Hevoskaruselli

Dierk, bisnesmies, alkoi käydä rauhattomaksi.

Dierk, hevosmies, oli kiintynyt hevostensa potentiaaliin ja niin oli tallin hevoskanta säilynyt pitkään vakaana. Myyntihevosia aina tuli ja meni, mutta ydinlauma pysyi samana. Tallin kirkkaimmilla tähdillä oli itseoikeutettu paikka täällä, eikä Dierk hetkeäkään kuvitellut myyvänsä pois Zilveradoa tai Alenaa. Kidistäkään hän ei hennonnut luopua, sillä se hevonen oli erityinen tavalla, johon ei yksikään kilparatsu ollut koskaan hänen monen vuosikymmenen mittaiseksi venähtäneen uransa aikana yltänyt. Oli kuitenkin silkkaa pehmentymistä pitää tallissa useita keskinkertaisia urheiluhevosia vuositolkulla, ja sellaisiakin oli nurkkiin pesiytynyt, mikä olisi menneinä vuosikymmeninä ollut ennenkuulumatonta tallissa, jota johti herra Dierk Mayer.

Ja Dierk, kuolevainen mies, tiedosti ikääntyvänsä. Se brutaali oivallus oli häilynyt mielen perukoilla jo pitkään, eikä sitä käynyt enää vältteleminen. Oli aika alkaa tarkastella, mitä hänen elämänmittaisesta urastaan olikaan jäämässä jäljelle.

Koko ikänsä hän oli kilpaillut ja kilpaillut ja kilpaillut. Palkintokaapit pursuilivat toinen toistaan hienompia, kirkkaampia tai kummallisempia pokaaleita ja ruusukkeita, ja oli tilillekin virrannut yhden jos toisenkinlaista rahasummaa. Meriittejä oli kertynyt, mutta Dierk alkoi ymmärtää, etteivät meriitit periytyneet kenellekään.

Kenties se oli ajanut hänet yhä aktiivisemmaksi hevoskasvattajaksi. Varsoja katsellessa mieli tyyntyi. Siinä oli jotakin jatkuvaa: hevossukupolvien virtauksessa. Dierk ei ollut valmis luopumaan kilpaurheilusta, vaikka tavallaan olikin jo tehnyt niin. Hän ei enää kilpaillut itse. Hänen hevostensa meriitit ropisivat muiden nimiin, ja sekin oli sukupolviasia. Oli ollut jo korkea aika jättää kisaradat itseään nuoremmille. Hän ohjasi nuorempiensa harjoituksia ja suunnitteli kisakalentereita kuten ennenkin, ja omalta tavoitteelliselta kisauralta vapautuneen ajan hän käytti mieluusti sukulinjojen suunnitteluun.

Oli kuitenkin mahdotonta olla kunnollinen hevoskasvattaja, ellei omistanut tarpeeksi huipputason siitostammoja. Dierkin omat tammat olivat ennen kaikkea muuta yhä kilparatsuja, joiden urat jäivät auttamatta tauolle varsotuspuuhien tieltä. Huippuvireessä olevan tamman varsottaminen tuntui tietysti aina harmilliselta, ja niinpä alkoi ajatus itää.

Ei kestänyt aikaakaan, ennen kuin Dierk Mayer oli jo laajalle levittäytyneitä kontaktejaan hyödyntäen löytänyt unelmiensa täyttymyksen. Sveitsissä asui hyväsukuinen tamma, jolla oli näyttöjä 160-tason esteradoilta ja pari kelpo varsaa jo ennestään. Sarotti Z:n myynti-ilmoitus ei ehtinyt juuri vanheta, ennen kuin Dierk iski kiinni. Tämän tamman hän tahtoi, ja kun Dierk tahtoi jotakin tarpeeksi kovasti, hän oli myös varma tahtonsa toteutumisesta.

Niinpä hän ryhty järjestelyihin jo ennen kuin sai ostotarjoukseen vahvistuksen. Oli aika vapauttaa bisnesmies valloilleen ja hankkiutua kelpo summalla eroon hevosesta tai parista. Sarotti Z ei ollut huokea hevonen, kuten ei kuulunutkaan olla, sillä hyvistä hevosista piti olla valmis maksamaan paljon. Siksi Dierk kävi läpi hevoslistansa ja puntaroi mitkä kaikki hevosistaan hän olisi valmis myymään.

Donovan-parka oli itsestäänselvä valinta. Se oli liiaksi työjuhdan oloinen irlantilaishevonen, jotta pomo olisi tuntenut suurta sielujen sympatiaa sitä kohtaan. Toki ori oli tehnyt varmoja suorituksia kilparadoilla, mutta tokkopa siitä koskaan tulisi kirkkaimman huipputason hevosta. Donovanin myynti ei kuitenkaan välttämättä olisi mikään yksinkertainen juttu. Dierk oli jo yli vuosi sitten koettanut hankkiutua siitä eroon, mutta kun se ei ollut mennyt sutjakkaasti kaupaksi, jotenkin ruunivoikko oli vain saanut jäädä ja jäädä ja jäädä. Nyt Dierk ei luovuttaisi; hevonen löytäisi uuden kodin käypään hintaan.

Niin lopulta kävikin. Hevosen tie veisi takaisin sen synnyinmaahan Irlantiin, ja samainen talli kiinnostui Divisaderosta. Dierk ei varsinaisesti tahtonut luopua orista, sillä se oli täysiverisenä arvokas lisä talliin jalostuksen osalta. Divisadero oli jättänyt erityisesti hienoja tammavarsoja, ja oikeastaan Dierk toivoi saavansa siitä vielä toisenkin kotiin jäävän tulevaisuuden siitostamman. Wicklown väki kuitenkin etsi vimmatusti hyviä täysiverioreja hevosrivistöönsä ja oli valmis maksamaan sievoisia summia.

Dierk, bisnesmies ja hevosmies, tarjosi Dickiä Divisaderon sijaan, sillä mokoma kirjava täysiverinen oli piikki hänen lihassaan. Se oli ikävä käsitellä ja kilpailutilanteissa rotutoveriaan ailahtelevaisempi, ja olisi ollut miellyttävää saada se pois omista käsistä.

Dierk ei tahtonut luopua Divisaderosta eivätkä Wicklowlaiset tahtoneet ostaa Dickiä sen sijaan, joten päädyttiin dierkmayerbisnesmiesmäiseen kompromissiin: Irlantiin matkaisivat kaikki kolme puhuttua oria. Donovanin Wicklown väki saisi kuten tahtoi, ja täysiveriorien suhteen päädyttiin jollakin tapaa kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Irlantilaistalli sai Divisaderon, taasen täsmälleen kuten tahtoi, ja Dierk pääsi eroon Dickistä, kuten hän puolestaan halusi.

"Ostin uuden hevosen ja myin Donovanin, Divin ja Dickin", Dierk kertoi ratsuttajalleen Joachimille.
"Yksi saapuu ja kolme lähtee? Mahtoi olla kallis ostos", Joe tuumasi muina miehinä, mutta antoi sitten uteliaisuudelleen periksi: "Millainen se uusi on?"
"Huipputamma."
"Kilparatsu?"
"No, niinpä kai. Saat luvan ratsastaa ja kilpailuttaa tammaa kunnes astutan sen Kidillä."
"Vai niin. Tuleva vuosi tuo siis mukanaan lisää varsoja?" tiedusteli Joe ja loi pomoonsa yhden syväluotaavista katseistaan, joiden kohteena seistessään Dierk ei voinut olla aprikoimatta, kuinka paljon tuo näennäisen huoleton hunsvotti todellisuudessa tiesi tai arvasi.

Joachim tunsi hänet hyvin eikä ollut alkuunkaan tyhmä mies. Ties vaikka tiedosti, miten Dierk tunsi vanhuuden alkusointujen hiipivän luihin ja ytimiin. Ties vaikka tajusi, että tässä koetti kuolevainen mies tehdä itsestään kuolematonta. Ties vaikka ymmärsi senkin, että Dierk Mayer tahtoi jättää jälkeensä edes jotakin mikä kestäisi aikaa, vaikkei koskaan ollut tullut hankkineeksi perhettä.

Sillä Dierk Mayer, yksityishenkilö, oli loppujen lopuksi melko olematon konsepti. Hän oli aina, tai niin kauan kuin kukaan kykeni muistamaan, ollut ennen kaikkea sitä kaikkea muuta: hevosmies, bisnesmies, kilpaurheilija, ratsastusurheilun sanansaattaja, ratsuhevosten kasvattaja, elämänsä lajille antanut. Eikä hän oikeastaan useinkaan katunut, sillä eihän hänellä ollut koskaan ollutkaan juuri muita mielenkiinnonkohteita. Hevoset ja liiketoimet olivat aina olleet Dierkille kaikki kaikessa. Vain ohikiitävinä hetkinä oli hän tullut ajatelleeksi, että elämässä olisi ollut muitakin vaihtoehtoisia polkuja. Niitä oli kuitenkin aivan turha ajatella, sillä loppujen lopuksi Dierk ei koskaan saisi tietää, olisiko yksikään toinen valintojen viitoittama reitti saanut häntä tuntemaan yhtään nykyistä suurempaa tyytyväisyyttä elämäntilanteeseensa.

Rasmus: Auringossa

On lämmin päivä. Se ei ole mitään uutta, ja musta tuntuu että mä olen ruskettunut jo nyt enemmän kuin parina edelliskesänä yhteensä. Mä ja Kaja ollaan juuri ratsastettu aamupäivähevoset, Josefinakin yhden edellispäivän tärskystä huolimatta, ja pidetään vähän taukoa ennen kuin jatkettaisiin hypyillä illemmasta, sitten ilman viilettyä. Kaja on kadonnut omille teilleen, ja mä ja Josefina paistatellaan päivää laitumen aidalla.

”Mitä luulet, ostaako sun isä Novan?” mä kysäisen. Mainittu hevonen käyskentelee aidan takana ja käy vähän väliä meidän luona, varmaan tarkistaakseen, onko meidän käsiin ilmaantunut yllättäen herkkuja. Se on hauska hevonen. Verrattuna muihin pomon hevosiin, suurin osa paikoin tulisieluisia, Nova on rehti, voimakas ja luotettava hyppääjä. Komeakin se on, iso ja raamikas, ja mä olen varma että siitä tulisi hyvä kenttähevonen.

”Hmm, en usko”, Josefina vastaa. ”Olisi isä sen varmaan ottanut jo mukaan, jos ostaisi.”

Mä nyökäytän päätäni. Niin, Arne oli kyllä kehunut oria, mutta ei palavalla intohimolla, ja jotain sellaista tunnetta herättävää hevosta se kuitenkin taisi etsiä. Harmi sinällään, olisi ollut hauskaa, jos se menisi Suomeen ja vieläpä tutulle. Tai en mä tiedä, mitä me ollaan Arnen kanssa, ehkä sille olisi joku parempikin sana kuin ’tuttuja’.

Toisaalta taas: ”Saanpahan ratsastaa itse sitä pidempään”, mä totean. ”Tai sähän sillä tänään saat hypätä. Jos jaksat. Jaksatko?”

Mä katsahdan Josefinaan huolissani. Eilinen putoaminen oli näyttänyt kamalalta ja siltä varmaan tuntunutkin. Josefina on urhea eikä se valittanut, tietenkään, mutta kyllä mä arvelen että sillä mahtoi olla kurja olo fyysisesti ja varmaan vähän henkisestikin. Mutta niitä sattui, ja mä olen varma, että Josefina onnistuisi tänä kesänä vielä montaa kertaa niin pomon hevosten kuin Granninsakin kanssa.

”Jaksan”, Josefina hymyilee mulle, ja se kuulostaa olevan ihan tosissaan.

”Hyvä sitten”, mä sanon ja kierrän toisen käteni Josefinan lantiolle. Mä toivon, että eilinen oli ensimmäinen ja viimeinen putoaminen tälle kesää. Mä olen vähän käärmeissäni pomolle siitä, että se oli käskyttänyt mut kisaamaan, vaikka Josefina olisi ehkä tarvinnut mua ja mä olin siitä huolissani. Onneksi Arne oli ollut paikalla, joten loppu hyvin kaikki hyvin, mutta ehkä mä vähän olin unohtanut miten tiukka pomo osasi välillä olla ja miten se tuntui aina välillä varsin epäreilulta.

Noin pääsääntöisesti mä olen kuitenkin elämääni Saksassa varsin tyytyväinen, nyt kun näyttää siltä, että Josefina selvisi pienillä kolhuilla ja säikähdyksellä. Erityisen ilahduttavalta tuntuu, kun se asettaa kapean käsivartensa mun hartialle ja hymyilee mulle. Mun silmään hymy on aito, joten ehkäpä Josefina todella voi hyvin ja sen uskaltaa päästää Donovanin, joka tulee kuolaamaan vihreää ruohomössöä mun käsivarrelle, satulaan illalla.