lauantai 30. marraskuuta 2019

Josefina: Piipahdus II

30.11.

Raapalesarja

Fling 30.11.

Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.

Pomo ei anna Josefinan nynnyillä, ja miellyttävän Silverin kanssa se ei tunnu edes tarpeelliselta.

Linus 30.11.

Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.

Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

perjantai 29. marraskuuta 2019

Josefina: Piipahdus I

27.-29.11.

Raapalesarja

Yksin 27.11.

Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.

Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.

Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Rasmus: A baby issue

27. marraskuuta 2019
Tuntui hyvältä lähteä. Tuntui hyvältä lähteä Laran kanssa, ja tuntui erityisen hyvältä, kun tiesi, että Josefina tulisi perässä. Viikonlopuksi vain, tosin, mutta en mäkään pitkään viipyisi. Toiveenani oli olla itsenäisyyspäiväksi takaisin - Laran ja toivon mukaan mikroskooppisen pienen varsanalun kanssa.

Ehkä se olisi Laran viimeinen varsa. Lara oli tehnyt kolme hienoa poikaa, ehkä nyt viimein olisi tyttären vuoro. Mä toivoin sitä itsekin, ja aivan erityisesti tiesin, että mun äiti olisi tammavarsasta haltioissaan. Sen kautta Laran emälinja saisi edes mahdollisuuden jatkoon.

Oli enemmän yö kuin aamu, kun mä pakkasin Laran hevoskuljetusauton kyytiin. Se oli innoissaan lähdössä matkaan, sen silmät loistivat ja kyydissä se kuopaisi muutaman kerran niin, että purua lenteli ympäriinsä niin kuin sitä kauan kaivattua lunta. Varmaan Lara, kilpahevonen henkeen ja vereen, luuli pääsevänsä vielä sittenkin radalle.

Ei se pääsisi, ei enää koskaan, mutta toisenlaiselle seikkailulle kyllä.

28. marraskuuta
Pohjois-Saksasta pomo oli junaillut mun kyytiin hevosen ja ihmisen. Hevonen oli pienikokoinen punaruunikko, joka näytti täysiveriseltä ja liehitteli Laraa siitä huolimatta, että oli ruuna. Ihminen taas oli kolmekymppisen näköinen nainen, joka puhui englantia niin vahvalla korostuksella, että mä en oikein saanut selvää mistä se tunsi pomon ja miksi se oli matkalla Riesenbeckiin. Se ei kuitenkaan estänyt naista rupattelemasta mulle niitä näitä koko ajomatkan ajan ja elehtimästä vilkkaasti käsillään.

Kielimuurista huolimatta oli tavallaan hyvä saada seuraa: mä olin nukkunut laivassa nolla silmänräpäystä Laran voinnista huolehtiessani ja Saksan moottoritiet olivat kuolettavan tylsiä ajettavia hevosautolla. Ainakin mä pysyin hereillä, kun yritin tulkita, milloin mun kyytiläisen kieli vaihtui englannista saksaan ja takaisin, ja napata joitain tuttuja sanoja nopeiden lauseiden keskeltä.

Perillä pomo odotti meitä, mutta Joachimia ei näkynyt. Kaja lakaisi käytävää, kun mä vaihdettuani nopeat tervehdykset pomon kanssa talutin Laran talliin. Blondi vilkaisi mua ja nyökäytti vähän päätään, niin kuin mä en olisi koskaan lähtenytkään, ja osoitti sormella karsinaa johon mä sain pyöräyttää Laran.

Mä syötin, juotin, harjasin ja loimitin sen ja kävin vielä taluttelemassa sitä pienen lenkin, ennen kuin jätin tamman tutustumaan uuteen karsinaansa. Se vaikutti hyväkuntoiselta ja jopa vähän iloiselta, epälaramaisella tavalla.

Mäkin olin iloinen ja erityisen iloinen mä olin silloin, kun mä makoilin jo sängyssä illalla ja Joe paukkasi sisään kuin kotiinsa. Se hyppäsi mun päälle, putosi siitä lattialle ja räkätti sitten siellä. Ellei sillä olisi ollut vielä valkoisia kisapöksyjä jalassa, mä olisin voinut vannoa että se oli tulossa baarista.

”Great to see you, man”, Joe sanoi hilpeästi ja löi mua selkään, kun pääsi ylös. ”When is Josie coming?”

”Soon”, mä vastasin. ”One might think you’re more excited to see her than me, hmm?”

“One might be right.” Joe nauroi, ja se melkein tarttui muhun. ”But first, we have a baby issue to take care of.”

perjantai 15. marraskuuta 2019

Rasmus: Vaihtoehtoja

15. marraskuuta

Mietin edellistä viikonloppua Ruunaalla.

Easy oli hypännyt hienot, rauhalliset puhtaat radat, ja Laran ensimmäisellä jälkeläisellä kilpaileminen oli tuntunut edelleen ihmeelliseltä. Bran oli ottanut lauantaina yhden aikavirheen 125 cm:n luokasta mutta meni sunnuntaina kovaa ja voitti luokkansa, vaikka tuplanollia oli viisi – niistä kolmanneksi nopein muuan Isabella Sokka Cavan selässä. Mä olin ollut kirjavaan pikkuoriin niin tyytyväinen, että vähänkin lisää ja mä olisin kirjaimellisesti leijunut ilmassa läpi Ruunaankosken tilan kuraisen pihan.

Mutta sitten me palattiin takaisin Kallaan, minä ja Josefina ja hevoset, ja vaikka kaikki olikin hyvin ja musta oli ihanaa herätä Josefinan vierestä joka aamu, niin mielessä pyöri sen kaiken hyvän lisäksi epämääräinen kasa tyhmiä, hankalia asioita.

Laran viimeisimmästä jännevammasta oli reilu vuosi, ja marraskuun toisella viikolla sen jalka ultrattiin uudelleen. Mä ajoin paikan päälle sitä varten, vaikka Josefina ei töiden takia päässyt mukaan ja vaikka tiesin kuulevani huonoja uutisia. Tiesin, vaikka en tietysti oikeasti tiennytkään, ennen kuin eläinlääkäri ympyröi sormellaan kuvaruudun harmaasta kohinasta vaaleat vauriokohdat ja sanoi, että ei siitä enää käyttöhevosta tulisi.

Ehkä harrasteratsuksi, oli eläinlääkärin varovainen arvio.

Hetken verran mä olin miettinyt, jättäisinkö Laran sinne klinikalle. Oliko mulla tarjota sille enää hevosen arvoista elämää? Mikä mä olin arvioimaan, olisiko se koskaan täysin kivuton? Oliko mulla edes varaa pitää sitä?

Mutta ei mulla ollut sydäntä siitä luopuakaan – mä en ollut valmis sanomaan hyvästejä vielä yhdelle hevoselle. Niinpä mä vein sen takaisin kartanolle, missä se selvästi viihtyi hyvin, ja lähdin saman tien ajamaan takaisin kotiin.

Pimeiden kilometrien liukuessa auton alla mä ehdin moneen kertaan miettiä, oliko koko hevosharrastuksessa mitään järkeä, saati sitten siinä että mä olin tehnyt ratsastuksesta itselleni jopa ammatin. Olinko mä ansainnut näiden kauniiden eläinten ystävyyttä, kun mä sain elantoni siitä, että tavalla tai toisella yritin niistä hyötyä? Halusiko Bran olla mun ratsastettavana yhtä kovasti kuin mä halusin sen käytössäni pitää, tai halusiko Lara tehdä vielä yhden jälkeläisen yhtä kovasti kun mä toivoin siitä tammavarsaa?

Mä toivoin, että olisi ollut joku keino kysyä hevoselta, mutta ei ollut, joten siinä matkan aikana mä tein yksinäisen päätöksen siitä, että vielä yksi varsa. Hienosta orista, yhdestä tietystä, joka mulla oli jo mielessäkin.

Josefina oli vielä hereillä, kun mä lähempänä puolta yötä saavuin viimein kotiin.

”Paskalta näytti”, mä kerroin ennen kuin Josefina ehti kysyä, ja otin kiitollisena vastaan sen tarjoaman halauksen. Josefinasta huokui lämpöä ja vähän surua, ehkä Laran puolesta tai ehkä jostain muusta syystä. Mun olo oli tyhjä ja väsynyt.

”Niin että kai me lähdetään sitten Saksaan”, mä kohautin hartioitani. ”Tuutko mukaan?”

KATSAUS: Mitä heille kuuluu nyt?

Kotiinpaluuta seuraavat viikot

Josefina:
Me oltiin loksahdettu takaisin paikoillemme Kallaan, ja vähän mä olin kyllä pelännyt, että entäs jos muut asiat sitten loksahtaisi sitä vastoin pois sijoiltaan. Siis että jos meillä alkaisi mennä ihanan kesän jälkeen ihan hirveän huonosti. Se olisi olosuhteiden syy: sen, että Rasmus oli saanut maistaa unelmaansa, elämää Saksassa ja kisamatkoja ja Dierkin hienoja hevosia. Sen, ettei elo tutuissa kotiympäristöissä ollutkaan yhtään niin hohdokasta (vaikka oikeastaan olihan päivät Riesenbeckissäkin olleet ehkä pikemmin hien kiillottamia kuin minkään muun). Sen, että me oltiin yhtäkkiä seurusteltu suurin piirtein vuosi, eikä mikään ollut enää kovin uutta ja jännittävää.

Mutta jotenkin kummasti mä kai taas vaan pelkäsin aivan turhaan.

--

Sunnuntaina mä olin surullinen. Se ei liittynyt mitenkään kilpailuihin. Bran oli hypännyt hyvin ja ollut nyt maastoesteilläkin enemmän tilanteen tasalla, eikä se ollut heittänyt mun poikaystävää selästään ja tallonut tätä jalkoihinsa, joten ei mulla ollut syytä harmitella sitä. Rasmus huomasi mun alakuloisuuden eikä uskaltanut heti kysyä, mikä mun mieltä painoi, mutta kyllä se sitten lopulta tarpeeksi vilkuiltuaan tarttui aiheeseen.

”Nokun mulla on taas huomenna töitä kuudelta. Pitää mennä kotiin.”
”Miksi? Eihän sun tarvitsisi.”
”Nokun en mä kehtaa täällä nousta aikaisin kun on vaikea olla herättämättä sua.”
”Ei mua haittaa. Jää vielä yöksi, kyllä mä voin myös herätä samaan aikaan. Juodaan kahvit yhdessä.”
”Sun ei tarvitsisi nousta ihan vielä silloin.”
”Ei ehkä”, Rasmus myönsi ja silitteli mun kylkeä ja välillä poskea ja katseli mua sillä tavalla tiiviisti niin kuin se usein teki – ei niin kuin äiti, ei pistävästi, syyllisyyttä herättävästi ja vaativasti, vaan kiintyneesti. Lämpimästi. Sulin.

”Haluatko sä tosiaan herätä mun kanssa?” kysyin ja olin ujosti haltioissani siitä seikasta.
”Haluan”, Rasmus sanoi muitta mutkitta ja yltyi sitten melkein uhoamaan: ”Näetpä, herään ennen sua ja tuon sulle kahvia sänkyyn. Ja aamupalaa. Vaikka ei mulla kyllä nyt ole oikein kuin leipää, mutta sitä sitten edes.”

Mun vastarinta mureni. Jäin taas yhdeksi yöksi.
>> Jälkihehku

23. syyskuuta

Josefina melkein ehdottaa yhteenmuuttoa:
Mä löysin Rasmuksen ruokintakatokselta. Siellä se kurkisteli Kissen väkirehuastiaan. Mun vatsanpohjaan pelmahti aimo laumallinen kaiken maailman siivekkäitä, ja vähitellen mun kävelyvauhtini hiipui ja mä seisahduin niille sijoilleni noin metrin päähän poikaystävästäni. Tulisitko avopuolisokseni, ajattelin levottomana, ja mua melkein nauratti. Voi jospa aiheen puheeksi ottaminen olisikin ollut mulle niin helppoa.

"Hei", Rasmuksen ääni rikkoi hiljaisuuden, ja mä olin liian paniikissa pistääkseni merkille, oliko se ilahtunut hei. Toivottavasti!

Mä lähdin liikkeelle kiertotietä:
"Hei! Kiva nähdä. Mä näin Märtankin tänään, kun se, öö, kävi täällä."

Kiertotie johti nopeasti risteykseen, josta Rasmus kurvasi mun laatimaani keskustelukarttaa tuntematta aivan yllättävään suuntaan. Se meni 86 astetta vasemmalle, kun mä olisin tavoitellut ehkä pikemminkin loivaa oikeaa.
>>Ajatuksenkompurointia

1. lokakuuta

Roolipeli. Josefina on jäänyt kodittomaksi.
Josefina: Tässä talossa eivät paljon naapurit liiku, joko eivät viihdy kotona tai kotinsa ulkopuolella, ja mä sitä paitsi tunnistan askelten rytmin. Siksi mä en ole kovinkaan huolissani siitä, mitä tulija musta ajattelee, kun mä tällä tavalla istun rapussa. Rasmus sieltä kipuaa, ja sille mä en ala suin päin selittelemään, vaan tervehdin vain vaisuna:
”Hei. Oliko mitään hyviä hevosia? Saanhan mä tulla taas sun luo?”

Rasmus: Kun mä viimein saavutan oman kerrokseni tasanteen, mua odottaa siinä --- Josefina. Se näyttää ankealta ja kuulostaa synkältä mua tervehtiessään, ja niin mieluinen kuin yllätys onkin, mä kuitenkin hämmästyn niin etten saa heti sanaa suustani.

“Aika tavallisia”, mä vastaan ja pysähdyn Josefinan eteen. “Mitä sä siinä teet?”

“Ja siis, tietysti saat”, mä lisään nopeasti.
>>Mun koti ei oo missään

5. lokakuuta

Rasmus miettii asumisjärjestelyitä:
Ruunaankosken majatalo on tunnelmallinen: entiseen loistoonsa remontoitu ja yksityiskohtia arvostava, mutta ei liian pramea. Rasmus arvostaa erityisesti sitä, että pitkän kisapäivän jälkeen voi vain kävellä talleilta majapaikkaan ja päästä suoraan suihkuun. Tai melkein suoraan, sillä Josefina, joka oli vaikuttanut palelevan, oli mennyt ensin.

Huomaa, että on tullut syksy. Kun Rasmus tulee suihkusta hiukset yhä vettä valuen, ikkunan takana on jo melkein pimeää. Heidän huoneessaan on lasiastiassa jouluvaloja, jotka Josefina on naksauttanut päälle. Rasmus miettii ohimennen, pitäisikö hänenkin alkaa hankkia vastaavia koriste-esineitä kotiinsa nyt, kun Josefinakin asuu siellä. Rasmus on asunut viime vuodet varsin askeettisesti, mutta hän uskoo, että Josefina saa pikkuhiljaa kädenjälkensä näkyviin pikkuyksiössäkin.

Elleivät he sitten muuttaisi.

Siitä Rasmus onkin halunnut kysyä Josefinalta: että jos Josefina edelleen haluaisi asua Rasmuksen kanssa, vielä viikonkin jälkeen, pitäisikö heidän alkaa katsoa isompaa asuntoa jostain muualta. Ei sillä, etteivätkö he yksiöön mahtuisi - molemmat ovat kuitenkin isoimman osan päivää tallilla, töissä tai tallilla töissä - mutta Rasmuksesta tuntuu, että Josefina saattaisi arvostaa olohuonetta.
>>Majatalossa

11. lokakuuta

Josefina asettuu lopullisesti kodiksi:
Perjantaina me haettiin mun loput tavarat. Niitä ei ollut kauhean paljon, olinhan mäkin asunut ensin minimaalisessa yksiössä ja sitten kimppakämpän yhdessä huoneessa, jonne mun vähäiset huonekalut sovitusti jäivät uuden asukkaan riesaksi/riemuksi. Haettavana ei siis ollut juurikaan muuta kuin pari huonekasvia ja pussukallinen mun ulkoilutakkeja ja sen sellaista, mitä Aliisa ei ollut osannut mun tavaroita Robertin tieltä siivotessaan laatikoihin sulloa. Silti hakureissu venähti yli tunnin mittaiseksi, sillä Aliisa ja mä puhuttiin asiat halki ja itkettiin puhdistavaa itkua ja Rasmus koki olonsa kiusaantuneeksi. Se oli aikaavievää puuhaa meille kaikille.

--

Kotvasen kuluttua mä vapauduin asettelemaan tunnelmavalosarjaani meidän asuntoon. Sillä välin Rasmus etsi meille katsottavaa elokuvaa. Välillä se ehdotti jotain, ja mä annoin puolivillaisen mielipiteen. Me molemmat tiedettiin ettei elokuvilla ollut mulle merkitystä; mä joko nukahtaisin tai tarttuisin kirjaan jossakin vaiheessa. Samalla tavalla mäkin tiesin vastavuoroisesti sisustusmielipiteitä kysyessäni, ettei Rasmukselle ollut kamalasti väliä miten valosarjani sijoittelin, mutta tuntui hyvältä kysyä.

”Näyttää kivalta”, tuumasi Rasmus, kun olin hetken kuluttua tyytyväinen kätteni jälkeen.

Mun ihana uusi kämppikseni nousi, venytteli ja asteli mun luokse. Mä kiedoin vuorostani käteni sen ympärille. Olisin halunnut sanoa, että se itse näytti kivalta, mutta en kehdannut. Toisaalta: aina sanoja ei kaivattu. Oli kaikenlaisia korulauseita mukavampaa loikoilla yhdessä sängyllä ja silitellä toisiamme tunnelmavalaistuksesta iloiten, ja sitten vähän myöhemmin käpertyä kainalokkain katselemaan elokuvaa ja kemian oppikirjaa.
>> Valoa kohti

17. lokakuuta

Josefina fiilistelee yhdessäasumista:
Katselen miestä. Se lukee, uutisia ehkä tai lämpimikseen hevosmarkkinoita. Se on minun poikaystäväni. Sen käsi hapuilee hajamielisenä kahvikupinkorvaa, ja se huomaa vasta kupinreunan huulille kohottaessaan, että muki on tyhjä. Se on hirveän suloinen, sillä on pehmeät silmät ja terävä luusto, sen tukka on pörröinen ja sileä yhtä aikaa ja minä haluan kauheasti kertoa sille, miltä Tunne tuntuu, mutta en osaa. Täytän sen sijaan hänenkin kahvikuppinsa ja tiedän: vähän vähemmän maitoa kuin omaani.

Se istuu pöydän ääressä. Se asuu täällä. Minäkin asun täällä ja minäkin istun pöydän ääreen.

Viereen, ei vastapäätä.

Lähelle, ei kauas.

Saman pöydän ääreen, ei enää toisen.
>> A niin kuin

Pikin kuulumiset

>> Pikin päiväkirja