keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Rasmus: Myrskyn silmässä

Kisaturnee lähestyi, eikä kokeneita kisahevosia – Silveriä, Pupua, Ykköstä, Lätsää – hyppyytetty enää juurikaan. Niiden osalta treeni oli tehty jo paljon aiemmin, joten lähinnä me pidettiin ne kevyillä sileän treeneillä ja maastoilulla vetreinä ja tyytyväisinä, valmiina matkaa varten. Josefinalla oli edelleen kädet täynnä töitä kolmivuotiaiden kanssa, ja mä olin saanut hypätä jonkun kerran Philillä ja tehnyt Grimin kanssa viimeistelytreenejä. Kaja ei ollut järjestelyyn tietenkään täysin tyytyväinen, mutta se oli siksi aikaa siirtynyt nuorten orien parista ratsastamaan lähinnä GP-tason Karinaa ja Giniä, ja laatuhevosilla viilettäminen vaikutti saavan sen paremmalle tuulelle.

Carri ja mä oltiin päästy liki kohtuulliseen yhteisymmärrykseen pomon avustuksella. Se oli ratsastanut oria muutaman kerran itse ja pitänyt sitten mulle pari valmennusta, joihin oli sisältynyt kohtuullisen kovasanaista palautetta ja mun osalta myös muutama lähinnä itselleni suunnattu kirosana, mutta sen jälkeen hevonen oli taas hypännyt paremmin. Vaikka mä olin miettinyt jättäväni Carrin Graubachiin, pomo oli käskenyt ilmoittamaan sen 140-luokkiin, kerta hevonen sillä tasolla oli, ja ratsastamaan itse omalla tasollani. Vaikka musta välillä tuntui, että se taso oli 80 sentin Pollux-luokka, mä tein työtä käskettyä.

Saksassa oli ollut kesäkuun puolivälin jälkeen pelkkää hellettä aamusta iltaan ja joskus öisinkin. Vissya ja aurinkorasvaa meni litratolkulla, samoin kuin hevosten elektrolyyttijauheita, suolaa ja hyttysmyrkkyä. Jossain määrin helteeseen tottui ja hiestä litimärkänä olemisesta tuli mulle luonnollinen olotila, mutta paikoin keli oli näännyttävä. Aina välillä säätiedote lupaili sadetta, mutta sitä ei koskaan tullut, ja taivas hehkui helteisen vaaleansinisenä päivästä toiseen.

Kunnes keskiviikkona alkoi tapahtua: mä olin juuri tekemässä viimeistä estetreeniä Carrin kanssa ennen kisoja, kun horisonttiin alkoi kasaantua pilviä. Aluksi ne olivat vaaleanharmaita ja osin kellertäviä, mutta kun mä olin viimeisen linjan ja loppuravien jälkeen siirtänyt Carrin käyntiin ja antanut sille pitkän ohjan, pilvet olivat muuttuneet mustiksi. Jyrinä kuului aluksi kaukaa, mutta jo muutamassa minuutissa pilvet olivat suoraan Graubachin päällä uhkaavina, viimeisenä tyynenä hetkenä ennen myrskyä.

Tuuli nosti kentän hiekan ilmaan pyörteiksi ja lennätti sitä suuhun ja silmiin. Carrin loppukäynnit jäivät kesken, kun mä hyppäsin alas sen selästä ja lähdin juoksuttamaan sitä kohti tallia juuri, kun ensimmäiset pisarat kopsahtelivat mun kypärään. Josefina tuli mua vastaan tallikäytävällä Joe perässään ja heitti mulle riimun.

”Hevoset pitää hakea äkkiä sisään”, se sanoi. ”Nyt se myrsky sitten tulee.”

Mä jätin Carrin varusteet päällä karsinaan odottamaan ja ampaisin Josefinan ja Joen perässä pihalle. Kymmenissä sekunneissa muutama pisara oli muuttunut maailmanlopun kaatosateeksi, joka kasteli meidät läpikotaisin siinä ajassa, mikä meillä kesti spurtata tarhoille. Jester ja Fling laukkasivat hännät soihtuina tarhojaan ympäri ja Kidkin, joka oli elämässään ehtinyt nähdä jo kaikki säät ja paljon enemmänkin, pyöri omansa edustalla korvat luimussa ja puhisi levottomana, kun mä menin ottamaan sitä kiinni.

Kid ampaisi heti portilta kohti tallia niin, että mä olin menettää tasapainoni. Riimunnaru valui mun käsien välistä ja poltti kämmenpohjia samalla, kun elämä vilahteli mun silmien edessä. Musta tuskin jäisi jäljelle mitään, jos mä päästäisin mittaamattoman arvokkaan hevosen karkuun – oikeastaan silloin olisi sama kuolla itse vaikka salamaniskuun. Viime hetkellä mä onnistuin nykäisemään vastaan ja sain Kidin käännähtämään takaisin mua kohden. Ori levitteli sieraimiaan ja nosti päänsä korkeuksiin, mutta mä kaikkien mahdollisten ohjeiden vastaisesti kiersin riimunnarun käteni ympärille – murtunut ranne tai käsi olisi pieni murhe vaihtoehtoisen katastrofin rinnalla – ja puristin sitä sormet valkoisina. Kid tanssahteli mun rinnalla kilometreiltä tuntuvan matkan tallia kohden sadepisaroiden muuttuessa rakeiksi ja sitten takaisin vedeksi, ja kun me lopulta oltiin saatu kaikki kolme hevosta karsinoihinsa turvaan, mä huomasin mun käsien tahtomattanikin tärisevän vähän.

Kun mä oltiin tarkistettua hevosten kunto ja mä olin hoitanut Carrin pois, me seisottiin Josefinan kanssa tallin ovilla katsomassa luonnon ihmeellistä ja voimakasta näytelmää kylki kyljessä. Salamat halkoivat teräksenharmaata taivasta niin laajalti, että hetkeksi koko maailma muuttui siniseksi. Kului sekunti tai kaksi, ja sitten jyrisi. Tuuli taittoi puut kymmenien asteiden kulmaan, ja taivaalta ryöppyävä rankkasade hakkasi kuivunutta maata aaltoina. Hiekalla ei ollut mitään mahdollisuuksia imeä sitä sisäänsä riittävän nopeasti: piha muuttui yhdeksi jättimäiseksi lammikoksi, jonka pintaa pisarat rummuttivat.

”Are you afraid?” Joen ääni kuului meidän takaa, ja samassa se kaappasi meidät molemmat kainaloonsa. ”Don’t be afraid! I’ll protect you.”

”We’re not afraid”, mä pyristelin irti hikisestä halauksesta.

”Should we then dance in the rain?” Joe ehdotti seuraavaksi ja tarttui Josefinaa kädestä. Hetkessä se hullu oli vetänyt Josefinan mukaansa rankkasateeseen ja pyöritti sitä villisti ympäri. Yhdellä kierroksella se tarrasi mua paidanhelmasta ja nykäisi, ja vaikka mä olin välissä ehtinyt hitusen kuivahtaa, mä olin sekunneissa jälleen läpimärkä.  

Useamman viikon hellejakson lämmittämällä iholla kylmä sade tuntui kieltämättä ihan hyvältä, mutta silti mä toivoin, ettei me jouduttaisi myrskyn silmään enää toista kertaa.

 

maanantai 14. kesäkuuta 2021

Rasmus: Kalat vedessä ja maalla

Ensimmäiset kaksi viikkoa Saksassa menivät kuin siivillä. Jotenkin musta tuntui, että erityisesti tällä kertaa mä solahdin tallin arkeen kuin kala veteen. Siitä huolimatta, että suuri osa tammoista oli varsalomalla, hevoset olivat pitkälti tuttuja ja erityisesti Ykkösen kanssa mä olin heti löytänyt yhteisen sävelen. Jos ei laskettu pomon hiuksianostattavaa sisarentytärtä, jota mä en mielellään ajatellut ollenkaan, talliporukka ei ollut liiemmin vaihtunut, ja jopa meidän kesäasunnon kaapeista löytyi mun sukkia ja yhdet kisahousut, joita olinkin etsinyt kerran talvella. Kaikki oli ennallaan ja sitten kuitenkin sopivasti muuttunut, mennyt eteenpäin niin kuin elämän kai piti mennä.

Josefinakin tuntui viihtyvän hyvin ja oli selvästi löytänyt paikkansa nuorten hevosten satulasta. Cash ja Phil olivat oppineet taas paljon uutta sitten viime näkemän, ja Josefinan työ Fionan ja Divan kanssa oli alkanut lupaavasti. Niiden kanssa ei ollut mikään kiire ja Josefina oli saanut tehdä pohjatyöt haluamassaan tahdissa perusteellisesti, mikä näkyi rentoutena hevosissa ja toisaalta myös läheltä piti -tilanteiden vähyytenä. Siitä mä olin erityisen kiitollinen, sillä mä en saattanut vieläkään uskoa, että Josefinan kylkiluut olivat lopullisesti parantuneet eivätkä saattaisi katketa kolmeen osaan hetkenä minä hyvänsä. Pomo vaikutti tyytyväiseltä Josefinan kädenjälkeen ja oli kehunut Pikiäkin, mikä oli selvästi kohottanut Josefinan itseluottamusta ja kisaintoa.

Sille ehkä olikin tarvetta, sillä Antwerpenin kisoihin oli enää vajaa kaksi viikko aikaa, ja sieltä me taas jatkettaisiin suoraan Pariisiin. Pomo oli päättänyt laittaa Josefinalle kisattavaksi vain Pisanjin, joka oli muuttunut jos mahdollista entistäkin vitivalkoisemmaksi ja vauhdikkaammaksi. Joachim hyppäisi Silverillä, Pupulla ja Lätsällä, ja Merit oli luojan kiitos saanut Oberonin vaivoikseen ja toisi sen suoraan Pariisiin yhdessä Nottin ja Flingin kanssa. Mä taas ottaisin ratsuikseni Ykkösen ja Grimin, mikä oli saanut Kajan luomaan muhun jo nyt kitkeriä katseita. Viimeisenä hevosena rekkaan me mahdutettaisiin Carri, jos mä vain pääsisin orin kanssa samalle sivulle ennen lähtöä.

Vaikka pomo ei ollut vielä sanonut mulle asiaa suoraan, mä tiesin, ettei se ollut kovin tyytyväinen Carrin edistymiseen vuoden aikana ja todennäköisesti kuvitteli mun laiskotelleen koko talven. Oli totta, ettei ori ollut nostanut tasoaan kummoisesti edelliskaudesta, mutta mä olin pitkään ajattelut sen johtuvan ikävaiheesta ja siitä, että suurin kiihdytys 140-tasolle oli jo tehty. Jokainen viisi senttiä lisää estekorkeutta vaatisi paljon treeniä ja kisakokemusta, jota me ei oltu oikein talven aikana halleissa saatu, ja siltikin saattoi olla, että orin maksimikapasiteetti saavutettaisiin jossain vaiheessa ennen GP-tasoa. Mutta oli totta, että joku oli mättänyt Carrin kanssa viime aikoina. Mä en nähnyt orin kanssa paikkoja enkä osannut ratsastaa sitä esteille niin, että olisin tehnyt hyppäämisen sille helpoksi. Mun ja sen meno oli jotenkin kulmikasta ja töksähtelevää, niin kuin kalan kuivalla maalla, eikä me tehty yhteistyötä vaan lähinnä kiristettiin toistemme hermoja.

Pomo oli ehtinyt katsomaan mun ja Carrin perään jo pariin otteeseen, mutta suuria läpimurtoja ei ollut tullut. Eikä tullut maanantainakaan, vaikka hevonen hyppäsi kohtuullisen virheettömästi ja mäkin ratsastin kai kohtuullisen hyvin, päätellen siitä, ettei pomo viitsinyt alkaa ripittää mua valmennuksen lopuksi vaan rypisti kulmiaan ja ehdotti, että kokeilisi Carria itse seuraavana päivänä.

”Miltä tuntui?” Josefina kurkisti Carrin karsinaan, kun mä olin kiinnittämässä kylmäyssuojia sen jalkoihin.

Mä huokaisin. ”Ehkä vähän parempi. En mä tiedä, mikä on vialla, mutta ei Carri hyväkään ole. Aika turhauttavaa. Pomo hyppää sen itse huomenna.”

”Höh”, Josefinakin kurtisti kulmiaan. ”Ehkäpä se keksii mitä tehdä. Joe kyseli vielä maastoseuraa, kiinnostaako?”

Hetken verran olin jo vastaamassa, etten jaksaisi, mutta ehkä kunnon kiitolaukka Graubachin hiekkasuoralla saisi ajatukset pois hankaluuksista Carrin kanssa. ”Mennään vaan”, mä myönnyin.

”Kiva! Jester vai Gin? Joe ottaa kuulemma Zilverin.”

”Jester”, mä valitsin kahdesta tuulennopeasta orista vielä nopeamman. Vaikka Jester oli hypätessä ärsyttävänkin halukas lisäämään vauhtia jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa käänteessä, maastoratsuna se oli ehkä tallin parhaita. Sen kyydissä tuskin ehtisi ajatella muuta.

Ja kun me sitten puolta tuntia myöhemmin kiidettiin laukkasuoraa kaukana tallin hollantilaisorien edellä, kaikki maailman murheet jäivät roikkumaan taaksemme Jesterin kavioiden nostattaman pölypilven kanssa. Jos jossain Carrin ihmeelliset ongelmat selviäisivät, niin Riesenbeckissä, ja jos joku osaisi auttaa ratkomaan niitä, olisi se tietenkin itse Dierk Mayer.

tiistai 8. kesäkuuta 2021

25

"Oho, vau", Josefina naurahtaa astuessaan tallin toimistoon, ja käännähtää hymyilemään leveästi Rasmukselle. "Musta tuntuu, ettei me saadakaan puhuttelua."
"Älä?" Rasmus sanoo, ja hymy on jo tarttunut.

Pomo on edellisiltapäivänä kehottanut vakavailmeisenä tulemaan aamulla toimistoon. Rasmus on hänen poistuessaan todennut Josefinalle: "Kivaa, kesän ensimmäinen puhuttelu." Josefina on vain naurahtanut eikä ole sanonut mitään omista aavistuksistaan.

"Juu ei", Josefina hymähtää ja astahtaa peremmälle päästäen poikaystävänsäkin toimistoon, missä Joe puhaltaa veretseisauttavasti paperipilliin ja heittää Rasmusta juhlahatulla. Loput, kuten pomo ja Merit, toivottavat hyvää syntymäpäivää hieman hillitymmin.
"Birthday boy! Another year older, yet just as wise as you were yesterday", Joachim naljailee, ja pysähtyy pohtimaan: "In fact, I'm not sure I've seen any development in the past seven years."
"Says the man, who doesn't even age, let alone gain wisdom", Kaja virkkaa viitaten siihen, kuinka Joachim on yhä omien sanojensa mukaan 28-vuotias (kuten taisi olla jo Rasmuksen tullessa Saksaan ensimmäistä kertaa vuosia ja taas vuosia sitten).
"Oh, cool, thanks everyone!" häkeltynyt Rasmus kiittelee. "Even Joe."
"What do you mean 'even'? I was the mastermind behind all this", Joachim väittää, ja pomo yskäisee pienesti, mikä saa Joen kohauttamaan olkiaan. "Well, it might've been Josie who reminded us about the special day and Dierk maybe bought the cake, but I brought the whistle and hat. Put it on. You'll have to wear your birthday hat all day long. If you don't, none of your wishes come true, that's the rule."
"I'm quite sure I'll have to wear a helmet when I ride", Rasmus huomauttaa, ja saa Joachimin myöntymään siihen, ettei paperihattua tarvitse pitää ratsailla.

Kakkutarjoilu toimistossa on kelpo tapa aloittaa päivä.
"We could start having weekly cake day", Joe haaveilee. "Rasmus, could you turn 25 every week?"
"Or maybe you could finally turn 50 after being 28 for the last two decades or so", Rasmus ehdottaa viattomasti ja kirvoittaa syvältä kumpuavan naurunhörähdyksen itsestään Dierk Mayerista.

Joachim on vähällä pökertyä pöyristykseensä. Hetkeen saksalais-englantilainen suupaltti mieheksi ei saa sanaa suustaan, mikä on ennenkuulumatonta ja hulvatonta. Josefina kikattaa suutaan tuloksettomasti aukovalle kesäkollegalleen ja viimeistään silloin alkavat Rasmuksenkin suupielet nykiä.

"Fifty! How dare you", sydänjuuriaan myöten järkyttynyt Joe suhahtaa ja ryhdistäytyy sitten väittämään ylevästi: "Besides, that's impossible. I don't age, remember?"
“Oh. Right”, Rasmus sanoo kuivasti.

Vaikka ajan kulku ei tietysti Joachimia kosketakaan, kello kuitenkin tikittelee menojaan, eivätkä kakkukahvittelut kestä ikuisesti. Edessä on kokonaisen päivän edestä työtä. Hevosia piisaa kaikille ratsastettavaksi ja hoidettavaksi. Josefina on erityisen innoissaan omasta päiväohjelmastaan, sillä hänellä on alkaimaisillaan Joen sanoja lainatakseen "baby day". Josefina työskentelee tallin nuorimmaisten kanssa: aloittaa Divasta ja Fionasta, hyppää sitten hieman hitaasti käynnistyvällä Cashilla ja saa sen jälkeen nautiskella sileäntyöskentelystä kokeneen Silverin kanssa eskarilaisten välissä. Vaan kokeneen konkariratsun jälkeen on vuorossa taas yksi nelivuotias.

Cashin täysiverinen ikätoveri Phil on hontelo, kimo ja hellyyttävän kiltti. Josefina on ratsastanut sillä jo useamman kerran tulonsa jälkeen, ja tahtoo kovasti pitää miellyttämisenhaluisesta, herkästä hevosesta. On vain hivenen ongelmallista, että Phil on niin varovainen, että se kaipaisi ratsastajaltaan enemmän itseluottamusta kuin Josefina osaa edes kuvitella itsellään voivan olla. Hän on ratsastanut pikkiriikkisestä asti ja kohdannut monenlaisia hevosia, mutta Phil saa Josefinan jännittämään tavalla, jota hän ei muista muiden hevosten kanssa kokeneensa. Pomon kaiken näkevä ja takuulla arvioiva katse ei helpota. Josefinan ja Philin esteharjoitukset menevät pahan kerran mönkään.

Tuntuu lohdulliselta päästä tutun ja mukavan Pikin selkään sen fiaskon jälkeen. Musta tamma on ainakin menossa! Jo kahden ensimmäisen innokkaan hypyn jälkeen Josefina havaitsee hengittävänsä vapaammin. Alkuverryttelyn jälkeen hän on valmis lähtemään vaikka heti kilparadalle vauhdikkaan ja ennen kaikkea itsevarmalta tuntuvan ratsunsa kanssa. Pikilläkin on ollut epävarmuuden hetkensä, Josefina muistaa hyvin, mutta toisin kuin Phil, se ei käperry hermostuessaan huolisykkyräksi. Josefinasta on helpompaa ratsastaa hevosta, joka reagoi epävarmuuteen lisäämällä vauhtia, kuin täysiverioria, jonka reaktio on sama kuin hänellä itsellään: lamaantuminen.

Josefina ratsastaa kolmoissarjalle kieli keskellä suuta. Pomo häilyy näkökentän laitamilla. Josefina havaitsee miehen seisovan kädet puuskassa ja pää kallellaan, ja on parempi olla katsomatta pomon ilmettä sen tarkemmin. Edelliskierroksella Piki kiihdytti omia aikojaan, jäi kauas sarjan A-osasta, venyi sen yli ja yritti virkaintoisena kivuta B-osankin yli. Siihen ei hyppy enää riittänyt. Puomien kolina ja pikemminkin puolitoista kuin kaksi laukka-askelta saatteli ratsukon C-osalle, joka sekin putosi, sillä niin läheltä ei enää loikattukaan yli sen kokoisesta esteestä.

“Completely out of control”, puuskaisi pomo siihen, ja nyt Josefina tekee kaikkensa, jotta sama ei toistu.

Pieni pidäte saa Pikin kuulostelemaan taakse. Se ottaa avun vastaan Josefinan suureksi helpotukseksi, eikä kiihdytä kuten edelliskerralla. Tasaisemmasta laukasta hypytkin onnistuvat paremmin. Ratsukko löytää oikeat paikat eikä kolmoissarja tunnukaan yhtään hankalalta. Pikin kanssa ongelmien ratkaiseminen on helppoa, vaikka tietystikään edes sen kanssa kehittyminen ja ratsastaminen ei ollut niin helppoa ja suoraviivaista, että kertaalleen korjattu ongelma olisi johtanut pysyvään onnistumisten auvoon.

“We’ll work on her balance and strength”, Dierk Mayer ilmoittaa määrätietoisesti, kun Josefina antaa Pikin venyttää itseään ravissa pidemmälle ohjalle. Nuori ratsastaja kuuntelee tarkkaavaisesti, kun pomo arvioi Pikiä.

“Taisi mennä hyvin”, Carria harjaava Rasmus veikkaa nähdessään Pikiä talliin taluttavan tyttöystävänsä ilmeen.
“Meni! Piki ei ole pomon mielestä pilalla”, Josefina hymyilee auvoisasti.
“Ei tietenkään oo.”
“Kyllä mä tavallaan sen tiesin, Pikihän on hieno hevonen, mutta tuntui hyvältä kuulla, etten mä ole pilannut sitä pomonkaan mielestä”, Josefina selventää, ja kysyy sitten hymyileväisenä: “Miten sun syntymäpäivä on oikein mennyt? On ollut niin kiire hevosten kanssa, että mä olen hädin tuskin nähnyt sua kakkukahvien jälkeen.”
“Hyvin! Hevosrikkaasti. Se uusi Karma-tamma oli melkoinen persoona”, Rasmus kuvailee pomon myyntivälitykseen ottamaa täysiveritammaa. “Meinasi tarjoutua uusi syy tarjoilla tallissa kakkua. Joe olisi ilahtunut.”
“Ai meinasit pudota vai?” Josefina kysyy, eikä huolestu, koska Rasmus näyttää olevan yhtenä kappaleena eikä tosiasiassa suistunut satulasta lainkaan. “Joo. Se pyörähti salakavalasti ympäri, kun olin kiristämässä sen satulavyötä.”
“Onneksi pysyit kyydissä”, sanoo Josefina, jonka olkapäätä vasten Piki yrittää rapsuttaa kutisevaa silmäkulmaansa. “Äläpä töni, Piki. Mä puran tän vain, ja sitten mä olen valmis. Onko sulla vielä ratsastettavaa tänään?”
“Ei”, Rasmus vastaa huolettomasti ja haukottelee. “Päivä pulkassa. Mitäs sitten tehdään?”

Josefina laskee Pikin varusteet telineeseen karsinan eteen ja vilkaisee poikaystäväänsä. Haukottelustaan huolimatta Rasmus näyttää vielä virkeältä. Sopeutuminen Dierkin edellyttämään työtahtiin ja ratsastuksen tehokkuuteen ottaa joka kesä aikansa heiltä molemmilta, Rasmukseltakin, joka ei jännitä pomoa samalla tavalla kuin Josefina.

“Jos sä vielä jaksat, voitaisiin kyllä mennä ulos syömään. Mä haluaisin viedä sut johonkin, kun on tosiaan sun synttäritkin”, Josefina ehdottaa ja kastaa pesusientä vesiämpäriin pyyhkiäkseen Pikin pahimmat hikiläntit. “Vaikka mun pitää ehkä käydä suihkussa ennen kuin voidaan mennä minnekään. Mutta mä käyn ihan vaan nopeasti, en pese hiuksia.” “Mäkin voisin kyllä käydä suihkussa, mutta eihän kello ole vielä kamalasti. Mennään vaan treffeille”, Rasmus tuumaa.

Kun Piki on valmis, nuoret jättävät tallin taakseen.

“Muistatko, kun ekan kerran juhlittiin täällä sun synttäreitä ja se hullu hanhi kävi päälle?” Josefina muistelee yhtäkkiä ja tirskahtaa.
“Muistan, nyt kun sanoit”, Rasmus pärskähtää. “Kuinkas voisinkaan unohtaa. Yritetäänkö tänään olla kohtaamatta tappajalintuja?”
“Yritetään. Mutta kestäisitkö, jos kohdataan Joe ruoan jälkeen terassilla?” Josefina tiedustelee viekkaasti.
“Kuulostaa siltä, että tämä on jo sovittu juttu”, Rasmus arvaa harvinaisen tarkkavaistoisesti ollakseen Rasmus, ja naurahtaa sitten. “Kyllä mä tänään kestän, mutta Joen tuntien ilta voi mennä myöhään. Eli oikea kysymys on, kestänkö huomisen.”
“Kerran sä vain täytät kakskytviis”, hänen tyttöystävänsä muistuttaa hellästi ja ajattelee, että se kuulostaa jo hyvin aikuismaiselta lukemalta. Kyllä sitä sietääkin juhlia, ja niin tehdään.

torstai 3. kesäkuuta 2021

Josefina: Nuoret neidit

61 kilometriä suuntaansa Joen kyydissä, kahdestaan Joen kanssa. Hitti vai huti? Traileri rullaa siivosti perässämme. Se on vielä tyhjä. Se, että paluumatkalla samaisessa trailerissa matkustaa kaksi hienoa nuorta tammaa, riittää lähestulkoon tekemään retkestä kirkkaan hitin, ja Joachimkin on välillä tosi hauska. Silloin kun se ei minusta ole hauska, se on jotakin seuraavista: liian tuttavallinen, liian rivo ja roisi tai vitsailee asioilla, jotka oikeastaan ovat mulle aika kipeitä. Herkkä, pidättyväinen ja siveämielinen kun olen, on Joen huulenheitto seurassani ikuista nuorallatanssia, eikä saksalais-englantilaista ratsumiestä ole koskaan pelottanut humahtaa turvaverkkoihin. Siksi horjahtelemme välillä hudin puolelle.

Tuntuu kuin Joe yrittäisi bondata kanssani. Olemme sentään tunteneet jo vuodesta 2019 (jo vuodesta…), ja oikeastaan on vähäsen outoa, miten sinnikkäästi ujostelen Joachimia vieläkin. Supliikki ja välitön mies on kuitenkin ennenkin saanut jopa minut hellittämään vähän ujouden ja pidättyväisyyden lukitsemia kielenkantojani, ja hitaasti juttu lähtee luistamaan välillämme nytkin. Joe kyselee ummet ja lammet opinnoistani, ja vaikka pelkään, että hän tekee niin kohteliaisuuttaan eikä kiinnostuksesta, huomaan puhuvani opiskelukavereistani ja omituisimmista professoreista. Grannista ja sen varsasta on helppo puhua. Parisuhdekiusoittelu puolestaan saa aina ja ikuisesti poskeni punehtumaan, mikä puolestaan huvittaa suuresti Joachimia.

“It’s good to have you two back here where you belong”, Joe hymähtää, napsauttaa vilkun vasemmalle ja kaartaa Debbie Fischerin tilalle vievälle tielle.

Debbien varsaparatiisi saa minut hyvälle tuulelle. Huristelemme Joen kanssa golfkärryllä vilkaisemaan laitumilla kasvavia tuttuja nuoria hevosia, joihin kuuluu pomon kasvattamien ja omistamien varsojen lisäksi myös Pikin viimekesäinen Ilve-varsa ja Laran samanikäinen Desi-tytär. Otan Desistä videon ja pari kuvaa, jotka lähetän Rasmukselle. Tiedän, että poikaystävääni harmittaa, ettei hän päässyt itse mukaan katsomaan varsoja. Varmasti tulemme hänen kanssaan takaisin tänne heti kuin voimme, arvelen.

“I really like Sera”, kehun Pisanjin edellisvuoden varsaa, joka on kaunis vaaleanrautias tamma. “She’s very well balanced and pretty.” “Maybe you should buy her”, Joe kannustaa ja virnistää. “Actually, that’s an excellent idea. That way I wouldn’t have to break my bones with the wicked offspring of two capricious creatures. You could do that in my stead. After all, I hear that’s your area of expertise — breaking bones, I mean.”
“She doesn’t look that wicked to me”, protestoin ja kerron myös toivovani, että olen oman osani rikkoutuvista luista jo saanut.

Varsoja tervehdittyämme siirrymme itse asiaan: on aika lastata vuosimallin 2018 nuoret hevosneidit traileriin ja kuljettaa ne kotiin. Hakemamme hevoset on otettu valmiiksi talliin. Ei ole epäilystäkään, kuka on kauniin kimon Divan emä. Kolmevuotias tamma on kuin ilmetty Ruun kuva! Se vaikuttaa eloisalta ja säpäkältä, ja kun Joe taluttaa kuljetussuojilla kuorrutetun tamman pihalle ja kohti trailerin ramppia, odotan henkeä pidätellen, mitä Diva oikein keksii tehdä. Se kiemurteleekin hieman, ja hetken näyttää siltä, että se aikoo kieltäytyä astumasta rampille. Jokin, ehkä Joachimin kylmänviileä olemus tai äkillinen muistikuva siitä, että tätä on harjoiteltu ennenkin, saa kuitenkin tamman ottamaan pari kokeilevaa askelta eteenpäin etujalat yhä pidemmälle edeten, ja pian sen takajalatkin kohoavat rampille. Korkein askelin Diva marssii autoon.

On minun vuoroni seurata perässä Fionan kanssa. Tamma tuntuu kiltiltä ja herkältä, enkä usko sen laittavan hanttiin. Se seuraa minua kuin koira.
“Smart girls”, Joe kehuu tammoja, kun ne on lastattu, ja sulkee rampin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
“I look forward to working with them”, sanon hartaasti, ja Joe lupaa, että töitä saankin tehdä. Se ei minua haittaa. Nuorten hevosten sisäänratsastaminen on motivoivaa. Jo nyt päässäni pulppuavat ideat ja suunnitelmat Divan ja Fionan kanssa tehtävän työn varalle. Lyhyt kontakti niihin on saanut minut arvailemaan, kuinka ne mahtavat käyttäytyä uusien haasteiden edessä, mutta aika näyttää, millaisessa tahdissa voimme kummankin kanssa edetä. Kokonaisen kesän aikana uskon kyllä saavani aikaiseksi vaikka ja mitä.

Matkamme venähtää viime kilometreillä. Vain neljän kilometrin päässä kotoa vetoautosta puhkeaa rengas, mikä ei ole lainkaan miellyttävä skenaario silloin, kun peräkopissa matkustaa niinkin nuoria ja kokemattomia reissuhevosia. Joe vakuuttaa osaavansa vaihtaa renkaan autoonsa tuossa tuokiossa, ja minä totean nopeasti olevani hyödytön siinä hommassa ja keskityn kuulostelemaan Divaa ja Fionaa siltä varalta, että ne hermostuvat. Vaan mitäpä voisin asialle sittenkään tehdä? Hermostuneiden hevosten purkaminen autosta tienposkeen ei tosiaankaan parantaisi tilannetta. Ei auta kuin odotella.

Lopulta pääsemme vararenkaan avulla perille. Rasmus taluttaa Oberonia kentältä talliin päin ja vilkaisee meitä kulmat tuiman näköisinä. Joe vilkuttaa lennokkaasti ratin takaa, eikä Rasmus vilkuta takaisin, nyökkää vain. Huomaan Joachimin tuhahtavan.

Poikaystäväni on jo kadonnut talliin, eikä yllätyksekseni tule auttamaan meitä Divan ja Fionan purkamisessa. Emme me oikeastaan apua tarvitsekaan, mutta olisin kuvitellut Rasmuksen olevan utelias nuoria tammoja kohtaan. Näkee hän ne pian kuitenkin: kun talutamme uudet tulokkaat peräkanaa talliin, Rasmus ripustaa suitsia Oberonin karsinan ovessa nököttävään koukkuun ja luo kiinnostuneen katseen meihin.

“So — here you are, finally”, Rasmus sanoo ja tulee Fionan karsinan ovelle. Nuoret, tähän saakka yhdessä laiduntaneet tammat ovat saaneet vierekkäiset karsinapaikat, ja Rasmus katselee niitä uteliaana. Minä jätän Fionan karsinaansa, ja Joachim astahtaa käytävälle sen naapurista.
“Had a flat tire”, Joachim kertoo ja jatkaa harvinaisen ilmeettömänä: “You were worried we wouldn’t come, weren’t you? Mind you, I’m a decent driver.” “I know you are and I wasn’t worried”, Rasmus kiistää, ja minä seuraan varovaisen uteliaana miesten välistä dynamiikkaa: kuinka he molemmat ovat vähäsen piikit pystyssä, mutta eivät sitten kuitenkaan.

“The road was dry, weather was perfect and I’d never do anything stupid with you and horses on board”, Joachim selittää minulle matalasti, kun Rasmus on jo mennyt, “and yet… the slightest delay and his mind jumps to worst case scenarios.”
“Don’t take it personally”, sanon vaivautuneena, kun en muutakaan keksi. Olen kuullut kolarista, johon arvaan Joachimin mielen vaeltaneen.
“Oh, I won’t”, Joe lupaa, ryhdistäytyy ja virnistää, niin kuin olisi päättänyt suhtautua koko asiaan kepeästi. “In fact, I know it has very little to do with me.”

Joachimin hymy syvenee. Odotan mielenkiinnolla/kauhulla, mitä tuleman pitää.

“He’s just worried because he llloooves you”, mies kuiskaa ja nauraa päälle, kun punastun niin helakasti, että ohi kävelevä Linus katsoo minua kysyvästi.

Mikäpä Joachimia piristäisi paremmin kuin se, että saa minut kiusaantumaan. Siihen ei hänen onnekseen tarvita kummoisia. Luikin satulahuoneeseen, minne tiedän Rasmuksen hetkeä aiemmin kadonneen Oberonin varusteiden kanssa.

“Joachim kiusaa”, ynähdän, mutta suupieleni nykivät, mikä saa Rasmuksen huolestuneen ilmeen lievittymään — hän se ottaa vitsitkin aluksi varmuuden vuoksi tosissaan! Tosin… siinä asiassa taidamme olla hyvin samankaltaisia. Onhan meillä huumorintajua, vaikka se ei aina olisi päällimmäinen meistä välittyvä vaikutelma.
“Et kai sä oikeasti ollut huolissasi?” kysyn sitten ja menen halaamaan Rasmusta, joka halaa kevyesti takaisin.
“En”, hän väittää yhä. “Mutta olisit sä ehkä voinut soittaa, että teillä kestää. Tai laittaa viestiä.”
“Totta. Niin olisin. Se ei vaan tullut mieleen, kun oli hepat kopissa ja oltiin siinä tien sivussa”, liennytän tilannetta lauhkeasti.
“Totta… ei varmaan mullekaan ois tullut”, Rasmus myöntää, rutistaa minua, ja sitten minä uskon, että meillä on kaikki erinomaisen hyvin.
“Kenet ratsastat seuraavaksi? Mun pitäisi kuulemma mennä Philillä. Ja sitten pääsen kokeilemaan, millaiseksi Cash on kehittynyt”, intoilen. Siitä päivä sitten lähtee sujumaan omalla painollaan.

maanantai 31. toukokuuta 2021

Josefina: Tosi virallinen palaveri

Pomo istuttaa meidät alas heti Rasmuksen ja mun saapumista seuraavana päivänä. Se on vähän kuin oikea palaveri: kaikki, paitsi vapaapäivää viettävä Kaja, ovat paikalla ja katseet suunnataan odottavasti Dierkiin, joka näyttää rauhalliselta ja arvovaltaiselta (kuinkas muuten). Sitten toisaalta se ei ole lainkaan kuten oikea palaveri, sillä me ollaan kaikki tallivaatteissa, ympärillämme roikkuu nahkavarusteita ja satulasaippuan tuttu tuoksu leijailee huoneessa. Joachim istuu paremman puutteessa nurin kääntämänsä saavin päällä. Me Rasmuksen kanssa ollaan sullouduttu istumaan lipastolle, jossa säilytetään erinäisiä kuolaimia, hokkeja, remmejä ja muuta sellaista pikkusälää, ja olisi vähättelyä sanoa, että poikaystäväni käsivarsi hipoo omaani. Olemme kuin sillit purnukassa, ja toivon, ettei Rasmus levennä asentoaan yhtään tai minulta putoaa puoli pyllyä penkiltä pois. Saattaisinpa jopa seurata itse perässä, jos oikein hupsusti sattuisi käymään.

“Schedule”, pomo aloittaa erinomaisen saksalaisittain lausuen ja osoittaa tussitaulua, johon on tehty kesä- ja heinäkuun kalenterinäkymät.

Seuraavaksi Dierk ryhtyy käymään rivakkaan tahtiin läpi kesän aikataulua niiltä osin kuin se nyt on tiedossa. Joachim hymyilee minulle leveästi, kun pomo kertoo meidän lähtevän ylihuomenna hakemaan mulle sisäänratsastettavaksi tulevia nuoria tammoja Debbie Fischerin tilalta, missä ne ovat tähän mennessä laiduntaneet ja kasvaneet isoiksi.

“So… should I go with them?” Rasmus pistää väliin, kun pomo ei viittaa sanallakaan häneen.
“You are needed here”, pomo ilmoittaa. “The horses don’t train themselves. Joe and Josefine can manage without you, Rasmus.”
“We sure can”, Joe nyökäyttää pontevasti päätään ja hymyilee Rasmuksen ja mun suuntaan. “And we’re going to have so much fun, right, Josie?”
Naurahdan. Matka Joachimin kanssa Debbien luo ja takaisin saattaa olla mitä tahansa vaivaannuttavan ja ratkiriemukkaan väliltä. On kuitenkin kiva saada Flirtjinx ja Diva kotiin ja päästä tutustumaan niihin, sillä pomo on ilmoitusluontoisesti kertonut, että tänäkin kesänä työskentelen erityisesti viime kesänä sisäänratsastamani Cashin ja näiden sitä vuotta nuorempien tammojen kanssa. Eskarikesä! Lisäksi pääsen ratsastamaan tietysti muitakin, ja Pisanjin kanssa työskentelemistä odotan kaikkein innokkaimmin. Hupsu, herkkä kimo on lemmikkini. Vaikka se onkin joskus hivenen dramaattinen, pidän sitä kilttinä hevosena, ja tamman kevyt ratsastettavuus on mieleeni. Saan kilpaillakin sillä taas tänä kesänä, mikä herättää miellyttävää jännityksenkutkutusta.

Pian puhe kääntyy loppukuuhun, jolloin meidän on määrä lähteä Rasmuksen, Joen ja muutaman hevosen kanssa kilpailumatkalle. Suunnitelma kuulostaa jännittävältä ja mielenkiintoiselta: pääsemme hyppäämään kansainvälisiä luokkia Pariisin Jumping Weekillä! Rasmus tarttuu minua kädestä ja äkisti kurkkua kuristamaan kivunnut jännitys lievittyy ja palautuu hupsuiksi humahduksiksi vatsanpohjalle. Matkalla Pariisiin pysähdymme Antwerpenin lähettyvillä jättämässä kyydistä niille main myydyn Calliopeia-hevosen ja yövymme ratsuinemme kyseisellä tallilla. Niin saamme hyvin jaloteltua hevosia, ja ne saapuvat vetreinä kilpailupaikalle. Paris SIM Jumping Weekillä on luvassa rahakas GP-luokka Joelle ja Silverille, helpompi GP-rata Lätsälle ja pari pienempää luokkaa muille hevosillemme, ja koska kilpailut ratsastetaan pääosin iltaisin, meille jää ehkä hevosten hoidolta aikaa seikkailla Pariisissa. Huomaan olevani innoissani. Teininä vietin yhden kesän hevoshommissa Ranskassa, mutta sittemmin en ole vieraillut Pariisissa kuin jonkun välilaskun verran.

“You’ll help each other out”, Dierk linjaa. “With Linus starting his summerleave, Ed is needed here, so you three are on your own. When the show in Paris is over, it’s time for Comber Cup, which means you’ll drive to Harderwijk and I’ll meet you there.”
“Busy summer”, Joe virkkoo tyytyväisenä.
“Indeed. In the meantime, youngsters will have a short break, that’ll do them good — give them some time to think about what they’ve learned. And since there are no suitable classes for Piki in Paris, I’ll work with her while you’re gone, Josefine”, pomo lupaa, ja olen vähällä pudota lipastolta pelkästä ilosta, kun ajattelen, miten paljon Dierk Mayerilla olisi annettavanaan Pikin koulutukseen ja miten upealta tuntuisi päästä tamman satulaan hänen ratsutusjaksonsa jälkeen.

Power Jump on niin ikään kalenterissa. Pomo tiedustelee ilmoitusluontoisesti, starttaisinko minä Pisanjilla, enkä voi kuin nyökätä. Kerta ei olisi ensimmäinen. Pärjäsimme mukiinmenevästi jo pari vuotta sitten, joten miksipä en tänäkin vuonna uskaltaisi näyttää kimoa kaunotarta yleisölle. Omista ratsastettavistani kumpikaan ei ole kilpailuun valmis tänä vuonna: Grannilla on kädet täynnä töitä varsansa kanssa eikä Piki ole vielä valmis kansainvälisiin arvokilpailuihin sillä korkeudella. Vaikka en kovin kunnianhimoisena kilparatsastajana enää itseäni pidäkään, olen ilahtunut mahdollisuudesta päästä nauttimaan Power Jumpin ainutlaatuisesta tunnelmasta. Näkisin siellä takuuvarmasti paljon tuttuja. Kotikenttäetua nautiskelevien kallalaisratsukoiden lisäksi paikalla olisi ainakin veljeni Alexander ja toivottavasti myös ystävän asemaan kohonnut Amelie Chaput, näin joitakin mainitakseni.

“That’s all. Get to work, people”, Dierk komentaa lähestulkoon leppoisasti, kun kesän agenda on päällisin puolin käyty läpi.

Tungeksimme ulos satulahuoneen oviaukosta, ja pian olen todella tyytyväinen siitä, että Rasmus ja Joachim päästävät minut herrasmiesmäisesti ensimmäisenä. Viimeksi mainittu nimittäin naurahtaa ja kuuluu läiskäyttävän Rasmusta toverillisesti olalle.
“Ooh. Diamonds in Antwerpen and romance in Paris… it’s almost as if Mr. Bossman has an agenda.”

Onneksi punastuneisuuttani ei voi nähdä hiusten peittämästä takaraivostani. Kuljen katse sitkeästi eteenpäin kiinnitettynä miesten edellä ja olen kuin en olisi kuullutkaan. Joachimin velmuilevasta äänestä kuuli kyllä, että mies vitsaili, mutta minun sydämeni on silti hypähtänyt voltin tai kaksi paikallaan ja mieli sännännyt villille laukalle.

Kihlasormus! Voi mikä kotiinvieminen siinä olisikin tältä reissulta! Mutta voi minua onnetonta. Nyt jos koskaan on syytä heittää jäitä hattuun ja painaa tiukasti jarrua. Ei ole mitään syytä antaa Joachimin vihjailuiden nostattaa sydämensykettä ja tyhjänpäiväisiä odotuksia, sillä hänellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Pidän todennäköisenä, ettei moinen ole käynyt sen miehen, jonka kanssa oikeasti seurustelen, mielessäkään; Rasmus on luullakseni tyytyväinen elämäämme tällaisenaan. Minulla on ehkä aaltoileva ikäkriisi, joka johtaa omituiseen paineeseen edetä elämässä, mutta poikaystäväni ei ole osoittanut sellaisesta merkkiäkään. Sitä paitsi tokkopa edes Joe on tosissaan vitsiensä takana. Kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, olen takuuvarma, että samainen henkilö läimäyttäisi Rasmusta takaraivoon, jos tämä kertoisi päättäneensä astella avioon ennen kolmatta- tai neljättäkymmenettä ikävuottaan ja siten heittäneensä villin nuoruutensa hukkaan.

Vaikka eipä meidän kummankaan nuoruus erityisen villi taida olla.

Silti.

“Siistiä, että päästään kisaamaan niin paljon — ja reissaamaan!” Rasmus pukahtaa seuraavaksi vasta, kun me ollaan jo satuloimassa päivän ensimmäisiä ratsujamme. “Hyvä seikkailukesä.”
“Joo”, sanon, ja koska olen toden totta keväällä joutunut hupsun ikäkriisin kouriin ja poden kai vieläkin sen jälkitautia, saan kuitenkin päähäni osoittaa kuulleeni Joen vitsailut. “Ketäköhän Joe aikoo kosia?”
Se tuntuu parhaalta tavalta noteerata ratsumestarin höpinät: niiden laittaminen vitsiksi, niin kuin en olisi ymmärtänyt perimmäistä tarkoitusta.
“Hä?” kuuluu Oberonin karsinasta ja irvistän itsekseni.
“Äh, meinasin vaan — ne löpinät pomon agendasta, Pariisin romantiikasta ja Antwerpenistä. Sehän on timanttikaupunki. Tiedätkö, timanttisormuksia, romantiikkaa — että ketäköhän se pomon mielestä muka aikoisi kosia”, sepitän ja tiedän olevani umpikujassa.

Rasmus kuitenkin tarjoaa minulle ulospääsyn. Ei meistä kumpikaan ole valmis viipyilemään aiheen äärellä, päättelen. Kiusallisuuden tuntu on vitsailevasta sävystä huolimatta niin käsin koskeltava! Vitsillä Rasmus sitten peruuttaa tilanteesta uloskin.

“Alenaa”, hän ehdottaa ja katoaa näkyvistä kumartuessaan laittamaan Oberonille suojia. Poikaystäväni huomaamatta, luullakseni, huokaan hiljaa.

lauantai 29. toukokuuta 2021

Josefina: Our Kind of After Ride

Jossain toisaalla hörpitään kylmää olutta lasipulloista ja kaadetaan laseihin viiniä, jonka tarjoilulämpötilasta on pidetty hyvää huolta.

Täällä me juomme lämmennyttä viiniä muovimukeista. Kuulemme laivan koneistojen nyt hiljaista, tasaista huminaa ja ohikulkevien ihmisten vaimeaa puhetta ja heidän kenkiensä maton pehmentämää kopinaa ja töminää. Vaihdamme suudelmia, jotka humalluttavat enemmän kuin viini. Emme kaipaa laivan yökerhoa emmekä Auburnin kartanon puutarhaa, emme ehkä jatkojen jatkopaikkana toimimaa Kallan Krouviakaan, vaikka juoma siellä olisi kylmempää ja äänimaisema railakkaampaa. Suudelmat olisivat ujompia, vaivihkaisia. Ehkä emme kehtaisi pussailla ollenkaan.

Ja sitten laiva keinuu. Rasmukselle tulee huono olo, niin kuin joskus silloin, kun se on juonut liikaa. Tänään se ei ole juonut liikaa: emme voisi, sillä meillä on hevoset matkassa ja suunta kohti pomoa. Matka on pitkä ilman krapuloitakin, eivätkä hevoset huolehdi itse itsestään edes merimatkalla. Avuttomat eläimet.

Avuton Rasmus. Se onneton oksentaa vessassa. Minun tulee hellän surkea olo hänen puolestaan. Kun elämäni rakkaus aika paljon myöhemmin rahjustaa pois vessasta ja rojahtaa tyhjälle sängylle, satun itse juuri olemaan sovittamassa hyttikorttiani oven lukijaan.

"Voi sua", hymähdän sängyllä lojuvalle poikaystävälleni, lasken hänen viereensä sänkyjen väliselle pienelle pöydälle vesipullon, istahdan sängynlaidalle ja silitän pehmeitä, pähkinäisiä hiuksia.
"Miten hevoset?" Rasmus urahtaa.
"Paremmin kuin sä. Älä huoli. Mä hoidan", sanon, ja olen tyytyväinen, kun saan edes kerran olla meistä se, jolla on palaset paikallaan ja tyyneys puolellaan. "Ota vettä, ja mä hain sulle infosta pahoinvointilääkkeen. Se on syklitsiiniä. Sitä ei pitäisi käyttää alkoholin kanssa, mutta viinistä on jo aikaa ja otit niin vähän, että kyllä sitä uskaltaa." Pureskelen hetken mietteliäänä huulta, ja pohdin sitten ääneen: "Pitäisiköhän sulle harkita skopolamiinilaastaria jatkossa?"
"Tohtori Josefina", kuulen yhä kalpealta näyttävän poikaystäväni mutisevan.

Naurahdan ja suukotan hellästi hänen otsaansa.

"Älskar dig", mumisen ja tunnen pakahduttavaa hellyyttä ja kiintymystä, jotka voittavat pökerryttävyydessään ne aiemmin nautitut kaksi ja puoli muovilasillista lämmintä viiniä ja suudelmat, joita en laskenut. "Pian voit paremmin."
"Niin voinkin. Kun päästään pois tästä helvetin paatista."
"Se lääke voi sitten väsyttää", varoitan ja silittelen poikaystävääni, joka kertoo vähän myöhemmin voivansa ehkä jo paremmin.

Siitä olen iloinen, ja siitä, kuinka nopeasti onnistun itsekin nukahtamaan sinä yönä. Laiva humisee, tömisee ja kolisee ympärillämme, ja joitakin kerroksia alempana hevoset torkkuvat syötyään vähitellen loppuun heinät, jotka niille Rasmuksen pahoinvoidessa annoin. Meillä kaikilla on kaikki hyvin silloin.

maanantai 24. toukokuuta 2021

Johan on markkinat! (M: 4 pv-varsaa ja ratsuponi)

Tilannepäivitys 28.5.: kaikki varsat varattu, kiitos hienoista tarjouksista!

Oi kevät ja varsakupla! Riesenbeckissä saatiin ilo tutustua tänä vuonna viiteen Dierk Mayerin kasvattamaan varsaan sekä Joachimin kasvattamaan ja omistamaan Chill Ciaoon.

Ensisijaisesti liikemiehenä ja vasta toissijaisesti pehmona hevoskasvattajana herra Mayer on laatinut omista kasvateistaan myynti-ilmoituksen. Kaupattavana on neljä puoliverivarsaa estekoteihin ja laadukas ratsuponi, jossa lienee potkua moneen lajiin.

Tutustu varsoihin ja jätä ostotarjous

tiistai 18. toukokuuta 2021

Kuuden varsan kevät

1 Almond
Joe ja Rasmus olivat suunnitelleet nukkuvansa yön vuoroissa tallin toimistossa, jotta he ehtisivät nanosekunnissa hätiin jos Alenan varsomisen kanssa tulisi ongelmia. Illaksi kaksikko tilasi pitsaa, ja he katsoivat jotain saksalaista tositeeveetä ilman ääniä samalla, kun seurasivat Alenan liikehdintää valvontakameran välityksellä. Loppujen lopuksi he eivät kuitenkaan ehtineet edes levittää toimiston vuodesohvaa, kun Alena alkoi jo ennen puolta yötä ponnistaa. Se laskeutui määrätietoisesti makuulle vain hieman kupeiltaan hionneena, ja kun Joe ja Rasmus hiippailivat käytävälle seuraamaan tilannetta, se vilkaisi heitä nopeasti ja jatkoi tyynenä synnyttämistä.

Alena ei tuntunut kaipaavan apua, ja kaiken kaikkiaan tilanne meni hämmästyttävän nopeasti. Varsa syntyi juuri ja juuri torstain puolella: isokokoinen varsa näytti rautiaalta ja paljastui oriksi, kun Joe meni auttamaan sikiökalvot pois sen ympäriltä. Alena alkoi nuolla varsaa tarmokkaasti - kaikesta huomasi, ettei Alena ollut asialla ensimmäistä kertaa. Silti Joe näytti helpottuneelta, kun kaikki oli jälleen kerran mennyt hyvin. Neljänkymmenenviiden minuutin ikäisenä pikkuvarsa seisoi ensimmäistä kertaa valtavan pitkillä ohuilla säärillään, ja vähän myöhemmin Rasmus sai kunnian ohjata sen Alenan nisille ensimmäistä maitoannosta varten.

”I’m gonna call him Almond”, Joe ilmoitti hellästi. “Such a gorgeous baby. I wish we could keep him.”

2 Chilli
Vain muutama hassu päivä sen jälkeen, kun Alenasta on tullut emä neljättä kertaa, siitä tulee mummo kolmatta kertaa. Sen tytär, Joen oma silmäterä Aloha, varsoo rautiaan tammavarsan, ja pitkäjalkaisena märkänä myttynäkin Alenan ja Alohan tammalinjan jatkaja on Joachimista kauneinta, mitä maan päällä on koskaan askeltanut. Tietysti menee tovi, ennen kuin nuori neiti saa jalkansa järjestykseen, mutta kun se lopulta pääsee vauhtiin, Joe on jo varma, ettei mikään koskaan pysäytä varsaa.

"My future Grand Prix ride", hän sanoo kaikille. "Horse of the year material, for sure."

Isän viileä nimen päätös ja epäilemättä omistajan elämänasenne kohtaavat emän tervehdysteeman: varsasta tulee Chill Ciao.

3 Kaali
"He's a great big softie, isn't he? The mighty bossman."

Linus ei vastaa Joelle. Ei varmaan uskalla nimitellä pomoaan pehmoksi, vaikka tämä kuinka ilmentäisikin isoisämäisiä taipumuksia kasvattelemalla PONIVARSOJA. Sellainen on aamuyön hiljaisina tunteina syntynyt. Tinan karsinassa vetelee sikeitä pörröinen ratsuponi, puoliksi puoliverinen ja puoliksi connemara. Siitä tulee vielä varmasti kookas, siis poniksi, mutta kaikkien Joen näkemien muiden varsojen rinnalla se on pikkuruinen. Mitäpä tallissa sellaisella minihevosella tehdään, kun ei sellaiselle ole ratsastajaa?

Myyntiinhän ponivarsa tietysti menee. Bisneksellä Dierk sen kasvattamista on perustellut: kuulemma hyville poneille on aina markkinoita. Joe katselee kirjavaa pörröturkkia ja miettii, montako pikkuihmistä pikkuhevonen tulee tekemään onnelliseksi.

4 Carotti
Jos jonkun kevään varsan Dierk itse haluaisi pitää, se on Carotti. Vaikka hänellä on Conquistadoristaan jo yksi jälkeläinen eikä hän tarvitse toista, puolitosissaan hän pyörittelee mielessään ajatusta juuri tuon pienen, punaisen tamman jättämisestä talliin. Jo kahden vuorokauden ikäistä Carottia katsellessa voi nähdä, mitä kaikkea sen kanssa voisi kenties vielä saavuttaa, jos asiat menevät niin kuin on tarkoitettu, ja ne saavutukset ovat suurenmoisia.

Carotti on huippusukuinen, ehkä yksi Dierkin parhaimmista kasvateista tähän asti. Siinä on paitsi laatua, myös ulkonäköä ja luonnetta. Määrätietoinen ja itsenäinen pikkuvarsa on jo onnistunut aiheuttamaan emälleen harmaita hiuksia, ja saattanee aiheuttaa sellaisia Dierkillekin, ennen kuin se on myyty. Mutta uuden omistajansa pikkutamma tekee taatusti onnelliseksi, Dierk miettii - kunhan suurimmista kasvukivuista on päästy.

5 Quinti
Vuoden viidennen kuukauden alkaessa syntyy vuoden viides varsa. Ranskalaisen Ladyn ja ruotsalaistuneen saksalaisori Quentin Quiren pieni orivarsa ei kokoaan hätkähdä. Se on alkuhetkistään lähtien sisukas ja nopea, eikä olisi mikään ihme, jos siitä vielä joskus tulisi aikaratsastusluokkien kestomenestyjä.

Vaikka eihän pikkuvarsoista voi koskaan tietää, millaisiksi ne kasvavat ja kasvavatko ollenkaan. Dierk Mayer ei ole vähimmissäkään määrin taikauskoinen, mutta realistina hän kyllä pitää itseään. Hevosihmisen realismi on omaa laatuaan.

Jo neljä tervettä varsaa on syntynyt ennen tätä. Vastoin Dierkin orastavia huoliajatuksia tämä viideskin sen kuin porhaltaa menemään vahvana ja terveenä. Komean orivarsan myötä Dierk alkaa miettiä: onko tämä onnekkain varsavuosi miesmuistiin?

6 Winglet
Wingaroon varsaa saadaan odottaa. Yleensä niin kiireisellä kimotammalla ei ole mikään hätä saattaa varsaa ulos maailmaan, mutta kun synnytys lopulta käynnistyy, tapahtuu se keskellä päivää laitumella. Isokokoinen ja kevään muihin varsoihin verrattuna vahvaluustoinen Winglet syntyy yhdessä hujauksessa alkukevään kirkkaanvihreän ruohon sekaan. Ehkä siitä syystä orivarsa on alusta saakka ahneuden perikuva. Wingletille jos jollekin ruoka maistuu, ja välillä Joe pelkää, että varsa halkeaa jättimäisten maitoannostensa jälkeen.

Laiska varsa ei kuitenkaan ole, vaan emänsä tapaan seurallinen ja leikkisä. Isona, voimakkaana ja vähän rämäpäisenä kaverina se juoksuttaa kevään varsoja ympäri laidunta niin, että pienimmät jäävät jälkeen ja emätammat huutelevat jälkikasvunsa perään huolissaan. Winglet saa koko joukkoon eloa, eikä siitä todellakaan huomaa enää muutaman viikon iässä, että se on porukan nuorin - päinvastoin, orivarsan iso koko hämää ihmiset luulemaan, että se jos joku on syntynyt alkuvuodesta.

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Kevättuulispäät

"Pysyykö hallinnassa?" luottoratsullaan Grimillä maastoileva Kaja kysyi Meritiltä, eikä piruillakseen. Meritin ratsu oli vielä melko uusi tulokas tallissa ja hyvin vilkas, ja vilkaskin oli kaunis ilmaisu. Nothingman tuntui etsivän ärsykkeitä, joiden seurauksena se voisi kimmahtaa maata kiertävälle radalle.
"Pysyy", Merit vastasi lyhyesti ja loi päättäväisen katseen eteenpäin. "Kokeillaan laukkaa."
"Jos niin sanot", Kaja hymähti. Hänellä ei ollut mitään laukkaamista vastaan: Grimille tekisi hyvää päästellä höyryjä ja aukoa paikkojaan. Kunhan vain Notti ei villiintyisi ja molskauttaisi Meritiä jokeen, kaikki olisi hyvin. Omaan rautiaaseen ratsastettavaansa Kaja luotti enemmän kuin hevosiin keskimäärin, eikä hän ollut arka muutenkaan.

Aluksi he pyrkivät pitämään vauhdin hillittynä. Grim nyppi välillä hieman ohjia, muttei ruvennut painamaan kädelle. Kajalla oli hyvin aikaa silmäillä tallin uuden ruunikon menoa. Meritin otteista ja ilmeistä näki, että naisella oli hevosessa pitelemistä, mutta pelokkaalta Merit ei näyttänyt nyt eikä koskaan. Joskus Kajasta tuntui, että nainen oli päättänyt, etteivät huippuratsastajat kieltäytyneet kipuamasta viripäisimmänkään ratsun satulaan eivätkä varsinkaan jännittäneet koskaan mitään. Joku olisi saattanut huomauttaa, että terve varovaisuus olisi joskus poikaa, mutta ei Kaja. Kun he saivat hevosensa hillittyä käyntiin – Notin käynti oli lähinnä hypähtelyä, Grim puolestaan askelsi pitkin, innokkain askelin – vaaleaverikkö ehdotti ystävälleen:
"Eiköhän päästellä seuraavalla pätkällä ihan kunnolla eteen. Mitäs sanot?"
"Totta hitossa. Pitäähän meidän kokeilla, mitä siitä tulee", Merit nauroi ja taputti ohimennen Nottia kaulalle. "Enkä mä usko, että tämä keksii konnuuksia silloin kun se keskittyy menemään lujaa."

Kävi ilmi, että Merit oli oikeassa. Heidän seuraava laukkapätkänsä oli kuin aitoa hevostytön unelmaa: energiset orit kuljettivat heitä vinhaa vauhtia hyväpohjaista hiekkatietä eteenpäin, joki kimmelsi näkökentän laitamilla ja kevättuuli iski raikkaana vasten kasvoja ja kaulaa. Vauhdinkyyneleet olivat ainoita kyyneleitä, joista kumpikaan ratsastajista piti.


Kuvan tausta © Anne L; ratsukot © VRL-05265

"Niin kivaa", Merit huokaisi laukan päätteeksi.
"Parasta."

Loppumatka taittui rauhallisemmissa merkeissä. Hevoset eivät kauan pitkän ja vauhdikkaan laukkapätkän jälkeen puuskuttaneet; ne olivat kilpahevosia elämänsä kunnossa ja voimiensa tunnossa. Kummallakin orilla oli vielä energiaa liikkua vauhdikkaasti ja autotien ylitystä odotellessa ne steppailivatkin. Onnea olivat ratsastusreitit, jotka oli varta vasten tallin väen käyttöön rakennetut, sillä eipä tarvinnut murehtia muusta liikenteestä sitä yhtä harvaanliikennöidyn tien ylitystä lukuunottamatta. Ratsastajat jutustelivat kepeästi kisakaudesta, tallin myyntihevosista ja tulevasta kesästä. Kaja toivoi kesältä tietysti edistymistä hevosten kanssa, mutta lisäksi hän odotti lomaansa: silloin olisi aikaa reissata Celestynin luo ja ottaa selvää, oliko mielenkiintoisessa tuttavuudessa ainesta syvempäänkin suhteeseen.

maanantai 29. maaliskuuta 2021

Ihan oikea poni

"He's a great big softie, isn't he? The mighty bossman."

Linus ei vastaa Joelle. Ei varmaan uskalla nimitellä pomoaan pehmoksi, vaikka tämä kuinka ilmentäisikin isoisämäisiä taipumuksia kasvattelemalla PONIVARSOJA. Sellainen on aamuyön hiljaisina tunteina syntynyt. Tinan karsinassa vetelee sikeitä pörröinen ratsuponi, puoliksi puoliverinen ja puoliksi connemara. Siitä tulee vielä varmasti kookas, siis poniksi, mutta kaikkien Joen näkemien muiden varsojen rinnalla se on pikkuruinen. Mitäpä tallissa sellaisella minihevosella tehdään, kun ei sellaiselle ole ratsastajaa?

Myyntiinhän ponivarsa tietysti menee. Bisneksellä Dierk sen kasvattamista on perustellut: kuulemma hyville poneille on aina markkinoita. Joe katselee kirjavaa pörröturkkia ja miettii, montako pikkuihmistä pikkuhevonen tulee tekemään onnelliseksi.

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Varsakevät jatkuu

Vain muutama hassu päivä sen jälkeen, kun Alenasta on tullut emä neljättä kertaa, siitä tulee mummo kolmatta kertaa. Sen tytär, Joen oma silmäterä Aloha, varsoo rautiaan tammavarsan, ja pitkäjalkaisena märkänä myttynäkin Alenan ja Alohan tammalinjan jatkaja on Joachimista kauneinta, mitä maan päällä on koskaan askeltanut. Tietysti menee tovi, ennen kuin nuori neiti saa jalkansa järjestykseen, mutta kun se lopulta pääsee vauhtiin, Joe on jo varma, ettei mikään koskaan pysäytä varsaa.

"My future Grand Prix ride", hän sanoo kaikille. "Horse of the year material, for sure."

Isän viileä nimen päätös ja epäilemättä omistajan elämänasenne kohtaavat emän tervehdysteeman: varsasta tulee Chill Ciao.

perjantai 5. maaliskuuta 2021

Hukanteillä

 Perjantaina, kun heidän vieraanaan muutaman yön ollut Rasmus Alsila oli lähtenyt ajamaan kohti satamaa ja Suomea, Joachim alkoi pakata vuoden ensimmäistä kansainvälistä kisareissua varten. Hän, hevosenhoitaja-Linus ja kaksi oria lähtisivät Hollantiin viikonlopuksi esittäytymään Comber Cupin ensimmäisessä osakilpailuissa. Harderwijkiin oli Riesenbeckistä alle kahden tunnin matka, joten kovin eksoottisesta kohteesta ei ollut kyse, mutta Joachimia vaihtelu virkisti eikä hän malttanut odottaa pääsyä tien päälle. Talvikuukaudet kotitallilla treenaten olivat olleet pitkiä ja sujuneet hitaasti, vaikka työ olikin tuottanut tulosta ja hevoset olivat edenneet hyvin. Erityisesti nuoret hevoset olivat saaneet lisää voimaa ja kehittyneet kroppansa lisäksi myös henkisesti. Liki kaikki tallin tammat olivat tosin tiineinä, mikä oli rajoittanut Joachimin viimeaikaiset ratsut oreihin, mutta täytyi myöntää että vähentyneet ratsastustunnit eivät Joea sinällään haitanneet – hän ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin ikuisesti 28-vuotias.

Oreista heidän mukaansa lähtisi Oberon, joka oli viime aikoina osoittanut erinomaisia otteita 150-luokissa, ja luottoratsu Zilverado, joka hyppäisi vain pääluokan. Zilver oli jo neljätoista eikä sillä välttämättä olisi enää montaa kisakautta edessä, ja Joen pomo Dierk Mayer oli päättänyt jo aikaa sitten, ettei sitä enää juoksutettaisi missään turhissa kissanristiäisissä. Zilver ei tarvinnut lämmittelyluokkia eikä aikaa tottua uuteen ympäristöön – se oli kokenut huippu-urheilija, joka teki työnsä lähes aina moitteetta olosuhteista huolimatta.

Joachimista itsestään ei voinut puhua samana päivänä huippu-urheilijan kanssa, mutta hän uskoi, että tuskin onnistuisi mokailemaan kummankaan orin kanssa kovin pahasti. Jos he ylipäätänsä pääsisivät lähtemään – Zilverin paperit olivat nimittäin hukassa.

Kun hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hevosen passi oli, Joe oli ensin heitellyt yksi kerrallaan tavarat ulos Zilverin varustekaapista ja jättänyt Linus-paran siivoamaan sotkua. Seuraavaksi hän oli kääntänyt toimiston ylösalaisin. Dierk Mayer piti laatikkonsa siisteinä ja paperinsa järjesteltyinä pinoihin, mutta tilanne valitettavasti muuttui Joachimin käsittelyn jäljiltä melko lailla päinvastaiseksi. Muutamassa minuutissa Joe oli tyhjentänyt laatikot työpöydälle läjiksi, joiden päältä silloin tällöin luiskahti paperi lattialle asti. Hän löysi kauan aikaa sitten kuolleiden hevosten rekisteripapereita, puoli askia tupakkaa, pinon valokuvia 80-luvulta, jokusen MM-mitalin ja mapillisen aikana ennen internetiä maksettuja laskuja, mutta ei Zilverin passia.

”Joko löytyi?” Linuksen hermostunut ääni kysyi, ja vaaleatukkainen pää kurkkasi toimiston oven raosta. Ruotsalaispojan silmät levisivät, kun hän näki Joen aiheuttaman kaaoksen, mutta hän katsoi paremmaksi olla sanomatta mitään.

”Ei”, Joachim sanoi. ”Mutta ei se mitään. Jos ei muuta keksitä, otetaan Lätsä Zilverin sijaan. Kai hevosen voi vielä vaihtaa.”

”Niin kai”, Linus vastasi levottomana ja lähti matkoihinsa. Vaikka passi ei taatusti ollut Linuksen jäljiltä hukassa, vaan muuan Joachim Altmannin, Linus vaikutti olevan tilanteesta huomattavasti enemmän huolissaan. Toki Joekaan ei paljastaisi pomolleen tilannetta kuin vasta pakon edessä, sillä Dierk ei taatusti olisi asiasta iloinen, mutta Joe uskoi vakaasti, että onnistuisi selittämään asian parhain päin. Selittely – siinä Joe oli hyvä.

Hän soitti Rasmus Alsilalle.

”Joko aloit ikävöidä?” Rasmus vastasi puhelimeen, ja taustalla kuului moottoritien humina.

”Zilverin passi on hukassa”, Joe paljasti, ”eihän se voi olla sun autossa?”

”Öm, ei”, Rasmus kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi se olisi täällä?”

”Eipä miksikään”, Joe sanoi kepeästi.

”Katso oma autosi”, Rasmus ehdotti ja sulki puhelimen.

Joe tunki paperit laatikoihin taatusti eri järjestykseen kuin missä ne olivat siellä olleet ja suuntasi autolleen. Hansikaslokerossa oli puoli pussillista mustiksi koppuroiksi muuttuneita porkkanoita ja taskumatti, mutta ei papereita. Joe istui hetken kuskin penkillä ja mietti, ajaisiko vain baariin ja toivoisi, että paperit tupsahtaisivat ennen lähtöä jostakin, tai ehkä hän saisi unessa näyn siitä, minne ne oli piilotettu.

Sillä siunaamalla Linus, tuo ruotsalaisten lahja muuan hajamielisille Joachimeille, juoksi hevosrekalta kättään heiluttaen, ja siinä kädessä oli Zilveradon sininen passi.

”Se oli rekassa kuskin penkillä muovitaskussa”, Linus kertoi hengästyneenä ja silminnähden helpottuneena.

Joe nauraa tyrskähti, ja aivan totta – hän oli vienyt ne omakätisesti sinne jo edellisviikolla, jotta ne eivät vain unohtuisi matkasta. Selvästi liian aikaisin, siis. Asia oli kadonnut hänen mielensä päältä kuin vesi hanhen selästä jo päiviä sitten.

”Jospa mä otan nämä nyt”, Linus sanoi hienotunteisesti ja työnsi passin tallitakkinsa povitaskuun.

”Kiitos, Linus”, Joe läiskäytti hevosenhoitajaa olkapäälle ja hyppäsi autostaan alas. ”Sitten ei muuta kuin tien päälle!”

Joe vinkkasi Linukselle silmää, ja Linus näytti hieman kalvenneelta. Jos jo kotitallilla Joachim onnistui aiheuttamaan Linukselle tällaisia sydämentykytyksiä, millainen Hollannin-reissusta oikein muodostuisi?

torstai 4. maaliskuuta 2021

Uutukaiset

Joe ja mä oltiin suunniteltu nukkuvamme yö vuoroissa tallin toimistossa, jotta me ehdittäisiin nanosekunnissa hätiin jos Alenan varsomisen kanssa tulisi ongelmia. Illaksi me tilattiin pitsaa ja katsottiin jotain saksalaista tositeeveetä ilman ääniä samalla, kun seurattiin Alenan liikehdintää valvontakameran välityksellä. Loppujen lopuksi me ei kuitenkaan ehditty edes levittää toimiston vuodesohvaa, kun Alena alkoi jo ennen puolta yötä ponnistaa. Se laskeutui määrätietoisesti makuulle vain hieman kupeiltaan hionneena, ja kun me hiippailtiin käytävälle seuraamaan tilannetta, se vilkaisi meitä nopeasti ja jatkoi tyynenä synnyttämistä.

Alena ei tuntunut kaipaavan apua, ja kaiken kaikkiaan tilanne meni hämmästyttävän nopeasti. Varsa syntyi juuri ja juuri torstain puolella: isokokoinen varsa näytti rautiaalta ja paljastui oriksi, kun Joe meni auttamaan sikiökalvot pois sen ympäriltä. Alena alkoi nuolla varsaa tarmokkaasti ja me jätettiin ne rauhaan. Kaikesta huomasi, ettei Alena ollut asialla ensimmäistä kertaa. Silti Joe näytti helpottuneelta, kun kaikki oli jälleen kerran mennyt hyvin. Neljänkymmenenviiden minuutin ikäisenä pikkuvarsa seisoi ensimmäistä kertaa valtavan pitkillä ohuilla säärillään, ja vähän myöhemmin mä sain kunnian ohjata sen Alenan nisille ensimmäistä maitoannosta varten.

”I’m gonna call him Almond”, Joe ilmoitti hellästi. “Such a gorgeous baby. I wish we could keep him.”

Sinäkään yönä me ei paljoa nukuttu ennen aamun valkenemista, vaikka uusi hevosperhe ei ensimmäisinä tunteinaan apua kaivannutkaan. Joe ei saanut silmiään irti kaksikosta, ja mäkin saatoin unohtua vain tuijottamaan pitkäsääristä Almondia. Sekä Alena että varsa voivat erinomaisesti, ja kaikki eteni kuin oppikirjassa: varsapihka ja jälkeiset tulivat ulos täsmällisesti, ja Almond imi maitoa ahnaasti ja otti jo juoksuaskelia karsinassa. Se oli iso ja sillä oli erityisen hienopiirteinen pää, ja mä saatoin jo sieluni silmin kuvitella, millainen huippuratsu siitä vielä tulisi.


Sattuneesta syystä mä en ollut samana iltapäivänä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, ehkä ihan skarpeimmillani, mutta pääsin silti testaamaan muutamia pomon uusista hevosista. Astutettuaan likipitäen kaikki tammansa edelliskesänä se oli selvästi päättänyt tasapainottaa tilannetta hankkimalla talliin parin vanhemman tamman lisäksi läjän oreja. Mä painoin nimet mieleeni: Yesteryear, Sanguine, Nothingman, Against All Odds. Ensimmäinen ja viimeinen olivat täysiverisiä ja herättivät mielenkiintoni erityisesti, ja niinpä kun pomo kyseli jalomielisenä ratsutoiveita, mä mainitsin ne.

Mä aloitin hyppäämällä Yesteryearilla, tai Jesterillä kuten sitä tallissa kutsuttiin. Pomo laittoi meidät hyppäämään vanhoja kunnon linjoja ja huusi kentän laidalta milloin mitäkin askelmääriä, joihin tähdätä. Kaja teki samat tehtävät lempilapsensa Grimin kanssa ja Joachim otti muutamat viimeistelyhypyt Silverillä, jonka kanssa se lähtisi viikonlopuksi Hollantiin kisoihin. Kirjava Jester osoittautui nopeaksi ja energiseksi hevoseksi, jonka askel piteni kyllä ongelmitta, mutta lyhentämisessä oli alkuun pieniä haasteita. Silti se oli varsinainen hyvän mielen ratsu, ja jos se jäisi pomolle, se täyttäisi Dickin paikan varmasti paljon paremmin kuin Dick itse oli täyttänyt.

”Ooh, Phil is a sweet guy”, Joachim kertoi, kun mä kipusin päivän toisen ratsuni, pienen kimoontuvan nelivuotiaan, satulaan.  ”You’ll love him!”

No, love oli aika voimakas sana, mutta sympaattiseksi estehevosen aluksi Phil kyllä osoittautui. Pomo halusi mun viilettävän sen kanssa ympäri kenttää niin kovaa kuin uskalsin ja sitten laukkaavan holtittomasti muutamien esteiden yli.

”Less control!” se huusi mulle ja hetken aikaa mä mietin, oliko se dementoitumassa, mutta varovaisesti liikkuvan Philin hyppy toden totta parani, kun sillä ei ollut aikaa laskelmointiin ja jännittämiseen. Orilla oli pieneksi hevoseksi iso laukka, mutta ei voimaa nimeksikään. Jostain syystä Phil muistutti mua itse asiassa vähän Josefinasta.

”Next summer you’ll compete with him”, pomo ilmoitti ja sen kasvoilla kävi joku pieni sisäänpäin kääntynyt hymynkare.

Seuraava kesä, niin. Kuulosti kaukaiselta mutta oli oikeasti jo kovin lähellä. Pari hassua kuukautta – mäkään en voinut olla hymyilemättä itsekseni.