Josefina: Pariisilaisia raapaleita

PARIS SIM JUMPING WEEK

Verryttely 30.6.

Pisanjin korvat ovat niin pienet ja sirot. Koskaan ennen ei Josefina ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, sillä se pieni detalji on hukkunut prinsessaponimaisen pienen hevostamman yleisen sievyyden keskelle. Istuessaan jämäkästi vastaan, kun valkea ratsu yrittää kirmata kiireisin harppauksin verryttelyesteelle — taivaansinisen ja pronssin väreissä hohtelevalle okserille — Josefina kuitenkin katselee tarmokkaaseen höröön nostettuja korvia ja ajattelee, että Pisanji on niitä myöten kaunis kuin karusellihevonen.

Myös hyppy on omalla tavallaan pieni ja siro. Pisanji hyppää nopeasti: se ei liihottele turhia esteen yllä, vaan sinkoutuu maasta terävästi, kohoaa vaadittuun korkeuteen ja laskeutuu niin pehmeästi, että on kuin he eivät koskaan palaisi maankamaralle lainkaan.

Tuttuja 30.6.

Matteo Locatelli, nuorten hevosten luokan 25. lähtijä, ratsastaa virheettömän perusradan tummalla ranskalaistammallaan. Rento ja hyväntuulinen onnentoivotus kumpuaa suoraan sydämestä, kun Locatelli ratsastaa jälkeensä starttaavaa Josefina Rosengårdia vastaan. Nuori nainen hymyilee kiitokseksi eikä vaikuta yhtään niin hermostuneelta kuin joskus aikaisemmin näytön paikassa.

Josefina nimittäin luottaa hevoseensa enemmän kuin epäilee itseään, eikä Pisanji petä luottamusta. Pieni valkea tamma hyppää hyvin ja nopeasti.

Seuraavan kerran Locatelli ja Rosengård kohtaavat toisensa kasvoista kasvoihin palkintojenjakoon valmistautuessaan.
"Teidan jalkenne", Matteo tapailee suomenkielistä ilmausta ja hymyilee taas leveästi ja suurella lämmöllä (ystävällisiä nyökkäyksiä satelee muillekin kuin Josefinalle).

Josefinasta tuntuu kuin hän ratsastaisi areenalle hyväntahtoinen yleinen onnenmaskotti perässään.

Josefina ja Pisanji

Sotkuja 1.7.

Henki salpautuu pieneksi hetkeksi, kun Isak Sederstöm tervehtii Josefinaa ja hidastaa vauhtiaan. Josefina on juuri tavannut pienen Kallasta tutun seurueen. Ei kai pitäisi yllättyä siitä, että tapaa Isabella Sokan ja Juuso Shermanin yhdessä, mutta kerta toisensa jälkeen yhdistelmä hämmentää Josefinaa, joka ei ole varma, minkälainen tuttavuus kaksikon välillä vallitsee.

Hän ei myöskään tahdo kenenkään tietävän itsensä ja Isak Sederströmin, tuon pitkän ja punatukkaisen esteratsastajan, välisestä yhteydestä.

Vaikka tokkopa Isabella järkyttyisi saadessaan tietää Arne Rosengårdin avioliiton sivussa syntyneestä lapsesta, Josefina yhtäkkiä ajattelee. Lienee niitä salattuja sotkuja Sokkainkin suvussa.

Silti Josefina kokee syvää helpotusta, kun Isak ei jääkään juttelemaan vaan jatkaa matkaansa.

Myötäjännitys 2.7.

“Hyi, oksettaa”, Josefina hiiskahtaa. Heidi hänen vieressään nyökkää ja naurahtaa. Ystävysten välillä ei enempää sanoja tarvita: sanaton ymmärrys viriää kaksikon keskuuteen. Molemmat tietävät, miltä tuntuu jännittää jonkun toisen puolesta. Ensin katsotaan henkeä pidätellen Rasmuksen ja Coralin rataa, sitten hämmästellään tuulennopeaa Malachaita, joka kerrankin käyttäytyy siivosti. Aivan pian on taas Rasmuksen vuoro.

"Ne sijoittuu", Heidi sanoo.
"Lauri voittaa koko luokan", Josefina huomauttaa, mutta on väärässä.

Luokan loppupuolella tuttu ratsastaja takoo tauluun ajan, jota muiden ei ole alittaminen. Josefina muistaa Billyn vihreän takin ja punaisen ruusun kahden vuoden takaa ja miettii, tietääkö mies kohdanneensa hänen vanhempansa. Vaikka tuskinpa mies muistaa Josefinaa lainkaan.

Rasmus ja Ykkönen

Lohtuolka 3.7.

Romy itkee vasten Josefinan olkaa. Vähän matkan päässä Rasmus tuntee olonsa sangen vaivautuneeksi, eikä Josefinankaan olo ole täydellisen luonteva. Hän kuitenkin yrittää lohduttaa tyttöä, joka on pudonnut poninsa selästä kansainvälisen yleisön ja ennen kaikkea oman isänsä silmien edessä. Koko kilpailuviikko on mennyt Duckin kanssa aivan mönkään, eikä yksi Pollyn kanssa saatu ruusuke häivytä emotionaalisia ruhjeita.

"I'm gonna lose him", Romy nyyhkii lohduttomana. "Daddy's not going to let me keep him."

Josefina rutistaa tyttöä tiukemmin. Mitä hän voisi sanoa? Rosemarien isä tuskin tahtoo pitää ponia, joka on alusta asti ollut tytölle liian haastava, vaikka tyttö kuinka sinnikkäästi pitää Duckia unelmiensa ratsuna.

Kosiokriisi 3.7.

Kun hyvä ystävä esittelee kihlasormustaan rakkauden kaupungissa, eikä siitä osaa täysin iloita, ymmärtää vihoviimeistään, ettei ole päässyt yli omasta elämänkriisistään.

Tietenkään Josefina ei ajattele (päivittäin), että häntä pitäisi kosia, ja tietenkään hän ei suoranaisesti usko, että on hävinnyt jonkin kilpailun Heidille, jota on kosittu ensin, eikä elämän tarkoitus tietenkään ole päästä naimisiin ja perustaa perhe, ja lisäksi Josefina muistaa TIETENKIN olevansa nuori.

Paitsi etteivät hänen tunteensa aina tottele järkeä. Vatsa tuntuu ontolta ja suupielet painavilta, kun Josefina vastaanottaa tiedon ja vielä myöhemminkin, kun hän vain ajatteleekin sitä. Mutta kateus on ruma tunne, hänelle on opetettu, eikä siitä sovi näyttää väläystäkään.

Merit ja Fling

Kilpa-Joe 4.7.

Viikko on ollut kaikkinensa pitkä, mutta vielä on edessä yksi urakka: Joachimin ja Silverin Grand Prix -luokka. Merit, joka on tyytyväinen Flingin suoritukseen nuortenluokassa ja sitäkin iloisempi Oberonin ruusukkeeseen, ilmoittaa heidän seurueensa lähtevän ajamaan kotia kohti.

"Rude", Joachim tokaisee Josefinalle ja Rasmukselle Meritin jo mentyä. "She's got no team spirit, that woman."

Sitten Joe kohauttaa olkiaan, naurahtaa makeasti ja vetää nuoret kainaloonsa.

"At least you'll be here to witness my victory!" saksalais-englantilainen taikka englantilais-saksalainen kilparatsastaja sanoo, ja vaikuttaa hyväntuuliselta ja rennolta.

Josefinasta on käsittämätöntä, miten mies voikin olla niin tyyni ja luottavainen viikon vaikeimman koitoksen alla, mutta Joe onkin... Joe.

Grand Prix 4.7.

Silver näyttää upealta. Josefina on kiillottanut sen pronssisen karvan ja letittänyt hopeanhohtoisen harjan, ja kuin patsas ori seisoo odottamassa, että sen ratsastaja kipuaa kyytiin. Ja kun monissa liemissä keitetty Joachim on kokeneen Silverin ohjaksissa, tuskin mikään haaste on ratsukolle liian vaikea.

"Nyt menee hyvin", Rasmus sanoo Josefinalle, kun he istuvat katsomossa penkkiensä etureunoilla ja jännittävät uusintaradalla etenevän ratsukon suoritusta.

Niin meneekin, aina viimeiselle esteelle saakka. Silver, joka ei ole luonnostaan kovin nopea ratsu, tekee Joen siivittämänä hyvää tahtia kärkiaikaa ja on ylittämässä itsensä. Kun radan viimeinen puomi putoaa hassusti epäröivän takajalan mukana, Josefina ja Rasmus äännähtävät pettymyksestä. Joachim pudistelee päätään.

Ystävä 4.7.

Voitto lipsuu käsistä, mutta Joachim ratsastaa silti Silverillä palkintojenjakoon. Josefina ja Rasmus osoittavat ratsukolle ja heidän kovimmille kilpakumppaneilleen suosiota. Silver saa suitsiinsa valkoisen ruusukkeen, ja kun Joe kannustaa kookkaan orin laukkaan, se korskuu ja näyttää komealta polkiessaan maata kaula kaarella. Revittelemään Silver ei innostu.

Siivon kierroksen jälkeen Joe himmailee hevosen raviin ja päästää ohjat käsistään heidän lähestyessään areenan sisääntuloportteja taputellakseen hevosta kaksin käsin kiitokseksi.

"Do not get old and tired just yet, my friend", hevosmies mutisee ratsulleen.

Kilpakenttien konkari ei vastaa Joelle, tietenkään, mutta ratsastaja toivoo hevosen ymmärtävän hänen toiveensa ja noudattavan sitä parhaansa mukaan. Ystävästä luopuminen tekisi kovin kipeää.

Joe ja Silver

Hukanteillä

 Perjantaina, kun heidän vieraanaan muutaman yön ollut Rasmus Alsila oli lähtenyt ajamaan kohti satamaa ja Suomea, Joachim alkoi pakata vuoden ensimmäistä kansainvälistä kisareissua varten. Hän, hevosenhoitaja-Linus ja kaksi oria lähtisivät Hollantiin viikonlopuksi esittäytymään Comber Cupin ensimmäisessä osakilpailuissa. Harderwijkiin oli Riesenbeckistä alle kahden tunnin matka, joten kovin eksoottisesta kohteesta ei ollut kyse, mutta Joachimia vaihtelu virkisti eikä hän malttanut odottaa pääsyä tien päälle. Talvikuukaudet kotitallilla treenaten olivat olleet pitkiä ja sujuneet hitaasti, vaikka työ olikin tuottanut tulosta ja hevoset olivat edenneet hyvin. Erityisesti nuoret hevoset olivat saaneet lisää voimaa ja kehittyneet kroppansa lisäksi myös henkisesti. Liki kaikki tallin tammat olivat tosin tiineinä, mikä oli rajoittanut Joachimin viimeaikaiset ratsut oreihin, mutta täytyi myöntää että vähentyneet ratsastustunnit eivät Joea sinällään haitanneet – hän ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin ikuisesti 28-vuotias.

Oreista heidän mukaansa lähtisi Oberon, joka oli viime aikoina osoittanut erinomaisia otteita 150-luokissa, ja luottoratsu Zilverado, joka hyppäisi vain pääluokan. Zilver oli jo neljätoista eikä sillä välttämättä olisi enää montaa kisakautta edessä, ja Joen pomo Dierk Mayer oli päättänyt jo aikaa sitten, ettei sitä enää juoksutettaisi missään turhissa kissanristiäisissä. Zilver ei tarvinnut lämmittelyluokkia eikä aikaa tottua uuteen ympäristöön – se oli kokenut huippu-urheilija, joka teki työnsä lähes aina moitteetta olosuhteista huolimatta.

Joachimista itsestään ei voinut puhua samana päivänä huippu-urheilijan kanssa, mutta hän uskoi, että tuskin onnistuisi mokailemaan kummankaan orin kanssa kovin pahasti. Jos he ylipäätänsä pääsisivät lähtemään – Zilverin paperit olivat nimittäin hukassa.

Kun hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hevosen passi oli, Joe oli ensin heitellyt yksi kerrallaan tavarat ulos Zilverin varustekaapista ja jättänyt Linus-paran siivoamaan sotkua. Seuraavaksi hän oli kääntänyt toimiston ylösalaisin. Dierk Mayer piti laatikkonsa siisteinä ja paperinsa järjesteltyinä pinoihin, mutta tilanne valitettavasti muuttui Joachimin käsittelyn jäljiltä melko lailla päinvastaiseksi. Muutamassa minuutissa Joe oli tyhjentänyt laatikot työpöydälle läjiksi, joiden päältä silloin tällöin luiskahti paperi lattialle asti. Hän löysi kauan aikaa sitten kuolleiden hevosten rekisteripapereita, puoli askia tupakkaa, pinon valokuvia 80-luvulta, jokusen MM-mitalin ja mapillisen aikana ennen internetiä maksettuja laskuja, mutta ei Zilverin passia.

”Joko löytyi?” Linuksen hermostunut ääni kysyi, ja vaaleatukkainen pää kurkkasi toimiston oven raosta. Ruotsalaispojan silmät levisivät, kun hän näki Joen aiheuttaman kaaoksen, mutta hän katsoi paremmaksi olla sanomatta mitään.

”Ei”, Joachim sanoi. ”Mutta ei se mitään. Jos ei muuta keksitä, otetaan Lätsä Zilverin sijaan. Kai hevosen voi vielä vaihtaa.”

”Niin kai”, Linus vastasi levottomana ja lähti matkoihinsa. Vaikka passi ei taatusti ollut Linuksen jäljiltä hukassa, vaan muuan Joachim Altmannin, Linus vaikutti olevan tilanteesta huomattavasti enemmän huolissaan. Toki Joekaan ei paljastaisi pomolleen tilannetta kuin vasta pakon edessä, sillä Dierk ei taatusti olisi asiasta iloinen, mutta Joe uskoi vakaasti, että onnistuisi selittämään asian parhain päin. Selittely – siinä Joe oli hyvä.

Hän soitti Rasmus Alsilalle.

”Joko aloit ikävöidä?” Rasmus vastasi puhelimeen, ja taustalla kuului moottoritien humina.

”Zilverin passi on hukassa”, Joe paljasti, ”eihän se voi olla sun autossa?”

”Öm, ei”, Rasmus kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi se olisi täällä?”

”Eipä miksikään”, Joe sanoi kepeästi.

”Katso oma autosi”, Rasmus ehdotti ja sulki puhelimen.

Joe tunki paperit laatikoihin taatusti eri järjestykseen kuin missä ne olivat siellä olleet ja suuntasi autolleen. Hansikaslokerossa oli puoli pussillista mustiksi koppuroiksi muuttuneita porkkanoita ja taskumatti, mutta ei papereita. Joe istui hetken kuskin penkillä ja mietti, ajaisiko vain baariin ja toivoisi, että paperit tupsahtaisivat ennen lähtöä jostakin, tai ehkä hän saisi unessa näyn siitä, minne ne oli piilotettu.

Sillä siunaamalla Linus, tuo ruotsalaisten lahja muuan hajamielisille Joachimeille, juoksi hevosrekalta kättään heiluttaen, ja siinä kädessä oli Zilveradon sininen passi.

”Se oli rekassa kuskin penkillä muovitaskussa”, Linus kertoi hengästyneenä ja silminnähden helpottuneena.

Joe nauraa tyrskähti, ja aivan totta – hän oli vienyt ne omakätisesti sinne jo edellisviikolla, jotta ne eivät vain unohtuisi matkasta. Selvästi liian aikaisin, siis. Asia oli kadonnut hänen mielensä päältä kuin vesi hanhen selästä jo päiviä sitten.

”Jospa mä otan nämä nyt”, Linus sanoi hienotunteisesti ja työnsi passin tallitakkinsa povitaskuun.

”Kiitos, Linus”, Joe läiskäytti hevosenhoitajaa olkapäälle ja hyppäsi autostaan alas. ”Sitten ei muuta kuin tien päälle!”

Joe vinkkasi Linukselle silmää, ja Linus näytti hieman kalvenneelta. Jos jo kotitallilla Joachim onnistui aiheuttamaan Linukselle tällaisia sydämentykytyksiä, millainen Hollannin-reissusta oikein muodostuisi?

Pyhä lupaus

Joachim Altmann & Zilverline, ERJ Cupin tuotosluokka

Tehtävänanto Tarinaluokassa kirjoitetaan vapaamuotoinen kirjallinen tuotos, jonka teemana on uuden vuoden lupaus. Tekstin ei tarvitse liittyä itse kilpailupäivään, kunhan keskiössä on osallistuva ratsukko. Tekstilajia ja tekstin pituutta ei ole määritelty. Tuomarit arvioivat tekstin sujuvuutta, mukaansatempaisevuutta, oikeinkirjoitusta ja teeman hyödyntämistä.

"Oijoijoih", Joachim vaikeroi ja sai Eduardon katsomaan itseään silmät tietäväisessä sirrissä.
"Joe-hyvä, et ole enää mikään nuori pojankloppi", tavallisesti niin miellyttävä hevosenhoitaja äityi nenäkkääksi, ja pehmensi sanojaan vain hiuksenhienolla hymynkareella, joka saattoi kaiken lisäksi olla paheksuva. "Ikä se vain saavuttaa sinutkin, vaan ei ilmeisesti terve järki."
"Ei ole krapulatkaan kuten ennen", Joe huokaisi jaksamatta kiistää Ed-ystävänsä röyhkeitä väitöksiä.

Kokenut hevosenhoitaja oli pitänyt huolen, että kaikki sujui kuten kuului. Hevoset olivat odottaneet valmiiksi satuloituina tismalleen silloin kun oli ollut tarve, eikä yhdenkään elikon ulkoasussa tai elinvoimaisuudessa ollut moitteelle sijaa. Joachim itse sen sijaan... hyvä tavaton. Kuinka ryytyneeksi saattoi mies olonsa tuntea? Silver, jonka karva hohti niin puhtaana, että Joachim olisi voinut peilailla itseään sen kyljestä, käänsi komean päänsä hänen suuntaansa ja puhalsi ilmaa sieraimistaan. Ori oli viimeistä katkopiirtonsa karvaa myöten valmis päivän viimeiseen koitokseen, mutta oliko Joe?

"Oletko koskaan harkinnut... raitistumista?" Ed tiedusteli vain puoliksi vitsailevan oloisena, ja vakavoitui entisestään: "Edes kilpailuviikonloppujen ajaksi."
"Ei tässä mitään raitistumista kaivata, vaan rehtiä ja rasvaista roskaruokaa. Tämän startin jälkeen, viimeistään."
"Oletko ihan varma?"

Joachim pudisti päätään ja katui sitä heti liikkeen aloitettuaan. Tuhannet vasarat jyskyttivät ja päänsärky yltyi taas. Pannahinen. Eduardo saattoi sangen hyvin olla oikeassa, siis tietysti tapansa mukaan. Mokoma pikkuruinen mies tiesi elämästä ja hevosista kaiken, mitä tietää saattoi, ja muistutteli siitä tuon tuostakin juuri tällaisina hetkinä. Se ero heissä oli, ja se heistä niin loistokkaan tiimin tekikin. He tekivät töitä tiedolla (se oli Edin heiniä) ja tunteella (mikä puolestaan oli Joachimin lahja ja kirous).

"Ehkä ensi kisoissa voisin vähän himmailla", Joachim lupaili tarttuessaan Silverin ohjiin.
"Ihan hyvä idea."
"Vaikka ei tämä mikään ongelma mulle ole."
"Ei tietenkään."
"Mutta ihan urheilullisuuden nimissä."
"Niin."

Joskus nuorempana se ei ollut ollut ongelma eikä mikään: hevosurheilu pikku hutikassa tai kohmelossa ei ollut tuntunut missään. Ehkä se oli ollut ajan tapakin, siis silloin joskus, kun ei vielä oltu niin kovin kunnollisia ja tunnontarkkoja elämän jokaisella osa-alueella ja mittailtu kaikkea mitattavissa olevaa (kuten kilpailupäiviä edeltävien aterioiden makroja, kisatakin kai-kai-mittoja ja saappaanvarren leveyttä kuudesta kohtaa). Vaan ajat ja kilpaurheilupa muuttuivat, ja niin muuttui mies itsekin, eikä ainakaan vetreämpään suuntaan.

Joachim kipusi työläästi suurikokoisen ratsunsa satulaan ja vilkaisi taivasta. Jos hän lupaisi elää tänä Herran vuonna enemmän ihmisiksi kuin ennen, olisi sentään kohtuullista saada jotakin takaisin korvaukseksi menetetyistä huveista ja nautinnoista. Ruusuke ja sievoinen palkintosumma varmasti pitäisivät ainakin pomon tyytyväisenä.

Kukapa olisi uskonut, että Joachim Altmann kuuna päivänä tempautuisi mukaan fitness-ihmisten "uusi vuosi, uudet elämäntavat" -kuureihin, ajatteli Ed, muttei ollut lainkaan pahoillaan asiasta. Hevosenhoitaja katsoi verryttelyaluetta kohti suuntaavan ratsukon perään ja huomasi pohdiskelevansa, josko tämä vihdoin olisi Joen suurten saavutusten vuosi.

Matkalaiset

Rekka oli pakattu täyteen hevosia ja kisaromppeita ja matka taittui sukkelaan. Riesenbeckistä oltiin lähdetty jo perjantaina, jotta päästiin ajoissa laivaan ja seilailemaan kohti hevosenhoitaja-Linuksen kotimaata. Linus oli tietenkin pakattu myös mukaan, sillä poika oli varsin kätevä ja tunnollinen apukäsipari, ja hevosiahan riitti hoidettavaksi: Joachimilla oli ristinään Ruu, Alena ja Silver, ja Merit kilpaili omalla Flingillään, nuorella Tinalla ja pitkin hampain Lätsällä. Joachimia virolaisratsastajattaren suhtautuminen Lätsä-parkaan nauratti. Merit saisi käydä vielä läpi kovan koulun hevosvalinnoista, mikäli jaksaisi työskennellä pitkään grumpy old manin ikeessä.

Hevoset matkustivat enimmäkseen varsin rauhallisina. Oikeastaan vain kokematonta Tinaa oli jännittänyt laivan liikkeellelähtö, ja kun muut hevoset eivät olleet osoittaneet hermostumisen merkkejä, lopulta kirjavakin oli alkanut tyyntyä. Tietysti Ruu häsläsi muuten vain kaikenlaista turhaa, mikä ei yllättänyt ketään, ja Fling otti välillä kuin kokeeksi mallia puuhakkaasta lajitoveristaan, mutta muut ratsut olivat kuin eivät olisi olleetkaan. Vain Alenasta Joe kantoi hitusen huolta, mutta se saattoi johtua pitkästä yhteisestä historiasta ja vankasta kiintymyksestä, eikä niinkään siitä että hevosella olisi ollut hätää. Meritin mielestä hevosen ruokahalu ei ollut merkittävästi alentunut, vaikka Joe esitti huolensa siitä asiasta ääneen (harvinaista kyllä: sekä huolehtiminen että avautuminen asiasta).

Kaikkein helpoimpia matkakumppaneita olivat kaiken jo kokenut Silver ja aina yhtä lupsakka Lätsä, ja tietysti Joe itse, joka matkusti aivan erinomaisen hienosti ja oli mahtavan hyvää seuraa Meritille ja Linukselle.

Viimeiseksi mainitussa kaksikossa ei kyllä ollut kehumista. Eivät oikein olleet seuramiesluonteisia henkilöitä. Linus oli yhä kiusallisen vähäpuheinen ja Meritin nuttura joskus kiristi, vaikka ajoittaisia riehakkuudenpilkahduksia aina välillä ilmenikin. Nainen vaan kävi Joen mielestä liian kovilla kierroksilla. Se oli yhtä "kilpaileminen sitä, kilpaileminen tätä", ja vaikka Joachim ratsasti kilpaa työkseen ja suorastaan rakasti estesatulassa vietettyjä tunteja, kyllä elämässä sentään piti olla muutakin: hupia, sutkauksia ja sopivasti humalaa.

Ja niin, sen maagisen sopivan humalan saavutettuaan Joachim löysi itsensä laittamasta whatsapp-viestejä klopille, joka olisi tulevan viikon ajan hänen lempi-ihmisensä, tai ainakin hyvä kakkossijan pitäjä:
dude
i miss you
gonna give u a ribs-shattering hug 2mro
so
be prepared

Joachimia hykerrytti ajatus Rasmuksen jähmettyvästä naamasta, kun se lukisi miehistä läheisyyttä lupaavan viestin. Salaa se olisi kuitenkin vain iloinen tietäessään, että ystävä vuosien takaa ilahtuisi näkemisestä. Joe oli jo vuosikausia sitten päässyt jurottavan naamion taakse, vaikka tietysti välissä oli sattunut se valitettava insidentti.

Joachim Altmann oli ehkä tappanut Rasmus Alsilan hevosen, mutta kuka noita muisteli. Menneillä oli tapana vaipua menneiksi.

Ykkösratsun paikka häilyy

Damn it. Joachimin oli myönnettävä, että siinä oli sitä jotakin: menestymisessä. Ei hän koskaan ollut sitoutunut lajiin sen takia, kyllä hän oli ajelehtinut hevoshommiin ihan muuten vain, mutta nyt kun alla oli vihdoinkin lähestulkoon pomon Kid-oriin verrattava ratsu, mies oikein kuuli kusen lorisevan kohti päälakeaan. Se kohisi mennessään.

Tietysti hän oli aina ollut kilpailunhenkinen. Ei kukaan ajautunut risuestelaukkahommiin, ellei janonnut vauhtia ja voittoja ja ollut pikkuisen hullu. Vielä enemmän hulluutta tarvittiin siihen, että vaihtoi jo lähes aikuisiällä lajia rataesteratsastukseen ja mutkitteli siltä pohjalta puolivahingossa töihin Dierk Mayerin talliin ja jäi sille tielleen.

Montako vuotta Joachim oli jo Dierkille työskennellyt? Joko kymmenen? Ylikin? Helvetin kauan ollakseen mies, joka ei sitä ennen ollut koskaan viihtynyt aloillaan.

Mutta sehän tämän homman hienous oli. Ei tarvinnut olla aloillaan. Saattoi pakata hevoset autoon ja lähteä kilpailuihin. Kilpailuista Joachim piti, etenkin sellaisten hevosten kanssa kuin Alena. Rautias tamma oli ollut Joen suuri ilo heti talliin saapumisestaan saakka: se oli laadukas ja hieno, sillä saattoi kilpailla voitosta. Alenalla oli kokemusta ja järkeä päässä, joten hyvänä päivänä sen saattoi vain usuttaa täyteen vauhtiin radalla ja antaa tamman tehdä nopeita, teräviä ratoja ja luottaa siihen, että se pysyi irti puomeista.

Mutta sitten oli Zilverado, tuo harvinaisen värinen ja harvinaisen järkipäinen ori. Jos Joachim olisi tuntenut huonoa omatuntoa juuri mistään, hän olisi varmasti tuntenut sitä nyt ajatellessaan, että ehkäpä Alena ei enää ollut hänen ykköshevosensa. Silverin tulostaso jo yksin oli siivittänyt häntä aimo harppauksin ylöspäin lajin ranking-listoilla, ja siinä oli sijoitus, jota Joachim ei ollut katsellut koskaan paitsi viimeisen puolen vuoden aikana. Kelpasihan sitä nyt ihmetellä, kohisten nousevaa sijalukua.

Vasta vuoden alussa he olivat hypänneet ensimmäiset 160:n senttimetrin luokkansa, ja jo helmikuun puolivälin jälkeen Silver voitti ensimmäisen kerran. Se tuntui käsittämättömän hienolta.

Alena tahkosi vielä 13-vuotiaana vasta 150-ratoja. Se teki sen hyvin, mutta GP-luokat tuntuivat haastavalta ajatukselta. Silverin kanssa mikään ei tuntunut haastavalta.

Oliko Joachim epäreilu ajatellessaan, että ehkä uusi ratsu olikin lippu tähteyteen? Oliko hän epälojaali asettaessaan Silverin vuosientakaisen luottoratsunsa edelle?

Mutta eihän hän oikeastaan arvottanut Silveriä Alenan yläpuolelle. Oli kilpailutuloksia, ja sitten oli hevosen todellinen arvo. Alena oli toiminut opettajana. Alena oli sitä paitsi varsonut kahdesti ja Silver oli vain jaellut perimäänsä eteenpäin vailla sen suurempaa huolta toteutuspuolesta. Piti kai antaa Alenalle hieman armoa.

Äh. Kuka käski analysoida niin paljon, Joachim tuumasi yhtäkkiä huvittuneena omasta puntaroinnistaan. Mitä väliä minkä hevosen kanssa homma pelitti, kunhan pelitti. Pomo maksoi palkkaa ratsastamisesta ja Joe ratsasti, eikä siinä tosiasiassa tarvittu tällaista ajatustyötä. Rennommin mielin Joachim jatkoi maaliskuutaan.

Rasmus: Huippuhevosia ja huippuhetkiä

Kesäkuun kääntyessä heinäkuuksi pomo sairastuu tai ”sairastuu” ja laittaa mut ja Josefinan ratsastamaan Kidiä ja Silveriä. Joe on kuulemma niin kiireinen Alohaan tutustuessaan, ettei ehdi millään, joten siinäpä me sitten silmäillään niitä 160-luokkien hyppääjiä epämääräisin kauhunsekaisin tuntein, ennen kuin mä kiipeän Kidin selkään ja Josefina Silverin.

Totuuden nimissä on sanottava, että Josefinan tunteet eivät taida olla niinkään kauhunsekaisia kuin puhdasta kauhua. Se näyttää alkukäyntejä kävellessään siltä, että olisi mieluummin minkä tahansa muun hevosen selässä, vaikka Joe vakuutteli sille orin olevan oikein kiva ja kevyt ratsastettava, ennen kuin katosi Alohan kanssa metsäpoluille.

Mä taas tiedän satavarmaksi, etten ole koskaan ratsastanut niin kallista hevosta kuin Kid, ja siksi munkin liikkeissäni on vähän turhaa puristusta ja eleissä kireyttä, ennen kuin muutaman kierroksen jälkeen muistan orin olevan herkkä ja osaava, ei erityisen vaikea ollenkaan. ”Hevonen siinä missä muutkin” olisi vähän aliarviointia, mutta noh – samoilla avuillahan Kidkin toimii.

Estehevoseksi Kidillä on hieno ravi, ja joku jossain välissä on ehtinyt opettamaan sille jos jonkinlaisia kouluratsastustemppujakin. Mä ratsastan ympyröitä, pyydän takaosaa hetkeksi ulos ja hetkeksi sisään, yritän jumpata hevosta rennoksi ja pehmeäksi. Kid on kuuma, mutta ei läheskään niin kuuma kuin Lady, ja vaikka orillakin on taito hermostuessaan räjähtää yhtäkkisesti jokaiseen ilmansuuntaan, enimmäkseen se etenee halukkaasti ja tahdikkaasti.

Mulla on niin kiire keskittyä Kidiin, jonka jokainen askel pitää ratsastaa tai pakka hajoaa, etten mä ehdi katselemaan ympärilleni kuin välikäynneissä. Silloin mä vilkaisen Josefinaa, joka näyttää jo olevan Silverin selässä kuin kotonaan. Hopeanruunikko laukkaa rytmikkäästi ympyrällä ja Josefina istuu sen selässä kuin patsas. Se vaikuttaa hevoseen kauniisti ja pienieleisesti, enkä mä yhtään ihmettele, että Silver näyttää tyytyväiseltä.

Pomo saapuu kentän laidalle, kun me ollaan melkein valmiita tuntia. Se on käärinyt kaulansa ympärille jonkun jättiläismäisen, torkkupeitolta näyttävän huivin, mutta sen ääni on ehkä jopa tavallista kirkkaampi, kun se tiedustelee: ”How do they feel?”

Mä ohjaan Kidin pomon luo enkä voi olla hymyilemättä.
”Kid’s great”, vastaan lyhyesti, sillä mä olen kiinnostuneempi kysymään: ”How do they look?”

”Pretty nice”, pomo antaa vapauttavan tuomion. ”I’d be more careful to not to slow him down too much – try to be a bit more delicate with your hands. Josefine, Zilverado seems to be happy with you. Very good.”

Pomo on jo kääntymäisillään pois, mutta jatkaa sitten: ”Oh, it’d be nice if you two could ride them tomorrow, too. You can swap if you wish, but I thought Silver would suit Josefina better than Rasmus, he works well with ladies, I’ve seen. And maybe on Tuesday you could jump them.”

Josefina näyttää lievästi järkyttyneeltä, mutta hymyilee mulle, kun mä näytän sille peukkua pomon lähtiessä kävelemään poispäin. Mä tunnen oloni kuusitoistavuotiaaksi jälleen – en muista milloin olen viimeksi ollut näin vilpittömän innoissani.

Onneksi meillä on vielä kuusi viikkoa jäljellä.