keskiviikko 14. elokuuta 2019

Josefina ja Rasmus: Kotiin

Laiva on lastattu Branilla, joka matkustaa aivan viisaasti ja hyvin. Se on nuori ori, muttei suotta hermoile. Joskus se satunnaisesti hörisee kysyvästi tammoille, mutta se ei ole koskaan astunut eikä varmasti oikeasti tiedä, mitä daameillaan tekisi, jos sattuisi käymään niin, että hän pääsisi vaeltamaan rekassa vapaasti. Innokkaita ajatuksia sillä saattaa olla, mutta epäilemättä tammat palauttaisivat sen nopeasti ruotuun.

Laiva on lastattu Esmeronyalla, joka on matkalla Runiaciin Heidin ja tämän tyttären iloksi. Ponitamma on porukan kokenein matkailija, sillä se on sentään ehtinyt olla parin ponitytön kilparatsuna. Laivan liikkeellelähtö sai ponin hetkeksi hermoilemaan, mutta sitten se taas tyyntyi, sillä se on järkevä ja mukava tyyppi.

Laiva on lastattu Grannilla, ja Granni on lastattu äkäisyydellä, mutta muilta osin sillä on kaikki hyvin. Tummanruunikko ei jaksa jännittää laivamatkaa, onhan se tehnyt niitä tänä kesänä jo kolme eikä ole syytä olettaa, että tämä neljäskään koituisi kuolemaksi. Nyt Granni on matkalla kotiin.

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Niin joo, ja on laiva lastattu myös seikkailijoilla, jotka ovat palaamassa tavalliseen arkeen Kallan hiljaisessa, joskaan ei tapahtumaköyhässä kylässä. Ei kuitenkaan vielä tänään, sillä tänään he viipyilevät vielä reissutunnelmissa, haluttomina päästämään irti yhteisestä kesästä. Siinä he istuvat, laivan kannella, parhaansa mukaan (eli melko huonosti) suojassa tuulelta ja etäällä muista ihmisistä. Josefina katselee auringonlaskua, Rasmus Josefinaa, ja sitten tyttö hapuilee pojan käden omiinsa, silittää kämmenselkää, laskee sormet, suukottaa rystysiä. Josefina nojaa päänsä vasten Rasmuksen olkapäätä ja saa suukon tuulen jo tuivertamiin hiuksiinsa.

”Uskomatonta, että me ollaan matkalla kotiin”, Josefina mutisee Rasmuksen olkaan nojaillen, sulkee hetkeksi silmät ja suoristautuu sitten. ”Se meni niin nopeasti. Kesä.”

Josefina vilkaisee Rasmusta alta kulmien ja kysyy levollisen uteliaana:
”Mikä susta oli parasta tässä kesässä?”

Rasmus pitää Josefinan kättä hellästi omassaan, silittää peukalollaan Josefinan kämmenselkää. Hän kääntää katseensa Josefinasta laskevaan aurinkoon miettiessään vastausta kysymykseen.

“Meni ehkä liiankin nopeasti”, Rasmus vastaa. “Parasta, hmm… Hevoset. Ratsastaminen, tai ehkä kisaaminen. Oli kiva olla pitkästä aikaa Riesenbeckissä pidempään.”

Rasmus katsahtaa jälleen Josefinaan ja jatkaa hymyä äänessään: “Ja olla nimenomaan sun kanssa.”

“Samat sanat”, Josefina vastaa ja hymyilee takaisin; Rasmus painaa nopean suukon Josefinan huulille. Tuuli puhaltaa hiussuortuvia väliin, suuhun ja silmille, ja saa kaksikon nauramaan.

“Mitä sä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset kotiin?” Rasmus tiedustelee Josefinalta. Hänen ajatuksensa käyvät Aliisassa: vieläköhän Pitkän miehen kujan talo on edes pystyssä? Tai jos onkin, liekö siellä Josefinan huone jo vapaana? Rasmusta ei ihmetyttäisi, jos Aliisa olisi unohtanut heidän paluunsa kokonaan.

Josefina miettii kotia. Sitä, jonka jätti taakseen ja joka jälleen odottaa koko ajan lyhenevän matkan päässä. Hän sulkee pieneksi hetkeksi silmänsä ja huokaisee syvään. Huokaisua seuraa pieni, vino hymy.

”Varmaan mä kuuntelen ne loput Aliisan kuulumisista, mitä en Power Jumpeissa ehtinyt, ja varmaan se juottaa mulle pullon viiniä ja mulla on ekana aamuna hirveä hedari”, Josefina maalailee ja naurahtaa vähän. Kontrasti menneeseen kesään tulee olemaan huima. ”Mun tulee kyllä sua varmaan heti ikävä.”

Se karkaa, ja Josefina puraisee vähän nolona huulta. Tuntuu hölmöltä ja takertuvaiselta sanoa sellaista. Sellaisen jälkeen on parempi katsella vaikka lokkeja kuin suoraan Rasmusta.

Rasmus sen sijaan katsoo Josefinaa hellästi ja haluaisi sanoa, että niin hänellekin tulee ikävä. Eivät he varmasti kovin montaa päivää tai edes tuntia olisi erossa toisistaan, mutta sekin tuntuu oudolta ajatukselta nyt, kun Rasmus on kuukausitolkulla saanut olla Josefinan seurassa lähes koko ajan.

Parasta Rasmuksesta on ollut se, kun on saanut nukahtaa Josefinan viereen ja herätä Josefinan vierestä, ja jos on sattunut yöllä havahtumaan, niin on voinut kuulla toisen tasaisen rauhallisen hengityksen pimeästä, aivan läheltä.

Ja nyt pitäisi sitten nukkua yksin.

“Mullakin”, Rasmus vastaa rohkeasti. “Mutta ainahan sä voit tulla yöksi. Tai vaikka joka yöksi.”
”Aliisa varmaan”, Josefina aloittaa naurahtaen, mutta vaikenee ennen kuin ehtii kertoa kuinka harmissaan seurankipeä Aliisa olisi kämppiksestä, joka viettää kaiket ajat poikaystävänsä luona.

Niskan niksahduksen saattaa melkein kuulla, kun Josefina käännähtää katsomaan Rasmusta.

”Joka yöksi”, tyttö toistaa Rasmuksen ilmettä tarkastellen. Hitaasti hymy tekee tuloaan, ja se on varovainen mutta onnellinen sellainen. Suupieli nytkähtäen Josefina varmistaa: ”Tarkoitatko sä, ettet ole vielä ihan kyllästynyt muhun ja mun hulluun siivoamiseen?”
Rasmus miettii ohimennen, mitäköhän Aliisa varmaan, mutta jää sitten katsomaan Josefinan kasvoille varovasti saapuvaa hymyä. Se hymy saa Rasmuksen unohtamaan hänen omat epäilyksensä siitä, että ehkä Josefina oli saanut hänen kanssaan nukkumisesta tarpeekseen.

“Ei suhun voi kyllästyä”, Rasmus naurahtaa. “Ja hyvähän se on että edes jompikumpi siivoaa. Jos me joskus vaikka asutaan yhdessä.”

Josefina on vähällä puraista kielensä kahtia.

Rasmus pitää pienen tauon ja on hetken vähän vaikeana, ennen kuin jatkaa: “Pidempäänkin. Jos sä haluat. Joskus. Niin.” Rasmus ei ole tottunut tällaisiin keskusteluihin sen enempää kuin Josefinakaan, ja hän ei ole aivan varma onko puhunut ohi suunsa ja pelästyttänyt koko tytön.
”Niin, ehkäpä”, tyttöystävä kuitenkin sanoo kepeästi, niin kuin se ei olisi isokaan juttu.

Mutta onhan se Josefinasta iso juttu. Valtava. Niin suuri, ettei hän sittenkään uskalla tarttua tarjoukseen saman tien, vaikka mieli arasti tekisi. Miten helppoa olisi silloin vain sanoa, että kyllä kiitos mielellään, asutaan aina yhdessä, mutta Josefina on Josefina.

”Ainakin mä tahdon tulla sun luo sitten seuraavaksi yöksi. Kun ollaan Kallassa. Jos se sopii”, hän rohkenee vain tiedustella ja tuuppaa Rasmusta kevyesti olkavarteen omallaan.

Rasmus ei tiedä mitä ajatella Josefinan vastauksesta - ollako pettynyt vai innoissaan - mutta päättää sitten olla ajattelematta siitä mitään sen kummempaa. Kyllä he ehtisivät asiasta vielä keskustelemaan. Hän tuuppaa ensin Josefinaa takaisin ja kiertää sitten käsivartensa Josefinan vyötärölle, painaa päänsä hetkeksi Josefinan olalle. Se on aika luinen, joten pian hän nostaa päänsä ja katsahtaa Josefinaa hymyillen.

“Tietty”, Rasmus vastaa vain ja painaa suudelman Josefinan huulille.

Josefina: Mitä jäi käteen?

Kesä on antanut paljon. Mä olen kiitollinen kaikista treeneistä, kisarutiinista ja uusista kokemuksista, jotka ovat opettaneet mulle, mihin kaikkeen me Grannin kanssa pystytään. Aika paljon enempään kuin mihin mä ennen kesää kuvittelin, muttei kuitenkaan ihan mihin tahansa.

Pomo sen sanoi hyvin ja kaunistelematta:
"It's a good horse, but not a great one. If you want to go all in, focus on your new horse."

Mä tiedän, että se on oikeassa. Jos mä tahdon nousta isoimpiin luokkiin, Piki on mun lippuni niihin. Grannista loppuu kapasiteetti kesken.

Kysymys, jota pomo ei lausu ääneen mutta ajattelee varmasti kuitenkin, kuuluu: haluanko edes kilpailla huipulla?

torstai 8. elokuuta 2019

Josefina: Tiskeistä, lakanoista ja raskaista sydämistä

On saakelin kuuma, ja kenties me aletaan vähän stressata jo kotiinlähtöä tai jännitetään viimeisiä kisojamme tai ehkä ollaan täydellisen kyllästytty toistemme seuraan. No, mä olen kyllä kaikkea muuta kuin saanut kyllikseni Rasmus Alsilan läheisyydestä, eikä sekään varsinaisesti vaikuta siltä että sitä pännisi viettää mun kanssa aikaa, mutta pelkään mä silti, että ehkä se oikeasti on väsähtänyt muhun. Rasmus ei tietenkään sanoisi sellaista asiaa suoraan, joten voihan se olla, mun itseään vastaan hyökkäilevä mieleni supattelee. Sitä vauhdittaa pelko siitä, että mitäpäs jos houkutus jäädä Saksaan käykin Rasmukselle ylitsepääsemättömäksi, ja sitten mun pitää niellä vastalauseeni ja matkustaa yksinäni Kallaan niin kuin se olisi mulle ihan fine. Niinhän aikuiset ihmiset tekevät: hyväksyvät toisten unelmien tavoittelemisen.

Kaiken sen henkisen tukaluuden kruunaa se kuumuus, siitä kumpuava epämukavuus, se kun on jatkuvasti vähän inhottava olla. Meidän pieni asuinluukkumme ei viilene sitten millään; pöytätuuletin puhaltelee samaa kuumaa ilmaa paikasta toiseen ja ikkunoiden avaaminen päästää vain helteet sisälle kaiken muun lämmön keskelle.

Sellaisissa olosuhteissa syntyy skismaa mitä heppoisimmista syistä. Pienikin kipinä leimahtaa varsin helposti. Me ollaan huonoja riitelemään, sehän on selvä juttu, ja kun me ei uskalleta oikein selvitellä (onneksi varsin harvinaisia) erimielisyyksiämme, siitä aiheutuu herkästi pitkittyvää mielipahaa. Yleensä kai lähinnä mulle, mä kun luon vatvovalla luonteenlaadullani ideaalin kasvualustan murheille.

Mun mielipahani saavuttaa lakipisteensä, kun mä ruokakaupasta palatessani löydän tiskit samoilta sijoilta kuin ne olivat mun lähtiessänikin. Sänkyä ei ole pedattu. Ne olivat kaksi ainoaa asiaa, jotka toivoin Rasmuksen tekevän. Mä harmistun aivan kohtuuttoman suuresti, ja kohtuuttomalla mä todella tarkoitan juuri sitä.

Kun mun poikaystävä tulee suihkusta, mä olen jo saanut vakuutettua itseni siitä, että mä olen sille ihan yhdentekevä. Rasmus ei piittaa musta. Se varmasti jää tänne ja on tyytyväinen kun mä taas en jää nalkuttamaan. Mä huuhtelen raivokkaasti viinirypäleitä ja vastaan Rasmuksen jutteluyrityksiin mumahduksilla. Rasmus ei ehkä ole aina kaikesta ihan kartalla, mutta sen verran herkkävaistoinen se on, että kyllä se tajuaa mun olevan pahalla päällä.
“Mitä?” se kysyy, ehkä vähän töksähtävämmin kuin mä haluaisin - katsos kun mä tahtoisin tulla käsitellyksi silkkihansikkain, vaikka itse murjotankin lapsellisesti.
“Ei mitään.”
“No kai nyt jotain?”

Mä mutristan tyytymättömänä huuliani. Mä toivon, että Rasmus älyäisi ihan itse, mitä se on jättänyt tekemättä. Se pääseekin pian jäljille.

“Ne tiskitkö? Kyllä mä ne hoidan”, se sanoo ja kurtistaa vähän kulmiaan, vaikka näyttääkin siltä, että yrittää kovasti olla ilmeilemättä.
“Ai hoidat?” mä kysyn yhä pahantuulisena.
“Mä olen luvannut niin kyllä mä ne tiskaan”, Rasmus väittää, enkä mä pidä siitä, miten ärtynyt sen äänensävy on.
“Mua vaan harmittaa kun mun pitää sanoa niistä. Ja sängyn petaamisesta. Mulle tulee sellainen olo kuin sä et välittäisi musta”, mä syytän.
“Susta? Josefina, mitä ihmettä. Mä en vaan välitä siitä onko peti pedattu vai ei”, Rasmus sanoo ja huokaisee raskaasti perään.

Mä en ymmärrä. Mä en vaan tajua, miten sillä ei muka ole sille mitään väliä. Äiti on opettanut mulle, että ympäristössä vallitseva järjestys kertoo ulkopuolisille muustakin kuin konkreettisesti sen, onko imuria ulkoilutettu. Jos mä sattuisin asumaan jonkun sellaisen kanssa, joka ei petaa sänkyään, ja äiti tulisi kylään… Mä puren huultani. Sitä paitsi onhan tässä kyse muustakin kuin vain siitä, miten petivaatteet sängyssä makaavat tai kuinka kauan tiskit seisovat altaassa. Ihan takuulla on. Mun mielestäni.

“Ilmeisesti silläkään ei ole sulle väliä, että välitän siitä”, mä jankkaan vielä, ja sitten mulle tuleekin jo ihan surkea olo, ja mä laitan viinirypäleet kulhoon. “Mä menen ulos.”

Rasmuksen hämmentyneet ja vähän kiukustuneet ja hieman hätääntyneet kasvot painuvat mun muistiin, ja siellä ne pysyvät, vaikka mä painelen pihalle ja suoraa päätä aina tallille saakka. Siellä mä istahdan kentän päätyyn katselemaan, kuinka Kaja, Joe ja pomo ratsastavat. Vaikka meillä on Rasmuksen kanssa vapaapäivä, talli pyörii ihan täydellä hulinalla. Joe tervehtii ohiratsastaessaan; muut eivät ehkä keskittymiseltään huomaa tai eivät pidä moikkailua tarpeellisena. Pomon koira Hubert istuskelee penkin vieressä, ja mä rapsuttelen sitä mietteliäänä.

Kun Rasmus aika paljon myöhemmin saapuu paikalle, Joe ja Kaja ovat jo ehtineet ratsunsa ratsastaa ja kadonneet talliin, ja vain pomo, joka on vanha mutta työskentelee vähintään yhtä kovasti kuin kaikki muut, pyörii vielä Oberonin kanssa kentällä. Mä olen ehtinyt ajatella asioita. Hubert on kellahtanut makuulle, enkä mä jaksa enää rapsutella sitä. Mua hävettää jo vähän, eikä Rasmus lievitä sitä tunnetta yhtään sanoessaan niin kovin helpottuneeseen sävyyn:
“Täällä sä olet. Mä etsin jo sua.”

Hymähdän vaisusti, kun Rasmus istahtaa mun viereen. Se jättäytyy pienen etäisyyden päähän, niin kuin olisi varuillaan, ja kertoo tiskanneensa ja vaihtaneensa lakanat.
“Ja mä vein roskatkin”, se lisää, ja mä liikahdan vähän lähemmäs poikaystävääni.
Onneksi se ottaa mut heti kainaloonsa. Mä vilkaisen sitä ja hymyilen anteeksipyytävästi, ja sen kasvot peilaavat mun ilmaisuani. Tässä sitä ollaan, molemmat pahoillaan ihan turhan kinan vuoksi.

“Anteeksi”, mä sanon meistä kahdesta vikkelämpänä.
“Mistä”, Rasmus ihmettelee, ja mua hämmästyttää, miten vilpittömältä se vaikuttaa.
“Siitä kun mä ylitulkitsen”, myönnän varovasti, ja jatkan sitten: “Ja nipotan ja napisen.”
“No ehkä joskus ihan aiheesta”, Rasmus mutisee vähän nolona. “Siis napiset. Tai et napise, vaan valitat, tai siis huomautat.”

Hetken verran mä olen vähällä inttää vastaan, osaksi tavan vuoksi ja osaksi siksi, että kyllä mä todella tiedostan itsekin olevani aika tarkka joistakin asioista, joiden merkityksellisyys muhun on jo lapsena iskostettu. Sitten mä päätän, ettei vastaanvänkääminen ole kuitenkaan sellaista vuorovaikutusta, jota mä juuri nyt tahdon harjoittaa. Sen sijaan mä nojaan pääni poikaystäväni hartiaan ja huokaisen syvään. Me jäädään istuskelemaan vanhaa tallipihaa varjostavan puun alle, ja siinä on varsin hyvä. Kauan me ei kuitenkaan saada olla kahdestaan, sillä Joe on mitä ilmeisimmin saanut viimeisen ratsunsa hoidettua. Mä pistän hajamielisenä merkille, että se on vaihtanut puhtaan paidankin, vaikka on yhä ratsastushousuissaan. Niin mäkin kyllä tekisin, mietin, sillä näillä helteillä paidat ovat äkkiä märkiä rättejä.

Paitsi tietenkin Kajan toppi, mä ajattelen vähän lannistuneena, kun viileä kaunotar seuraa Joachimin vanavedessä ja jää seisoskelemaan porukan jatkeeksi. Ponnarinsa se on selvästi korjannut ratsastuksen jäljiltä, mutta muuten se näyttää ihan samalta kuin ratsastaessaankin, ja ihan samalla mä tarkoitan tuskastuttavan freesiä. Millä noituudella se aina tekeekin itsestään niin vaivattoman ja lannistavan sievän?

Rasmus kysyy Kajalta, miten Grim käyttäytyi, ja silloin Kaja hymyilee hetken.
“He was cool”, se hymähtää. On vaikea ymmärtää, mitä se oikein näkee Grimissä, joka saa jopa Grannin vaikuttamaan hymytytöltä.
Joe tyrskähtää vähän, mistä mä päättelen sen olevan ihan samoilla linjoilla mun kanssa.
“If by cool she means that that devil of a horse didn’t eat anyone alive today… yeah, sure. By the way, what the hell are you guys doing here anyways? Thought you had a day off.”
“You're still here too. You could probably go home already”, mä huomautan ja olen iloinen siitä, ettei Rasmus ole lakannut pitelemästä mua kainalossaan, vaikka meidän kollegakaksikko onkin liittynyt seuraan.

Joachim naurahtaa taas.
“Ain’t got nobody to go home to”, se tuumaa ja saa mun sydämeni nyrjähtämään. Joe, tietenkin, lukee sympatian mun kasvoiltani ja nauraa höröttelee hetken. “Oh, Josie, that heart of yours must be super heavy, since it’s loaded with not only your own but other people’s potential worries as well. Look at you thinking ‘that poor old Joe, with no friends other than his horses and colleagues, no love, nothing’.”
“Oh no, that’s not what I was - we all know that’s not true!”
“Yeah, shame on anyone who thinks I am old”, Joachim hörähtää.
“And you’ve got like a gazillion friends”, mä mutisen, ja kuulen Rasmuksen pehmeän nauruntuhahduksen. Se rutistaa mua hetken vähän tiukemmin.

Helle velloo yhä painavana ympärillä, mutta olo ei yhtäkkiä ole enää yhtään tukala, kun me hengaillaan vanhan tallin edustalla kesäporukallamme. Joe jakaa meille hilpeitä tarinoitaan ja kyseenalaisia elämänohjeitaan, ja mä tiedän, ettei siinä ihmisessä ole surkuteltavaa soluakaan. Sen elämä on sellaista kuin on siksi, että se tahtoo niin.

“There’s only one thing I know for sure”, Joe höpöttelee parhaillaan sormi opettavaisesti ylhäällä, ja sitten se pitää dramaattisen tauon.
“And what is that”, Rasmus kysyy kuuliaisena, niin kuin Joe aina odottaa meistä jonkun tekevän.
“You need to cut that hideous hair of yours”, Joachim on irvistävinään. “You’re no surfer boy. If you won’t, I still have plenty of time to tie you down to chair and do it myself.”

Meitä naurattaa vähän, paitsi Kajaa, joka ei ole ollut mukana niillä kisareissuilla, joilta Joen sitkeä vitsi Rasmuksen lover/skater/surferboi-tukasta on lähtöisin. Hetken mä tarkastelen varovasti Kajaa mietin, onko se koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi meidän seurassa. Se on ollut tallissa mua pidempään, mutta kisareissuista paitsi jääminen tarkoittaa vääjäämättä myös muutakin kuin sitä, ettei saa kisatuloksia tai ruusukkeita.

Vähän myöhemmin me talsitaan Rasmuksen kanssa ihan kahdestaan takaisin saunaan, jota asunnoksi kutsumme. Ilta alkaa, no, ei sentään viilentyä, mutta laskeutua kuitenkin, ja syödäkin pitää. Mä olen mietteissäni, kun me täytellään pitaleipiä.

“Joe on varmaan oikeassa”, mä sanon, kun me istutaan jo syömässä, ja Rasmus katsahtaa mua pöydän yli. Sen pita on leikattu vähän liian auki, ja täytteet tuppaavat pursuilemaan lautaselle ja sen sormille.
“Ai - pitäisikö mun susta käydä parturissa?” Rasmus kysyy ihmeellisen huolestuneen oloisena.
“Mitä?” mä naurahdan. “Ei, ellet sä halua, tai siis, päätä itse milloin menet. Mutta siitä mun sydämestä.”
Rasmus on hetken hiljaa, enkä mä tiedä, muistaako se, mitä Joachim mulle sanoi. Mä itse otin ne huolettomalla lämmöllä lausutut sanat mukaani ja olen pyöritellyt niitä mielessäni.
“Onko se raskas?” Rasmus kuitenkin yhtäkkiä kysyy, aika hiljaa ja varovainen ilme kasvoillaan.

Mä katson sen kasvoja ja silmiä ja mietin, mitä vastaisin.

“Ei aina”, mä sanon hitaasti. “Joskus vain.”
Rasmus kohottaa toista suupieltään lohdulliseen hymyyn, ja liikahtaa se toinenkin sitten vähän.
“No hyvä, ettei aina. Varmaan kaikilla on joskus.”

Mä vastaan kiitollisella hymyllä. Siinä Rasmus on varmasti aivan oikeassa. Mä en ole huolissani oman sydämeni painosta, en sille lastatuista huolista, mutta silti mä aion olla jatkossa tarkempi, kenen murheita ja mielipiteitä mä kannettavakseni kasaan. Kun mä seuraavana aamuna jätän ihan itse pedin petaamatta, mulla on ihanan uhmakas olo ja mun tekisi mieli lähettää äidille kuvaviesti solmulla lojuvista lakanoista ja puoliksi lattialle valahtaneesta peitosta. Ei mun kuitenkaan tarvitse niin selkeästi tekoani alleviivata; jo se, että mä tiedän itse tehneeni niin, tekee mun olostani aiempaa itsenäisemmän.

tiistai 6. elokuuta 2019

Josefina: Menneen kesän Troy

Kajan kesäihastuksen taru ei kuitenkaan kauan kestä. Mulla ei ole hajuakaan, mihin koko homma lopulta tyssää, ja Rasmuksella tietysti vielä vähemmän, mutta yhtäkkiä Kaja vaan lakkaa tyystin hengailemasta sen Troyn kanssa. Se ei vaikuta mitenkään musertuneelta, vaan pikemminkin vähän ärtyisältä, eikä se kauheasti puhu asiasta. Ei itse asiassa ollenkaan.

Troy siis katoaa kuvioista, mutta yksi on tullut jossain määrin jäädäkseen: David. Sillä ja Rasmuksella kai jotenkin klikkasi, ja mäkin pidän tyypistä, ja se on sillä tavalla sosiaalinen, että kutsuu meitä välillä yksille tai katsomaan jotakin matseja tai milloin mihinkin. Se on oikeastaan aika mukavaa. Ystäviähän ei kai koskaan ole liikaa.

maanantai 5. elokuuta 2019

Josefina: Täydessä vauhdissa

Kello kilahtaa. Meillä on 45 sekuntia aikaa ylittää lähtöviiva. Hengitys sisään, puhallus ulos. Granni tietää, mitä tänne on tultu tekemään. Kesän aikana se on syttynyt aikaratsastusluokissa, ja mä tiedän, että se tekee niin nytkin, jos mä annan sen. Nurmikenttä on ideaalissa kunnossa, puomit 130:n senttimetrin korkeudessa. On hyvä päivä ratsastaa voitosta. Mä usutan Grannin heti alussa kovaan tempoon tietäen, että tamma on nopea. Suurin huoli on pysyykö se irti puomeista, koska varovainen se ei aina ole.

Tänään se kuitenkin irtoaa maasta nopeasti ja kerää etujalat huolellisesti alleen. Se tekee kellontarkkaa työtä, ja niin mäkin. Me viilataan kymmenys aiemmasta johtoajasta.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Josefina: Loppua kohden

Taustaksi: Kallassa 2.8. tapahtunutta - Josefina tapasi kummityttönsä (ja teki siinä sivussa hevoskaupat)

Yhtäkkiä on elokuu. Aika on hypännyt meidän yli. On käsittämätöntä, miten mä ihan vasta jännitin itseni kipeäksi Riesenbeckiä, pomoa ja koko tätä kesää, ja yhtäkkiä se kaikki alkaakin olla ohi. On lähes yhtä vaikea ymmärtää, etten mä kaikista peloistani huolimatta ole tehnyt itsestäni typerystä.

Dierk Mayer pitää mua taitavana.

Se sanoi itse niin, mutta ei mulle, vaan Joachimille. Mä en varsinaisesti kuunnellut salaa, sillä molemmat miehet kyllä näkivät mun olevan paikalla, mutta sitä pomo ei oivaltanut, miten paljon mä pystyin ymmärtämään tai päättelemään niiden saksankielisestä puheesta. Palasia sieltä täältä katosi käännöskyvyttömyyteen, mutta sen mä tajusin, että musta siinä puhuttiin ja siitä, oliko musta yhtikäs mihinkään.

Granni astelee eteenpäin sillä tänään vaihtelun vuoksi ratsastava Rasmus selässään ja mä seurailen Pikin kanssa perässä. Mun olo on mietteliäs. Siksi mä en puhu mitään, tuskin kuuntelen Rasmuksenkaan harvoja sanoja, kunnes mä en sitten enää kykene pitämään ajatuksia itselläni.

”Onko Dierk puhunut sun kanssa?” mä kysyn viipyillen poikaystävältäni, joka vilkaisee mua etäisen kummastuneena olkansa yli.
”Mistä?”
”Jäämisestä.”

Rasmus on hiljaa liian pitkään. Mun kurkkua kuristaa vähän, koska mä ehdin päätellä, että se keskustelu ihan totta on käyty. Tietenkin on.

”Dierkhän sanoi, että se tarvitsee talveksikin varmaan kolmannen ratsastajan”, mä painostan. ”Siis Joen ja Kajan lisäksi. Ettei Joe voi kilpailuttaa kaikkia yksin.”

Rasmus on taas hiljaa. Granni viskaa vähän päätään, ja mä mietin, onko sen ratsastaja jännittynyt. Ehkä ei; ehkä Grannia vaivasivatkin ötökät tai sen oma tammamaisuus eikä Rasmuksen mielialanmuutos.

”Se varmaan haluaisi, että sä jäisit”, mä sanon, ja voi miten synkältä mä yhtäkkiä kuulostankaan. Pikkumustan korva liikahtaa vähän, se kuulostelee mun puhetta, ja niin Rasmuskin, joka ei enää voi olla hiljaa. Vain Grannia ei kiinnosta.
”Niin no ehkä”, Rasmus myöntää, ja mä puren hammasta.

Odotan Rasmuksen jatkavan. Se ei kuitenkaan sano mitään. Mua alkaa kiukuttaa: tahallaanko se pitää mua jännityksessä?

”Mua se ei kelpuuta”, mä lausun kirkkaasti, ja nyt Rasmus käännähtää taas katsomaan mua.

Se näyttää todella häkeltyneeltä. Kaikesta ahdistuksestani huolimatta mä olen siitä vähän imarreltu. Rasmus ei voi käsittää, miksi mä en kelpaisi pomolle. Sehän ei kyllä ollutkaan kuulemassa sitä keskustelua, jota mä silloin kerran päivä tai pari ennen Power Jumpiin lähtöä Grannia ratsastuksen jälkeen riisuessani todistin sivusta.

”Kuulemma mun pää ei kestäisi. En kestä painetta”, lausun asiallisesti, ja sitten taas kirkkaasti ja sisältöön nähden aivan liian kepeästi: ”Ja jotakin siitä, että mä olen nuori nainen.”

Mä voisin vaikka vannoa, että silloin Rasmus hätkähtää. Se ei ole mikään näkyvä, suuri liikahdus, mutta kyllä sen hartiat vähäsen nytkähtävät, ja Granni heittää jälleen päätään ylös ja kiristää askeltaan, kunnes palautuu taas normaaliin käyntiin. Sitten mun poikaystävä kiertyy satulassa ja katsoo mua, hapuilee mun katsetta kulmat sellaisessa kurtussa, joka kertoo että se yrittää oivaltaa jotakin.

”Mitä tuo tarkoittaa?” Rasmus ihmettelee. ”Että sä olet nuori nainen. Onhan Kajakin.”
”Niin”, mä hyväksyn Rasmuksen havainnon. ”Ilmeisesti siinä on tarpeeksi nuoria naisia tähän talliin.”
”Mutta mitä tekemistä sillä on minkään kanssa? Sähän olet vähintään ihan yhtä taitava kuin mä – kuin kuka tahansa… miesratsastaja. Taitavampi kuin mä.”
”Se tarkoittaa, että Dierk on kivikautinen tai ehkä sitä että sitä huolettaa tallin taloudellinen tilanne”, mä laskettelen sanoja suustani niin kuin ne olisivat ihan järkeenkäypiä.

Granni hiipuu pysähdyksiin, ja mä ohjastan Pikiä vähän sivuun ja pysäytän senkin. Rasmus toljottaa mua kulmat yhä kurtussa ja kasvot hirmuisen mietteliäinä ja vakavina. Mä katson parhaaksi selventää tilannetta ja ennakkoluuloja, jotka muhun mitä ilmeisimmin kohdistuvat.

”Se pitää mua lisääntymisikäisenä tytönhupakkona”, mä alleviivaan. ”Niinpä sillä ei ole mitään merkitystä, mihin mä pystyn tai en pysty ja olenko mä parempi kuin sä. Sulta puuttuu kohtu.”

Mä olen katkera. Loukkaantunut. Koskaan eläessäni mä en nähdäkseni ole kohdannut syrjintää vaan ollut pikemminkin aika etuoikeutetussa asemassa, mutta tässä sitä ollaan. Totta puhuakseni enhän mä ole haaveillutkaan loppuelämän urasta Dierk Mayerin tallissa, mutta mua korpeaa silti niin pahasti, että mun tekisi mieli… en tiedä. Mihin kummaan tämän patoutuneen pettymyksen voisi purkaa?

”Niin että jos mä tulisin raskaaksi niin mä olisin tarpeeton kuluerä tai muuten vaan jokin henkilökohtainen pettymys herra Mayerille”, mä kiukkuan, ja Rasmus pudistaa yhtäkkiä päätään.
”Tota mä en kyllä usko. Eihän Dierk ole sellainen”, Rasmus inttää. ”Onhan se vanha, mutta ei kai nyt — ei kai nyt niin vanhakantainen kuitenkaan.”
”Eikö?” mä tivaan tiukasti. ”Eikö tosiaan?”
”No… ei. Ei… kai. Eihän se voisi olla? Ja sitä paitsi ethän sä halua tulla… raskaaksi. Vai.”

Vai.

”Älä säkin aloita”, mä melkein parkaisen.
”Aloita mitä?” Rasmus kysyy ja jos siinä jokin sävyn aavistus on niin ehkä se on epävarmuuteen sotkettua nyreyttä.
”Tuota”, mä puuskahdan ensin, mutta en mä niin lapsellinen ole, että jättäisin asian siihen, kun Rasmus ei selvästikään oikeasti ymmärrä, mikä mua häiritsee. ”Ihan turha sun on alkaa pelätä että muhun iskee hirveä vauvakuume vain koska mä tapaan yhden sellaisen ja satun pitämään lapsista. Mä olen kuitenkin riittävän järkevä tiedostaakseni että se tuskin on ajankohtaista.”
”No en mä ajatellutkaan”, Rasmus kiirehtii sanomaan. ”Ja mä en tajua – miksi pomokaan ajattelisi niin?”

Mä en kykene vastaamaan. Mua sapettaa niin, että itkettääkin vähäsen. Piki steppailee levottomana ja Granni huiskii ärtyneenä hännällään. Siinä me seistään, ruohottuneella hiekkatiellä kahden pellon välissä, eikä mua kiinnosta tippaakaan mitä viljaa ne pellot notkuvat.

”No”, mä aloitan henkäistyäni terävästi syvään, ja kysyn sitten koruttomasti: ”Onko se puhunut sulle jäämisestä? Petaillut paikkaa hyvien hevosten satulassa?”

Dierk pitää Rasmuksesta. Rasmus pitää hyvistä hevosista. Pitää se mustakin, mutta sitä mä en tiedä, kummasta se loppupeleissä pitää enemmän. Me seurustellaan, ja se on kivaa ja ihanaa, mutta kyllähän Rasmuksella on ollut muitakin haaveita kuin tasaisen onnellinen elämä jonkun tytön kanssa. Vieläköhän se tahtoo kilpailla huipulla? Dierkin hevosilla se voisi onnistua. Ja sanoihan se alkukesästäkin, miten se voisi jäädä tänne pysyvästi. Silloin mäkin kuuluin toki kuvioon, mutta nythän me tiedetään, ettei se ole mahdollista.

”No kyllä se jotain siihen suuntaan puhui”, Rasmus myöntää vastahakoisesti. ”Mutta mä luulin, että se puhuu meistä molemmista.”
”Ei”, mä huokaisen päätäni pudistellen ja kerron lannistuneena, mitä mieltä musta ollaan: ”Kuulemma mä olen taitava, mutta liian pehmeä. Murrun paineen alla. Sitkeys puuttuu.”

Rasmus näyttää hirmustuneelta. Mä luulen, että siksi, että pomo puhuu musta sellaista, mutta jos tietäisin paremmin, lukisin sen mielessä pyörivän palopuheenpoikasen siitä, miten mä en saa sillä tavalla hyväksyä kaikkien mielipiteitä itsestäni. Koska mulla ei kuitenkaan ole edellytyksiä sukeltaa sen pään sisään tarkastelemaan siellä kimpoilevia ajatuksia, mä vain painun vähän lysyyn sievän Pikkumustani satulassa ennen kuin kehotan sen liikkeelle ja ohi Grannista, joka lähtee sitten vuorostaan seuraamaan meitä.

”Vastasitko sä sille jo?” tiedustelen sävyttömästi.
”En. Mä sanoin että mietin. Mietitään.”
”Niin, no. Sun pitää miettiä”, ulkoistan päätöksenteon, sillä eihän mulla ole siihen osaa eikä arpaa. ”Kerro sitten mitä päätät.”
”No siis enhän mä voi jäädä?” Rasmus sanoo, ja kaikeksi kummastukseksi mä tirskahdan, sillä niin omituiseen tapaan se kysyvä toteamus lausutaan: jotenkin aaltoillen, vimmaisen päättäväisesti mutta tutisevan epävarmasti, vähän niin kuin Rasmus vääntäisi kättä itsensä kanssa. Ehkä se vääntääkin, henkisesti.

Mä pudistan päätäni ja tunnen yhtäkkiä oloni lempeäksi, vaikka kyllä sitä yhä tahraa epäreiluuden kokemus.

”Mieti mitä haluat tehdä. Mä en voi päättää tätä sun puolesta enkä mä tahdo että sä jätät edes harkitsematta vain koska susta tuntuu, ettet sä jotenkin, en mä tiedä, saisi haluta tätä”, mä sanon, ja vaikka mun olo on surkea, mä kuulostan asialliselta ja siltä kuin mulla olisi koko elämä vakaasti hyppysissäni. Ei ole. Ei sinne päinkään. ”Kyllä sä saat haluta. Sähän viihdyt täällä. Pidät pomosta ja sen hevosista. Voisit edetä pitkälle. Ja me varmaan sitten jatkettaisiin etäsuhteessa, ja, niin, no, kai asiat sitten vaan menisi niin. Jotenkin.”

”Niin no, mutta”, Rasmus vain sanoo, ja sitten se ei osaakaan jatkaa. Mä ymmärrän kyllä. En mäkään osaisi.
”Ravataan”, mä ilmoitan, jotta kummankaan meistä ei tarvitsekaan.

Josefina: Muistijäljet

On vähän hassua, millaiset asiat kesästä tallentuvat muistiin. Pikemminkin kuin kokonaisina, käsikirjoituksenomaisina episodeina kesäpäivät ovat kirjautuneet mieleen pieninä, herkullisina tunnekokemuksina. Rasmuksen kohisevana nauruna, joka on saanut sydämen läikähtelemään ja mielen helmeilemään. Hevosen sileänä, auringonlämmittämänä kesäkarvana kämmenen alla. Kaikkina niinä jumputtavina saksapoppiviisuina, joita on jouduttu kuuntelemaan kyllästymiseen saakka sanoista mitään ymmärtämättä. Jännityksenä ennen rataa, hakkaavana sydämenä radan aikana, radan jälkeen tasaantuvana hengityksenä.

Yhtenä selkeimmistä aistikokemuksista mun kehoni muistaa Joesta huokuvan ulkoilman miedontaman tupakantuoksun niiltä illoilta, kun me ollaan käyty hämärissä pubeissa kapeilla kaduilla. Syystä tai toisesta se tuoksu yhdistyy mun mielessäni turvaan. Ihan sama missä ollaan, Joen läsnäollessa ei ikinä pelota.

perjantai 2. elokuuta 2019

Rasmus: Lopun alussa

Power Jump oli mennyt mun osalta niin surkeasti, että oli ihanaa palata Saksaan. Lady oli vetänyt kierrokset kaakkoon ensimmäisellä esteellä ja Sasu taas ei ollut jaksanut jalkojaan nostaa, eikä Ankankaan suorituksessa ollut mitään kehumista. Braniin mä olin ihan tyytyväinen - mestaruusluokan rata oli sille vielä varsin tekninen, ja se tsemppasi hyvin vaikka tuntuikin vähän väsyneeltä matkasta ja karsintaluokasta.

Josefina oli ratsastanut upeasti ja pärjännyt hyvin eritoten Grannin kanssa, ja samaan aikaan kun mä olin niin kovin pettynyt omaan suoritukseeni, mä olin tyttöystävästäni ihan sairaan ylpeä. Niin tuntui olevan Joekin, jonka oma suorittaminen oli viikonlopun aikana ollut korkeintaan alhaista keskitasoa. Sitä ei asia tuntunut haittaavan, mutta mun tunteet olivat kahtiajakoiset: toisaalta oli ihanaa päästä poistumaan maasta kisakatastrofin jälkeen, toisaalta hävetti palata pomon tallille ilman yhtään rusettia.

Pomoa ei onneksi ihan hirveästi mun/meidän menestys tai epämenestys kiinnostanut, joten me jatkettiin hommia niin kuin ennenkin. Ratsastamista, hyppäämistä, kisoja, aikaisia aamuja ja myöhäisiä iltoja. Välillä mua väsytti, koska kieltämättä matka oli ollut pitkä ja unet vähissä, mutta joka aamu mä nousin sängystä edelleen iloisen hämmentyneenä siitä, että mä todella olin täällä Riesenbeckissä; että mä olin täällä Josefinan kanssa.

Pitkään sitä iloa ei kyllä enää kestäisikään, mä aloin ajatella yhä useammin.

Paljonko oli enää jäljellä? Kaksi viikkoa? Vähemmän?

Mä en ollut ensinkään varma, halusinko mä palata Suomeen. Kallaan. Pitäisikö mun palata?

Josefina: Uusi ystävä

Seuraavan kerran me vietetäänkin rantapäivää porukalla. Rasmus osoittaa olemassaolonsa saapumalla paikalle Kajan ja mun kanssa, ja varmuuden vuoksi mä pidän sitä aika paljon kädestä, ja jos se menee uimaan niin sitten menen mäkin. Me ei kuitenkaan takuulla kähmitä toisiamme sillä tavalla muka huomaamattomasti kuin Kaja ja sen kesärakastaja. Johonkin pitää raja vetää.

David rupattelee Rasmuksen kanssa tosi kivasti, ja mä alan tuntea oloni vähän noloksi. Mähän olen hätääntynyt ihan turhasta ja syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun! Olo kevenee ja alkaa hymyilyttää. On hyvä päivä. Meillä on hauskaa, ja mulla on ihana ja hitsin upea poikaystävä, eikä David ole muhun ihastunut. Hyvää elämää!

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Josefina: Seikkailulla

Muutaman päivän vapailla me lähdetään seikkailulle. Ajamme Joachimin kehumaan kohteeseen (jos nyt pidetään kehuna lausuntoa “perfect for gooey lovebirds”) ja sovimme, että puhumme kaikesta muusta kuin hevosista. Tietysti me sorrutaan ratsastuskeskusteluun heti ensimmäisellä lounaalla. On sentään virkistävää nähdä toisemme muussa kuin ratsastusasussa. On kuuma päivä, ja mun kepeä kesämekko saa Rasmuksen villiksi. Mä ajattelen, etten vastaisuudessa muuta käytäkään kuin mekkoja silloin kun me ollaan poissa tallilta. Mitään erityisen merkittävää ei tapahdu. Kuljeskelemme vanhoilla kujilla, käymme terassilla kanavan varressa, elämme ilman aikatauluja. Eksymme kerran, mutta ei se haittaa, koska löydämme hauskoja pieniä kuppiloita. Se on musta ehkä kesän kolmanneksi kirkkain kohokohta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Josefina: Aurinkoa sateeseen | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Juuri ennen kuin mun on määrä siirtyä valmistautumaan rataan Grannin kanssa, alkaa sataa. Kaikesta päätellen se on ohimenevä sadekuuro, sellainen, että taivas vain vähäsen ropsauttaa vettä niskaan muistuttaakseen, että pystyy siihen. Vasta isommissa luokissa kilpaileva ja meitä nyt täysillä kannustava Joachim kurtistelee kulmiaan, kun mä viimeisen verryttelyhypyn jälkeen ratsastan sitä kohti valmiina siirtymään hevosineni kohti derbykenttää.

”Bad luck”, Joe puuskahtaa myötätuntoisena. ”A day of sunshine and now this.”

Mä istun seesteisenä hevoseni selässä ja kohautan pienesti olkiani.

”It’s okay. Really. I don’t mind.”
”Feeling confident?” Joachim kysyy, ilahtuneena ennen kaikkea mutta kai myös vähän yllättyneenä, sillä sekin jo tuntee mun (surkeat) kisahermot.
”Yeah”, mä sanon mietittyäni vain häviävän pienen hetken verran.

Mulla on hyvä tunne. Se johtuu paitsi siitä, että Granni tuntuu olevan avuilla, myös siitä, että mä tiedän, että viikonlopusta jää kuitenkin hyvä fiilis. Aamuinen paniikki on kadonnut, kun mä olen päässyt ratsastamaan ja muistanut Power Jump -huuman.

Viimevuotinen kilpailumatka Kanadaan on kirjottu kymmeniksi ihaniksi pieniksi ja suuriksi muistoiksi. Se oli mun kesäni kohokohta, eikä vain siksi, että mä voitin (ja oikeastaan vain hyvin vähän siksi). Mulla oli silloinkin kolme huikean hienoa hevosta, joiden omistajat luottivat siihen että mä suorittaisin niiden kanssa vaadittavalla tasolla. Itse en luottanut, mutta osoitin sitten kuitenkin olevani enemmän tai vähemmän odotusten mittainen. Meitä oli hyvä porukka matkassa muutenkin, Nita ja Heidi ja Inna ja kaikki muut, ja Rasmus, johon mä olin kauhean pihkassa. Siinä taas reissun hienoimpia muistoja: kun Rasmus istui mun viereeni siellä puistossa voittoa juhlittaessa ja mun vatsanpohja oli yhtäkkiä täynnä kaikkea kepeää ja lepattelevaa; kun Nita ilmaisi vaivaannuttavalla kysymyksellään, että senkin mielestä meidän välillä oli jotakin; kun mä uskaltauduin koskettamaan Rasmuksen kättä, mikä ei ehkä olisi ollut jollekin lainkaan ihmeellistä mutta mulle oli; ja kun me sieltä reissusta palatessamme tiedettiin menevämme treffeille. Huisia.

Tänä vuonna moni asia on toisin, mutta tervehtiessäni tuomaristoa mä ehdin vielä ajatella, että oikeastaan kaikki on kääntynyt vielä parempaan suuntaan.

Mulla on enemmän kokemusta ja kilpailurutiinia. Mä olen tehnyt tätä koko kesän, verrytellyt hevosia ja ratsastanut ratoja ratojen perään. Tämä kaikki on mulle nyt niin tuttua, ja tällä kertaa ei vain toiminta, vaan myös ympäristö ja ihmiset.

Täällä Auburnissa, koti-Kallassa, ovat läsnä kaikki, ja vaikka kaikkiin sisältyy väistämättä myös pari pelottavaa tai muuten inhaa tyyppiä, tapahtuma tuntuu jotenkin vielä yhteisöllisemmältä. Näen jatkuvasti tuttuja kasvoja, ja kai heistä nyt edes joku toivoo minunkin onnistuvan. Ja mitä tulee tämänhetkiseen kilparatsuuni: Grannin vanhempien sijaan kilpailen tänä vuonna hevosella itsellään. Mun tammani on ehkä vasta kuusivuotias ja ensimmäistä kertaa tällaisissa isoissa kilpailuissa, mutta sen askel on niin tolkuttoman itsevarma, etten mä epäile hetkeäkään, etteikö se olisi tähän kaikkeen valmis. Mä liikautan kättäni nopeaan silitykseen, ennen kuin kannustan hevosen laukkaan.

Tihkusateen saattelemana me kierretään derbykenttää ja valmistaudutaan ylittämään ensimmäinen este. Sen jälkeen kaikki tapahtuu omalla painollaan. Me joko saadaan hyvin rytmistä kiinni tai sitten ei, ja musta kyllä tuntuu, että saadaan.

Ja jos vaikka ei saataisikaan, niin ainakin mä tiedän, että lohtu on lähellä.

Ihastuksesta on tullut poikaystävä, ja kävi miten tahansa, Rasmuksella on velvollisuus halata mua radan jälkeen heti kun se omilta starteiltaan ehtii. Tietysti mä toivon, että halaus on riemukas onnitteluhali sen kunniaksi, että meillä molemmilla on mennyt niin hitsin hyvin, mutta lohtuhalauksissakin on oma taikansa.

Mutta ei nyt vielä ruveta haikailemaan lohdun perään. Ensin me hypätään, ja toivottavasti hiton hyvin. Tätähän me ollaan kokonainen vuosi odotettu.

Granni kvaalautui 120:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Rasmus: Hormonihuuruissa | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Isabellan hevonen Ankka, joka oli ollut mun mukana Saksassa kisaamassa alkukesän, oli ollut alusta saakka määrä astuttaa samalla reissulla ennen kuin se palaisi Power Jump -kisojen yhteydessä kotiin Auburniin. Ongelmana vain oli se, ettei sopivaa oria tuntunut löytyvän mistään.

Mä tiesin, että Isabella oli tarkka Ankan tulevan varsan isäoriista. Se etsi ja etsi, ja mä olin valmiina tarvittaessa kuskaamaan tamman jonnekin päin Keski-Eurooppaa astutusta varten, mutta lähtökäskyä ei koskaan tullut. Isabella etsi jotain poikkeuksellisen hienoa, ja niin paljon kuin mä halusinkin auttaa, en mä kehdannut edes yrittää heitellä omia ehdotuksia sekaan. Isabella tietäisi kyllä, mitä haluaisi, kunhan vain törmäisi sopivaan hevoseen yöllisillä Google-retkillään.

Lopulta ratkaisu löytyi paljon lähempää kuin mä olin koskaan osannut kuvitellakaan.

Isabella nimittäin ilmoitti, että tulevan isäorin nimi oli Plein de Charme E ja orin omistaja toisi sen astumaan Ankan itse.

Se olisi ollut ehkä jopa oudon hyvää palvelua, ellei hevosen omistaja olisi ollut Alexander Rosengård – mun tyttöystävän Josefinan veli. Se oli pyyhältänyt hevosineen pitkin Eurooppaa koko kesän, ja viikko ennen Power Jumpia se pyyhälsi alle vuorokaudessa meidän luokse Pohjois-Saksaan. Mä en ollut välttämättä hirveän ilahtunut Alexanderin tapaamisesta, kun mä en edelleenkään tiennyt pidinkö mä siitä vai en, mutta Ankka sen sijaan oli orista innoissaan. Hevoset hoitivat homman kotiin ja me kaikki oltiin suhteellisen varmoja, että Ankka kyllä tiinehtyisi – ainakaan yrityksen puutteesta se ei jäisi kiinni.

Harmi vain, että Ankka oli Power Jumpin koittaessa edelleen aivan järkyttävässä kiimassa. Muuten niin sopuisasta tammasta oli kuoriutunut hormoninhuuruinen hirviö, joka huusi kaikille vähänkin oria muistuttaville nelijalkaisille ja jaksoi keskittyä tekemiseen ehkä kolme sekuntia kerrallaan. Erityisen innoissaan se oli aina, kun Plein de Charme sattui kimon näköpiiriin. Mä yritin verryttelyssä ratsastaa Ankkaa reippaasti eteen, niin että se unohtaisi pörisemisen, mutta eihän se unohtanut. Tietenkään.

Niinpä mä ratsastin tulevan varsansa isän perään kuikuilevan Ankan estekentälle, kun meidän lähtövuoro koitti, ja toivoin lähinnä parasta. Ehkä Isabella olisi niin onnellinen (toivottavasti) tiineenä olevasta tammastaan, ettei sitä yksi kisatulos paljoa enää hetkauttaisi. Ankalla oli kesän ajalta muutama rusetti jo tuliaisina todistamassa, että en mä ollut ihan onnistunut sitä pilaamaankaan. Ja jos Power Jumpin startti menisi ihan penkin alle, ainahan mä voisin syyttää Alexander Rosengårdia oreineen.


Ankka kvaalautui 140:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.

Rasmus: Vuosi sitten | PJ19


Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Oli hauskaa palata Branin kanssa takaisin Auburniin. Vaikka Kalla oli pieni paikka, isot kisat pukivat kartanoa hyvin. Perijättäret suorastaan sädehtivät ihmisjoukossa purjehtiessaan ja jos niillä olikin kisajärjestelyiden johdosta stressiä, sitä ei todellakaan huomannut. Kaikki oli viimeisen päälle mietittyä, järjestelyt toimivat, sää suosi, palkinnot olivat upeita ja esteet vastamaalattuja. Vaikka mä olin kesän aikana päässyt kisaamaan yksissä jos toisissakin kekkereissä, Power Jumpissa oli suuren maailman tuntua.

Mä odotin innolla, että pääsisin hyppäämään Branin kanssa. Nuori ori oli mennyt Saksan-viikkojen aikana hurjasti eteenpäin ja mä halusin näyttää kaikille, mihin se pystyisi nykyään. Toivottavasti se ei jättäisi mua pulaan tälläkään kertaa, vaan hyppäisi niin hyvin kuin se vain osaisi.

Edellisvuoden Power Jumpissa mä olin kisannut vielä Laralla, joka sittemmin oli jännevamman vuoksi siirtynyt siitoskäyttöön. Tamman ajatteleminen sai mut vähän haikeaksi – Lara oli monella tapaa mun sielunkumppani. Toisaalta vuosi sitten mä en ollut vielä nähnytkään Brania, joka oli ylittänyt odotukset ja kasvoi päivä päivältä paremmaksi, joten ehkä kaikella sitten tosiaan oli joku hämmentävä, itsensä myöhemmin selittävä tarkoitus.

Edellisvuoden Power Jumpissa mä olin varovaisesti vasta tutustunut toisen kartanon tyttöön, Josefina Rosengårdiin. Nykyisin se Josefina Rosengård oli mun tyttöystävä. Mä tiesin, että se katsoisi mun ja Branin suorituksen jännityksestä hammasta purren ja myötäeläisi mukana, kävi miten kävi, niin kuin mä tein sen suoritusten kohdalla.

Oli hauskaa palata Branin kanssa takaisin Auburniin, mutta erityisen hauskaksi sen teki tieto siitä, että me ei viivyttäisi pitkään ennen paluuta Saksaan. Parin päivän päästä me oltaisiin taas Keski-Euroopan sykkeessä ja ratsastettaisiin päivät läpeensä, omia ja toisten hevosia, ja nautittaisiin melkein joka hetkestä. Välillä musta tuntui, etten tiennyt, haluaisinko palata siltä reissulta Suomeen enää ollenkaan.

Vuosi oli vienyt mut, Josefinan ja hevoset pitkälle ja takaisin.

Missäköhän me oltaisiin, kun ensi vuoden Power Jump koittaisi?

Bran kvaalautui 120:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.