"Pysyykö hallinnassa?" luottoratsullaan Grimillä maastoileva Kaja kysyi Meritiltä, eikä piruillakseen. Meritin ratsu oli vielä melko uusi tulokas tallissa ja hyvin vilkas, ja vilkaskin oli kaunis ilmaisu. Nothingman tuntui etsivän ärsykkeitä, joiden seurauksena se voisi kimmahtaa maata kiertävälle radalle.
"Pysyy", Merit vastasi lyhyesti ja loi päättäväisen katseen eteenpäin. "Kokeillaan laukkaa."
"Jos niin sanot", Kaja hymähti. Hänellä ei ollut mitään laukkaamista vastaan: Grimille tekisi hyvää päästellä höyryjä ja aukoa paikkojaan. Kunhan vain Notti ei villiintyisi ja molskauttaisi Meritiä jokeen, kaikki olisi hyvin. Omaan rautiaaseen ratsastettavaansa Kaja luotti enemmän kuin hevosiin keskimäärin, eikä hän ollut arka muutenkaan.
Aluksi he pyrkivät pitämään vauhdin hillittynä. Grim nyppi välillä hieman ohjia, muttei ruvennut painamaan kädelle. Kajalla oli hyvin aikaa silmäillä tallin uuden ruunikon menoa. Meritin otteista ja ilmeistä näki, että naisella oli hevosessa pitelemistä, mutta pelokkaalta Merit ei näyttänyt nyt eikä koskaan. Joskus Kajasta tuntui, että nainen oli päättänyt, etteivät huippuratsastajat kieltäytyneet kipuamasta viripäisimmänkään ratsun satulaan eivätkä varsinkaan jännittäneet koskaan mitään. Joku olisi saattanut huomauttaa, että terve varovaisuus olisi joskus poikaa, mutta ei Kaja. Kun he saivat hevosensa hillittyä käyntiin – Notin käynti oli lähinnä hypähtelyä, Grim puolestaan askelsi pitkin, innokkain askelin – vaaleaverikkö ehdotti ystävälleen:
"Eiköhän päästellä seuraavalla pätkällä ihan kunnolla eteen. Mitäs sanot?"
"Totta hitossa. Pitäähän meidän kokeilla, mitä siitä tulee", Merit nauroi ja taputti ohimennen Nottia kaulalle. "Enkä mä usko, että tämä keksii konnuuksia silloin kun se keskittyy menemään lujaa."
Kävi ilmi, että Merit oli oikeassa. Heidän seuraava laukkapätkänsä oli kuin aitoa hevostytön unelmaa: energiset orit kuljettivat heitä vinhaa vauhtia hyväpohjaista hiekkatietä eteenpäin, joki kimmelsi näkökentän laitamilla ja kevättuuli iski raikkaana vasten kasvoja ja kaulaa. Vauhdinkyyneleet olivat ainoita kyyneleitä, joista kumpikaan ratsastajista piti.
Kuvan tausta © Anne L; ratsukot © VRL-05265
"Niin kivaa", Merit huokaisi laukan päätteeksi.
"Parasta."
Loppumatka taittui rauhallisemmissa merkeissä. Hevoset eivät kauan pitkän ja vauhdikkaan laukkapätkän jälkeen puuskuttaneet; ne olivat kilpahevosia elämänsä kunnossa ja voimiensa tunnossa. Kummallakin orilla oli vielä energiaa liikkua vauhdikkaasti ja autotien ylitystä odotellessa ne steppailivatkin. Onnea olivat ratsastusreitit, jotka oli varta vasten tallin väen käyttöön rakennetut, sillä eipä tarvinnut murehtia muusta liikenteestä sitä yhtä harvaanliikennöidyn tien ylitystä lukuunottamatta. Ratsastajat jutustelivat kepeästi kisakaudesta, tallin myyntihevosista ja tulevasta kesästä. Kaja toivoi kesältä tietysti edistymistä hevosten kanssa, mutta lisäksi hän odotti lomaansa: silloin olisi aikaa reissata Celestynin luo ja ottaa selvää, oliko mielenkiintoisessa tuttavuudessa ainesta syvempäänkin suhteeseen.
