuneena punasävyistä ruunikkoa, jolla oli isänsä Flingin tapaan suuri läsi päässään. Tamma näytti varautuneelta ja ujolta, ja tunsin väistämättä lämpimän ailahduksen sydämessäni sitä kohtaan. Selkäni takana käytiin keskustelu, jota en kuullut, sillä keskityin sillä välin vastaamaan Debbien ronskin saksalaisittain äännettyihin kysymyksiin vanhempieni kasvatustyöstä.

Flirtjinx Z

”This one reminds me of your girlfriend. They'd probably get along quite nicely”, Joe kommentoi Rasmukselle, joka ei pysynyt työkaverinsa ajatuksenjuoksussa mukana.
"Huh? How come?"
"They're both shy and completely unaware of their looks”, kuului Joen linjaus, joka sai Rasmuksen vilkaisemaan minua.

Sen vilkaisun mä myös tavoitin katsahtaessani olkani yli. Hymyilytti. Joachimin ja Rasmuksen tavassa olla ystäviä keskenään oli jotakin erityisen ilahduttavaa, rauhoittavaakin. Mielestäni se kertoi paljon poikaystävästäni: kului joskus vuosia viimeisimmästä tapaamisesta, mutta lojaali ystävyys ei kulunut pois. (Ei, vaikka Joachimin naljailut välillä hipoivat hyvän maun rajoja.)

”And now”, Debbie aloitti päättäväiseen sävyyn. ”Let’s go and get that stallion of yours.”

Se oli jännittävä hetki. Dierk oli istuttanut meidät alas jo saapumispäivänämme ja ilmoittanut rauhallisen jämptiin tyyliinsä, että sillä oli meille projekti täksi kesäksi. Sen kolmevuotias ori Cash oli valmis ratsastajaantotutettavaksi, ja tehtävä lankeaisi mulle, sillä pomo oli isäni kanssa jutellessaan saanut vihiä mun kiintymyksestäni nuorten hevosten kanssa työskentelyyn. Toivoin, etten tuottaisi pettymystä kummallekaan miehistä: en Dierkille, joka odotti minun pystyvän suoriutumaan tehtävästä, enkä isälleni, joka sen oletuksen oli pomon päähän istuttanut.

Tiesin, että kyseessä oli Ladyn ja Lätsän yhteinen orijälkeläinen, ja odotin mielenkiinnolla kumpaa varsa enemmän muistuttaisi. Varmasti se näyttäisi hyvin ranskalaiselta, mutta muusta en ollut varma, sillä vanhemmat olivat melko eri kaliiperia keskenään. Oli silakanmallinen, kuivakka ja viimeistä piirtoa myöten siro Lady-emä ja kaikella rakkaudella melko muulimainen, pitkänmallinen ja edestä peräti hieman raskas Lätsä-isä, ja sitten ne olivat luonteeltaankin toistensa vastakohtia. Siinä missä Lady kuumeni välillä ihan tyhjästäkin ja olisi paahtanut täyttä laukkaa maailman tahtiin, Lätsä oli... Lätsä oli lunki. Se oli hitaasti syttyvä ja vähän laiskakin, vaikka kunnolla heräteltynä sitten hyppäsikin aivan hyvin.

En ollut tiennyt mitä odottaa, enkä sitten osannut sanoa sitäkään, oliko varsa juuri sitä mitä olin kuvitellut vai täysin erilainen. Päätä kallistaen katselin nuorta oria ja yritin päättää, mitä mieltä siitä olisin. Sillä oli pitkä pää ja hieman lyhyt kaula, mutta se ei ollut samalla tavalla etupainoinen kuin isänsä eikä yhtä silmiinpistävän sirpakka kuin emänsä. Sen ilme -- siitä huomasin pitäväni valtavasti.

Cashmere Cap

"I think you two will get along quite nicely", kuulin pomon äänen vierelläni. Vanha mies seisoi siinä tyyneyden perikuvana, enkä mä voinut olla miettimättä, tulisiko mun olemukseeni sellaista elämänkokemuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvovaltaa koskaan. Dierkin huomio oli täysin suunnattu oriin, jonka päähän Joachim juuri asetteli nahkariimua.

"He's one of the good ones", pomo lupaili. "Quiet, easygoing young horse. Saddle him up tomorrow. By the end of the week I'll expect you to be able to ride him."
Nyökkäsin. Oli sanomattakin selvää, että mitä pomo tahtoi, se tapahtuisi. Ei vain siksi, että hänellä oli täysi määräysvalta, vaan myös siksi, että hänen arviointikykyynsä saatoin luottaa aukottomasti. Mikäli Dierk Mayer oli sitä mieltä, että hänen orivarsansa selkään saattoi nousta muutamien päivien kuluttua, hevonen varmasti olisikin siihen valmis.

Ja miksei olisi ollut. Siitä päätellen, kuinka tyynesti Cash lähti meidän mukaamme ja matkasi kotitalliinsa aloittamaan uutta elämää ratsuhevosena, se ei suinkaan ollut mikään käsittelemätön villiori. Yhtäkkiä huomasin tuntevani oloni lähes itsevarmaksi, ja se oli aika upeaa.

Pienessä kesäasunnossamme minä jaoin iloni Rasmuksen kanssa. Keskeytin poikaystäväni "mitä tänään syötäisiin" -teemaisen yksinpuhelun halaamalla häntä tiukasti ja kertomalla:
"Mulla on edelleenkin hyvä fiilis tästä kesästä. Cash – mä olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä! Mä jotenkin kuvittelin, että Lätsän varsat ei voi näyttää muuta kuin hassuilta, mutta sehän on aika hieno. Ja niin kivan ja kiltin oloinen", kehuin vielä. "Suoraan sanottuna mua hirvitti ajatus pomon hevosen sisäänratsastamisesta, mutta ei kyllä enää."
"Se oli kyllä mainio", Rasmuskin tuumasi ja katseli mua lähietäisyydeltä niin, että mä pystyin laskemaan kaikki ruskean sävyt sen silmissä. Ajatella, että mä en edes ollut koskaan erityisemmin pitänyt ruskeista silmistä. Nyt pidin. "Ja sähän olet kokenut noiden nuorten kanssa, tietysti se menisi hyvin vaikka hankalammankin elikon kanssa."
"Niin kai, mutta on kaikille osapuolille kivempaa, jos päästään helpolla. Kai sä silti autat mua Cashin kanssa?" kysyin.
"Tietysti", mun poikaystäväni lupasi vuorenvarmasti, ja mä rutistin sitä taas tiukasti kunnes äänekäs murina havahdutti meidät molemmat.
"Mä teen nälkäkuolemaa", Rasmus huomautti vähän nolostuneena. "Mennäänkö vaan Ratsgrillille?"

Nyökkäsin hyväntuulisena ja arvelin, että Joachim varmaan lähtisi mieluusti mukaan. Rasmuksella ei ollut mitään sitä vastaan, tietenkään, sillä vielä ei kummallakaan meistä ollut tullut Joe-kiintiö täyteen (kesän aikana niin saattaisi välillä käydä, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan). Sattui kuitenkin niin, että ratsumestari oli ehtinyt jo kadota matkoihinsa, ja niinpä me sitten menimmekin vain kaksin. Ei meillä kummallakaan ollut mitään sitäkään vastaan, sillä myöskin toistemme seura -kiintiössä oli vielä erinomaisesti tilaa yksille jos toisillekin lauantaitreffeille.

sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Rasmus: Vielä vanhempia tuttuja

Sitten me ollaan taas Saksassa – minä ja Josefina, Joe ja pomo, Kaja ja Linus, Ed ja Merit Kalda. Kaikki on äkkiseltään hyvin samanlaista kuin viime kesänä, ja joinain hetkinä - aikaisina aamuina unen ja valveen rajamailla, Ladyn satulassa, lähikuppilassa Joen kanssa – tuntuu kuin me ei tässä välissä oltaisi koskaan palattukaan Suomeen.

Uusi matkaseuralaiseni Carri on pomon mieleen, ja se selvästi kiinnostuu kuullessaan, että ori on Josefinan perheen kasvatti. Pomo lupaa hypyttää meitä heti alkuviikosta, kunhan hevoset saavat ensin pari kevyempää päivää matkan jäljiltä. Rivien välistä mä kuulen, ettei pomo ole aivan sataprosenttisen tyytyväinen siihen otteeseen, jolla mä jumppailen Carria kentällä, ja epäilemättä se haluaa laittaa mut jotenkin ruotuun pitkän ja pimeän talven jäljiltä.

Denise on myös Saksassa, ja se taas ei tunnu toisinnolta viime kesästä vaan vuodesta 2012. Denise on kasvanut, mutta ei juuri muuttunut, ja mä mietin pelonsekaisin tuntein mitä se ajattelee musta – olenko mä muuttunut (olenhan)? Vaikka mun ja Denisen juttu ei päättynyt hyvin lähinnä musta johtuvista syistä, se suhtautuu muhun kuin mitään omituista ei olisi tapahtunut, ja vaikuttaa siltä että Josefinastakin se vaikuttaa mukavalta. Sellainen Denise on/oli – ystävällinen ja kohtelias, mutta myös älyttömän hauska ja aina hyvää seuraa, ihminen joka ei jaksanut murehtia turhasta, kun saattoi olla pienistä asioista onnellinen. Ehkä senkin piirteen takia se ei viitsinyt olla mulle kärttyinen, vaikka mä olisin taatusti ansainnutkin sen jopa näin kahdeksan vuoden jälkeen.

Silti mä olen salaa tai vähemmän salaa todella tyytyväinen, kun Denise jatkaa sunnuntaina matkaansa.

”Well, that was fun while it lasted”, Joe sanoo ja läiskäyttää kätensä mun hartialle, kun me Denisen kurvattua tiehensä suunnataan kohti tallia. ”But still, gotta say that you were a funny duo. Josie is more your type.”

”Yeah”, mä myönnän yksisanaisesti, enkä sitten osaa sanoa muuta. Epäilemättä Joe on oikeassa, ja mä ainakin olen tyytyväinen siihen, miten asiat loppuviimein menivät – vaikka ehkä jonkun lapsellisen katoamistempun olisi voinut jättää tekemättäkin.



keskiviikko 1. heinäkuuta 2020

Josefina: Menoksi

29. kesäkuuta
Siirtymä Suomen suvesta saksalaiseen kesäelämäämme oli yksi sulava solahdus sitten kun siinä alkuun päästiin. Ensiksi me tietysti pakkasimme, mikä oli hivenen stressaavaa, kun muisti, että mukanamme kulkivat myös hevosmatkaseuralaisemme Granni ja Carri (ja sen, että Rasmus ei koskaan oppinut aloittamaan pakkaamista ajoissa).

Mutta kun tavarat olivat autossa, hevoset lastattuna ja sataman osoite naputeltu navigaattoriin, kaikki alkoi sujua. Minä ajoin ensimmäisen etapin, sillä olin havahtunut siihen, että ajorutiinini katoaisi jos aina vain matkustelisin Rasmuksen kyydissä.

Laivamatkaaminen olikin jo tuttua huttua. Muutettuani pois vanhempieni luota minusta oli kyllä tullut melkoinen maailmannainen. Katsahdin Rasmusta ja mietin: olisinko reissannut yhtä rohkeasti ilman hänen seuraansa?

*****

30. kesäkuuta
"Jännittävää", sanoin, kun Rasmus käänteli ajoneuvomme peilejä itselleen sopiviin asentoihin. Pian me ajaisimme pois laivasta, ja viimeistään siitä alkaisi kesä - ihan virallisesti. "Älä jännitä", Rasmus vastasi huolettomasti. "Siellä on tutut tyypit ja hommat."
"En mä jännitäkään pahalla tavalla."
"Ai, no sitten."
"On kiva mennä takaisin."

Ja niin me sitten menimme. Ajomatka venyi hieman yli nelituntiseksi, mutta ei se mitään. Matkasimme sentään halki modernien urheiluhevosten synnyinmaiden: reittimme molemmin puolin jäivät Hannoverin ja Oldenburgin alueet, ja olipa lähellä Verdenkin.

Lopulta maisemat kuitenkin kävivät hyvin tutuiksi. Dierkin tallipihaan johtava tie ei ollut muuttunut miksikään, eivätkä olleet meitä jo odottavan Joachimin leveästi hymyilevät kasvotkaan.

*****

30. kesäkuuta
Rasmus oli liikkeissään vikkelämpi, ja niinpä hän ehti meitä vastaanottavan ihmisryppään luo ennen minua, joka tunsin oloni matkan jäljiltä kankeaksi.
"Good to see you man! Oh, guess who's here... And where is wifey?"

Joachimin kailotus lakkasi pieneksi hetkeksi, kun mies sai näköyhteyden minuun. Tiukkaa halausta myöhemmin pääsin tervehtimään Dierkiä itseään, Eduardoa ja Linusta sekä minulle vierasta naista - jonka Rasmus vaikutti kuitenkin tuntevan jo ennalta.

"Eh, and here's my... Josefina", poikaystäväni esitteli takellellen.
"Hi, I'm Denise. So, you're his wife?"

Tiedustelu oli niin kertakaikkisen vilpitön, että häkellyin.

"Let's get your horses settled, shall we", ehdotti pomo, ja niin väärinkäsitys jäi oikaisematta.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Karvas kilpareissu

Matka Lofooteille oli pitkä eikä missään tapauksessa vaivan, rahan ja ajotuntien arvoinen.

Jos Merit olisi ollut pisaraakaan pehmeämpi persoona, hän olisi mieluusti itkenyt ensimmäiset 170 kilometriä kotimatkasta. Turhautuminen alkoi kulminoitua: ura ei vieläkään lähtenyt nousukiitoon, ei, vaikka sille oli uhrattu jo puoli elämää ja tonnitolkulla tuohta. Ajoneuvoa ajava puoliso näytti lähes yhtä uupuneelta kuin miltä Meritistä itsestään tuntui niinä hetkinä, kun hän antoi tarkkaan vaalitun turtuuden rakoilla.

Heidän kyydissään matkusti Meritin kallis nuori hevonen, jonka oli pitänyt olla pääsylippu tähteyteen. Fling oli ostettu Dierk Mayerilta, ja Merit oli ajatellut, ettei Dierk Mayer suvainnut myydä huonoja hevosia. Isoläsinen rautias oli vaikuttanut unelmien täyttymykseltä ja virolaisratsastaja oli tykästynyt siihen päätä pahkaa, mutta kilpailumenestys antoi yhä odottaa itseään. Hevonen tuntui vireongelmaiselta: hän ei millään päässyt kilpailupaikoilla kunnolla käsiksi siihen ja sen päänsisäiseen maailmaan. Fling ei keskittynyt.

Kotona oli helpompaa, mutta ei Merit tahtonut ratsastella kotosalla. Hän oli kilpaurheilija. Hän teki kaikkensa pärjätäkseen, uurasti väsymättä vuosia ja vuosia, ja epäilykset hän oli jo pitkään onnistunut karistamaan harteiltaan kevyillä liikkeillä. Aina löytyi jokin selitys epäonnistumisille ja syy katsoa eteenpäin toiveikkaana, eikä Merit antanut periksi.

Usko itseen alkoi kuitenkin huojahdella kuin humalapäinen, kun olosuhteet olivat paremmat kuin koskaan ja tulokset puolestaan eivät.

Kolmanneksi viimeinen sija Sommarsolvervin kilpailuiden 130:n senttimetrin luokassa kalvoi kivenä kengässä. Ympäristö oli ollut ratsastuskoulu, taivas sentään. Luokka oli ollut päivän suurin, eikä kovin suuri kuitenkaan. Fling oli vielä kilpailuiden alusviikolla hypännyt kotona hirvittävän hyvin isompaa rataa Dierk Mayerin teräksisen katseen alla.

Miksi kaikki menikin kilpailuissa aina pipariksi?

Kauden suurimmat kansainväliset kilpailut lähestyivät, eikä Merit saanut pakkaansa kasaan edes norjalaisen ratsastuskoulun kilpailuissa.

Mutta Meritillä oli kova luonne ja loputtomasti sinnikkyyttä, eikä hän osannut päästää irti elämänsä suurimmasta tai kenties jopa ainoasta tavoitteesta. Harmiteltuaan hetken oman hevosen kanssa tehtyä huonoa suoritusta nainen käänsi katseensa seikkaan, joka antoi syytä sittenkin uskoa omaan kyvykkyyteen. Pienemmässä luokassa Merit oli esittänyt Dierkin kokemattoman nuoren Vivani-tamman ja onnistunut ratsastamaan sen sijoituksille saakka. Se oli ammattimaisuuden merkki, ja hyvä tavaton miten hanakasti Merit tarrasikaan siihen.

Laji oli julma, ja jos ei itse alleviivannut onnistumisiaan, välttämättömät epäonnistumiset lannistivat nopeasti.

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Meritin viikko

Maanantai. Kaksi starttia, kaksi ruusuketta. Tietenkin, sillä Merithän saa kilpailla kiltillä nuorella Qualitinalla ja omalla Flingillään. Lätsän Merit ratsastaa puolihuolimattomasti sileällä läpi, jumppailee vain eikä juurikaan edes ajattele kisavirittelyä. Lupsakka ruuna on Meritille niin yhdentekevä, että on vaikea tuntea menestyksennälkää.

Tiistai. Kaksi starttia, kaksikymmentäkahdeksan virhepistettä. Mitä ihmettä? Merit ei muista koskaan ratsastaneensa niin huonosti, ja jopa Joachim Altmann ymmärtää vältellä häntä sinä iltapäivänä ja vähän vielä illallakin. Hevosenhoitaja-Linus suorastaan juoksee karkuun hänen tieltään, kun hän marssii ympäriinsä äkäisin askelin ja kihisee kiukkuaan.

Keskiviikko. Lätsä todistaa päivän ainoassa startissa olevansa juuri niin sopimaton luuska Meritin käsiin kuin hän on yrittänyt pomolle inttääkin. Kaksikymmentäneljä virhepistettä. Ori ei edes ymmärrä hävetä itseään, vaan vaikuttaa suorituksen jälkeen tismalleen samalta kuin ennenkin eikä ajattele muuta kuin ruokaa. Josefina Rosengård, pomon kesätyöläinen, piipahtaa rapsuttelemassa hevosta kovin kiintyneen näköisenä, ja Merit välttää vain vaivoin kiusauksen tiuskahtaa, että osta se pois kun siitä noin pidät ja vie mukanasi koko typerä muuli.

Torstai. Flingin kielloista johtuva hylkäys kirvelee mielenperukoilla, ja Merit ratsastaa jälkimmäisessä luokassa Lätsää tehokkaammin ja topakammin kuin koskaan aiemmin. Poikkeuksellisen nöyränä Merit myöntää hevosen tuntuneen radalla hyvältä ja ottaa ainoan puomin omaan piikkiinsä, sillä itsehän hän uhkarohkeasti päätti jättää yhden askeleen pois bewellmylove-okserille johtavalta linjalta. Pitkäksi venyneestä laukasta saadaan aikaiseksi vain laaka hyppy, eikä Meritillä ole sydäntä sysätä vastuuta pitkäturpaisen oriressukan niskoille.

Perjantai. Fling kieltäytyy taas, ja eilinen pettymys itsetuntoa raapien Merit ratsastaa radan loppuun hurjalla vimmalla, joka ei jätä nuorelle orille tilaa sekoilla toistamiseen. Siihen puhti kai sitten lopahtaakin, ja torstaina virinnyt varovainen Lätsä-hyväksyntä pyyhkiytyy kuin taululiitu märän pesusienen mukaan, kun ori taas löntystelee luokkansa viimeiseksi Meritin puskuyrityksistä huolimatta. Sen laukka on niin vetelää, että se ottaa alas kolme puomia ja kruunaa kaiken NELJÄLLÄ aikavirheellä. Merit ei tiedä, mitkä moottorisahanterät hänen olisi pitänyt kannusremmeihinsä kiinnittää hevosen herättelemiseksi. Pomo ilmaisee puhelimessa pettymyksensä häneen niin selväsanaisesti, että Merit päätyy purkamaan pahaa mieltään viikonlopun ajaksi paikalle lennähtäneen puolisonsa niskaan hyvin epäasiallisesti.

Lauantai. Qualitina tekee näppärän radan yhdellä kokemattoman hevosen puomilla. Fling on mitäänsanomaton ja polkaisee matkaan kaksi puomia, joista toinen tuntuu Meritin mielestä puhtaasti hevosen omalta virheeltä. Sitten on Lätsä, jonka kyytiin Merit nousee hampaitaan kiristellen ja pomon viiltäviä sanoja mielessään pyöritellen. Saako hän lähtöpassit, jos tämäkin luokka menee päin prinkkalaa? Mutta ei se sitten mene, vaan Lätsä yllättää aivan todella. Tuplanollaa myöhemmin Merit ratsastaa ruunamaisen orin palkintojenjakoon ja myöntää, että toinen sija on kova saavutus.

Sunnuntai. Merit katselee sivusta, kuinka siihen asti melko hyvin menestynyt työkaveri sössii sössimistään viikon pääluokissa. Tuntuu hyvältä tietää, että pomolla on syytä olla pettynyt myös lemmmikki-Joachimiinsa.

sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Matkalaiset

Rekka oli pakattu täyteen hevosia ja kisaromppeita ja matka taittui sukkelaan. Riesenbeckistä oltiin lähdetty jo perjantaina, jotta päästiin ajoissa laivaan ja seilailemaan kohti hevosenhoitaja-Linuksen kotimaata. Linus oli tietenkin pakattu myös mukaan, sillä poika oli varsin kätevä ja tunnollinen apukäsipari, ja hevosiahan riitti hoidettavaksi: Joachimilla oli ristinään Ruu, Alena ja Silver, ja Merit kilpaili omalla Flingillään, nuorella Tinalla ja pitkin hampain Lätsällä. Joachimia virolaisratsastajattaren suhtautuminen Lätsä-parkaan nauratti. Merit saisi käydä vielä läpi kovan koulun hevosvalinnoista, mikäli jaksaisi työskennellä pitkään grumpy old manin ikeessä.

Hevoset matkustivat enimmäkseen varsin rauhallisina. Oikeastaan vain kokematonta Tinaa oli jännittänyt laivan liikkeellelähtö, ja kun muut hevoset eivät olleet osoittaneet hermostumisen merkkejä, lopulta kirjavakin oli alkanut tyyntyä. Tietysti Ruu häsläsi muuten vain kaikenlaista turhaa, mikä ei yllättänyt ketään, ja Fling otti välillä kuin kokeeksi mallia puuhakkaasta lajitoveristaan, mutta muut ratsut olivat kuin eivät olisi olleetkaan. Vain Alenasta Joe kantoi hitusen huolta, mutta se saattoi johtua pitkästä yhteisestä historiasta ja vankasta kiintymyksestä, eikä niinkään siitä että hevosella olisi ollut hätää. Meritin mielestä hevosen ruokahalu ei ollut merkittävästi alentunut, vaikka Joe esitti huolensa siitä asiasta ääneen (harvinaista kyllä: sekä huolehtiminen että avautuminen asiasta).

Kaikkein helpoimpia matkakumppaneita olivat kaiken jo kokenut Silver ja aina yhtä lupsakka Lätsä, ja tietysti Joe itse, joka matkusti aivan erinomaisen hienosti ja oli mahtavan hyvää seuraa Meritille ja Linukselle.

Viimeiseksi mainitussa kaksikossa ei kyllä ollut kehumista. Eivät oikein olleet seuramiesluonteisia henkilöitä. Linus oli yhä kiusallisen vähäpuheinen ja Meritin nuttura joskus kiristi, vaikka ajoittaisia riehakkuudenpilkahduksia aina välillä ilmenikin. Nainen vaan kävi Joen mielestä liian kovilla kierroksilla. Se oli yhtä "kilpaileminen sitä, kilpaileminen tätä", ja vaikka Joachim ratsasti kilpaa työkseen ja suorastaan rakasti estesatulassa vietettyjä tunteja, kyllä elämässä sentään piti olla muutakin: hupia, sutkauksia ja sopivasti humalaa.

Ja niin, sen maagisen sopivan humalan saavutettuaan Joachim löysi itsensä laittamasta whatsapp-viestejä klopille, joka olisi tulevan viikon ajan hänen lempi-ihmisensä, tai ainakin hyvä kakkossijan pitäjä:
dude
i miss you
gonna give u a ribs-shattering hug 2mro
so
be prepared

Joachimia hykerrytti ajatus Rasmuksen jähmettyvästä naamasta, kun se lukisi miehistä läheisyyttä lupaavan viestin. Salaa se olisi kuitenkin vain iloinen tietäessään, että ystävä vuosien takaa ilahtuisi näkemisestä. Joe oli jo vuosikausia sitten päässyt jurottavan naamion taakse, vaikka tietysti välissä oli sattunut se valitettava insidentti.

Joachim Altmann oli ehkä tappanut Rasmus Alsilan hevosen, mutta kuka noita muisteli. Menneillä oli tapana vaipua menneiksi.

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Hampaat irvessä Hanami Weekiä kohti

"Did you even try? Again."

Sellainen kommentti herra Dierk Mayerin suusta ei suinkaan ollut mielimusiikkia Meritin korville. Vanha mutta yhä piinkova pappa oli passittanut hänet tallinsa muulimaisimman ratsun selkään ja oletti, että Merit saisi tuosta noin vain kerittyä takakorkean, pitkärunkoisen (ja -turpaisen ja -korvaisen ja -piuhaisen) ja mukavuudenhaluisen Fine Fedoran tuosta noin vain napakalle, ryhdikkäälle rullalle. Siis tietenkään ei saanut rullata. Piti vain onnistua mystisin ottein nostamaan säädylliseen ryhtiin.

Merit ei pitänyt ranskalaisorista. Se oli aivan vääräntyyppinen hevonen hänelle. Ori oli hidas, löntysteleväinen ja hypyissään kauniisti sanottuna energiatehokas, ja Merit piti nopeista, säpäköistä ja kompakteista hevosista (vaikka Dierk väitti niiden olevan hänelle huono match).

Ja mikä se lempinimikin oli? LÄTSÄ. Lits-läts, paistilasta. Meritiä eivät typerät lempinimet viehättäneet, ja jostakin kummasta syystä tämän tallin hevosilla niitä riitti. Joe oli joskus sanonut, että ne olivat joidenkin kesätyöläisten peruja. Kesätyöläisten. Kuka sellaisille antoi luvan nimetä hevosia?

Hampaitaan kiristellen Merit koetti pakottaa "Lätsän" laukan kompaktimmaksi ja terävämmäksi, jotta se mahtuisi Dierkin osoittamaan linjaväliin herran tahtomalla askelmäärällä eikä askeleen lisäyksen seurauksena ajautuisi kolaamisetäisyydelle linjan päättävän okserin etupuomista. Helkkari soikoon. Tällä hevosella sitä sitten pitäisi kilpailla ihan kansainvälisissä kisoissa.

Onneksi Meritillä oli epäonnistumisten parkkiinnuttama nahka ja jääräpäinen luonne. Jos herra Mayer niin vaati, kyllä hän tekisi itsestään kansainvälisen narrin itselleen sopimattoman ratsun kanssa, eikä se tuntuisi missään enää sitten, kun jossakin vaiheessa kova työ alkaisi kääntyä onnistumisiksi. Silloin Merit Kaldan tie tähteyteen aukeaisi, ja hänpä iskisi vaihteen silmään ja painaisi kaasua niin kuin kunnon autobahnilla kuuluisi.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Mietteitä metsässä

Josefina on yhtä hiljainen kuin Kaajapurojen talli ratsujaan satuloivan pariskunnan ympärillä. Kukaan ei liiku missään, jos ei lasketa paikoillaan steppaavaa Kisseä, joka on pääsemässä isojen hevosten tapaan maastoon ja vaikuttaa jo kovin innokkaalta lähtemään. Rasmuskin oli kovin innoissaan, mutta tyttöystävän alakuloisen oloinen vaitonaisuus alkaa jo välillä epäilyttää. Toisaalta hän ei osaa lukea ajatuksia, eikä tohdi ainakaan täällä seinien sisällä kysyäkään, joten jos Josefinalla onkin huolia, hän ei tunne niiden laatua eikä kykene tekemään mitään auttaakseen. Ja sitä paitsi ehkä hän tulkitsee (jälleen kerran) väärin (mikä ei yllättäisi, sillä niinhän hän on tehnyt lukemattomia kertoja elämänsä aikana eri ihmisten kohdalla ja sitä varten oikeastaan jo lakannut arvailemasta).

Granni johtaa pian heidän pikkiriikkistä letkaansa hiekkatietä pitkin pois Kaajapurojen pihapiiristä. Se ei vaikuta inhoavan Kisseä yhtä kovasti kuin joitakin muita lajitovereitaan, jos nyt ei siihen kovin lämpimästi suhtaudukaan. Rasmus ylläpitää turvallista etäisyyttä parhaan kykynsä mukaan, vaikka Kissen tekee selvästi mieli hakeutua aivan edessä kulkevan ruunikon häntään kiinni. Etäisyys ja heitä välillä piiskaavat tuulenpuuskat saavat Rasmuksen höristämään korviaan, kun Josefina katsahtaa häntä olkansa yli ja sanoo jotakin.

“Mulla on ikävä Saksaan.”

Rasmus on melko varma, että niin Grannilla ratsastava tyttöystävä sanoo. Eihän mikään muu oikein olisi järkevääkään: tuskin Josefina kaipaisi salsaa (isollakaan kirjaimella, mutta varsinkaan pienellä), maksaa tai ketään Aksaa (vai voisiko se olla Alexanderin lempinimi, tai ehkä jokin Josefinan eksä??).

“Tai jotenkin nyt kun me ei nähdä koskaan, ja siellä me oltiin aina yhdessä ja tehtiin asioita ja se oli musta kivaa ja mua joskus pelottaa, että mitäs jos me nyt sitten vaan etäännytään ja tyyliin lopulta erotaan”, tyttöystävä pulppuaa huolipuhetta hartiat lysyssä ja ilme vielä alakuloisempana kuin aiemmin tallissa.

Rasmus kumartuu Kissen satulassa eteenpäin kuullakseen paremmin, koska tuuli nappaa osan Josefinan sanoista. Nopea painonsiirto saa Kissen ottamaan muutaman nopean sivuaskeleen. Heidän edelleen Granni pyöräyttää häntäänsä ja nostaa päätään kuin sanoakseen, että lähemmäs ei kyllä kannata tulla, joten Rasmus jarruttaa ratsuaan saadakseen vähän lisää välimatkaa.

“Mitä?” Rasmus kysyy, sillä ei ole ihan varma onko saanut tyttöystävänsä ydinviestistä kiinni. “Miksi me erottaisiin?”

“No kun”, Josefina yrittää selittää, “meillä on molemmilla omat jutut ja kiireet, ja ehditään juuri ja juuri iltaisin vaihtaa kuulumisia, ja olisi taas ihanaa olla rauhassa kahden niin kuin viime kesänä.”

Rasmus voi kyllä ymmärtää Josefinan tunteen, vaikka omissa ajatuksissaan hän ei ole ihan mahdolliseen eroon asti päätynyt: hänkin kaipaa välillä lämmintä kesää ja jatkuvaa yhdessäoloa. Ei voi sanoa kiireetöntä, sillä eihän kesä Saksassa lomailua varten ollut, mutta he hoitivat hevoset yhdessä, ratsastivat yhdessä, kävivät kisoissa yhdessä ja nukkuivat yhdessä. Nykyään, kun molempien hevoset on ripoteltu pitkin maakuntaa, lähinnä vain viimeinen kohta tuntuu toteutuvan.

“Äh, kyllä se tästä vielä helpottaa”, Rasmus vastaa optimistisesti, vaikka ei osaakaan tarkalleen sanoa milloin tai minkä takia - työn ja hevosten määrä ei ole suoranaisesti vähenemään päin heistä kummallakaan, kun varsojakin on tulossa. “Ja ainahan me voidaan lähteä takaisin. Saksaan siis. Jos sä oikeasti haluaisit?”

Rasmus itse olisi valmis lähtemään matkaan vaikka heti huomenna, olihan hän puolivakavissaan pohtinut jäämistäkin. Siitä Rasmus ei kuitenkaan ole varma, haluaisiko Josefina samaa sirkusta tänä kesänä vai ikävöikö vain mennyttä aikaa nyt, kun Suomessa on kylmää, kuraista ja kiireistä?

Mahtaako Josefina itsekään tietää.

Josefina on ihan hirvittävän pitkään hiljaa ja antaa vain hevosensa kävellä löyhällä tuntumalla tamman valitsemaa tahtia eli lujaa. Ajatukset risteilevät runsaampina kuin metsäpolut ympärillä, ja Josefinasta on vaikea valita seuraavia sanojaan. Tavallaan tyttö toivoo, että jos on riittävän pitkään hiljaa, keskusteluntynkä vain unohtuu ja sen voi jättää käymättä loppuun. Miksi pitikään aloittaa se? Grannin kaulan rapsutteleminen kiinnostaa yhtäkkiä kovin paljon enemmän kuin tulevaisuuden pohtiminen.

“Niin, jos helpottaa”, hän kuitenkin huokaisee ja miettii kesän takana piileksivää syksyä. Mitäs jos hän pääsee opiskelemaan? Sitten varmaan työt jäävät pois paletista, mutta auttaako se nyt sen kummemmin pursuilevan kalenterin tyhjäämistä? Tokkopa.

“Mitä meidän sitten susta pitäisi tehdä?” Rasmus äityy painostamaan vähän, kun tyttöystävä on taas hiljaa eikä enää otakaan Saksaa puheeksi.
“No jos me vaikka soitetaan pomolle. Että ottaisiko se meitä edes. Koska muutenhan tämä on turhaa jossittelua”, Josefina muistuttaa ja ohjaa Grannin pienemmälle polulle. “Kyllä mä voisin sinne mennä. On mulla vähän ikävä hevosia kuitenkin, ja ehkä Joachimia myös, mutta älä kerro sille ettei sillä nouse hattuun se asia.”

Kisse kipittää pitkäaskelisen Grannin perässä kapealla polulla. Pomon ja Joen kasvot vilahtavat Rasmuksen mielessä ja saavat hänen suupielensä kohoamaan pienesti. Vai on Josefinalla Joachimia ikävä! Josefina on oikeassa, mies ei koskaan lakkaisi naljailemasta, jos saisi kuulla asiasta, joten Rasmuksen on kenties ehdottomasti kerrottava.

“Tietenkin se ottaa”, Rasmus sanoo luottavaisesti. “Onhan siellä tietysti nyt enemmän väkeä kuin viime kesänä, ainakin mitä olen viimeksi kuullut, niin se Merit on siellä edelleen, ja Linuskin kai. Mutta ei pomon hevosmääräkään toisaalta ole ainakaan pienentynyt. Joachim kertoi että se on taas intoillut kasvattamisesta.”

“Olisikin kiva päästä työskentelemään nuorten ja varsojen kanssa”, Josefina miettii ääneen. Rasmus taas on sisäänratsastanut viime aikoina omasta mielestään liikaakin hevosia - hän keskittyisi enemmän kuin mieluusti yli seitsenvuotiaisiin.

“Mä soitan pomolle heti tänään”, Rasmus sanoo päättäväisesti ja osaa vain vaivoin pidätellä innostustaan. Lähtisivätkö he tosiaan taas Saksaan? Rasmus kuitenkin kokee velvollisuudekseen lisätä: “Jos sä oikeasti haluat. Tietenkin me voidaan yrittää etsiä lisää yhteistä aikaa täälläkin. Ei meidän tarvitse sinne saakka mennä, jos sä mieluummin olisit kesän Suomessa.”

Josefinan olemus näyttää rentoutuvan hetki hetkeltä. Granni yrittää varastaa raville, kun he saavuttavat tutun hyväpohjaisen polunpätkän, jossa on usein lisätty vauhtia. Tällä kerralla Josefina jarruttaa: hevostaan ja hätääntymiseen taipuvaista tunne-elämäänsä.

”Meillähän on niitä lomiakin”, hän muistuttaa ja hymyilee nyt vähän olkansa yli. ”Niin ehkä ainakin niiden ajaksi voitaisiin.”
”Totta! Ihan hyvä suunnitelma sekin”, Rasmus myöntelee, eikä Josefina ole ihan varma onko poikaystävä pettynyt, jos he ovat vain lomien ajan eivätkä sen pidempään.
”Vaikka onhan se vähän hullua multa”, Josefina naurahtaa päätettyään hetken harkinnan jälkeen olla tivaamatta mitä mieltä Rasmus oikeasti on asioista; Rasmus kertoisi kyllä, jos se tahtoisi olla pidempään. ”Valittaa kiireestä ja sitten myydä lomat pomolle.”

Selän takaa kuuluu naurahdus. Josefinalle tulee siitä hyvä mieli. Siitä ilosta hän rapsuttaa taas hevosensa kaulaa.

”Ja mä en siis ole oikeasti ajatellut erota”, Josefina vielä varmistaa poikaystävänsä ymmärtävän, kun reitti on jo kääntynyt loppupuoliskolleen.
”Uskallakin”, Rasmus sanoo painokkaasti.
”Ja vähän harmittaa että käytin nyt tätä yhteistä aikaa murehtimiseen, mutta kun sitä huolta kertyy ja kertyy ja… niin.”
”Mutta hyvinhän tässä kävi”, Rasmus vastaa reippaana. ”Järjestetään aikaa, ja Saksaan on aina kiva mennä. Musta on kiva että ehdotit.”

tiistai 3. maaliskuuta 2020

Ykkösratsun paikka häilyy

Damn it. Joachimin oli myönnettävä, että siinä oli sitä jotakin: menestymisessä. Ei hän koskaan ollut sitoutunut lajiin sen takia, kyllä hän oli ajelehtinut hevoshommiin ihan muuten vain, mutta nyt kun alla oli vihdoinkin lähestulkoon pomon Kid-oriin verrattava ratsu, mies oikein kuuli kusen lorisevan kohti päälakeaan. Se kohisi mennessään.

Tietysti hän oli aina ollut kilpailunhenkinen. Ei kukaan ajautunut risuestelaukkahommiin, ellei janonnut vauhtia ja voittoja ja ollut pikkuisen hullu. Vielä enemmän hulluutta tarvittiin siihen, että vaihtoi jo lähes aikuisiällä lajia rataesteratsastukseen ja mutkitteli siltä pohjalta puolivahingossa töihin Dierk Mayerin talliin ja jäi sille tielleen.

Montako vuotta Joachim oli jo Dierkille työskennellyt? Joko kymmenen? Ylikin? Helvetin kauan ollakseen mies, joka ei sitä ennen ollut koskaan viihtynyt aloillaan.

Mutta sehän tämän homman hienous oli. Ei tarvinnut olla aloillaan. Saattoi pakata hevoset autoon ja lähteä kilpailuihin. Kilpailuista Joachim piti, etenkin sellaisten hevosten kanssa kuin Alena. Rautias tamma oli ollut Joen suuri ilo heti talliin saapumisestaan saakka: se oli laadukas ja hieno, sillä saattoi kilpailla voitosta. Alenalla oli kokemusta ja järkeä päässä, joten hyvänä päivänä sen saattoi vain usuttaa täyteen vauhtiin radalla ja antaa tamman tehdä nopeita, teräviä ratoja ja luottaa siihen, että se pysyi irti puomeista.

Mutta sitten oli Zilverado, tuo harvinaisen värinen ja harvinaisen järkipäinen ori. Jos Joachim olisi tuntenut huonoa omatuntoa juuri mistään, hän olisi varmasti tuntenut sitä nyt ajatellessaan, että ehkäpä Alena ei enää ollut hänen ykköshevosensa. Silverin tulostaso jo yksin oli siivittänyt häntä aimo harppauksin ylöspäin lajin ranking-listoilla, ja siinä oli sijoitus, jota Joachim ei ollut katsellut koskaan paitsi viimeisen puolen vuoden aikana. Kelpasihan sitä nyt ihmetellä, kohisten nousevaa sijalukua.

Vasta vuoden alussa he olivat hypänneet ensimmäiset 160:n senttimetrin luokkansa, ja jo helmikuun puolivälin jälkeen Silver voitti ensimmäisen kerran. Se tuntui käsittämättömän hienolta.

Alena tahkosi vielä 13-vuotiaana vasta 150-ratoja. Se teki sen hyvin, mutta GP-luokat tuntuivat haastavalta ajatukselta. Silverin kanssa mikään ei tuntunut haastavalta.

Oliko Joachim epäreilu ajatellessaan, että ehkä uusi ratsu olikin lippu tähteyteen? Oliko hän epälojaali asettaessaan Silverin vuosientakaisen luottoratsunsa edelle?

Mutta eihän hän oikeastaan arvottanut Silveriä Alenan yläpuolelle. Oli kilpailutuloksia, ja sitten oli hevosen todellinen arvo. Alena oli toiminut opettajana. Alena oli sitä paitsi varsonut kahdesti ja Silver oli vain jaellut perimäänsä eteenpäin vailla sen suurempaa huolta toteutuspuolesta. Piti kai antaa Alenalle hieman armoa.

Äh. Kuka käski analysoida niin paljon, Joachim tuumasi yhtäkkiä huvittuneena omasta puntaroinnistaan. Mitä väliä minkä hevosen kanssa homma pelitti, kunhan pelitti. Pomo maksoi palkkaa ratsastamisesta ja Joe ratsasti, eikä siinä tosiasiassa tarvittu tällaista ajatustyötä. Rennommin mielin Joachim jatkoi maaliskuutaan.

maanantai 20. tammikuuta 2020

Merit saapuu Saksaan

Merit Kaldalla oli yksi tavoite: kilpailla esteratsastuksessa maailman huipulla. Sitä varten oli haalittu oljenkorsia käyttöön runsain mitoin, ja matkan varrella osa korsista oli todettu heiveröisiksi ja heitetty pois. Niin oli käynyt ensiksi valmentajalle, joka oli johtanut Meritin treenaamista teini-ikäisestä asti. Nainen ei kerta kaikkiaan vaatinut häneltä tarpeeksi eikä ohjeistanut riittävän hyvin. Sitten oli hylätty kotimaa: Virosta oli liian pitkä matka minnekään oikeasti järkeviin kilpailuihin, ajatteli Merit. Hevosiakin oli tullut ja hevosia oli mennyt, sillä hän tarvitsi ehdottomasti sopivan ratsun, ja sellaisia ei ollut joka oksalla.

Nyt Merit oli tehnyt elämässään taas yhden suuren loikan kohti tavoitettaan. Hän oli ostanut Dierk Mayerilta itselleen hevosen ja treenipaikan, ja jos ei niillä avuilla päästäisi huipulle, niin sitten ei kerta kaikkiaan millään.

Merit oli ehtinyt asua monessa maassa, mutta Saksaan saapuminen tuntui päätepysäkin saavuttamiselta. Täällä oli hevosurheilijalle kaikkea. Mistään ei ollut pulaa eikä minnekään ollut liian pitkä matka.

Joku vaatimattomampi olisi voinut vierastaa Dierk Mayeria ja tämän mainetta, mutta ei sentään Merit, joka oli vuorenvarma, että kovalla työllä ja sopivilla resursseilla hänestä kuultaisiin vielä. Mayerin äänensävystä Merit ei ollut pitänyt, kun oli tämän puheille linjojen välityksellä ensimmäistä kertaa pyrkinyt. Mies kuulosti siltä, että oli nähnyt Meritin kaltaisia tähdenlentoja satapäin. Ihan kuin se ei olisi ollenkaan odottanut Meritin menestyvän, mutta sallinut tämän silti tulla siipensä alle harjoittelemaan (ja maksamaan siitä lystistä pitkän pennin).

Jos totta puhutaan, Merit ei ollut oikeastaan vielä saavuttanut tähdenlento-vertauksesta sitä lento-osaa. Hänellä oli ollut kaksi huipputasolle jotenkin riittävää hevosta, mutta kumpikaan ei ollut sopinut hänen käteensä ja tulokset olivat olleet vaihtelevia eivätkä koskaan huipputasoa. Nekin hevoset oli jo myyty ja nyt oli tyytyminen lupaukseen. Dierk Mayerin hänelle kaupittelema Foolish Fling Z oli turhauttavan nuori, mutta Merit tiesi, että nyt piti näyttää kyntensä ja ansaita kannukset. Piti osoittaa, että oli valmis aloittamaan nöyrästi alemmalta tasolta ja työstää tiensä takaisin ylös, ja ennen kaikkea juuri tähän hevoseen hänen tiiminsä suostui nikottelematta mutta kokeneempaan ja kalliimpaan haavehevoseen ei.

"Kai olet nyt tyytyväinen", Maciej tiedusteli kuivasti.
Miestä ärsytti puolison jatkuva muuttaminen unelmien perässä. Merit oli tavannut miehen työskennellessään hetken puolalaisella suurtallilla, ja jo vajaata vuotta myöhemmin Merit oli pakannut kimpsunsa ja lähtenyt toviksi Belgiaan, sitten Italiaan, ja tovin he olivat asuneet yhdessä Sveitsissä, missä Maciej työskenteli toistaiseksi.
"Olen. Oikein tyytyväinen. Dierk Mayer on rautainen ammattilainen ja hevonen vaikuttaa paremmalta kuin mikään tähän asti. Tällä kertaa minä teen itsestäni tähden."
"Hyvä kuulla että itseluottamuksesi on kohdallaan."
"Ja sinun siirtosi? Onko se nyt varma?"
"Siirryn huhtikuussa Emsdetteniin", Maciej lupasi, ja Merit sivuutti toisen lattean äänensävyn ja lähetti lentosuukon kannettavan näytön välityksellä.

Pian he olisivat taas yhdessä, Maciej ja hän. Riesenbeckistä tulisi heidän tukikohtansa - ja hänen uransa.

"Täytyy mennä. Rakastan."
"Rakastan."

Lyhyisiin sanoihin päättyvä puhelu haipui pian Meritin mielestä, kun hän ajoi Mayerin tallille ja ryhtyi satuloimaan uutta hevostaan. Foolish Fling Z, nuori lupaus. Fling. Merit piti hevosen nimestä, vaikkei yleensä tavannut viehättyä tyhmistä jutuista. Tässä hevosessa oli kuitenkin jotakin todella kutkuttavaa. Jokainen hyppy sen kanssa tuntui harppaukselta kohti tähteyttä.

perjantai 17. tammikuuta 2020

Myyntihevoset 8-10

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.

  • Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme.
  • Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin.

Myytävänä myös trakehnertamma Araminta sekä hannoverori Arrax.

08 old-t. Morganite van Ulyz tuotu toimeksiantona; MYYTY
i. Redemerald (ii. Roma Merle, ie. Schimmerhof Graniti)
e. Megara van Ulyz (ei. Velvet van Crust, ee. Mangonite)

Morganite on tiivisrunkoinen, korkeajalkainen urheiluhevonen, jolla on tulenkipinää katseessa. Se ilmaisee rehdisti mielipiteensä: ollessaan tyytymätön saamaansa käsittelyyn tamma nyrpistää hyvin nopeasti naamaansa, ja jos palaute menee perille, hevonen tyyntyy nopeasti ja tasaantuu tavallisen asialliseksi käsiteltäväksi. Samaa linjaa se jatkaa ratsastettuna. Morganiten koulutus on aloitettu suurtallilla pitkälti ikäluokkakisojen edellyttämässä tahdissa muiden samanvuotisten hevosten joukossa, eikä sen kanssa ole puuhasteltu yhtään mitään ylimääräistä. Melko pian ratsukoulun alun jälkeen Morganite myytiin synnyinkodistaan eteenpäin, ja tuntemattomista syistä se vaihtoi nopeasti omistajaa toisenkin kerran. Uusi omistaja, kunnianhimoinen nuori kilparatsastaja, joutui kuitenkin ratsastusonnettomuuteen toisen hevosensa kanssa ja päätti pitkän kuntoutusajan vuoksi luopua uudesta tulokkaasta sen sijaan että olisi pulittanut itseään kipeäksi ratsutuspalveluista. Nyt Morganite on Dierkillä myytävänä, ja sopivaa ostajaa odotellessa sitä ratsastaa pitkälti Kaja, joka sanoo hevosta "vähän ärsyttäväksi diivaksi".

09 trak-t. Jinxi tuotu toimeksiantona; MYYTY
i. Charmcast xx (ii. Witcher xx, ie. Calita xx)
e. Jazzi (ei. Avenue, ee. Jinglez)

Vikkelä trakehnertamma kuumuvalla luonteella. Jinxi on tullut Dierkille suoraan synnyinkodistaan, yksityiseltä hevoskasvattajalta, joka on paaponut tammaa kovasti ja tehnyt siitä ehkä hitusen pilalle lellityn. Jinxi kerjää, näykkii ja ilmoittaa viivästyneestä ruoka-ajasta vaativalla kolkuttelulla. Ratsuna se oli kasvattajalleen aivan liian reaktiivinen ja nopea, ja siitä syystä se onkin myynnissä. Tamma hyppää sähäkällä tekniikalla, ja laukkaa kyllä riittää, kunhan sitä saa ratsastettua hevosesta esiin: kuumuessaan Jinxi on kiireinen kipittelijä, jonka silmät välkähtelevät ja korvat pyörivät.

10 holst-t. Marchioness
i. Eleazer (ii. Exulansy, ie. Asterin)
e. Granduchess (ei. Baron Bonnevil, ee. Chelitas)

Ei ehkä ihan kedon kaunein kukka, mutta ei se kivenmurikaltakaan näytä. Marchioness on ensivilkaisulla vähäsen vaatimaton, eikä sitä katsellessaan välttämättä ihan heti keksi tuijottavansa tosiasiassa kovinkin hyväsukuista hevosta. Kohtalaisen korrektisti se on rakentunut, mutta lihaskunnoltaan tamma on nyt kovin vetelä. Se on auttamatta ikätasoaan jäljessä, mitä tulee ratsukoulutukseen, sillä se vähän vaan unohtui. Tausta ei ole erityisen dramaattinen vaan pikemminkin huonojen ajoitusten suma: omistajan elämä myllersi niin kuin elämä joskus tekee, ja lupaava nuori hevonen jäi siinä sivussa vähälle huomiolle. Motivaatio ratsastusurheilua kohtaan ei lähtenyt palauutumaan kohtuullisessa ajassa, joten laadukas mutta auttamattoman pölyinen nuori hevonen sai lähteä ammattilaisen myytäväksi. Marchioness on vielä, ehkä silkkaa huonokuntoisuuttaan, vähäsen laiskan oloinen ja reagoi haastaviin tilanteisiin ja liikaan paineeseen hidastamalla entisestään.