Myyntihevoset 15-17

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.

• Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme.
• Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin.

15 westf-o. Calabasas MYYTY

i. Chablessi (ii. Caledon, ie. Odd Lexicon)

e. Angeles (ei. Agree Degree, ee. Newyorkbound)

165cm, tumma ja virtaviivainen

Calabasas on siro, kuivakka 5-vuotias esteratsu. Sen ovat Dierk Mayer ja Debbie Fischer yhteistyössä, ja orin harteilla on suuria haaveita. Hintalappu ei ole mikään aivan pikkuruinen, sillä siihen täytyy mahtua loppupäähän nolla poikineen. Jos Calabasas lunastaa sen varalle ladotut odotukset, siitä tulee vielä kansainvälisten kilpailuiden kiertäjä, jolle mikään luokka ei ole liian suuri. Luonteeltaan tämä hevonen on pikkuisen kirpsakka omissa oloissaan viihtyjä, mutta on se kuitenkin asiallinen käsiteltävä. Ratsuna Calabasas on hyvin herkkä: se kuuntelee ratsastajan pienimpiäkin sormenliikahduksia ja painopisteenvaihdoksia. Skarppi ja hyvässä tasapainossa liikkuva nuori hevonen on yleensä hyvinkin tehtäviensä tasalla, mutta montaa epäonnistumista se ei hermostumatta siedä peräjälkeen.

16 xx-t. Heir Apparent xx MYYTY
i. His Highness xx (ii. His Kingdom xx, ie. My Perfection xx)
e. Heroine xx (ei. Halloween xx, ee. Bluebell xx)
166 cm, punarautias

Heir Apparent on brittiläistä kasvatustyötä ja ratsusukuinen jo muutaman sukupolven ajan - kauempana linjat vievät risuestelaukkureihin ja tasamaan pitkänmatkanjuoksijoihin. Nelivuotias tamma on kevytrakenteinen, mutta tasapainoinen ja erinomaisessa kunnossa oleva nuori hevonen, joka on miellyttävä käsitellä ja energinen ratsastaa. Se on hieman kuuma hypättävä ja vaatii rauhallista, määrätietoista ratsastusta, mutta hevosella on paljon luontaista esteälyä ja rohkeutta. Heir Apparent ei ole erityisen näyttävä liikkeissään, mutta eittämättä lahjakas hyppääjä kansalliselle tasolle. Todennäköisesti se voisi olla sukunsa puolesta myös kiinnostava siitostammana, mutta sitä ennen Heir Apparentilla on taatusti annettavaa käyttöhevosena.

17 westf-o. Nothingman  JÄÄ KOTIIN
i. Nocturnal Notes (ii. Nix Nacht, ie. Louisaloves) 
e. Wildblitz (ei. Wildglitzern, ee. Karmin) 
Isoläsinen ruunikko/musta

7-vuotias Nothingman on levoton sielu. Ori on vain harvoin aloillaan, ja joskus tuntuu, ettei siihen oikein tahdo saada kontaktia. On vähän kuin hevonen keskittyisi kaikkeen muuhun ja sulkisi ihmiset pois mielestään. Nothingmanin tunnetussa historiassa on parin vuoden aukko sen jälkeen kun se täytti kolme ja myytiin kasvattajalta kotiin, jossa olon ajalta hevosen kuulumisista ei ole tiedonmurustakaan. Viisivuotiaana ori tupsahti uusiin käsiin, ja pian taas uudelle omistajalle, joka on sittemmin kilpaillut hevosella 130:n senttimetrin luokissa sijoittuen ja toisinaan uloskieltäen. Nothingman ei nimittäin ole helppo ratsu eikä sovellu kokemattomiin käsiin.

Rasmus: Isoissa kisoissa

Vuoden 2020 Power Jump alkoi sillä, että toinen mun ratsuistani loukkaantui. Toki jos oli pakko valita, mä olin tyytyväinen että itsensä teloi Vivani eikä Carri – mutta kaikista mieluiten mä olisin tietenkin hypännyt molemmilla.

Vivani oli saanut vekin jalkaansa kuljetuksessa suojituksesta huolimatta ja vaikka haava näytti kohtuullisen vaarattomalta, lauantaiaamuna jalka oli selvästi turvoksissa ja lämmin. Vaikka hevonen ei sinällään vaikuttanut kipeältä tai ontunut, oli tietysti itsestään selvää, ettei sen kanssa voisi kisaamaankaan lähteä.

”It’s a sign”, Joe hönkäisi mun korvaan, kun mä olin saanut Vivanin jalan paketoitua. ”Maybe you should have chosen Tin-tin”.

”Well”, mä huokaisin. ”Shit happens.”

Joe hörähti nauruun. ”Absolutely love your attitude, man.”

Vuoden 2020 Power Jump jatkui sillä, että se Merit että Joe ratsastivat omat ratansa melko lailla luokattoman huonosti. Kaikista maailman hevosista Dick otti vain neljä virhepistettä, mikä ei sekään auttanut hilaamaan kaksikkoa tuloslistan puolivälin yläpuolelle, mutta Ykkönen ja Zilver kolasivat useamman esteen ja Alena kieltäytyi hyppäämästä pitkää vettä. Joachim arveli myöhemmin, että se saattoi tehdä kiimaa, sillä Alena jos joku oli nähnyt elämässään esteitä laidasta laitaan.

”Shit happens, right?” Joe kysyi iloisesti laskeutuessaan tamman satulasta ja taputtaessaan sitä kaulalle. Varmaan sekin oli hypännyt elämässään niin monta rataa, ettei yksi epäonnistuminen – edes tällaisessa kisassa – saanut sen venettä keinahtamaan.

”If the boss now fires me, I’ll move to Finland”, se ilmoitti seuraavaksi. “Let’s start a business together.”

“Sure thing”, mä nyökyttelin.

“Now that I’m thinking about it, we could do that even if I won’t get fired”, Joe maalaili. “I’ve been in Germany for too many years. Maybe I do need change.”

Joe näytti hetken aikaa olevan niin tosissaan, että mä hieman kalpenin. Sitten se kuitenkin puhkesi taas nauruun ja lähti kävelyttämään Alenaa, joten mä arvelin, että ehkä mä ja Josefina saataisiin haaveilla omasta tallista edelleenkin kaksin.

Mä, niin kuin Josefinakin, olin kvaalannut erikoisluokkaan ja pääsisin suoraan arvoluokkaan, joten en jaksanut olla kovin huolissani siitä, että mokaisin kaiken omalla radallani. Hyvä perustekeminen saisi riittää, sillä mä en jaksanut uskoa, että niin isossa luokassa me oltaisiin sijoilla kuitenkaan. Ja koska uusinnat olisivat vasta sunnuntaina, ajallakaan ei ollut mitään väliä.

Jostain vatsaan kuitenkin eksyi muutama perhonen, kun erikoisluokka alkoi olla alkamaisillaan. Miten vuoden 2020 Power Jump päättyisi?

Josefina: Ahvenanmaa

Laivan kannella kalja tarjoiltiin muovituopissa kauniilla, merellisellä auringonlaskulla höystettynä. Auringonlaskua puolestaan kirpeytti puuskittainen merituuli, joka sai ihon kananlihalle ja hampaat kalisemaan. Vaatetukseni oli auttamatta liian kevyt sellaisiin olosuhteisiin, mutten valittanut, sillä juuri sillä hetkellä olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni. Taakse oli jäämässä taas yksi hyvä kesäreissu ja edessä häämötti kilpailukauden yksittäinen päätavoite; Power Jump oli jälleen aivan nukahtamisen ja uuden heräämisen päässä. Parasta oli, että vaikka jännitys välillä puraisikin, se ei tarrannut sillä tavalla halvaannuttavasti ja kaiken voittavasti kiinni, ettenkö olisi kyennyt elämään sen kanssa.

"Ahfvennamma", Joachim äänsi pontevasti.
"Ahvenanmaa", korjasi Rasmus kärsivällisesti jo noin kymmenettä kertaa.
"Aavehanamah -- blah, fuck it. You and your crazy Elvish language. And blimey, dude, when are you going to notice that your girl is freezing?" Joachim tuhahti mukamas kiukkuisena. En osannut villeimmissä kuvitelmissanikaan uskoa, että se olisi oikeasti suutahtanut suomen kielelle tai Rasmukselle tai mulle tai oikeastaan yhtään millekään asialle koskaan elämässään.

Rasmus mun vieressäni hätkähti vähäsen ja käännähti katsomaan mua. Katsoin takaisin ja nautin auringonlaskun lämpimistä sävyistä, jotka raidoittivat mun poikaystävän hiuksia ja täplittivät silmiä. Komeat kasvot suorastaan huusivat suudelluiksitulemista, mutta sen pitäisi odottaa ainakin kunnes Joe poistuisi hakemaan seuraavaa juomakierrosta.

"Oletko sä kylmissäsi", Rasmus kysyi hämmentyneen oloisena; ilmeisesti se itse ei palellut, eikä sille siksi ollut tullut mieleenkään että joku muu voisi.
"Olen", vastasin painokkaasti, mutta kohautin sitten olkiani ja heilautin puoliksi juotua juomaani. "But it's quite okay, I'll grit my teeth for a little while longer."
"Ah, such braveness", Joachim virnuili. "We don't want you to catch a cold, honey, and your lips are starting to look blueish. Let's finish these and head back inside, shall we."

Hetken mietittyään Rasmus päätyi nykäisemään mua vähän lähemmäs itseään, ja sitten se asetteli toisen käsivartensa huolellisesti ja harkitsevaisesti mun ympärilleni. Hymyilin muovituoppiini ja palasin aiempaan ajatukseeni: olin onnellinen ja tyytyväinen elämääni.

* * * * *
Joachim jaksoi repiä hupia kilpailupaikan osoitteesta ja siitä, kuinka se oli kuulemma mahdoton ääntää. Kun se pudisteli huvittuneena päätään mun puheelleni, kun tiedustelin hevostemme majoitusjärjestelyjä Power Jump Staff -paitaan pukeutuneelta ahvenanmaalaisittain puhuvalta toimihenkilöltä, kuulin Rasmuksen varmistavan:
"You do know that Finnish and Swedish are two different languages, right?"
Joen vastausta en ehtinyt kuunnella, mutta arvatenkin se moitti Rasmusta älyllisten lahjojensa ja yleissivistyksensä aliarvioimisesta. Me saimme joka tapauksessa kattavat ohjeet siitä, minne mukanamme kulkevat hevoset majoittaisimme ja kuinka kisa-alueella toimittaisiin. Ensivaikutelma järjestelyistä oli ensiluokkainen; selkeät opasteet ja palvelualtis järjestäjäporukka sai ainakin mut tuntemaan oloni hyvinhuolehdituksi. Joachim nyt ei olisi paljon tarvinnutkaan ollakseen tyytyväinen, mutta se, että jopa Merit Kalda vaikutti levolliselta ja lähes hyväntuuliselta, kertoi jo jotakin asioiden sujuvuudesta.

Kesänaikaisten tuttujen lisäksi näkyviin alkoi tupsahdella vaikka ja ketä muita tunnistettavia tyyppejä. Aivan häkellyin siitä, kuinka montaa ihmistä saatoin niin luontevasti moikata alueella kulkiessani ja jopa jäädä vaihtamaan kuulumisia joidenkin kanssa. Suurkilpailut olivat vetäneet paikalle paljon myös Kalla CUPissa kilpailevia, kuten Käkiharjut ja Primen väen, ja ilahduttavia silloin tällöin kisapaikoilla tavattavia tuttavuuksia, kuten Matteo Locatellin. Amelie Chaputin näkeminen ja juttutuokio hänen kanssaan herätti miellyttävää jännityksen tuntua: kun kilpailut olisivat ohi, me ehtisimme todellakin vaihtaa kuulumisia oikein kattavasti, sillä seuraavan viikon viettäisin hänen vieraanaan Latviassa.

Siihen hetkeen ehkä kaikkein kaivatuimmat tutut olivat kuitenkin niitä, jotka muistuttivat kodista. Rohkenin silittelemään Isabellan Kamia, perheeni kasvattia, ja nyökkäsin tervehdykseksi Matildalle ja Antonille kun heidät näin, ja sitten meitä vastaan käveli Heidin seurue. Se tilanne vaati tiukkaa halausta, ja ennen pitkää minulla oli kummityttö sylissäni ja olin uppoutuneena vuolaaseen kuulumistenvaihtoon hänen äitinsä kanssa.

Sivussa Joachim pukkasi Rasmusta kylkeen.
"Ah, the countdown has begun."
"Huh?" äännähti poikaystäväni, joka ei ymmärtänyt mille poluille kollegamme ajatukset olivat jo kerenneet pinkoa.
"Within five years she'll start begging for some baby seeds, you'll see."
Siihen Rasmus ei typertyneisyyttään osannut sanoa yhtikäs mitään, ja puhumisen sijaan se käyttikin energiansa siihen, että pälyili mua ja Sofiaa sylissäni ja yritti näyttää jokseenkin normaalilta.

Josefina: Alkuja ja loppuja

Ihan vasta oli ollut kesäkuu, ja matka Saksaan oli häämöttänyt vasta edessäpäin. Josefina oli ratsastanut hevostaan sileällä niin säntillisesti kuin oli osannut ja kenttä oli pölissyt. Granni ei ollut ollut letkeä, ei aluksi, mutta Josefina oli notkistellut, maanitellut, houkutellut, välillä vähäsen käskenyt ja sitten kannustanut, kiittänyt ja lopulta alkanut huomata onnistuvansa. Lopuksi Granni oli liikkunut hyvin.

Nytkin Granni liikkui hyvin, ja kenttä pölisi, mutta Saksan sijaan tulevaisuudessa odotti jälleen Suomi. Oli sekopäistä, kuinka nopeasti viikot vierähtivät. Kuukausi pomon luona oli kuin yksi sujuva siirtymä ravista laukkaan: suunnitelma, valmistelu, toteutus. Ja noin vain se oli ohitse.

Josefina kietoi pusakkaa tiiviimmin ylleen. Tuulenpuuska enteili sadetta, ja aloillaan seistessä tuli herkästi vilu. Josefina seurasi ratsukkoa katseellaan ja odotti ensimmäisiä pulleita sadepisaroita tipahtavaksi.

"Bra, Linus", Josefina kehui. "Hon ser ju riktigt fint ut. Hur känns det nu?"

"Å, jag är nöjd över att hon är så pass mycket lättsammare nu", Linus vertaili tuntemuksiaan ratsastuksen alkuvaiheeseen.

"Du har gjort något rätt där uppe, hörru", Josefina vahvisti hyväntuulisesti virnistäen ja sai vastaukseksi naurahduksen, joka oli jotakin vaivaantuneen ja ilahtuneen väliltä. Teki hyvää voida antaa Linukselle kiitosta hyvin tehdystä työstä. Pojan siirtäessä Grannin lopulta käyntiin ja antaessa sille ohjaa kumpainenkin näytti rennolta ja tyytyväiseltä oloonsa. Dierkin hevosenhoitaja oli taitava ratsastaja; ei sentään mikään maailmanluokan tähti, mutta taitava kuitenkin.

Josefina antoi myöten uteliaisuudelleen. Reissu läheni vääjäämättä loppuaan, ja ellei hän kysyisi nyt, kuka tietää tulisiko toista tilaisuutta koskaan. Josefinalla oli omituinen tunne, ettei Linus tekisi elämänmittaista työuraa Dierk Mayerin palkkalistoilla. Sitä ajatusta seurasi selkäpiitä karmiva tiedostamisen hetki: pomo ei myöskään eläisi ikuisesti. Tyttö karisti mietteen mielestään ja keskitti pohtivaisen katseen Linukseen.

"Vet du", hän aloitti. "Jag är lite nyfiken. Du är ju en skicklig ryttare."

Linus ei puhua pukahtanut mitään, ja yhtäkkiä Josefina ei aivan tiennyt, kuinka jatkaa. Oli olemassa vaara, että hän sohi nyt aihepiiriin, joka ei kuulunut hänelle. Uteliaisuus ei ollut sama asia kuin oikeus tietää, Josefina ymmärsi sen hyvin, mutta ellei koskaan kysynyt, jäi myös lähes takuuvarmasti ilman vastauksia.

"Har du nånsin tävlat?" Josefina kysyi.

"Nej", kiisti Linus, ja kotvan Josefina kuvitteli keskustelun päättyvän siihen, ennen kuin poika yllätti ja päätti jatkaa: "Jag tränade dock dressyr i några år med min hyreshäst hemma i Linköping."

"Varför Dierk Mayer då?" Josefina sukelsi suoraan asiaan. "Skulle det inte vara intressantare att jobba för nån dressyrsguru?"

Linus kohautti olkiaan.

Sitten kumpikaan ei enää puhunut. Kuului vain Grannin kavioiden tömähtely kentänpohjaa vasten ja terävien tuulenpuuskien puiden lehdistöstä kirvoittama kahina. Sade alkoi vaivihkaa ja hiljaa, ja se kai toimi viimeisenä merkkinä. Kolmikko siirtyi sisätiloihin.

"Pappa tycker att det är en sak att gilla hästar och ett annan att vara en dressyrbög."

Josefina oli vähällä kävellä ohi Grannin kesäkarsinasta, niin häkeltynyt hän oli Linuksen äkillisestä puheenvuorosta. Sitten hän seisahtui ja puntaroi sanoja, jotka saivat hänen sydämensä keikahtamaan nurin. Linus oli jo alkanut avata Grannin suitsien solkia ja näytti tekevän niin täysin muina miehinä, mutta leuan seudulla oli aavistus kireyttä eivätkä pojan liikkeet olleet yhtä rennot kuin yleensä hänen toimiessaan hevosten kanssa.

Mahtoi sattua: tulla torjutuksi sellaisena kuin oli.

"De har ju inte alltid rätt", Josefina huomautti. "Pappor." Tuntui falskilta sanoa niin, sillä tytön omassa elämässä läsnä oleva isä ei tehnyt virheitä koskaan eikä ollut väärässä. Katsellessaan Linusta ja miettiessään tämän isää Josefina oli tolkuttoman onnellinen omastaan. Arne oli paras isä maailmassa. Arne hyväksyi ehdoitta koko lapsikatraansa kaikkine kummallisuuksineen, Alexanderinkin, eikä Josefina voinut olla ajattelematta, että mahdollisimman monella olisi kuulunut olla juuri sellainen isä kuin hänellä itsellään (äidistä sen sijaan saattoi olla montaa mieltä).

Hänen sanansa, olivat ne sitten kuinka falskeja tahansa, kirvoittivat kuitenkin kiitollisen hymyn. Linus näytti hauskalta kun se hymyili, ja Josefina oli iloinen saadessaan sen aikaiseksi.

"Josie", kuiskasi Joachim yhtäkkiä suoraan Josefinan korvaan.
"Skit!" Josefina vinkaisi sydänjuuriaan myöten säikähtäneenä.
"Language, young lady", Joe torui keskustelun, jota ei millään ollut voinut ymmärtää, jatkoksi sopivasti isällistä nuhtelua imitoiden.
"You scared -"
"- the shit out of you? No shit. I noticed."
"So it's okay for you to -"
"- curse, yes, of course. I am a lost cause after all. But 'ey, you, me, town, beer, now."
"Me and you? The two of us? Wouldn't that be weird", Josefina naurahti epäuskoisena.

Joachim katsoi häntä niin kuin ainoa kummallinen asia olisi ollut se, että Josefina piti ajatusta heidän kahdenkeskisestä kaljoittelustaan omituisena. Heleä puna alkoi kohota Josefinan poskille, vaikka hän kuinka härkäpäisesti hokikin itselleen, ettei ollut mitään syytä nolostua. Sitten Joe päästi hänet piinasta.

"Nah, your boyfriend is already on board. And Linus, you should come, too."

Linus kuitenkin kieltäytyi mitä kohteliaimmin ja vakuutti Josefinalle huolehtivansa Grannista. Seuraavaksi Josefina huomasi olevansa Joen marssittamana matkalla kohti miehen maantiepölyn väristä autoa (joka saattoi oikeasti olla naamionsa alla maastonvihreä, tai ehkä tummansininen; Josefina ei muistanut), jonka luona Rasmus jo odotti. Ei hyödyttänyt huomauttaa, ettei hän aivan ollut kaupunkivaatteissaan, sillä kyllä se oli menoa nyt.

Toisaalta... Oli heinäkuun loppu, ja kuljettuaan viimeiset viikot lähes kellon ympäri ratsastushousuissaan Josefina ei oikeastaan enää jaksanut itsekään piitata siitä, jos joku Riesenbeckin säntillisen siivolla keskustaksi kutsuttavalla alueella katsoikin heitä karsastaen.

Rasmus: Nuoriso

Maanantaina pomo laittoi meidät hyppäämään nuorisolaisilla – mä ratsastin Grimin, Merit Blondien ja Kaja Tinan. Josefina Cashilla ja Joe Etonilla ottivat nuorten orien ensimmäiset minikokoiset ristikot ratsastaja selässä, ja molemmat osoittivat olevansa rohkeita ja innokkaita hevosenalkuja. Grim oli kehittynyt jälleen hurjasti sitten viime näkemän, ja musta alkoi yhä vahvemmin tuntua siltä, että olisi ihme, jos se ei viiden vuoden päästä olisi GP-hevonen. Sen tekniikka oli vertaansa vailla ja ratsastettavuus huippuluokkaa. Siinä missä vaikkapa Lätsää piti kääntämällä kääntää eikä siltikään aina onnistunut, Grim meni juuri sinne, minne mä ajattelin sen haluavani. Se oli hipaisunäppäimillä ratsastettava hevonen, jonka kanssa ei tarvinnut vääntää oikeastaan mistään – vaikka se oli kuuma, se ei ollut tippaakaan vahva, ja vaikka se oli rohkea, ei se ollut lainkaan varomaton. Vaikka Grim oli edelleen maasta käsin pahansuopa ja oikeastaan vain Kajan lellikki, mun oli myönnettävä, että estehyppääjänä se oli kyllä uskomattoman lahjakas.

Oli lämmin päivä ja Grim oli hionnut ja puhalsi kovaa, joten mä jäin vielä kävelemään sen kanssa, kun muut suuntasivat jo pesemään ratsujaan. Pomo heitteli puomeja kasaan sitä vauhtia, ettei sen selkää tainnut vielä sen suuremmin kolottaa.

”Grim’s very promising”, se kommentoi mulle siivouksensa lomassa. ”Might keep him for a while.”

”I agree”, mä nyökkäsin. ”He’s already very easy to ride and jumps very well.”

“Yes. I like most of my current youngsters”, pomo totesi. “And Josephine, she has done a great job with Cashmere in such a short time. She’s a natural with these babies.”

Pomo vilkaisi mua syrjäkarein. “Next year we’ll have even more foals to break in. Both of you could find your place here.”

Se kuulosti kutsulta, mutta mä en uskaltanut olla varma enkä kehdannut kysyä. Sen sijaan mä taputin Grimin hiestä tummaksi muuttunutta kaulaa ja hyppäsin sen selästä alas. ”Great to hear”, mä vastasin ympäripyöreästi.

”Keep up the good work with Curry”, pomo vaihtoi sujuvasti aihetta ja paukautti viimeisen puomin pinon päälle. ”He looks fine, very balanced. Just needs a bit more experience.”

”I will”, mä lupasin ja olin hyvilläni – mäkin olin tyytyväinen Carrin edistymiseen jo näiden viikkojen aikana. Ori oli hypännyt kohtuullisen hyvin kisoissakin ja väläytellyt isoja, ilmavia hyppyjä kotitreenien teknisilläkin radoilla. Ei se valmis ollut, mutta ehkä se hevonen, joka mun kannattaisi ottaa mukaan Keski-Eurooppaan ensi kesänäkin.

Jos me tultaisiin, tietysti, mä korjasin omaa ajatustani. Mutta sillä hetkellä kesä Suomessa tuntui yhtä tympeältä ajatukselta kuin talvi ilman lumihiutalettakaan tai aamu ilman kahvia. Kai siihenkin tottuisi, mutta tuskin se mikään erityinen nautinto olisi.

Myyntihevoset 11-14

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.

• Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme.
• Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin.

11 trak-t. Double Take Varattu

i. Double Trouble xx (ii. Troublemaker xx, ie. Double The Price xx)

e. Parallel Lines (ei. Union City Blue, ee. Walk The Line)

164 cm, voikko / rautiaanpäistärikkö / rautiaankirjava

Viisivuotias anglotrakehner Blondie on saanut nimensä kappaleelta ja kutsumanimensä kappaleen esittäjältä. Hauskanvärinen tamma on pienikokoinen, mutta hienopiirteinen ja rakenteeltaan erittäin korrekti hevonen, joka liikkuu hyvin ja rakastaa hyppäämistä. Täysiverinen isä on tuonut Blondieen aimo annoksen vauhtia ja lyhyttä sytytyslankaa, mutta rohkean ratsastajan alla nuori hevonen toimii kuin ihmisen mieli ja hyppää moitteettomalla tekniikalla ikäluokkatasoisia ratoja. Tästä saa helposti tulevaisuuden pelin 140-luokkiin ja todennäköisesti pidemmällekin.

12 bwb-o. Eton Blue Varattu

i. Crimson Glory (ii. Crimson King, ie. Harlequin)

e. Tiffany Blue (ei. Blue American, ie. Tabitha)

167 cm, rautias/rautiaankimo

Vasta kolmivuotias belgianpuoliverinen on hienosta estesuvusta ja laadukas kilparatsun alku. Luonteeltaan ori on kaikki käy -tyyppiä, joka on maasta käsin helppo ja kiltti käsitellä. Ratsuna Eton on rauhallinen, vielä jopa hieman eteenpäin patistettava, mutta yritteliäs ja innokas oppimaan. Ori kantaa ratsastajan kaikissa askellajeissa sujuvasti ja hyppää irtohypytyksessä erittäin hyvin ja varovasti. Tältä hevoselta ei tule loppumaan skouppi kesken, ja todennäköisesti siitä kasvaa sukunsa vuoksi myös kiinnostava jalostusori.

13 si-o. Bona Fide Varattu
i. Bonaparte (ii. Impera, ie. Ballet)
e.  Carpe Noctem (ei. Accipe Hoc, ee. Nightingale)
160 cm, musta/ruunikko

Vain 160-senttinen, mutta egoltaan jättikokoinen sella italiano -ori on italialaiseen tapaan tumma ja tulinen. Vaikka sen nimi tarkoittaa latinaksi "vilpittömässä mielessä", tällä hevosella tuntuu olevan mielessään pelkästään kujeita ja kepposia.  Bona Fide on jämäkkärakenteinen ja voisi sopia näyttävien liikkeidensä vuoksi myös kouluratsuksi, vaikka onkin estesukuinen ja hyppää erittäin hyvin. Kuusivuotiaaksi se on hitaasti kehittynyt ja myöhään ratsutettu, mutta nykyisellään ori tekee topakalla ratsastajalla hyvin töitä - vauhdista ja suunnasta pitää kyllä välillä keskustella.

14 westf-t. Terracotta Feels  Varattu
i. Thrillmosphere (ii. Teatimeblues ie. Achantha vd Queller)
e. Cinnamonet (ei. Charmacasso ee. Witterhof Luisa)
170cm, tummanpunaruunikko
kasv. Debbie Fischer

7-vuotias Terracotta Feels on iso ja aavistuksen väkivahva tamma, joka hyppää näyttävästi ja laukkaa voimakkaasti. Kasvattajansa Taraksi kutsuma hevonen ei ehkä ole hienopiirteisin ja modernein mahdollinen puoliverinen, mutta tekee tehtävänsä esteratsuna eikä edellytä käsiteltäessä sen kummempia kommervenkkejä. Tara on itsevarma ja luotettava ratsu, ja edennyt koulutuksessaan ongelmitta ikätasonsa mukana. Tamman kasvattaja on Dierk Mayerin luotettu yhteistyökumppani vuosikymmenten ajalta (lue lisää https://saksaseikkailu.blogspot.com/2020/07/josefina-seuraava-sukupolvi.html?m=1) ja saa jo siitä syystä myyjältään tyytyväisyystakuun. Debbien kasvatit ovat harkiten yhdisteltyjä, huolellisesti kasvatettuja ja taitavasti koulutettuja.

Rasmus: Valmiina Power Jumpiin

Power Jump olisi tänä vuonna Ahvenanmaalla, ja sitä varten me istuttiin yksi ilta toimiston pöydän ääreen ja sumplittiin mukaan lähteviä hevosia. Pomolla oli sikäli hyvä tilanne, että kv-tason hyppääjiä alkoi olla jo useampi, mutta mukaan ei tietysti kannattaisi raahata määräänsä enempää hevosia. Vaikka ne kokeneita matkustajia olivatkin, matka oli kuitenkin pitkä ja tarjolla vain yksi luokka, jos kisat päättyisivät karsintaan.

Kuten Joekin sanoi: ”It’s a bit far to take iffy horses with us.”

Lopulta me päädyttiin siihen, että hevosrekan tilanpuutteen vuoksi mä hyppäisin vain omani eli Carrin ja tulevan siitostamma X:n ja Josefina Grannin. Joe sai valita ja päätyi vähemmän yllättäen Zilveriin ja Alenaan, vaikka mä olin salaa toivonut että 150-luokkiin jo valmis Lady olisi päässyt mukaan. Meritin ratsastettavaksi pomo päätti laittaa jostain kumman syystä Dickin, ja varmaan sitä valintaa pehmittääkseen myös Ykkösen, jota Merit itse kutsui Stariksi.

(”As if Dick wasn’t iffy”, Merit mutisi myöhemmin, kun pomo jätti meidät suunnittelemaan reittiä ja aikataulua keskenämme.)

”Oh, and I’ve sold Marchioness to Finland, so could you take her with you?” pomo kysyi/ilmoitti noustessaan. “She’s going to Auburn Estate, actually.”

“Really?” mä nojauduin kiinnostuneena eteenpäin, mutta pomo ei muistanut ostajan nimeä, ja se jäi vielä arvoitukseksi. Mä epäilin, että Isabellalle Marketta-hannover ei ainakaan menisi – kai se olisi kertonut, jos olisi ostanut pomolta hevosen.

Me katseltiin hetki karttaa, suunniteltiin nopein ajoreitti ja varattiin liput Ahvenanmaalle vievään lauttaan. Power Jump -kisoista oli tulossa isot: reilusti yli sata starttia. Osallistujalistoilla näkyi jo runsaasti tuttuja nimiä ja mä arvelin, että niitä saattaisi sinne ilmaantua vielä lisääkin, ennen kuin ilmoittautuminen tiistaina sulkeutuisi.

Toden totta: tiistaina viimeistään pitäisi ilmoittautua, ja viikon päästä tähän aikaan me oltaisiin jo lähempänä Kallaa kuin Riesenbeckiä. Heinäkuu oli mennyt ohi niin luvattoman nopeasti, että mä vähän närkästyin lähtöä ajatellessani. Vaikka viikkoihin oli ehtinyt mahtua kymmeniä ja taas kymmeniä tunteja satulassa sekä lukuisia kisoja, muutamia rusettejakin, kaikki tuntui jäävän jotenkin kesken. Mä olisin halunnut vielä jäädä, ja tänä kesänä se tunne tuntui vielä vahvemmalta kuin edellisvuonna.  

”You should pick your mare”, Joekin huomautti. “At least if you wish to train a little before the competition.”

“Lahjattomat treenaa”, mä virnistin, ja Joe, joka tiesi tai oli tietävinään sanonnan, kohautti hartioitaan ja nauroi.

”I’ll take Vivani”, mä kuitenkin jatkoin sitten, ja vaikka puolta tuntia aiemmin olin vielä empinyt valintaani, nyt se tuntui jälleen hyvältä päätökseltä. Tamma oli lahjakas, kaunis ja laadukas, ja jos mun äiti ei jostain syystä olisikaan siihen tyytyväinen, niin mä kyllä saisin sen myytyä Suomessakin.

Josefina jo tiesi mun valinnasta, mutta Joe ei. Yllättyneeltä se ei kuitenkaan vaikuttanut. ”Good choice”, mies vastasi ja vinkkasi silmää.

Me purkauduttiin ulos toimistosta ja lähdettiin yhdessä tuumin heittelemään hevosille vielä yöheiniä. Vivani, joka oli yhtä tumma kuin laskeutuva heinäkuun ilta Saksassa, luimisti mulle karsinan ovella korviaan. Mä en kuitenkaan hetkeäkään epäillyt, etteikö meistä vielä kohtuullisia kavereita tulisi. Montaa kertaa mä en sillä ehtisi ennen Power Jumpia hyppäämään, mutta toden totta – ehkä vain lahjattomat treenasivat.

Josefina: Linus har en hemlighet

Olin kuvitellut, ettei Linus ratsasta lainkaan. Jostakin sellainen uskomus oli päähäni pälkähtänyt, vaikkei kukaan koskaan ollut mitään sen suuntaista ääneen sanonutkaan. Kai se oli seurausta siitä, ettei Linuksen työnkuvaan oikeastaan kuulunut ratsastaminen. Poika oli tätä nykyä ihan oikea hevosenhoitaja, ei enää pelkkä harjoittelija, ja mitä ilmeisimmin se oli tullut ainakin toistaiseksi jäädäkseen.

Luuloistani huolimatta Linus kuitenkin ratsasti. Se kävi ilmi, kun hän talutti kiltin pienen Tintin kentälle, kun eräänä tiistaina jumppailin Grannia sileällä. Oli hieman painostava sää ja oma tammani tuntui tavallista tahmeammalta, mutta Tinan käyntiaskel oli kepeä ja ilme iloinen, kun Linus pian istui sen kyydissä ja antoi kirjavan tamman kulkea pitkin ohjin. Kontrastina tyynen ja hyväntuulisen näköiselle ratsukolle toimi Kaja, joka juuri ratsasti maailman keskittyneimmän näköisenä ohitseni Vivanilla. Mustalla tammalla näytti olevan virtaa vaikka muille jakaa. En oikeastaan tiennyt, mitä mieltä olin hevosesta: joskus se oli todella kiva ratsastaa, ja joskus musta toisaalta tuntui, ettei meillä kuitenkaan aivan klikannut vaikka se aina tekikin mitä siltä pyysin. Jokin viimeinen sielujen sympatia jäi meidän kahden väliltä uupumaan, mutta Kajan käsiin Vivani sopi varmaankin paremmin.

Uteliaana seurailin sivusilmällä Linuksen ja Tinan menoa minkä oman hevoseni hölkkäilyttämiseltä kerkesin. Granni ei piitannut tuon taivaallista siitä, vilkuilinko välillä toista ratsukkoa: tammani oli nyt ennalta-arvattavalla ja tyynellä tuulella eikä keksinyt konnuuksia.

"Mä en tiennyt että Linus osaa ratsastaa", sanoin ohimennen aidan taakse norkoilemaan ilmestyneelle Rasmukselle, joka oli jo omat ratsunsa siltä päivältä liikuttanut ja hoitanut.
"En mäkään", Rasmuskin totesi, ja arvioi lyhytsanaisesti: "Tina liikkuu hyvin."

Niin liikkui. Kuusivuotias Tina, kuten sitä vuotta vanhempi Vivanikin, oli palannut talven aikana varsalomalta Dierkin talliin. Olin ratsastanut Tinalla itsekin tarpeeksi tietääkseni, että se oli todella mukava hevonen, mutta vielä ymmärrettävästi voimattoman tuntuinen ja tasapainoltaan ajoittain hivenen horjuvainen. Se ei ollut samanlainen liihottelija kuin Vivani, joka parhaillaankin esitti silmiähivelevän kaunista laukkaa Kajan ratsastamana, mutta sen hypyt olivat kuitenkin vaivattomia, kunhan sen vain sai tuotua sopivasti esteille.

Linus ei hypännyt, vaan ratsasti Tinaa sileällä. Se oli melko hämmästyttävä näky, jota unohduin katselemaan pitkäksi aikaa siirrettyäni Grannin käyntiin ja valutettuani sille pitkää ohjaa. Linuksen selkä oli suora, jalat vakaasti paikoillaan ja avut siivoja ja huomaamattomia. Tina, jota olin jo tuttunut pitämään vaatimattoman näköisenä, näytti ajoittain paremmalta kuin kenenkään muun ratsastamana. Joskus se painui kuolaimen taakse, toisinaan sen tahti hieman rikkoontui, mutta hevoseen rikkumattomasti keskittyvä Linus korjasi hevosta uskomattoman lempein ottein ja kirjava näytti tyytyväiseltä ja tarkkaavaiselta.

"Todella hyvin", mutisin itsekseni Rasmuksen sanojen kaikuna.

Ja silloin Linuksen uppoutuminen ratsunsa liikkumiseen oli vähällä kostautua.

"Wake up!" tiuskaisi Kaja, jonka tielle Linus oli epähuomiossa ratsastanut.

Virolaistyttö oli tyytymättömän näköinen jouduttuaan tekemään äkillisen reittimuutoksen ja askellajinvaihdoksen Linus-parkaa väistääkseen, ja Vivani huiski äkäisenä hääntäänsä. Herkkä hevonen ei ollut ilahtunut moisista äkkinäisistä avuista. Tunsin syvää myötätuntoa Linusta kohtaan nähdessäni, kuinka kovasti häntä nolotti oma haaveilunsa ja siitä seurannut läheltä piti -tilanne.

"Josefina? Oletko sä kohta valmis?" huikkasi Rasmus ennen kuin ehdin suoda Linukselle tyynnyttäviä sanoja.

Tajusin kävelyttäneeni Grannia todella pitkään ja hartaasti. Silloin muakin pikkuisen nolotti. Ensinnäkin Rasmus oli varmasti jo joutunut odottamaan kyllästymiseen saakka, ja toisekseen pelkäsin toljottaneeni taitavasti ratsastavaa Linusta huomiotaherättävän pitkään ja näkyvästi.

"Joo", lupasin Rasmukselle poissaolevasti.

Ratsailta laskeuduttuani mieleni askarteli jonkun ihan muun kuin Grannin hoitamisen parissa. Linus oli näyttänyt kouluratsastajamaiselta: ei sillä tavalla kuin minä yrittäessäni muka ratsastaa Grannia tosissaan hyväksi sileällä, eikä edes sillä tavalla kuin Rasmus kenttäkilpailuiden koulukoetta suorittaessaan. Ei, vähän vaatimattomasti liikkuvasta estehevosratsustaan huolimatta Linus oli tuonut mieleeni Robertin, joka puursi Harrietinsa kanssa oikein keskittyneesti ja antaumuksella, tai Sarahin tai Tildan tai... niin.

Kouluratsastaja. Saattoiko Linus olla sellainen ja jos, niin mikä kumma hänet oli kuljettanut hevosenhoitajaksi esteratsastuslegenda Dierk Mayerin talliin? Mietiskeleväisenä nyökkäsin Rasmukselle myöntymyksen merkiksi, kun tämä sanoi vievänsä Grannin varusteet paikalleen ja pesevänsä sen kuolaimet, ja tartuin sitten kuitenkin itse hevoseni suitsiin niin kuin en olisi lainkaan kuullut, mille nyökkäilin.

Rasmus naurahti.

"Oletkohan sä vähän muissa maailmoissa?" se kysyi, ja minä naurahdin takaisin ja ojensin sitten kuitenkin hänelle ne suitset kiitollisesti hymyillen.

Rasmus: Huipputamma haussa

Ennen lähtöä mä olin saanut äidiltä vastuullisen tehtävän: se oli pyytänyt mua etsimään Saksasta sille siitostamman. Koska Lara oli ehkä jo varsansa tehnyt, ja Kisse taas vasta juniori, äidillä alkoi olla akuutti hevosentarve, jos se meinasi jatkaa hevosenkasvattajan uraansa seuraavinakin vuosina.

”Nuori pitää olla, ja käyttövuosia vielä jäljellä”, äiti oli ohjeistanut mua. ”Sellainen hevonen, joka voi terveenä pysyessään kisata vielä useamman kauden Suomessakin näyttöjä antaen ja saada silti kolme, neljä varsaa.”

Ja tietysti lisäksi piti olla kaunisrakenteinen, hyväsukuinen, vähintään kohtuullinen käsitellä eikä liian kalliskaan – ja ennen lähtöä musta oli tuntunut, että mä löytäisin ennemmin neulan heinäsuovasta kuin riittävän hyvän tamman äidille.

Sitten Saksaan saavuttuamme mä olin toki huomannut/muistanut, että täällä oli kivasukuisia nuoria estetammoja kolmetoista tusinassa, ja mä olin saanut lisätä kriteereihin oman wow-faktorini. Koska oli todennäköistä, että mäkin saisin jokusen vuoden päästä tämän tamman X jälkeläisiä ratsuikseni, mä aloin katsoa sillä silmällä hevosia, joilla oli poikkeuksellisen hyvä jalkatekniikka tai erityisen vahva laukka. Parista kisoissa näkemästäni hevosesta mä tein jopa tarjouksen, mutta kauppoja ei syntynyt – useampaa kymmentä tuhatta äidillä ei kuitenkaan ollut siitostammaansa laittaa.

”Mutta sähän tykkäsit Vivasta ja Tintistä”, Josefina totesi, kun mä vielä sunnuntaina nukkumaan mennessä harmittelin sitä, etten ollut onnistunut tekemään hevosostoksia viikonlopun kisoissa. ”Mites jompikumpi niistä?”

Josefina oli oikeassa – edelliskesänä varsoneet Vivani ja Qualitina (Tina, Tintti, Tintin) olivat palanneet treeniin ja olivat molemmat paitsi lupaavia estehevosia, pomon mukaan myös luontaisia emätammoja. Suoraan sanottuna mä en ollut edes osannut ajatellakaan, että ratkaisu voisi löytyä niinkin läheltä.

”Totta”, mä vastasin hitaasti. ”Eipä tullut mieleenkään. Ovatkohan ne miten kalliita… Se olisi kyllä kätevä ratkaisu.”

”Ainahan kannattaa kysyä”, Josefina kannusti, ja niinpä mä otin asian maanantaina pomon kanssa puheeksi.

Hintapyynti oli kohtuullinen, ja mä arvelin että voisin jokusen satalappusen vielä hinnasta tinkiäkin – ja sitten jäi vain päätettäväksi, kumpi tamma sopisi äidille paremmin. Mä laitoin sille kuvat molemmista, mutta se vastasi yksikantaan, että luotti mun näkemykseen.

Maanantaina mä ratsastin molemmat tammat, kun Josefina touhusi nuoriherra Cashin kanssa, ja mun näkemys: kirjava hollantilainen Qualitina oli pieni ja kiva, ja todella yritteliäs kaikessa mitä tekikään, mutta mihin asti sen suorituskyky riittäisi? Toisaalta sillä oli huippusuku ja pomon mukaan se oli paras emätamma, joka sillä oli vuosiin ollut. Mustanpuhuva Vivani oli äkäinen, eikä sen suvussa ollut erityisen säväyttäviä nimiä, mutta sillä oli kapasiteettia selvästi hieman enemmän kuin Tintillä ja ehkä hivenen sitä x-faktoria, josta mä haaveilin.

Julkisen valinnan mä päätin kuitenkin jättää vielä hetkeksi hautumaan, vaikka päätökseni olinkin jo tehnyt.

Vivani Kajan ratsastamana.

Josefina: Iloinen tarina

Kesän paras päivä, huomaan ajattelevani onnellisena. Mieli on uskomattoman kepeä ja suupielet ilmeisesti täynnä heliumia. Olen juuri päättänyt kisapäiväni Heidelbergissä huikeaan rataan ja kaikista maailman hevosista Grannin kanssa – metrikolmenkympin radalla!!! (Anteeksi. En yleensä käytä useampaa kuin yhtä huutomerkkiä, enkä hirveän tuhlailevasti sitäkään. Mutta tämä tarina ansaitsee… ei, tarvitsee huutomerkkinsä, koska tässä on NIIN hyvä fiilis.)

On ihan uskomatonta, miten ratsastettavalta Granni tuntui läpi koko radan!(!!) Mä hekumoin sitä vielä ravaillessani vähän startin jälkeen, ja sitten vielä silloinkin, kun kävelytän hevostani. Ratsastan mielessäni uudestaan ja uudestaan jokaikisen askeleen radasta: sen upean linjan vihreäkultaiselta pystyesteeltä taivaansiniselle trippelille, johon kuusi askeltamme osuivat täydellisesti; kaarteen, josta sain mielettömällä tarkkuudella ratsastettua yhden askeleen ja siten tarpeetonta aikaa pois; ja sen mielettömän loppusuoran, jossa tunsin luissani että johtoaika olisi ulottuvissamme jos menisimme täysiä ja ottaisimme ehkä pienen riskin koko radan päättävällä viininpunaisella, pitsijohteiden rajaamalla kapealla pystyesteellä. Montaa muuta kilpailijaa ajatus tarkkuutta vaativasta pystyesteestä jarrutti, mutta mä luotin siinä vaiheessa Granniin niin aukottomasti, että annoin sen venyttää askeleensa niin pitkäksi kuin lähti. Voimalla se sitten irtosikin maasta aika kaukana esteestä, ja ehkä siinä vaiheessa sydän kävi vähän kurkussa kun tajusin, että sen pitkän hypyn piti olla myös riittävän korkea saatellakseen meidät yli esteestä, joka oli Grannille aika iso. Enää en kuitenkaan voinut silloin tehdä asialle mitään, joten mukauduin vain hyppyyn.

Ja se riitti. Granni piti jalat tarkasti itsellään ja lennähti yli, ja nyt mä silittelen hevosta hurjalla antaumuksella enkä lopeta kävelyttämistä, sillä uskon että me saadaan mennä palkintojenjakoon. Olisi typerää viedä tamma meidän viikonlopunaikaisille väliaikaiskarsinoillemme, sillä sielläpä me sitten vain seistäisiin odottamassa.

Juuri kun mä muistan, että jaboilla saattaisi odottaa Rasmus, mikä voisi olla siis ihan pätevä syy mennä sinne, meidät kuulutetaan palkintojenjakoon. Joku Nicolajotakin on kirinyt meidän edelle, mutta ihan kivalta tuntuu kuulkaas toinenkin sija saksalaisisten kilparatsastajien kansoittamien kisojen kolmekymppisessä. 130 senttimetriä, buujaa! Grannin kanssa!

Me haetaan Grannin kanssa ruusuke, ja silloin mä näen Rasmuksen hurraamassa meille portin lähistöllä. Tai no, ei Rasmus hurraa vaan hymyilee vain ihanasti, mutta Joachim ilkamoi senkin edestä. Kummakin taputtavat Grannin kaulaa, kun ratsastan ulos palkintojenjaosta, ja sitten kummatkin koskettavat mun reittä mutta ihan eri tavalla: Joachim vain läiskäyttää toverillisesti kerran onnitellakseen ja Rasmus puoliksi taputtaa ja puoliksi silittää ja antaa käden viipyä siinä hetken. Huu.

”I’m done for the day”, hymähdän kättä Rasmuksen olalla lepuutellen. Fiilis on niin älyttömän upea, että hetken mä jopa mietin, että entäs jos me oikeasti vaan jäätäisiin tähän elämään. Pomo maksaisi meille palkan siitä, mistä me pidetään ja missä ollaan hyviä. Rasmus treenaisi ja kilpailisi ja etenisi epäilemättä kohti isoja kisoja ja tähteyttä, ja mulle pomo on väläytellyt että saisin laitella nuoria satulaan nyt kun sillä on tulossa parikin ikäluokkaa ratsastusikään. Ajatella - saisin sisäänratsastaa ja luovuttaa sitten kilpailtavaksi kilpailunhenkisemmille. Välillä pääsisin varmasti mukaan kisoihin, ehkä kokonaiseksi viikonlopuksi niin kuin nyt, ja se olisi juuri tällaista.

Endorfiineja, pisamia hivelevää aurinkoa puolipilviseltä taivaalta ja Rasmus, joka näyttää riipaisevan hyvältä kisavaatteissaan silloinkin kun on jo hypännyt kaksi rataa keskipäivän lämpimimpinä aikoina. Sen upea tukka on siis jo vähän latistunut, mutta se ei yhtään lievitä mun ihastustani koko mieheen. Se näyttää niin itsevarmaltakin. Tämä on sen luontainen ympäristö, arvelen, ja sipaisen vähän niitä sen ihania hiuksia.

”They are changing the course for bigger classes”, Joachim sanoo. ”So I guess we all have a little spare time now. No need to start jogging the horses quite yet if we want them to stay fresh and sharp for the afternoon. Maybe we should have some lunch.”
”Sounds good to me”, Rasmus myötäilee.
”If it’s alright, I wouldn’t mind a helping hand with Granni first”, esitän toiveeni ja heittäydyn alas ratsailta. Rasmus kyykistyy jo irroittelemaan hevoselta suojia.
”Sure thing, honey”, Joekin lupautuu, ja yhtäkkiä Grannilla on kaksi avuliasta hoitajaa ja mä tunnen oloni ihanan tarpeettomaksi.

Nappaan ruusukkeen Grannin suitsista. Se ei ole kesän esteettisin ilmestys, mutta koska siihen yhdistyy muistikuva Täydellisestä Radasta, pidän siitä hirveän paljon.

”I’ll go get changed while you take care of my lovely mare”, ilmoitan sitten miehille.
”Ooh, very bossy of you”, Joe nauraa hekottelee ja mä punehdun vähäsen, mutta pidän pintani.
”That way we’ll get food faster”, perustelen. ”I’d like to freshen up a bit. Just because you guys have some classes left to ride doesn’t mean I need to stay in this sweaty uniform.”
”I bet he doesn’t mind your sweaty uniform”, Joachim virnuilee ja pukkaa Rasmusta olkavarteen niin että kevytrakenteinen ratsastajapoikaystäväni joutuu ottamaan sivuaskeleen ja vähän toistakin korjatakseen tasapainonsa.

Jätän Grannin miesten tehokkaaseen huomaan. Tuntuu hyvältä päästä eroon kilpa-asusta, sillä ratsastushousut, -saappaat ja -paita eivät ole mikään ideaali asu kahdenkymmenen plusasteen säähän ja kypärä oli jo alkanut tuntua höyrystyskattilalta. Tukkani on onnettomasti lättänä päälaelta ja kikkuralla muualla, enkä voi tehdä sille paljonkaan, mutta suihkaus kuivashampoota, hitunen pöyhintää ja lempeä taltutus korkealle poninhännälle saa mut jo tuntemaan oloni paljon raikkaammaksi.

Hyvissä päivissä on sellainen taika, että katsoessani hymyileväistä, päivettynyttä peilikuvaani ennen ihmisten ja hevosten ilmoille palaamista, sekin näyttää jotenkin... kivalta. Jestas! Siinä minä olen, pitkänä ja hoikkana ja ehkä ponnarin ansiosta tarmokkaan näköisenä, ja minähän hymyilen niin että oikeastaan näytän aika hauskalta.

Itsetuntoa hivelee sekin, kuinka näen Rasmuksen skannaavan uuden freesimmän lookini, kun palaan takaisin. Ihan varmana se katsoo shortsienpaljastamia sääriä kahdesti. Ihan varmasti se näyttää vähän sanattomalta ja melko varmasti hyvällä tavalla. Sitten se hymyilee oikein aidosti ja leveästi ja se tuntuu niin hirvittävän kutkuttavalta, ettei hyvää tuultani laisinkaan lannista edes se, että Granni yrittää kohta kataluuksissaan näykkäistä minua, kun käyn vielä rapsuttelemassa sitä. Suukotan hevosta kaiken irvistelyn uhalla. ”Så fin du är”, kuiskaan tammalle lempeästi, silitän valkeaa tähteä sen otsalla ja sitten lopulta annan sen jäädä omaan rauhaansa.

Tartun Rasmusta onnellisena kädestä. Suuntaamme suorinta tietä alueelle, jossa muutama ravintolateltta kilpailee aika vähistä asiakkaista. Nämä eivät ole mitkään valtaisan suuret kisat täkäläisittäin, ja on ehkä vähän yllättävääkin, että valinnanvaraa on kuitenkin näin paljon. Se on kuitenkin meidän etumme, sillä lopulta päädymme hajaantumaan: Joe ja Rasmus suuntaavat yhteen telttaan ja minä toiseen, ja pian liitymme taas toistemme seuraan yhteisellä istuma-alueella annostemme kanssa. Valitsemme paikan vanhan puun varjosta. Joachim ojentaa minulle piccolopullollisen kuohuvaa.

”For your placing, madam”, ratsumestari hyrisee ja minä kiittelen yllättyneenä.

Kihahtaako päähäni sitten kuohuviini, onnellisuus vai niistä sekoiteltu cocktail, mene ja tiedä. Joka tapauksessa minä päädyn sinä päivänä poikkeamaan tavallisesti kainouden ja siveyden rajoittamista tavoistani. Kun me lounaan jälkeen suuntaamme takaisin tallialueelle valmistellaksemme miesten ratsut iltapäivän koitoksiin, Joachim jää hetkeksi jälkeen tavattuaan jonkun tutun, jonka kanssa mies tahtoo vaihtaa pikaiset kuulumiset. Me jatketaan Rasmuksen kanssa matkaa, kunnes pysäytän poikaystäväni ja käännän kasvokkain itseäni vasten. Suutelen häntä niin että tuntuu, ja edes sitten kun tuttu vislaus kertoo Joen nähneen tapauksen, minua ei edes hävetä.

Hymyilyttää vain.

Kesän paras päivä, mietin taas. Tuntuisi hupsulta ja ahneelta edes kuvitella, että tämän parempaakaan voisi olla enää luvassa. Muisto Rasmuksen käsistä vyötäisilläni ja rintakehästä rintakehää vasten ja minun käsivarsistani hänen niskansa taa kiertyneinä tuntuu vaalimisen arvoiselta, ja tallennan senkin siihen ruusukkeeseen, joka on ehkä sittenkin koko kesän kaunein.

Josefina: Denise

1. heinäkuuta
En tiennyt kuka kumma oli Denise, mutta oletin, että kyllä Rasmus tai joku muu kertoisi, ja Joachim sen lopulta paljastikin. Se kuvaili naurunsävyttämästi, kuinka teini-Rasmus ja teini-Denise olivat olleet teinipihkassa toisiinsa, ja minua lakkasi aika nopeasti huvittamasta se tarina, kun katselin salaa poikaystäväni nuoruuden tyttöystävää, ihastusta tai mitä se nyt sitten ikinä olikaan ollut.

Denise lyhyesti kuvailtuna: korkeat poskipäät, vino hymy ja viistot silmät, muodokkaat reidet ja kainaloonsopiva pituus.

Ja minä aloin ajatella: tuollaisistako tytöistä Rasmus pitikin!

Mutta Denisepäs luuli, että minä olin Rasmuksen vaimo. Joachimin mielestä se oli hulvatonta, ja hän lietsoi luuloja minkä kerkesi. Minä en kiistänyt mitään.

*****

1. heinäkuuta
Äh, tietystikään en myöskään valehdellut. Kun Joachim kysyi kiusallaan, miksen käyttänyt vihkisormustani, jossa oli hänen mukaansa valtaisa timantti, pyöräytin silmiäni. Kun Joachim kehotti poikaystävääni kertomaan hääjuhlasta, käskin vääräleukaa olemaan kiusaamatta Rasmus-parkaa.

Ja kun Denise joskus kysyi minulta, kauanko olin tuntenut Rasmuksen, vastasin rehellisesti:
"Two and a half years."

Denise näytti yllättyneeltä, ja miksi ei olisi näyttänyt. Se oli lyhyt aika tuntea toinen.

"We're not actually married", huomautin, sillä hetki oli tullut. "Joe thinks it's a funny joke."
"Oh. Right", keskustelukumppani sanoi, nauroi ja totesi, että sellainen oli ihan Joachimin tapaista.

Arvelin, että voisin vaikka pitääkin tästä Denisestä. Hän oli mukava.

*****

3. heinäkuuta
Minä ehkä ujon ihmisen varautuneisuudella tykästyin Deniseen, mutta syystä tai toisesta Rasmus tuntui vähäsen nolostelevan tai muuten vaan vaivaantuvan hänen seurassaan. En sentään uskonut hänen olevan enää rakastunut naiseen, mutta jotakin omituista poikaystäväni käytöksessä oli.

Yritin kerran hienovaraisesti udella Rasmukselta, mistä kiusaantuneisuuden aavistus heidän välillään johtui, mutta lopetin, kun säikähdin kuulostavani mustasukkaiselta. Sitä en halunnut! Enemmän kyselyni oli uteliaisuuden ohjaamaa kuin epävarmuuden (tällä kertaa).

En siis uskaltanut tiedustella asiaa poikaystävältäni, mutta Joachimin juttusille rohkenin ryhtyä.
"I think he ghosted her", Joachim kertoi yhtä huolellisen huolettomasti kuin minä esitin kysymykseni. "Yup... he totally did. She was quite devastated for a while."

*****

5. heinäkuuta
Uusi potentiaalinen ystäväni oli kuitenkin vain ohikulkumatkalla. Hänellä oli hevosetsinnät käynnissä, ja etsiessään täydellistä hevosta Denise oli valmis reissaamaan halki Saksan ja vaikka rajojen ulkopuolellekin saakka. Minusta oli pieni ihme, ettei hän löytänyt pomon valikoimasta mieluisaa hevosta, mutta kukin tiesi itse parhaiten mitä etsi.

Joka tapauksessa Denise häipyi maisemista ennen kuin ehdin kunnolla tutustua häneen, mikä oli hivenen harmillista. Viimekesäinen kaverini Kaja oli toki yhä paikalla, mutta minusta tuntui, että hän oli taas ainakin yhtä etäinen kuin oli ollut viimeksikin ensimmäisten viikkojen ajan. Sitä paitsi viileällä ja vaalealla kaunottarella oli nykyään seuranaan maannaisensa Merit, ja vironkielinen puhe säestikin saksalaisia kesäpäiviämme.

Josefina: Seuraava sukupolvi

Lauantaina 4. heinäkuuta
Varsoja. Mä olin tietysti nähnyt niitä oikein lukuisia, mutta ei niihin silti koskaan kyllästynyt. Siksi, kun Dierk sanoi lähtevänsä hakemaan jotakuta nuorta kasvattiaan tuttunsa luota sisäänratsastettavaksi, mä ilmoitin välittömästi lähteväni mukaan. Ja koska Rasmus oli tietysti yhtä utelias kuin minä ja lisäksi halukas pääsemään päiväksi pois teiniaikaisen heilansa ja Joen siitä viskelemien herjojen ikeestä, sekin lähti.

No, suunnitelmahan oli ihan hyvä, mutta sitten Joachim ilmoitti tulevansa myös.
”The Estonian Power Team will gladly manage the stables while we’re gone”, Joe ilmoitti huolettomasti. ”I wanna see some baby horseys.”

Siitähän sitten kehkeytyi vähän kuin pieni perheloma (isoisä Dierk, hänen ottopoikansa Rasmus ja minä ja meidän omituinen iso taapero nimeltä Joachim – niin minä asian määrittelisin). Kaja ja Merit jäivät yhdessä Rasmuksen exän kanssa ratsastamaan hevosia. Minä olin vähän harmissani siitä, miten tehokas ja ennen kaikkea tiivis duo Kaja ja Merit ovat. Tunsin oloni sivuun sysätyksi. Ennen ajattelin, että Kajasta ja minusta tuli ihan hyvätkin ystävät, mutta nyt menneen kesän ystävä tuskin oli kolmea kokonaista virkettä minulle suonut. Se vain bondasi meitä vähän vanhemman Meritin kanssa äidinkielellään minkä kerkesi.

Niin tai näin, mepäs olimme matkalla katsomaan varsoja, ja arvelin että päivästä tulisi kiva. Ensiksi me ajettiin, ajettiin ja ajettiin, ja jos Riesenbeck ei itsekään ollut mikään mahdottoman suuri paikka, nyt me päädyttiin tosi kauas mistään ytimistä. Aakeiden laidunmaisemien keskeltä tupsahti näkyviin monin rakennuksin ja tarhoin kirjailtu tallialue, ja tallin pihaan asteli nainen, joka olisi ensinäkemältä voinut olla vaikka Dierkin sisko. Niin ei kuitenkaan ollut, ja seuraavaksi tietysti arvailin, olisiko heidän välillään voinut olla jotakin säpinää nyt taikka menneisyydessä. Mitään viitteitä sellaisesta minun romantiikanhöppänän mieleni pettymyksestä kuitenkaan annettu.

”I’ll take you to your mares first”, Debbieksi kutsuttu rouva ehdotti, ja mitä ilmeisimmin täällä oli tapana liikkua paikasta toiseen… golfkärryillä??
”I’ll take the almost-newly-weds”, Joachim virnisteli ja kaappasi yhden meistä kumpaankin kainaloonsa. Rasmus ja minä protestoimme ratsumestarin puheita tuhinoilla ja silmienpyörittelyillä, mutta kävelimme hänen taluttaminaan kärryyn yhtä kaikki. Debbie ja Dierk asettuivat jo omaansa.
”Do you have to?” Rasmus kysyi äkämystyneenä. ”You know we’re not… that.”
”Ah, yeees, but I love a good tease.”
”But it’s not good.”
”I think it is. Just seeing those youthful cheeks get all nice and red…”

Ei siis mitään uutta auringon alla: Joachim oli edelleen vuorotellen hauska ja raivostuttava, nyt enemmän jälkimmäistä. Tuntui pikkuhippasen vastuutomalta antaa hänen hurjastella golfkärryllä, mutta onneksi pomon ja Debbien perässä ajaminen esti yllytyshulluimmat hörhöilyt. Debbien tila ei sitten ollutkaan mikään aivan pieni parin tarhan ja tallin kokonaisuus, vaan rouva ajelutti meitä hyvän tovin säntillistä hiekkatietä pitkin. Ympärille levittyi laitumia, ja laitumilla kirmaili hevosia, ja yhtäkkiä olin sittenkin tyytyväinen siihen että Joe ajoi, sillä nyt saatoin katsella hevosia ja osoitella niistä kiintoisimpia Rasmukselle.

”Onkohan joku noista tuleva olympiaratsu?” pohdiskelin hyväntuulisena ääneen, kun seurasin laukkaavaa nuorten hevosten porukkaa.
”Hyvin voisi olla”, Rasmus arveli. ”Vitsi mikä paikka.”
”Uh, rude”, Joe kommentoi suomenkielisyyttämme.
”Sorry.”

Olimme saapuneet perille jonnekin. Loikimme ulos golfkärrystämme kuka mitenkin lennokkaasti ja otimme kiinni pomon ja Debbien, jotka jo askelsivat päättäväisesti kohti laitumen porttia. Toiselta puolelta porttia lähestyi sydäntäsärkevän ihastuttava lauma tammoja ja niiden tämänkesäisiä varsoja.
”Mä en kestä”, huokaisin Rasmukselle tämän kättä puristaen ja ilahduin sitten tutusta näystä: ”Katso! Tuolla on Pisanji! Voi, ja tuossa Pupu – oh, look at them, those little fillies.”

Princesa & Playapapaya Z

Sillä aivan totta, sekä Pisanjilla että Pupulla oli vierellään tammavarsat. Ne olivat rautiaita kummatkin, mutta aivan eri sävyä. Minä pidin molemmista emätammoista valtavasti, olinhan kilpaillut kummallakin vielä vuosi sitten näihin aikoihin, ja olisi ollut mahdotonta valita kumpi varsoista teki minuun suuremman vaikutuksen. Pisanjin varsan olemuksessa oli jotakin hellyyttävää herkkyyttä, ja punertavakarvaisen Pupun rinnalla koikeltava vielä emäänsä kuparisempi pikkutamma näytti rohkealta ja eloisalta.

”We have this deal, the grumpy old man and I. Every year I get to name a foal, and don’t even ask where this all started — it’s a long story — but the bottom line is my names are amazing”, Joachim kertoi tyytyväisen näköisenä.
”Really? Which one did you name this year?” kysyin kiinnostuneena.
”I had some insanely clever ideas for Roo’s baby but, sadly enough, no baby for her this year. So I chose Poopoo’s filly.”

Sieltä se taas tuli. Poopoo. Puoliksi huvittuneena ja puoliksi turhautuneena korjasin:
”Oh, for the billionth time, it’s not Poopoo, the word is Pu-pu, it means —”
”A bunny, yes, Josie, I know”, Joe keskeytti huolettomasti.
Huokaisin kohtalooni alistuneena ja tiedustelin, mikä Pupun varsasta nyt sitten tuli.
”Playapapaya Z”, Joachim luritteli, ja sekä minä että Rasmus naurahdimme. En usko että meistä kumpikaan oli odottanut Joelta mitään muuta kuin juuri niin kahjoa nimeä.
”Playa…” Rasmus aloitti.
”Papaya, yes, and the fancy Z for Zangersheide”, Joachim opasti ja jatkoi: ”I call her Princess Leia.”
”Nooo, it has to be Pulu”, kiirehdin sanomaan, sillä minusta ajatus oli herttainen: Pupu ja Pulu, emä ja tytär.
”Pyyly”, Joachim makusteli, ja äkisti oivalsin kauhuissani, että jos tammavarsan emä oli ratsumestarin suussa Poopoo, tietenkin varsasta tulisi ennen pitkää Pylly.
”But Princess Leia is nice too”, viskasin vikkelästi puoltavan mielipiteeni kehiin Rasmuksen hekotellessa taustalla Poopoon Pylly-varsarassukalle.
”Yeeah, she’s nice alright”, sanoi Joachim suupielet nyiskellen, ja se kirvoitti minusta silmiensiristyksen. Omituinen kolmasosa-sekoitelma (miehessähän on brittiä, saksalaista ja apinaa) ei kuitenkaan tarjonnut selityksiä enkä mä lopulta  oikeastaan niitä jäänyt kaipaamaankaam. Joachimin selitykset eivät juuri koskaan olleet hyviä.

Pomo vaikutti tyytyväiseltä Pulun ja Pisanjin sekä niiden varsojen oloihin ja vointiin. Arvelin havaitsevani jonkinasteista ylpeyttä Dierkin ilmeessä, kun hän mittaili tammavarsojaan teräksisellä katseellaan, ja siitä tuli mulle hyvä mieli. Teki aina hyvää muistaa, että Dierkilläkin oli sydän, joka sykki hevosille. Ei tämän lajin parissa kukaan kai tyystin ilmankaan voinut jatkaa vuosikymmeniä vuosikymmenten päälle.

Me siirryimme naapurilaitumelle. Sieltä löytyi vieroitettujen tammavarsojen lauma, jossa oli lukuisia täysin vieraita yksilöitä, mutta myös Dierkin omia. Yhden uskoin tunnistavani pään hienoista piirteistä:
”That one over there – she looks a lot like Ruu”, sanoin Joelle, joka nyökkäsi.

Divinewings Z

”It is Ruu’s two year old daughter, after Divisadero.”
”Really?” Rasmus kiinnostui. Uskoin hänen pitävän täysiverisestä Divistä paljonkin, kai koska poikaystäväni oli alkanut intoilla kenttäratsastuksesta, jossa täysiveriprosentti ei ollut hullumpi asia ratsun suvussa.
”Yeah. A real diva, I must say. Her name is Divinewings.”

Pomo esitteli toisenkin nuoren tamman, joka muuttaisi osapuilleen vuoden päästä hänen talliinsa sisäänratsastettavaksi. Unohduin katselemaan lumoutuneena punasävyistä ruunikkoa, jolla oli isänsä Flingin tapaan suuri läsi päässään. Tamma näytti varautuneelta ja ujolta, ja tunsin väistämättä lämpimän ailahduksen sydämessäni sitä kohtaan. Selkäni takana käytiin keskustelu, jota en kuullut, sillä keskityin sillä välin vastaamaan Debbien ronskin saksalaisittain äännettyihin kysymyksiin vanhempieni kasvatustyöstä.

Flirtjinx Z

”This one reminds me of your girlfriend. They'd probably get along quite nicely”, Joe kommentoi Rasmukselle, joka ei pysynyt työkaverinsa ajatuksenjuoksussa mukana.
"Huh? How come?"
"They're both shy and completely unaware of their looks”, kuului Joen linjaus, joka sai Rasmuksen vilkaisemaan minua.

Sen vilkaisun mä myös tavoitin katsahtaessani olkani yli. Hymyilytti. Joachimin ja Rasmuksen tavassa olla ystäviä keskenään oli jotakin erityisen ilahduttavaa, rauhoittavaakin. Mielestäni se kertoi paljon poikaystävästäni: kului joskus vuosia viimeisimmästä tapaamisesta, mutta lojaali ystävyys ei kulunut pois. (Ei, vaikka Joachimin naljailut välillä hipoivat hyvän maun rajoja.)

”And now”, Debbie aloitti päättäväiseen sävyyn. ”Let’s go and get that stallion of yours.”

Se oli jännittävä hetki. Dierk oli istuttanut meidät alas jo saapumispäivänämme ja ilmoittanut rauhallisen jämptiin tyyliinsä, että sillä oli meille projekti täksi kesäksi. Sen kolmevuotias ori Cash oli valmis ratsastajaantotutettavaksi, ja tehtävä lankeaisi mulle, sillä pomo oli isäni kanssa jutellessaan saanut vihiä mun kiintymyksestäni nuorten hevosten kanssa työskentelyyn. Toivoin, etten tuottaisi pettymystä kummallekaan miehistä: en Dierkille, joka odotti minun pystyvän suoriutumaan tehtävästä, enkä isälleni, joka sen oletuksen oli pomon päähän istuttanut.

Tiesin, että kyseessä oli Ladyn ja Lätsän yhteinen orijälkeläinen, ja odotin mielenkiinnolla kumpaa varsa enemmän muistuttaisi. Varmasti se näyttäisi hyvin ranskalaiselta, mutta muusta en ollut varma, sillä vanhemmat olivat melko eri kaliiperia keskenään. Oli silakanmallinen, kuivakka ja viimeistä piirtoa myöten siro Lady-emä ja kaikella rakkaudella melko muulimainen, pitkänmallinen ja edestä peräti hieman raskas Lätsä-isä, ja sitten ne olivat luonteeltaankin toistensa vastakohtia. Siinä missä Lady kuumeni välillä ihan tyhjästäkin ja olisi paahtanut täyttä laukkaa maailman tahtiin, Lätsä oli... Lätsä oli lunki. Se oli hitaasti syttyvä ja vähän laiskakin, vaikka kunnolla heräteltynä sitten hyppäsikin aivan hyvin.

En ollut tiennyt mitä odottaa, enkä sitten osannut sanoa sitäkään, oliko varsa juuri sitä mitä olin kuvitellut vai täysin erilainen. Päätä kallistaen katselin nuorta oria ja yritin päättää, mitä mieltä siitä olisin. Sillä oli pitkä pää ja hieman lyhyt kaula, mutta se ei ollut samalla tavalla etupainoinen kuin isänsä eikä yhtä silmiinpistävän sirpakka kuin emänsä. Sen ilme -- siitä huomasin pitäväni valtavasti.

Cashmere Cap

"I think you two will get along quite nicely", kuulin pomon äänen vierelläni. Vanha mies seisoi siinä tyyneyden perikuvana, enkä mä voinut olla miettimättä, tulisiko mun olemukseeni sellaista elämänkokemuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvovaltaa koskaan. Dierkin huomio oli täysin suunnattu oriin, jonka päähän Joachim juuri asetteli nahkariimua.

"He's one of the good ones", pomo lupaili. "Quiet, easygoing young horse. Saddle him up tomorrow. By the end of the week I'll expect you to be able to ride him."
Nyökkäsin. Oli sanomattakin selvää, että mitä pomo tahtoi, se tapahtuisi. Ei vain siksi, että hänellä oli täysi määräysvalta, vaan myös siksi, että hänen arviointikykyynsä saatoin luottaa aukottomasti. Mikäli Dierk Mayer oli sitä mieltä, että hänen orivarsansa selkään saattoi nousta muutamien päivien kuluttua, hevonen varmasti olisikin siihen valmis.

Ja miksei olisi ollut. Siitä päätellen, kuinka tyynesti Cash lähti meidän mukaamme ja matkasi kotitalliinsa aloittamaan uutta elämää ratsuhevosena, se ei suinkaan ollut mikään käsittelemätön villiori. Yhtäkkiä huomasin tuntevani oloni lähes itsevarmaksi, ja se oli aika upeaa.

Pienessä kesäasunnossamme minä jaoin iloni Rasmuksen kanssa. Keskeytin poikaystäväni "mitä tänään syötäisiin" -teemaisen yksinpuhelun halaamalla häntä tiukasti ja kertomalla:
"Mulla on edelleenkin hyvä fiilis tästä kesästä. Cash – mä olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä! Mä jotenkin kuvittelin, että Lätsän varsat ei voi näyttää muuta kuin hassuilta, mutta sehän on aika hieno. Ja niin kivan ja kiltin oloinen", kehuin vielä. "Suoraan sanottuna mua hirvitti ajatus pomon hevosen sisäänratsastamisesta, mutta ei kyllä enää."
"Se oli kyllä mainio", Rasmuskin tuumasi ja katseli mua lähietäisyydeltä niin, että mä pystyin laskemaan kaikki ruskean sävyt sen silmissä. Ajatella, että mä en edes ollut koskaan erityisemmin pitänyt ruskeista silmistä. Nyt pidin. "Ja sähän olet kokenut noiden nuorten kanssa, tietysti se menisi hyvin vaikka hankalammankin elikon kanssa."
"Niin kai, mutta on kaikille osapuolille kivempaa, jos päästään helpolla. Kai sä silti autat mua Cashin kanssa?" kysyin.
"Tietysti", mun poikaystäväni lupasi vuorenvarmasti, ja mä rutistin sitä taas tiukasti kunnes äänekäs murina havahdutti meidät molemmat.
"Mä teen nälkäkuolemaa", Rasmus huomautti vähän nolostuneena. "Mennäänkö vaan Ratsgrillille?"

Nyökkäsin hyväntuulisena ja arvelin, että Joachim varmaan lähtisi mieluusti mukaan. Rasmuksella ei ollut mitään sitä vastaan, tietenkään, sillä vielä ei kummallakaan meistä ollut tullut Joe-kiintiö täyteen (kesän aikana niin saattaisi välillä käydä, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan). Sattui kuitenkin niin, että ratsumestari oli ehtinyt jo kadota matkoihinsa, ja niinpä me sitten menimmekin vain kaksin. Ei meillä kummallakaan ollut mitään sitäkään vastaan, sillä myöskin toistemme seura -kiintiössä oli vielä erinomaisesti tilaa yksille jos toisillekin lauantaitreffeille.

Rasmus: Vielä vanhempia tuttuja

Sitten me ollaan taas Saksassa – minä ja Josefina, Joe ja pomo, Kaja ja Linus, Ed ja Merit Kalda. Kaikki on äkkiseltään hyvin samanlaista kuin viime kesänä, ja joinain hetkinä - aikaisina aamuina unen ja valveen rajamailla, Ladyn satulassa, lähikuppilassa Joen kanssa – tuntuu kuin me ei tässä välissä oltaisi koskaan palattukaan Suomeen.

Uusi matkaseuralaiseni Carri on pomon mieleen, ja se selvästi kiinnostuu kuullessaan, että ori on Josefinan perheen kasvatti. Pomo lupaa hypyttää meitä heti alkuviikosta, kunhan hevoset saavat ensin pari kevyempää päivää matkan jäljiltä. Rivien välistä mä kuulen, ettei pomo ole aivan sataprosenttisen tyytyväinen siihen otteeseen, jolla mä jumppailen Carria kentällä, ja epäilemättä se haluaa laittaa mut jotenkin ruotuun pitkän ja pimeän talven jäljiltä.

Denise on myös Saksassa, ja se taas ei tunnu toisinnolta viime kesästä vaan vuodesta 2012. Denise on kasvanut, mutta ei juuri muuttunut, ja mä mietin pelonsekaisin tuntein mitä se ajattelee musta – olenko mä muuttunut (olenhan)? Vaikka mun ja Denisen juttu ei päättynyt hyvin lähinnä musta johtuvista syistä, se suhtautuu muhun kuin mitään omituista ei olisi tapahtunut, ja vaikuttaa siltä että Josefinastakin se vaikuttaa mukavalta. Sellainen Denise on/oli – ystävällinen ja kohtelias, mutta myös älyttömän hauska ja aina hyvää seuraa, ihminen joka ei jaksanut murehtia turhasta, kun saattoi olla pienistä asioista onnellinen. Ehkä senkin piirteen takia se ei viitsinyt olla mulle kärttyinen, vaikka mä olisin taatusti ansainnutkin sen jopa näin kahdeksan vuoden jälkeen.

Silti mä olen salaa tai vähemmän salaa todella tyytyväinen, kun Denise jatkaa sunnuntaina matkaansa.

”Well, that was fun while it lasted”, Joe sanoo ja läiskäyttää kätensä mun hartialle, kun me Denisen kurvattua tiehensä suunnataan kohti tallia. ”But still, gotta say that you were a funny duo. Josie is more your type.”

”Yeah”, mä myönnän yksisanaisesti, enkä sitten osaa sanoa muuta. Epäilemättä Joe on oikeassa, ja mä ainakin olen tyytyväinen siihen, miten asiat loppuviimein menivät – vaikka ehkä jonkun lapsellisen katoamistempun olisi voinut jättää tekemättäkin.

Josefina: Menoksi

29. kesäkuuta
Siirtymä Suomen suvesta saksalaiseen kesäelämäämme oli yksi sulava solahdus sitten kun siinä alkuun päästiin. Ensiksi me tietysti pakkasimme, mikä oli hivenen stressaavaa, kun muisti, että mukanamme kulkivat myös hevosmatkaseuralaisemme Granni ja Carri (ja sen, että Rasmus ei koskaan oppinut aloittamaan pakkaamista ajoissa).

Mutta kun tavarat olivat autossa, hevoset lastattuna ja sataman osoite naputeltu navigaattoriin, kaikki alkoi sujua. Minä ajoin ensimmäisen etapin, sillä olin havahtunut siihen, että ajorutiinini katoaisi jos aina vain matkustelisin Rasmuksen kyydissä.

Laivamatkaaminen olikin jo tuttua huttua. Muutettuani pois vanhempieni luota minusta oli kyllä tullut melkoinen maailmannainen. Katsahdin Rasmusta ja mietin: olisinko reissannut yhtä rohkeasti ilman hänen seuraansa?

*****

30. kesäkuuta
"Jännittävää", sanoin, kun Rasmus käänteli ajoneuvomme peilejä itselleen sopiviin asentoihin. Pian me ajaisimme pois laivasta, ja viimeistään siitä alkaisi kesä - ihan virallisesti. "Älä jännitä", Rasmus vastasi huolettomasti. "Siellä on tutut tyypit ja hommat."
"En mä jännitäkään pahalla tavalla."
"Ai, no sitten."
"On kiva mennä takaisin."

Ja niin me sitten menimme. Ajomatka venyi hieman yli nelituntiseksi, mutta ei se mitään. Matkasimme sentään halki modernien urheiluhevosten synnyinmaiden: reittimme molemmin puolin jäivät Hannoverin ja Oldenburgin alueet, ja olipa lähellä Verdenkin.

Lopulta maisemat kuitenkin kävivät hyvin tutuiksi. Dierkin tallipihaan johtava tie ei ollut muuttunut miksikään, eivätkä olleet meitä jo odottavan Joachimin leveästi hymyilevät kasvotkaan.

*****

30. kesäkuuta
Rasmus oli liikkeissään vikkelämpi, ja niinpä hän ehti meitä vastaanottavan ihmisryppään luo ennen minua, joka tunsin oloni matkan jäljiltä kankeaksi.
"Good to see you man! Oh, guess who's here... And where is wifey?"

Joachimin kailotus lakkasi pieneksi hetkeksi, kun mies sai näköyhteyden minuun. Tiukkaa halausta myöhemmin pääsin tervehtimään Dierkiä itseään, Eduardoa ja Linusta sekä minulle vierasta naista - jonka Rasmus vaikutti kuitenkin tuntevan jo ennalta.

"Eh, and here's my... Josefina", poikaystäväni esitteli takellellen.
"Hi, I'm Denise. So, you're his wife?"

Tiedustelu oli niin kertakaikkisen vilpitön, että häkellyin.

"Let's get your horses settled, shall we", ehdotti pomo, ja niin väärinkäsitys jäi oikaisematta.