keskiviikko 22. joulukuuta 2021

Joulun myyntihevoset 27-32

27 z-o. Jeopardi Z MYYTY

5-vuotias, 168 cm, ruunikonkimo

i. Venice Beast Z (ii. Virizion Z, ie. Ibizarre van Hoye)

e. Awaiting Dangers (ei. Allons-Y, ee. Avondje)


Korea kimo, jolla on hyvin ilmeikäs olemus. Vilkas luonne, mutta työnteossa yllättävän tyyni ja keskittyväinen. Jeopardilla riittää laukkaa, ja hypyissään se on vikkelä ja tarkkajalkainen.



28 trak-t. Birdene MYYTY

4-vuotias, 159 cm, punarautias

i. Long Shot (ii. Shot In The Dark xx, ie. Lavinia III)

e. Buenaventura (ei. Girardot, ee. Bling Gin)


Tulipunainen Birdene on perin tulinen luonnekin - vauhdikas ratsastaa ja melkoisen kipakka käsitellä. Tamma arvostaa omaa rauhaa ja on tyypiltään yhden ihmisen hevonen. Se on esitellyt erinomaisia hyppylahjoja, vaikka onkin paikoin vielä kireä ja vieraissa paikoissa hieman hermostunut ratsastaa. Birdenellä on mielenkiintoinen sukutaulu, jossa on lukuisia kansainvälisesti menestyneitä esteratsuja, joten tammalla on varmasti tulevaisuus myös trakehnerjalostuksessa. 



29 KWPN-t. Bonnie Fateless MYYTY

7-vuotias, 164 cm, punaruunikonkirjava

i. Waiting Game (ii. Ornaments, ie. Redirection)

e. Polly Shameless (ei. Kalmento K, ee. Jolie Saintless)


Virtaviivainen, hienostunut Bonnie on täynnä dramatiikkaa. Tamma on erityisen herkkä ja reagoi suuresti lähes kaikkeen: muutokset tutussa ympäristössä ja poikkeukset rutiineissa saavat Bonnien levottomaksi ja säikyksi, ja jos se jotakin pelästyy, se ei jää ihmettelemään vaan säntää pois paikalta. Bonnie on koulutuksessaan osapuilleen 5-vuotiaiden tasolla. Se on nuorena varsonut komean orivarsan, joka kuitenkin menehtyi puolitoistavuotiaana. Varsaloman lisäksi Bonnien koulutusta on hidastanut kodinvaihdot sekä valitettava lastausonnettomuus: tamma pelästyi lastauksen yhteydessä ja loukkasi itsensä. Vaikka tapauksesta on yli vuosi, Bonnie on yhä haastava lastattava.


Kun Bonnien luottamuksen saa osakseen, se antaa itsestään ihan eri kuvan. Herkkä se on yhä, mutta valmis tekemään kaikkensa tuttujen, luotettavien ihmisten eteen. Kirjava pääsisi oikeuksiinsa kärsivällisessä, pysyvässä kodissa. Se hyppää näyttävästi ja on nopea, mutta ei juurikaan siedä epäonnistumisia ja huonoja lähestymisiä, vaan ennemmin kieltää kuin paikkaa ratsastajan arviointivirheitä.



30 hann-o. Ace Artifice MYYTY

3-vuotias, 168 cm, musta

i. Acronym (ii. Alvari, ie. Verisitas)

e. Queen Scheme (ei. Qualified King, ee. Marilie Merlot)


Ässä on Superstara. Sen suku takasi suuren kiinnostuksen, kun se listattiin hannoverien varsahuutokauppaan, ja kiinnostuksen mukana kohosi myös kauppasumma. Lähes merkitön korea ori kääntää katseita missä ikinä kulkeekin, ja se on kiirestä kantapäähän urheiluhevosen perikuva. Jo näin nuorella iällä se näyttää tasapainoiselta, suorituskykyiseltä hevoselta, jonka potentiaali on rajaton.


Ässä on myös vähäsen kuohahtelevainen ja usein lähestyttäessä äkäisen näköinen. Se sietää harvoja lajitovereitaan ja on kohtalaisen kinkkinen käsiteltävä, sillä Ässän kanssa on oltava tauotta tarkkaavainen. Hankala, kireä luonne on sen nyt myyntiin ajanut: sen omistaja epäilee, että ori on ruunattava, jos siitä meinaa saada parhaat suoritukset irti kilparadoilla, ja ilman jalostusarvoa Ässä ei enää tunnu kannattavalta sijoitukselta. Tavoitteena on saada se myytyä pikaisesti suurella summalla vielä orina.



31 old-o. Royal Azure

4-vuotias, 172 cm, ruunikko

i. Aftershock (ii. Warpath, ie. Cerise)

e. Royal Purple (ei. Ex Deo, ee. Purple Haze)


Azure on massiivinen ja karismaattinen ilmestys, joka on jo nelivuotiaana yli 170-senttinen ja todennäköisesti kasvaa vielä muutaman sentin. Vanhasukuisen oldenburgin emälinja on kouluhevospainotteinen, mutta isän puolelta sukutaulussa on myös huippuluokan esteratsuja. Azure itse hyppää erinomaisesti ja sillä on luontaista esteälyä, mutta jaloistaan ori ei ole kovin tarkka. Isoliikkeinen hevonen vaatii hieman herättelyä käynnistyäkseen kunnolla eikä ole missään nimessä kuuma. Azure on asiallinen käsitellä, vaikkakin orimainen ja vahva. Hevonen voisi sopia myös kenttäratsuksi vähintään muutaman tähden luokkiin, sillä se on hienoliikkeinen ja rohkea.



32 KWPN-o. Nocturne

5-vuotias, 166 cm, voikko

i. Night Strike (ii. Strike Rate, ie. Nancy xx)

e. Elegia (ei. Adagio, ee. Electric Love)


Nocturne on Linuksen lellikki. Ori on vähän ujonpuoleinen eikä tee itsestään numeroa, mutta se on aina ystävällinen ja rakastaa rapsuttelua. Nocturne on kaikki käy -tyyppi, jota kokemattomatkin hevosihmiset voivat huoletta käsitellä. Hevonen on myös poikkeuksellisen kaunis, isomerkkinen voikko, jolla on liki moitteeton rakenne ja erinomaiset jalka-asennot. Liikkujana se on melko vaatimaton ja pienilaukkainen, ja ratsuna hitaasti kypsyvää sorttia. Viisivuotiaan perusratsastettavuus on erinomainen, mutta esteillä se vaatii ratsastajalta tukea. Erikoisesteitä Nocturne hieman katsoo, mutta on toisaalta hyppääjänä hyvin varovainen ja tarkka. 

keskiviikko 15. joulukuuta 2021

Joe seikkailee Suomessa

 Joen huulet on sinetöity (1.12.)

"So — what's new?" kylään pölähtänyt Joachim kysyy asetuttuaan joemaisella tehokkuudella kodiksi (tavaroita lojuu jo siellä täällä, vaikka mies on hädin tuskin ehtinyt astua eteistä peremmälle).

Sitten he keskustelevat hyvän tovin siitä, kuinka juuri mikään ei ole muuttunut. Työt, hevoset, opinnot – samaa vanhaa, vaikka ensiksi mainittu yritysmuotoon paketoituna. Jutellessaan kolmikko syö pastaa, jota edes Joe ei kehu vuolaasti; Josefina ei vieläkään ole maaginen kokki, vaikkei sentään enää samalla tavalla uusavuton kuin Kallaan muuttaessaan. Ruokajuomaksi valittu valkoviini sen sijaan kyllä todetaan hyväksi.

"Oh, and we got engaged on Halloween", Rasmus muistaa aterian lopuksi sanoa.
"EnGAGED on HalloWEEN? And you're only telling me now!" Joe rääkäisee niin että Josefina säikähtää.
"We haven't told almost anyone", nainen kiirehtii sanomaan. "My parents don't know yet."
"Oh", Joe sanoo ymmärtäväisesti. "They still hate Rasmus?"
"No, they don't –"
"My lips are sealed", Joe vannoo. "I can keep a secret. Now – how did it happen?"

Auburnin pikkujoulut #pikkarit2021 (3.12.)

Joachim on saanut poikkeusluvan osallistua Auburnin ja Purtsien pikkareille perjantaina. Mies ei ole pysyä pöksyissään kuullessaan, että hän pääsee kokemaan Kunnolliset Suomalaiset Pikkujoulut. Rasmuksesta tosin tuntuu, että Joella saattaa olla väärä käsitys juhlan luonteesta: tiedossa on leikkimielistä kisailua hevosten kanssa ratsut vaihtoon -hengessä sen sijaan, että pikkujouluissa tanssittaisiin kansantanhuja pöydillä itse joulupukin kanssa, niin kuin Joachimin puheista voisi kenties päätellä.

“So when are we gonna party? I mean, properly?” Joe kyselee hämmentyneenä, kun Rasmus kertoo, että viskipulloa ei tarvitse pakata tallille mukaan.
“Tomorrow”, Josefina lupaa. “There’s a gala evening and Rasmus is going to get some awards, so save your drinks for that.”
“I see”, Joe nyökyttelee ja vinkkaa Rasmukselle silmää laskien viskipullon suurieleisesti keskelle keittiön pöytää.

Pikkujoulukisailuissa Joe saa ratsastettavakseen kauniin ja kiltin Armin, Josefina ryhdikkään Andren, ja Matilda joutuu luovuttamaan ratsunsa Rasmukselle. Joukkuejako aiheuttaa ryhmässä hilpeyttä.

"Kumma. Olisi voinut luulla, että Joe on Kommandoissa", Josefina sanoo vakavan kuuloisena ja saa Rasmuksen nauraa tyrskähtämään yllätettynä: hänen puolisonsa harvoin astuu sellaiselle vitsiväylälle.

“What a beauty”, Joachim kommentoi Armia ja näyttää jo mietiskelevän, pitäisikö ehdottaa pomolle, että bisnestä laajennettaisiin kouluhevostenkin suuntaan.

Josefina tuskastelee hieman oman ratsunsa kanssa. Se tuntuu verryttelyn alkaessa vahvalta ja heittää takaosaansa pariin kertaan, kun ratsastajan avut eivät ole sen mieleen.

Rasmus on onnellisessa asemassa, sillä kenttäratsastajana hän saa ratsukseen estehevosen. Kuumaluonteinen ja kipakka Sipsi on hevonen hänen makuunsa, vaikka kouluratsastus ei ole heistä kummankaan juttu. Kun Sipsi jännittyy, helpon B:n tehtävät alkavat äkkiä tuntua kummallisen haastavilta. Rasmus kuitenkin luottaa siihen, että hän onnistuu tuomaan joukkueelleen edes jokusen pisteen. Muussa tapauksessa Viivi, joka on heidän Brasialaiset-joukkeestaan varmasti kilpailuhenkisin, saattaisi ratsastaa Maralla hänen päältään.

Juhlan tuntua (4.12.)

"So that's the level of fancy we're going for", Joachim toteaa vislattuaan, kun kampaajalla ja meikattavana käynyt Josefina astelee olohuoneeseen – nyt iltapuku yllään. "Rasmus, you lucky dog. Congrats on the engagement. And Josie, what's wrong with you? For fuck's sake, could've gotten just about anyone, but you chose that guy."

Rasmus irvistää Joelle, Josefina pyöräyttää silmiään ja suukottaa puolisonsa poskea. Joachim vinkkaa silmää ja sinkauttaa lentosuukon Rasmukselle.

"You know I'm joking. Love you – and you're totally hot", Joe sanoo läiskäyttäessään Rasmuksen olkaa. "Now – let's get going, shall we?"

Kalla Cupin gaala on alkamaisillaan. Jäisenväriseen silkkimekkoon solahtanut Josefina toivoo asunsa herättävän gaalassakin hyväksyntää; Rasmus puolestaan toivoo, ettei Cup-menestyksestään palkittavilta odoteta puheen pitämistä ja ettei hän kompuroi, jos pitää nousta paikalta ja astella juhlaväen eteen noutamaan palkintoja; ja Joachim odottaa vain hauskaa iltaa ja hyviä pippaloita.

Palkintoja (4.12.)

Palkinnot jaetaan illallisen jälkeen. Hyvä ruoka ja hyvä viini ovat saaneet Rasmuksen rentoutumaan, ja hän selviää omien pystiensä ja ruusukkeidensa hausta moitteetta siitä huolimatta, että joutuu tekemään sen kahdesti. Sekä Jesse Aron että Matildan ja Anton Seljanvaaran kanssa Rasmus vaihtaa jämäkän asialliset kädenpuristukset ja onnittelut. Puhetta hän ei sentään joudu väkisin pitämään, vaikka Verneri Kaajapuro mikrofonia tarjoaakin.

“I was waiting for your speech”, Joe motkottaa, kun Kalla CUP -pystit on jaettu ja Alma Koskela köpöttää esiin jakamaan PRO-rankingin palkintoja.
“That makes one of us here”, Rasmus ravistaa päätään.

Rasmus kiertää kätensä Josefinan lantion ympärille, ja Josefina painaa hetkeksi päänsä hänen olkaansa vasten.
“Paljon onnea”, Josefina sanoo. “Mä olen susta niin ylpeä.”

Rasmus tietää, että Josefina jos joku todella tarkoittaa sitä. Josefina itsekin olisi vuorenvarmasti ollut palkinnoilla ilman alkuvuoden loukkaantumista, mutta sen takia hänen osanaan on neljäs sija tämänvuotisessa rankingissa. Josefinaa se ei taatusti haittaa, mutta Rasmuksen mielestä olisi ollut mukava päästä juhlistamaan jälleen yhdessä.
“Ensi vuonna voitetaan molemmat. Silloin mäkin voin pitää puheen”, Rasmus päättää, ja Josefina nyökäyttää tirskahtaen päätään.

Joe on lörppäsuu (4.12.)
Ilta on kaiken kaikkiaan loistokas. Pukueleganssia, laadukkaita viinejä eikä liiaksi puisevia puheita, ja kaupan päälle mukavaa seuraa. Rasmus viihtyy ja arvelee Josefinankin, joka parhaillaan säteilee kauempana Heidin ja Laurin seurassa, viihtyvän.

Joachimkin viihtyy ja näyttää hämmästyttävän tyylikkäältä puvussaan.

"Drinks?"
"Sure."

Miehet lähtevät tiskille.

"This is your night", Joe naurahtaa yhtäkkiä. "Awards, money, youth, fame — and you're getting married to that! You'd better remember this night!"

Rasmus irvistää; ei ystävänsä sanoille, vaan äänenvoimakkuudelle. Katseita kääntyilee.

"Should've known not to trust you with a secret", Rasmus sihahtaa kuivasti.
"That's unfair. I keep plenty of juicy secrets. You just don't know about them."

Kilpakumppanit (5.12.)
Vähän puolenyön jälkeen Rasmus osuu tiskille yhtä aikaa Matildan kanssa. Josefinalla ja Joella on kauempana pöydässä juttu kesken, ja Rasmus on lähetetty noutamaan kaikille kolmelle uudet viinilasilliset - Josefinalle valkoviiniä, Rasmukselle punaista ja Joelle kuohuvaa. Hän asettuu tiskille vapaaseen väliin ja huomaa vasta sitten, että on kiilannut Matildan ja Sarahin väliin. Sarah on syventynyt keskustelemaan Rasmukselle tuntemattoman miehen kanssa, joten Rasmus kääntyy Matildan puoleen.

”Onnittelut mestarille”, hiukan hiprakkainen Rasmus sanoo juhlallisesti ja tekee pienen kumarrusliikkeen.  
Matilda siristää silmiään, mutta nyökäyttää sitten päätään. ”Kiitos. Hyvä kilpailu.”
”Ehdottomasti, eipähän mennyt liian helpoksi”, Rasmus toteaa. ”Ja sentään onnistuin voittamaan Jessen, niin ei yksi pariskunta vienyt koko pottia ja jättänyt mua aivan puille paljaille.”

Matilda on napannut esterankingin voiton alle kahden pisteen erolla Rasmuksen nenän edestä. Vaikka kenttäratsastus on Rasmuksen ykköslaji Kalla Cupissa ja kenttärankingin ykkössija riittää hänelle mainiosti, olisi tuplavoitto tietysti kelvannut sekin.

”Ehkäpä ensi vuonna”, Matilda sanoo ehkä hivenen kitkerästi, mutta Rasmus ei siitä välitä. Hän tähyää baarimikon perään, mutta näyttää siltä, että he joutuvat odottamaan vuoroaan vielä hetken – huvila on täynnä janoista juhlakansaa.

”Kerran lapsena mä itkin varmaan viikon, kun en voittanut pikkuponien SM-kisoja”, Rasmus kertoo. ”Lähdin johdossa viimeiselle kierrokselle ja otin sieltä neljä puomia alas. Kokonaiskisassa me oltiin silti kolmansia, mutta eipä se paljon lämmittänyt. Siellä mä pyyhin kyyneliä palkintojenjaossa ja Hevoshullun haastattelussa sanoin, että saatan lopettaa koko ratsastuksen siihen paikkaan. Ne tietysti painoi sen lehteen ja pisti viereen kuvankin mun punaisenkirjavasta naamasta.”

Matilda katsoo Rasmusta kulmakarvat koholla. ”Öh, okei.”
”Se juttu taitaa vieläkin olla jossain porukoilla tallessa”, Rasmus miettii. ”Mun viis minuuttia julkisuudessa.”
”Sen mä haluaisin lukea”, Matilda sanoo hitaasti.

Rasmus ei ehdi jatkaa kivuliaiden kisahäviöidensä kertaamista, sillä baarimikko astuu heidän luokseen ja kysyy juomatilauksia. Matilda pyytää kaksi drinkkiä ja Rasmus viinisuoransa. Maksettuaan omat ostoksensa Rasmus on kääntymässä takaisin Matildan puoleen, mutta nainen heilauttaa nopeasti kättään, nostaa korkeisiin laseihin kaadetut juomansa tiskiltä ja katoaa juhlahumuun.
Rasmus kohauttaa hartioitaan, asettelee viinilasit käsiinsä ja lähtee luovimaan kohti Josefinan ja Joen seuraa.

Ei savua ilman tulta (5.12.)
Josefina, joka ei tavallisesti ole mikään sosiaalisten tilanteiden erityismestari, huomaa pyörteilevänsä harvinaisen vilkkaasti seurueesta seurueeseen. Oman kylän väen kanssa seurustelu on sentään melko helppoa; hän rohkenee jopa yrittää ratkaista Joachimin tupakankaipuuta kysymällä Eeliltä, sattuuko tällä olemaan tupakkaa. Sitä miehellä ei ole, mutta sosiaalisuutta senkin edestä, ja kun Josefina kerran on miehen kanssa juttusille ryhtynyt, tempaa Eeli hänet siipiensä suojaan ja kierrättää tutustumassa yhteen jos toiseenkin gaalavieraaseen.

Pitkälti puolen yön jälkeen Josefina löytää itsensä Eelin ja Pennan mukaansa tempaisemana keskustelemasta Kultasaarten kanssa, jotka johtavat nyt Josefinallekin jo ennestään tutun Kultasaaren kartanon toimintaa. Tammisaari ja Hanko, nuo kaksi eteläistä rantakaupunkia, eivät suinkaan ole kovin kaukana toisistaan. Kun kasvaa ensiksi mainitussa, tulee jälkimmäinenkin väistämättä ennen pitkää tutuksi. Josefinankin ei-niin-kovin-villiin nuoruuteen kuuluu lukuisia muistoja Hangon kesäisestä yöelämästä; etenkin Regatta tempaisi imuunsa usein hänenkin kaveriporukkansa. Ihan kaikkia niistä muistoista nainen ei välitä kaivella naftaliinista.

Mutta Kultasaaren kartanon hän muistaa. Vaikea olla muistamatta, sillä aivan varmasti oli Gullöstä lähdetty joskus hevosten kanssa lähiseudun toiseen ratsukartanoon valmennuksiin, kisoihin tai rataharjoituksiin. Nykyisiä omistajia Josefina tosin ei ollut ennen tätä iltaa henkilökohtaisesti tavannut, mutta keskusteltavaa riittää… tai siis, Pennalla, Eelillä ja Kultasaaren sisaruksilla riitää. Josefina lähinnä kuuntelee sujuvasti, hymyilee ja nyökyttelee päätään sopivassa välissä.

Kun Kultasaaret jatkavat matkaansa, Josefina arvelee jo kaikesta sosialisoinnista hivenen voipuneena voivansa suunnata Rasmuksen ja Joen tai Heidin tuttuun seuraan, mutta ei sentään. Eeli tarraa häntä kädestä, ennen kuin hän ehtii luovia tiehensä, ja pyöräyttää ympäri niin, että Josefina huomaa seisovansa kasvokkain itseään lyhyemmän, iloisen näköisen miehen kanssa.

“Säkö kaipasit tupakkaa? Löytyis heittää yks”, mies sanoo esittäytymättä, ja Josefina räpsäyttää hitaasti ripsiään.

Hän on jo ehtinyt unohtaa kyselleensä Eeliltä Joachimin puolesta tupakan perään aiemmin illalla. Eeli ei ole unohtanut. Hän on periksiantamattomasti etsinyt jonkun, joka pystyy täyttämään jo tunti ja vähän toista sitten esitetyn toiveen.

“Ei kiitos? Mä en polta”, Josefina sanoo sävyyn, jossa sekoittuvat omituisesti pahoittelevuus ja hämmennys.

Samassa hän näkee kauempana ulko-ovea kohti luovivat Rasmuksen ja Joachimin. Jälkimmäiseksi mainittu pyörittelee hyppysissään sytkäriä ja tupakkaa. Josefinan muisti palailee pätkittäin.

“Mä kyselin vain kaverin puolesta”, Josefina änkyttää, kun uskoo tuntevansa Eelin ja nimettömän keskustelukumppaninsa katseiden kairautuvan itseensä kummeksuvina.
“Ookoo”, tupakkaa tarjonnut juhlija sanoo. “No, toivottavasti kaveri löytää etsimänsä.”
“Taisi löytää”, Josefina pihahtaa posket punaisina poltellen. Tuntemattoman miehen rinnalle on ilmestynyt toinen, pidempi ja punatukkainen, ja kohteliaasti nyökäten kaksikko virtaa omille teilleen.

“Ei oo hätää”, tarkkanäköinen Eeli sanoo leppoisasti, taputtaa Josefinan olkapäätä ja pyöräyttää tämän kohti tutumpaa seuruetta: Jemiinan, Innan ja Sarahin seura tuntuu rauhoittavalta kaikkien uusien ihmisten jälkeen.

Uusi salaisuus (5.12.)
Kello käy jo aamuyötä, kun Rasmus ja Joachim ovat hetkellisesti kadottaneet Josefinan juhlahumuun ja häntä etsiessään löytäneet tiensä ulos. He istuvat Villa Atsalean pimeän puutarhan perällä penkillä, ja Joe polttaa joltain pummittua tupakkaa. Ilta on ollut hauska, ja siihen on sisältynyt lukuisia viinilasillisia. 

“Wanna know another secret?” niiden viinilasillisten rohkaisemana Rasmus kysyy äkkiä. 
“Tell me”, Joe innostuu välittömästi. 
“It was an accident”, Rasmus ilmoittaa ja ottaa vielä yhden huikan.
Joe näyttää hämmentyneeltä ja siristää silmiään. “What was an accident?”
“The proposal”, Rasmus paljastaa ykskantaan. “There was a power cut, and I tripped and fell down, and then Josefina immediately thought I was gonna propose, so I did.”
“You what?” Joe ei voi uskoa korviaan. “Does she know?”
“No”, Rasmus sanoo nopeasti. 

Joe näyttää ällistyneeltä sekunnin verran, ennen kuin repeää nauruun. Punaviini läikkyy lasista, kun Joachim hirnuu niin, että ääni kantaa taatusti sisälle saakka. Rasmus vilkuilee ympärilleen ei-toivottujen kuulijoiden varalta korvat punoittaen ja alkaa jo katua puheliaisuuttaan, mutta ketään ei onneksi näy.

“You can never tell her”, Rasmus vannottaa tiukasti, kun Joe haukkoo happea. “I mean it.”
Joe tyrskähtelee. “Never”, mies kuitenkin lupaa pyhästi. 

Josefinan hahmo ilmaantuu pitsihuvilan valaistulle terassille. Hengitys höyryää talviyössä ja luo valoa vasten Josefinan hiusten ympärille utupilven, joka saa Josefinan näyttämään hetken verran jääkuningattarelta, ennen kuin se haihtuu ilmaan. Joe viheltää ja huiskuttaa kättään, ja Josefina tovin pimeyteen tähyttyään huomaa heidät penkiltä ja huiskauttaa takaisin.

“One happy accident, though.” Joe vilkaisee Rasmusta ja kohottaa lasiaan. 

Rasmus seuraa katseellaan, kuinka Josefina laskeutuu portaat terassilta pihamaalle vaaleaa mekkoaan varoen ja lähtee tulemaan heitä kohden. Hän kilauttaa lasinsa Joen lasia vasten. “Yeah”, hän sanoo ja hymähtää. “It was.”

Rosengårdien korvat kaikkialla (5.12.)
"Josefina", sanoo Henrik Strand, ja Josefina seisahtuu ja kääntyy kohtaamaan vanhempiensa palkkalistoilla vuosia viihtyneen ratsuttajan.
"God kväll, Henrik", nuori nainen tervehtii ja saa vastaukseksi henrikmäisen hymähdyksen.
"Kväll? Jag tror att det är redan dags att säga god morgon", Henrik sanoo hyväntuulisesti. 
"Minsann", Josefina oivaltaa — miten aika onkin hujahtanut! Hän ei muista, milloin olisi juhlinut tällä tavalla aamuyöhön saakka; tiilitehtaan halloween-humustakin he poistuivat Rasmuksen kanssa melko pian keskiöisen sähkökatkoksen, yllättävän kosinnan ja parin juhlistavan maljan jälkeen.

Kosinnasta puheenollen… Josefina tuntee poskiaan polttelevan, kun kohtelias Henrik mainitsee kuulleensa sivusta, että onnittelut ovat paikallaan.

"Tack", Josefina sanoo ja pohtii kuumeisesti tapaa vihjata Henrikille, ettei asiasta sovi vielä laverrella miehen työpaikalla kenellekään.

Mutta Henrik hörppää juomaa lasistaan ja hymyilee rauhallisena, ennen kuin osoittaa tilannetajunsa ja tarkkavaistoisuutensa. Mies lupaa pitää uutiset omana tietonaan ja tarjoutuu esittämään yllättynyttä, jos Arne ja Susanne kertovat kuopuksensa kuulumisia. Josefina hymyilee kiitollisena ja etsii sitten käsiinsä Rasmuksen ja Joen, jotka ovat tulossa sisälle niin ikään löytääkseen hänet.

Rasmus soittaa taksin. Sen takapenkillä Josefina vilkaisee puolisoaan.
"Mä soitan huomenna äidille ja isälle… tai siis, tänään."
"Okei."
"Sitten se ei ole enää salaisuus", Josefina huomauttaa, ja viini- ja juhlahumupäissään Rasmus hymyilee, sanoo että hyvä ja pussaa häntä.

Lumi putoilee hiljalleen aamuöiseltä taivaalta, kun he maksavat taksimatkansa ja astelevat kotitaloaan kohti. Led-tuikku loistaa keittiön ikkunassa. Joe kaappaa yhden nuoren kumpaankin kainaloonsa.

"Tomorrow's gonna be hellish", hän sanoo iloisesti vuosikymmenen kovinta krapulaa ennustellen, kun Rasmus on avannut heille oven ja he ovat kopistelleet lumet kynnykselle, rymynneet sisään ja ripustaneet takit naulakkoon.
"Hope not", Josefina mutisee itsekseen ja syventyy puhelimensa puoleen.
"Good thing I don't have to leave tomorrow", Joe tuumaa iloisesti, ennen kuin marssii penkomaan itselleen ruokaa.

Yhtäkkiä Josefinasta ei tunnu mukavalta joutua jännittämään kihlauksesta kertomista heräämiseen asti ja vuoroin kerätä ja menettää rohkeutta yhä uudestaan ja uudestaan. Pian Josefina keskeyttää muutamaksi minuutiksi virinneen hiljaisuuden sanomalla:
"I sent them a text. It's official – we're engaged and they know it."

"Ooh! Congrats!" Joe kääntyy hymyilemään hurtisti ja niin lämpimästi kuin vain humaltunut Joachim Altmann osaa; Rasmusta Josefina ei vielä tohdi vilkaista. "And let me guess – by 'them' you mean The Parents."

Josefina nyökkää hitaasti. Rasmus hänen vierellään näyttää hivenen kauhistuneelta. Aamuyön tunteina ohenevan humalan pauloissa lähetetty WhatsApp-viesti ei taatusti ole muodollisuudessaan toiselle vuosituhannelle jääneen Rosengårdien perheen tapojen mukainen keino ilmoittaa tällaisia asioita.

"They'll be thrilled", Joe sanoo, nauraa hörähtää sitten ja kuiskaa kuuluvasti Rasmukselle: "Kiss her, you idiot."

Suudelma on kaikessa kainoudessaan niin vikkelä, että Joachim on tukehtua omaan nauruunsa. Hän saattaa vääntää jotakin vitsiä ujostelusta, mutta sanat sotkeutuvat ja katkeilevat naurunpuuskahduksiin niin, ettei niistä (epäilemättä nuorenparin onneksi) ota selvää.

keskiviikko 25. elokuuta 2021

Myyntihevoset 24-26

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.
  • Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme
  • Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin
  • Hevosille kirjoitetut tekstit saa kopioida hevosen sivuille, kunhan kirjoittajatiedot mainitaan (esim. © tuoja TAI Dierk Mayer)
  • Myynnin jälkeen hevosella saa käytännössä tehdä mikä itseä inspiroi: ilahdumme nähdessämme heppoja tapahtumissa tai sukutauluissa, muttemme kyttäile ja kysele perään. Hevoset myydään niin piirros- kuin valokuvallisiksikin. Tuontihevosten perustietojen muokkailu mieluisammiksi on sallittua.

24 bwb-o. Ducato
5-vuotias, 168-senttinen mustankimo
i. Nocato (ii. High Aim, ie. Nougatesse)
e. Tessa de Decker (ei. Leclercq, ee. Tara de Decker)
Ducato on kevytrakenteinen, kissamaisen notkea ja ketterä viisivuotias. Se on luonteeltaan aikamoinen hupiveikko, joka tarvitsee huumorintajuisen ja nuoren orin kujeita ymmärtävän omistajan. Ducato ei ole kuitenkaan hankala vaan hyvin käsiteltävissä. Ratsuna Ducato on vauhdikas ja innokas oppimaan, esteillä hieman kuuma. Ori liikkuu hyvässä tasapainossa ja on ikäluokkatasoinen hyppääjä. Kouluratsua tästä kohtuullisen pieniliikkeisestä hevosesta ei tule, mutta vähintään 140-luokkien laadukas esteratsu taatusti! Ducatolla on mielenkiintoinen belgialaissuku ja siksi kenties annettavaa puoliverijalostukseenkin.

25 swb-t. Amphitrite MYYTY
3-vuotias, 154-senttinen tummanrautias
i. Arbitrium (ii. Sivans Geller xx, ie. Gertrud)
e. Hecate (ei. Outer Space, ee. Harmonia)
Amphitrite on ruotsalaistamma, jolla on sukutaulussa useita kovatasoisia kilpahevosia - näistä mainittakoon erityisesti takavuosien olympiakävijä, täysiveriori ii. Sivans Geller xx. Amphitrite itse on sisäänratsastettu ja irtohypytetty, erinomaisella tekniikalla hyppäävä ja kevyesti liikkuva kolmivuotias. Tamma jää harmillisen pieneksi, mutta skouppia sillä riittäisi varmasti isompiinkiin luokkiin. Amphitrite on luonteeltaan herkkä ja reaktiivinen, mutta ei hankala.

26 trak-t. Meadowsweet Roth MYYTY
7-vuotias, 163-senttinen voikko
i. Bergmann (ii. Dean Larkin, ie. Brunhilda)
e. Marigold Roth (ei. Runner Up xx, ee. Magnolia Roth)
Meadowsweet on nimensä mukaisesti varsin sweet, kiltti ja ystävällinen tamma. Vaikka se on vielä nuori, hyppää se helposti 135 cm:n tehtäviä ja on startannut 130-luokkia kisoissa. Herkkäsieluinen tamma kaipaa vielä rutiinia kisatilanteesta ja uusista paikoista pystyäkseen näyttämään kaiken potentiaalinsa radoilla, mutta soveltuu kotona kokemattomammallekin kuskille. Se on yritteliäs mutta hivenen ujohko. Meadowsweet pärjää hyvin laumassa ja on erinomaisen helppo käsitellä, kengittää, lastata ja kuljettaa.

lauantai 14. elokuuta 2021

Josefina: Nuorison välitilinpäätös

Kesäinen työmaani oli ollut mitä mielekkäin: pomon nuorten hevosten kanssa työskentely oli ilo. Kolme ensisijaista vastuuhevostani olivat hyvin erilaisia persoonia.

Kokenein niistä, jo ("jo"!) nelivuotias Cash, oli saanut harteilleen jo suurilla odotuksilla kirjaillun sankarinviitan. Ori ei odotusten alla horjunut! Se oli ilmiselvä Lätsän poika, tyyni ja rohkea, ja se suhtautui työskentelyyn aina yhtä myönteisesti. Cashissa oli kuitenkin rahtunen emältään perittyä kipakkuutta, ja sen sain joskus tuta, kun se nakkasi laukassa päätään, käynnisti oikein kunnolla moottorinsa ja oli vähällä livistää omille teilleen. Cashilla oli valtavasti imua esteille. Siinä asiassa se erosi isästään, joka hyppäsi kyllä halukkaasti, mutta oli perusluonteeltaan paljon poikaansa laiskanpulskeampi.

Jos viime kesänä olin saanut vasta pienen maistiaisen Cashista laittaessani sen satulaan ja esitellessäni sille ratsuhevosen työn alkeita, tänä vuonna olimme jo saaneet tehdä hieman totisemmin töitä. Nelivuotias Cash oli eleiltään vielä hivenen vaappuva ja horjuva, eikä siinä ollut samalla tavalla voimaa kuin kokeneemmissa kollegoissaan, mutta se oli jo sangen fiksu estehevosen alku. Olimme hypänneet sen kanssa ensimmäiset kisaradatkin pienissä paikalliskisoissa ja harjoitelleet vähän kisamatkusteluakin, joskaan ei kovin kauas.

Vaikka tuskinpa Cash olisi pitkistä kisamatkoista ottanut nokkiinsa. Sen käsiteltävyys oli vertaansa vailla niin tien päällä kuin vieraissa paikoissakin, ja esteradoilla se teki enimmäkseen siistejä suorituksia. Joitakin kokemattoman hevosen virheitä se tietenkin teki, ja ne sille sallittiin: hevosella oli vielä vuosia aikaa kehittyä huippuunsa.


Yksi Cashin ensimmäisistä ratsastuskerroista kesältä 2020

Nuoret tammat Diva ja Fiona olivat vasta saaneet kesän aikana ratsastajan selkäänsä. Tammat olivat saman ikäisiä, lähes saman kokoisia ja hyvin erilaisia luonteeltaan. Niiden yhdistävä tekijä oli herkkyys, mutta siihen se sitten jäikin.

Punaruunikko Fiona, jota sen isän omistava Merit kyttäsi kuin haukka, oli melkoisen mielenkiintoinen persoona. Fionan kanssa olin edennyt kaikista rauhallisimpaan tahtiin, sillä se oli äärimmäisen herkästi jännittyvä hevonen. Jo tallikäyttäytymiseltään pidättyväinen ja varautunut tamma otti kahta herkemmin itseensä haastavat tilanteet treeneissä, ja koska tahdoin rakentaa työskentelyyn positiivisesti suhtautuvia ratsuhevosia, pyrin minimoimaan kolhut Fionan herkkään itsetuntoon.

Välillä podin suurta huolta siitä, mitä pomo ajatteli, kun hänen nuori tammansa ei edistynyt keskimääräisessä tahdissa. Jos annoin paineiden vaikuttaa omaan työskentelyyn ja prässäsin ruunikkoa, mentiin Fiona-paran kanssa kuitenkin niin pahasti metsään, että ymmärsin nopeasti tehneeni ison virheen. Fionan reaktio hankaliin tilanteisiin oli usein lukkiutuminen: se ei enää liikkunut eteen, vaan pompahteli ja pyöri paikoillaan. Tilanteen nollaaminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Fionan suuret epämukavuuden ilmaukset herättivät minussa valtavaa häpeää. Mikä ratsuttaja minä muka olin, jos en osannut joka hetki lukea hevosta niin, ettei sellaisiin olisi päädytty... mutta osasiko kukaan? Pomo tunnisti epävarmuuden minussa ja kannusti, jos nyt ei erityisen empaattisesti ja lempeästi, minua jatkamaan työskentelyä.
"Not all horses are easy", hän jakoi viisauttaan.
Itsestäänselväähän se oli. Ei oma Granninikaan mikään läpihuutoratsu ollut. Silti Fiona oli vaikea tavalla, joka sai minut epävarmaksi. Se oli toinen kesän hevosista, joka siihen minut ajoi: myöskään Philin kanssa en vieläkään tuntenut oloani kotoisaksi, vaikka sentään yhteistyömme jo hieman olikin kehittynyt. En joutunut ratsastamaan Philillä kovin usein, mutta Fionan satulaan eivät juuri muut kiivenneetkään. Joskus kaipasin sitä, että joku muu ratsastaisi sillä ja antaisi oman näkemyksensä omien pohdintojeni tueksi. Joe oli liian kiireinen tallin eturivin kilparatsujen kanssa, Kaja väitti etteivät hänen kemiansa kohdanneet hevosen kanssa edes maasta käsin ja pomolla väitti luottavansa minuun (ja muistutti maksavansa minulle siitä, että ratsastin enkä kitissyt). Kun sain Rasmuksen ratsastamaan Fionalla, he tekivät melko helppoja juttuja, eikä tamma jumiutunut kuin kerran tai korkeintaan kaksi johonkin nurkkaan pyörimään. Siitä poikaystäväni ratsasti hevosen ihmeen mutkattomasti ulos, antoi sen ravailla ja laukkailla ja tuumasi minulle, että olipas melkoinen työmaa hevoseksi.

Vaan eipä sillä, ettenkö olisi pitänyt Fionasta. Se oli ujo, kiltti ja sympaattinen, eikä tarkoittanut pahaa mennessään, hmm, omiin tiloihinsa. Sillä oli kivat, symmetriset liikkeet, ja kun vihdoin pääsimme ylittämään sen kanssa muutamia minimaalisia ristikontynkiä, se näytti (ei kenenkään yllätykseksi) varovaisuutta. Kunhan se vain ei jäisi ylivarovaiseksi, ajattelin kehuessani tammaa vuolaasti.


Välillä Divan kanssa meinasi sattua ja tapahtua

Ruunikon ikätoveri Diva oli nimensä mukainen. Se oli säpäkkä, herkkä ja reagoi suuresti. Siinä missä Fiona reagoi jännittyneisyyteen jäämällä paikoilleen pyörimään, Diva oli aina valmis karkaamaan vauhdilla paikalta. Jollakin tavalla se oli kuitenkin toista tammaa suoraviivaisempi. Minulle alkoi nopeasti kehittyä tunne siitä, että osasin ennakoida vaaranpaikat Divan kanssa paremmin kuin Fionan.

Ja silti se osasi joskus yllättää.

Kahdesti kesän aikana putosin satulasta, ja molemmilla kerroilla altani katosi juuri Diva. Toinen tilanteista sattui selkäännousun yhteydessä, kun Diva sai hepulin maahan pudotetun puomin kolahduksesta. Joe, joka oli ollut rakentamassa jumppatehtävää, sekä pahoitteli vilpittömästi että pudisteli päätään. Miehen mielestä ei ollut hyvä, että hevonen oli niin turkasen herkkä. Kireäleukainen Rasmus tiukkasi, pitikö Divan herkkyyttä ääniärsykkeille testata juuri silloin, kun minä olin nousemassa kyytiin (en usko, että poikaystäväni oli vielä läheskään toipunut siitä järkytyksestä, jonka kourissa hän oli kiemurrellut, kun olin talvella pudonnut Grannin selästä päin aitaa ja murtanut kylkiluita).

Toisella kertaa saatoin syyttää puhtaasti itseäni. Meillä oli sujunut Divan kanssa jonkun aikaa upeasti! Minusta oli alkanut tuntua, että sain hiottua sen lähes pohjatonta potentiaalia esille, ja että olin vihdoin oppinut tuntemaan sen mielenliikkeitä. Silloin tamma muistutti, että se oli yhä nuori, vihreä ja harvinaisen vikkeläliikkeinen hevonen. Puoliksi täysiverisen hevosen nopeudella se otti ja lähti, enkä minä vieläkään ihan tiennyt miksi, ja koska en ollut joka hetki hereillä, minä en lähtenyt samalla vauhdilla samaan suuntaan. Putoaminen itsessään oli melko vaaraton, mutta tilanne kismitti. Sen tapauksen jälkeen Diva oli monesti kentällä aiempaa kireämpi ja minä osoittelin jälleen syyttävällä sormella itseäni. Jos nuorista tammoista ei koskaan tulisi kummoisia kilparatsuja, se olisi varmasti minun syyni.

Vaan kesän lähestyessä loppuaan selasin puhelimestani videoita, joita nuorison treeneistä oli otettu, ja ihmettelin, kuinka paljon ne olivatkin kehittyneet. Opittavaa niillä kaikilla ja minulla itsellänikin vielä piisaisi, mutta saatoin olla tyytyväinen ja lakata takertumasta yksittäisiin epäonnistumisiin.

Myös Dierk taisi olla tyytyväinen työnjälkeen, mikäli saatoin päätellä mitään siitä, että hän muistutti minua seuraavasta sisäänratsastusikään tulevasta ikäluokastaan.

Aloin kuvitella itseni ratsuttajana, varteenotettavana ammattilaisena. Kesän kilpailumenestys eri hevosilla oli ollut huomattavaa, ja pohjatyöt hyvin erilaisten hevosten kanssa olivat nekin sujuneet nousujohteisesti. Mietin, olisivatko ratsutustyöt kuitenkin opintojeni oheen sopivampi tulonlähde kuin kiinteät tallityövuorot; ainakin ne olisivat joustavammin sovittavissa ja rytmitettävissä. Suunnitelmanaihioita syksyn varalle kuhisi mielessä.

Kun Dierk kysyi suorasukaisesti, tulisimmeko ensi kesänäkin, hymyilin varovasti ja sanoin, että minun puolestani kyllä, ellei elämä yllättäisi. Sillä hetkellä arvelin, että meillä oli vielä huolettomia nuoruuden kesiä käytettävänämme: minä aloittaisin syksyllä vasta toisen vuoden opinnot, eikä elämämme niin ollen ollut erityisen vahvasti sidoksissa yhteen paikkaan ja yhteen suunnitelmaan. Saksan Riesenbeckissä sijaitseva Hof Graubach oli tulevaisuudennäkymissä vielä aivan yhtä hyvä kesäkoti kuin paritalonpuolikkaamme Kallan ja Murronmaan rajalla.

lauantai 7. elokuuta 2021

Rasmus: Aamutähti

Kun me Power Jumpin jälkeen Saksaan palattuamme pidetään tallipalaveria loppukesän askelmerkeistä, treenattavista hevosista ja tavoitteista, pomo ilmoittaa kasuaalisti ostaneensa hevosen. Siinä nyt ei tietenkään ole mitään uutta, eikä siinäkään että kyseessä on jälleen yksi englantilainen täysiverinen, mutta tällä kertaa pomo onnistuu yllättämään meidät kaikki tarkemmilla yksityiskohdilla. 

Kyseessä on nimittäin urallaan puolitoista miljoonaa euroa voittanut G1-tason entinen laukkahevonen, joka on kisaurallaan operoinut perin vaatimattomalla sijoitusprosentilla sata. Hevonen on kuulemma osoittautunut lupaavaksi jalostusoriiksi ratsupuolella, eikä pomo näe mitään estettä, miksei sillä voisi olla edessä vielä menestyksekäs ura estehevosenakin. Hevonen on kuitenkin vielä nuori, terve ja hyvin rakentunut, kantakirjattukin.

Me sulatellaan tietoa hetki hiljaisuuden vallitessa, kun tallipihaan tulevalta tieltä alkaa kuulua lähestyvän auton ääniä, ja pian rengas rahisee soralla.

”Ah!” pomo huudahtaa ja lyö kätensä yhteen noustessaan ylös. ”He’s here.”

Pomo lähtee viilettämään ulos, ja me muut seurataan hivenen hämmentyneinä perässä.

”No, pomo ei turhia aikaillut”, Josefina kuiskaa mulle.

”Eipä näköjään”, mä virnistän. ”Jännä ostos. Kohta se varmaan aloittaa laukkahevoskasvatuksenkin.”

Pihalla Joe viheltää matalasti, kun auton kuljettaja taluttaa täysiverisen rekan kyydistä. Se on pieni, kiiltävä tummanpunaruunikko, ja vaikka se on kuulemma elellyt jo jonkun aikaa laidunelämää eikä tule suoraan radalta, on se silti lihaksikkaammassa kunnossa kun yksikään nuori hevonen, jonka mä olen koskaan nähnyt. Ori paistattelee päivää tyynenä, ja sen ulkoinen olemus henkii kokemuksen tuomaa itsevarmuutta.

”This is Lucifer Morningstar”, pomo ilmoittaa. ”I guess we’re going to call him Lucifer, or just Luci.”

“Lucifer”, Joe ähkäisee ja näyttää olevan kerta kaikkiaan haltioissaan uudesta hevosesta. ”Now we’re talking. He’s stunning.”

Joe ottaa riimunnarun kuljettajalta ja pitelee hevosta sen aikaa, kun pomo tarkistaa nopeasti sen jalat ja yleiskunnon pitkänsorttisen kuljetuksen jälkeen. Kun pomo siirtyy kuskin kanssa paperitöihin toimistoon, Joe lähtee kävelyttämään oria kentälle. Muut suuntaavat takaisin talliin (joskin mä huomaan Kajan vilkuilevan orin perään erityisen kiinnostuneena), mutta mä ja Josefina seurataan kaksikkoa kentän laidalle.

”I’ve been riding hundreds of off-track thoroughbreds before Mr. Bossman found me”, Joe selittää. “They’re great. Usually. Sometimes they are crazy.”

Lucifer vilkuilee ympärilleen pienet korvat tarkkaavaisesti pystyssä ja sen sieraimet värisevät, mutta askel on pitkä ja rento. Mä voin hyvin kuvitella Joen sen selkään viilettämään pitkin maita ja mantuja, ehkä jonkun esteenkin yli, mutta itseäni kyllä en. Näinköhän pysyisin kyydissäkään? Nähtäväksi jää – mulla ja Josefinalla on kuitenkin vielä (tai enää) kaksi Saksan-viikkoa edessä, ja ehkä Luciferinkin ratsastusvuoro ehtisi sattumaan vielä munkin kohdalle.  

Myyntihevoset 20-23

Nämä tuontihevoset myydään joustavalla mielellä. Perustietoja saa muokata itselleen mieluisammiksi ja luonnekuvauksen voi ottaa mukaan tai olla ottamatta. Tekstintynkää saa vapaasti muokkailla ja käyttää oman luonnetekstin pohjana.
  • Tarjoukset jätetään Keskustan infotopikiimme
  • Maahantuojaksi tai myyjäksi merkitään Dierk Mayer linkitettynä tähän blogiin
  • Hevosille kirjoitetut tekstit saa kopioida hevosen sivuille, kunhan kirjoittajatiedot mainitaan (esim. © tuoja TAI Dierk Mayer)
  • Myynnin jälkeen hevosella saa käytännössä tehdä mikä itseä inspiroi: ilahdumme nähdessämme heppoja tapahtumissa tai sukutauluissa, muttemme kyttäile ja kysele perään. Hevoset myydään niin piirros- kuin valokuvallisiksikin. Tuontihevosten perustietojen muokkailu mieluisammiksi on sallittua.

20 xx-t. Karmastrikestwice xx - MYYTY
6-vuotias, 157-senttinen punaruunikko
i. Twice The Karma xx (ii. Double Destiny xx, ie. Backfiring Rumours xx)
e. Swift Mind xx (ei. Lordly Mind Games xx, ee. Violins xx)
Tällä tammalla on todella vikkelät jalat ja paljon omia ajatuksia. Se on cheeky, kuten Joachim hevosta kuvailee. Hevosen energia purkautuu toisinaan omalaatuisiin, ylimääräisiin ohjelmanumeroihin, joita ratsastaja ei ole siltä tilannut. Hevosen omia ideoita säikähtämätön ratsastaja saa siitä hyvällä halulla etenevän, rohkeasti omia ratkaisuja esteradalla tarjoavan ratsun, jonka esteratsunvaistot kehittyvät kokemuksen myötä jatkuvasti tarkemmiksi. Jotakin kenttähevoshenkistä tässä itsenäisesti ajattelevassa, etenevälaukkaisessa hevosessa on, mutta saattaisi siitä hyvin olla ketteräksi aikaratsastusluokkien rataestekiituriksikin. Aivan suurimpiin luokkiin pienessä tammassa ei riitä hyppyvoimaa.

21 holst-o. Voldermont - MYYTY
2-vuotias, kasvaa yli 165-senttiseksi, musta(nkirjava)
i. Spellcaster Roux (ii. Rouxardiano, ie. Silent Charm)
e. Validity Check (ei. Velocity Trick, ee. Joy van Zetten)
Kyllä: nimi on rehdin kirjoitusvirheen seurausta, tai ehkä pikemminkin asiantuntemuksen puutteen. Tämän reippaan orivarsan kasvattaja halusi nimetä varsan lapsenlapsensa lempikirjasarjan perusteella, mutta vaikka kasvattaja tavasikin hänen-joka-jääköön-nimeämättä nimen Googlesta, pinttyi päähän virheellinen tapa kirjoittaa nimi. No, ainakin tämän nimen saa huoletta lausua vähän taikauskoisempikin tyyppi. Hevonen on oikein iloinen ja väläyttellyt irtohypytyksessä melkoisia loikkia. Juuri nyt se on aavistuksen kömpelön näköisessä kasvuvaiheessa ja antaa viitteitä siitä, että säkäkorkeus kohoaa vielä.

22 z-t. Blissful Blessings Z - MYYTY
5-vuotias, 160-senttinen voikko
i. Beijing Z (ii. Barcelondon Z, ie. Panda Pooh Z)
e. Wicked Blessings Z (ei. Wish Plan Do Z, ee. Good Luck Grace Z)
Pieni ja eloisa Bliss on oikea päivänpaiste. Sillä on lyhyt runko, mikä tekee tammasta yleisvaikutelmaltaan aavistuksen varsamaisen oloisen, ja avoin, utelias katse. Ratsuna se on kevyt, herkkä ja jo melko hyvässä tasapainossa, mutta taipuvainen sähläämään toisinaan omiaan, kun se joko innostuu tai kokee jonkin tehtävän hankalaksi. Blissillä on napakka, vikkelä laukka, ja jaloistaan se on erittäin tarkka. Tamma on aavistuksen seurankipeää laatua, ja ainakin nuorena ja kokemattomana se on herkkä jännittymään, kun on aika siirtyä verryttelyalueelta kilpailuareenan ainoaksi hevoseksi.

23 dwb-o. Strangeways - MYYTY
5-vuotias, 170-senttinen rautias
i. This Way Up (ii. Sideways, ie. Upper Class)
e. Constanze (ei. Alfred II, ee. Norgaard Cecilia)
Isokokoinen, raamikas tanskalaisori on suvultaan mielenkiintoinen miksaus koulu- ja estehevosia ja voisi sopia kumpaankiin lajiin - tai vaikka kenttähevoseksi. Hevosella on isot, voimakkaat ja näyttävät liikkeet ja luontaista kokoamiskykyä. Hyppääjänä Strangeways on vahva ja rohkea, mutta vielä keskeneräinen ja jaloistaan välillä hidas. Se on orimainen, mutta asiallinen käsitellä ja mm. helppo kengittää ja kuljettaa. Laadukkaan hevosen kanssa on edetty rauhassa eikä se ole vielä ikäluokkatasolla, mutta orin tulevaisuus näyttää kirkkaalta.

perjantai 6. elokuuta 2021

Josefina: Power Jump, osa 4 - Ja ulkona kesäyö


Zoë, Alexander, Joachim, Rasmus & Josefina

Suomalainen kesäyö tuntuu voimakkaana ilmassa. Kuinka sen tietääkin ulkoilmasta, että on palannut kotimaahansa, vaikka samaa kaasuseosta se on kaikkialla? Mä olen kuitenkin viettänyt koko pitkän ja samanaikaisesti hujauksessa ohi vilahtaneen kesän muilla mailla ja tunnen eron yhtä selvästi kuin tunnen ilmaisen (ja, tarpeetonta sanoakaan, erinomaisen laadukkaan) viinibuffetin tekevän nousua kevyesti niin kesänaikaisesta auringonpaahteesta kuin viinistä itsestään rusottaville poskille ja jonnekin silmien taakse. On aika juoda vettä, päätän, sillä en suin surminkaan tahdo olla juhlien tyylitön örveltäjä.

Vetäydyn vesilasini kanssa hivenen syrjempään hengähtämään ja tarkkailemaan juhlivaa kilpailukansaa; matkalla ohitan somefeimiksi tunnistamani Tomas Bengströmin ja olen vähällä moikata häntä niin kuin tuntisimme hyvinkin. Muistan viime hetkellä, ettemme tosiasiassa ole toisillemme muuta kuin nimimerkit ja ohi selailtuja Instagram-postauksia. Ehkä, jos olisin rohkeampi, onnittelisin häntä hienosta karsintaradasta kuvankauniin trakehnertamman kanssa, mutta rohkean sijaan olen kiusallisen tietoinen siitä, miltä saattaisin niin tehdessäni vaikuttaa. Sen lisäksi että epäonnisen arvoluokan suorituksen jälkeen minun ehkä tulkittaisiin piruilevan, mitä en tehnyt juuri koskaan, oli olemassa toinenkin vaara. Mies varmasti pitäisi minua taas yhtenä pihkaantuneena fanityttönä, jollaisen asemaan en tahdo itseäni asettaa (vaikka ymmärränkin miehen viehätyksen, mutta eihän sitä ole soveliasta myöntää).

Tietenkin After Ride -tapahtumat ovat verkostoitumisen näyttämö, mutta uskalluksen puute estää minua olemasta oman elämäni Isabella Sokka, joka onnittelee sujuvasti Anamaria Antongiorgia ja Sonja Lovellia heidän hyvästä kilpailuvireestään – kvaalautuminen useammalla ratsulla on jo melkoinen teko – tai kehuu pienimmät kisaratsut paikalle tuoneiden upeita ja ketteriä poneja. Yhtä poniratsastajaa uskallan itsekin jututtaa, sillä Salma on tuttu jo vuosien ajalta, mutta hänen ympärillään parveilee ymmärrettävästi hurja määrä muitakin, ja niin jatkan pian matkaani.

Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni mietin tätä kaikkea: ensiksi Power Jumpia, joka on taas hurahtanut ohitse aivan yhtäkkiä, ja sitten omaa juhlailtaani, johon sisältyy melko sukkelaa seurustelua jos jonkinlaistenkin tuttavuuksien kanssa, mutta myös jännittäviä hetkiä. Matildan kanssa me tultiin valokuvaajan väijyttämiksi ja naureskeltiin lähestulkoon luontevasti sille, miten meillä vaikutti kuvaajan näyttämässä ruudussa olevan jokin todella suuri salaisuus, josta kuiskittiin kuin mitkäkin liittolaiset. Oikeastihan me puhuttiin vain niitä näitä suorituksistamme ja kisajärjestelyistä, ja yritettiin ylittää viereisen porukan hurja naurunremakka kumartumalla lähemmäs toisiamme, mutta sitä muu maailma ei koskaan tietäisi. Jos kuva päätyisi koskaan julki, näyttäisimme siinä siltä kuin juonittelisimme jotakin elämää suurempaa. Mikäli Kallassa tapahtuisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin sortin rikosaalto, meitä pidettäisiin todennäköisesti syyllisinä.

Erityisen ylpeä olen siitä, miten sujuvasti onnistuin kehumaan Matildaa, joka totesi kuvaajan mentyä, ettei kyllä erityisemmin pitänyt moisesta salakuvauskulttuurista, mutta että kai sellaista piti hevospiirien kansainvälisen kerman seurapiiripirskeissä sietää.
"Mutta sähän näytit upealta siinä, vaikka se nyt olikin salaa kuvattu hassu kuiskuttelukuva", naurahdin silloin, eikä se kuulostanut lainkaan kömpelöltä tai väkinäiseltä, mistä minulle tuli hyvä mieli. Vähäsen häkeltynyt mutta arvioni mukaan kuitenkin ilahtunut Matilda ei kehunut minua takaisin, mutta ei se haitannut. Jos olin kerran osannut luontevasti lausua kehun, ei se tarkoittanut, ettäkö olisin osannut myös vastaanottaa sellaisia.

Pelkään pahoin, että tulin ikuistetuksi kuvaan myös puoliveljeni Isak Sederströmin kanssa (kunpa äiti ei näkisi meitä yhdessä koskaan). Mies lyöttäytyi seuraani, kun Joe irtosi sivultani tervehtimään vanhoja tuttaviaan ja Rasmus oli juuttunut juttutuokioon jonkun kanssa, joka tiesi poikaystäväni ratsastavan Dierk Mayerille ja oli utelias kuulemaan pomolla olevista myyntihevosista ja siitä mahdollisuudesta, että kuljettaisimme sellaisia mukanamme Suomeen, kunhan palaisimme kotiin (palaisimmeko? Kysymys häilyi selvästi uteliaan tiedustelijan rivien välissä). Jutustellessani Isakin kanssa huomasin miettiväni, näyttikö hän todella isältäni – isältämme – nuorena vai kuvittelinko vain pieniä ja suurempia yhdennäköisyyksiä nyt kun tiesin heidän olevan lähisukulaisia.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään Isak Sederströmiä vastaan henkilönä. Kuinka voisi olla? Mies on aina asiallinen ja kohtelias, eikä ole hänen vikansa, että hän edustaa perheeni runollisen ruusunkuvan lakastumista. Silti jännityin välittömästi, kun hän tuli sillä tavalla julkisessa tilanteessa luokseni. Järjellä ajatellen kukaan ulkopuolinen ei mitenkään voisi tietää, onko Isak mitään muuta kuin kilpakumppani ja liiketuttavuus (olemmehan sentään tehneet yhteistyökampanjan sosiaalisessa mediassa), mutta kun itse kantaa suurta salaisuutta mielessään, tuntuu kuin se vain odottaisi paljastumistaan.

Ja sitten Alexander oli siinä: aivan vieressäni, vaitonainen katse Isakissa, ja asetelma oli yhtäkkiä Rosengårdin lapset vastaan skandaalinkäryinen lehtolapsi. En tiennyt, tiesikö Alexander Isakista ja arvasiko ketä katseli, mutta kun aloin esitellä puoliveljeämme ja empien olin lisäämässä tiedon Isakin roolista hänen nimensä perään, Alexander niksautti kärsimättömästi niskaansa ja sanoi:
"Jo, jag vet."

Jonkinlaisen omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa seurasin, kuinka isoveljeni ojensi hetken mietittyään kätensä Isak Sederströmille, joka myöskin oli isoveljeni (mitä en täysin kykene ymmärtämään, vaikka kuinka useasti sanoisin sen päässäni ääneen). Miehet, osapuilleen samanmittaiset, kättelivät toisiaan. Isak oli vantterampi, enemmän isän kaltainen ruumiinrakenteeltaan, ja selvemmin kuin koskaan tiedostin, että niin Alexander kuin minäkin olimme tainneet periä omat kapeat vartemme pikemminkin äidin puolelta kuin Arnelta. Alexanderin ja Isakin keskustelu oli kankeaa mutta kohteliasta, vaikka oman veljeni (sen, jonka olin tiennyt sellaiseksi koko elämäni ajan) ilmeessä oli kehnosti kätkettyä epäluuloa ja tyytymättömyyttä.

Alexander oli käyttäytynyt omituisesti läpi pitkän viikonlopun, ja olin helpottunut, kun Isak pian lähti matkoihinsa eivätkä miehet esimerkiksi käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Arvelin, että enemmän kuin eheän ydinperhevaikutelman hajoaminen Alexanderia risoi mokoman sivusuhteen tuotoksen tupsahtaminen perinnönjakojonoon. Joka tapauksessa veli oli ollut kummallinen jo ennen Isakin tapaamista, kireämpi ja poissaolevampi kuin tavallisesti, eivätkä edes kilpailutulokset olleet sulattaneet jännitystä hänen hartioistaan kovin pitkäksi aikaa. Oli kai niin, ettei hyvä menestys molempien hevosten kanssa karsintaluokissa riittänyt korvaamaan sitä, että jälleen kerran Alexanderin hyvä vire suli tosipaikan tullen. Minun oli vaikea ymmärtää ilmiötä: kuinka Alexander mokasi arvoluokassa jopa kahdesti, kun taas minun kehnot kisahermoni virittivät minut kellontarkaksi ja toimivat edukseni. Kaiken järjen mukaan asian olisi pitänyt mennä aivan toisin päin.

Osasyy veljeni omituiseen käytökseen saattoi olla myös pikkuruinen, tummapiirteinen nainen, jolla on kauniit suuret silmät ja valtoimenaan kihartuva loputtoman paksu hiuspaljous, enkä puhu Aliisasta. Kilpailuiden yleisöstä veljeni seuraan tupsahtanut Zoë Villiger on minulle mysteeri. Nainen liukui välillä Alexanderin välittömään läheisyyteen tai päinvastoin, ja sitten kaksikko liukeni toistensa seurasta tovia myöhemmin. Oli kuitenkin selvää, että he olivat juhlassa enemmän tai vähemmän yhdessä — mikä ei estänyt kumpaakaan jakamasta huomiotaan myös muille. Ei siis ehkä pariskunta?

Kun kysyin Alexanderilta aiemmin, kuka Zoë oikein oli, veli vastasi, että oli liian aikaista tietää, ja jatkoi pienen taidepaussin jälkeen:
"Rikas kuin mikä."
Jos Alexander, joka oli itsekin elänyt yltäkylläisyydessä, piti Zoë Villigeriä rikkaana, naisen tai hänen sukunsa piti todella olla sitä suuren maailman tyyliin. Painoin naisen nimen mieleeni tehdäkseni hänestä myöhemmin tarkan somehaun.

Alexander, raivostuttava kiusanhenki, ei jättänyt asiaa siihen. Hän hymyili tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään… no, en mihinkään hyvään, ja hänen katseensa häilähti minusta Rasmukseen ja takaisin.

"Kuka tietää, ehkä hän on Josefina mun Rasmukseen", isoveljeni lausahti vailla pienintäkään vastuunkantamista omista sanomisistaan, ja minä tulistuin välittömästi.
"Skitstövel", tuiskahdin veljelleni (mistä sellainenkin sana yhtäkkiä käyttörepertuaariini tupsahti; haukkumanimet eivät varsinaisesti ollut ominta osaamisalaani), mutta hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt kulkemaan kohti hohdokkaan näköistä seuruetta.

Se oli ehkä — tai ei mitään EHKÄ vaan todella, todella oli — juhlieni low point. Kireäilmeinen ja -hartiainen Rasmus kulautti kerralla viinilasinpohjat kurkustaan alas, ja minä yritin turhaan ja tilanteen ollessa vielä päällä rauhoitella häntä.
"Älä piittaa Alexanderista", komensin hädissäni.
"Niin no enpä", Rasmus sanoi leuat yhä yhteen purtuina.
"Ei se tosissaan — Aliisakin sanoi, että se on vaan ollut poikkeuksellisen hermona kisojen takia ja ollut jotenkin piikit pystyssä kun sillä on niin paljon paineita”, sepostin kiireisesti, ja näin välittömästi, ettei kireys avopuolisoni hartioissa ainakaan lievittynyt siitä. Ymmärsin itsekin miksi: minähän puolustelin Alexanderia! Sen oivaltaessani peruuttelin vikkelästi sanomisissani ja yritin tehdä selväksi, että veljeni käytös oli mielestäni typerää riippumatta siitä, mikä hänet siihen ajoi: “Vaikka tietysti, eihän se saisi ilkeillä tolla tavalla.”
“Joo no musta meidän ei tartte puhua siitä”, Rasmus kielsi jyrkästi.
“Mun mielestä pitää —”
“Mun mielestä ei. Eihän se sun syy ole, että sun sukulaiset ajattelee noin. Tai että mä olen köyhä. Tai kuka tahansa paitsi joku Zoë Villiger ja Sokat on teihin verrattuna. Niin että annetaanko asian olla?”

Olisin halunnut sanoa, että ei kukaan sukulaisistani ajatellut Rasmuksen olevan köyhä kullankaivaja, mutta sellainen olisi tuntunut tosi epäuskottavalta sen jälkeen, kun veljeni oli juuri sanonut niin. Juhlatunnelma oli hetkellisesti lässähtänyt (ja siinä hetkessä oli tietysti kovin vaikea uskoa, että se siitä enää kohoaisi). Seisoskelimme vaivaantuneina vierekkäin.

“No. Joka tapauksessa mä en ajattele susta niin”, sanoin kuitenkin, vaikka Rasmus on kieltänyt puhumasta aiheesta, sillä ääneenlausumattomana ajatus polttelisi mun mieltä vielä pitkään. “Mä ainakin luulen, että sä olet mun kanssa, koska tykkäät musta.”
“Niin tykkäänkin”, Rasmus sanoi painokkaasti ja yhä hieman ärtyneen oloisena, mutta liikahti vähän lähemmäs minua ja tarttui hetken emmittyään mua kädestä. “Tosi paljon.”
“Ja meillä on ollut kivaa yhdessä”, jatkoin, ja lauseeni kuulosti kysymykseltä.

Rasmus puristi sormiani. Se katsoi mua vihdoin silmiin, vaikkakin vain lyhyesti, ja vaikka sen hymy oli ohimenevä ja väkisin tehty, se oli silti hymy ja liennyttävä sovinnon ele. Otin sen kiitollisena vastaan.

“Parasta”, poikaystäväni vastasi äänensävyni epävarmuuteen kaikesta huolimatta, ja minä päätin uskoa häntä.

Tunnelma välillämme oli lähestulkoon, muttei kyitrnkaan aivan, normaali, kun tiemme kohtasivat Heidin ja Laurin kanssa. Heidän kanssaan jutustelu oli tuttua ja helppoa, ja luulenpa, että juuri sitä kaipasimme, jottemme vahingossa jäisi vellomaan kertaalleen käytyyn keskusteluun. Alexanderin härnäys oli syytä jättää omaan arvoonsa.

“— mutta kotona odottaakin sitten lapsi- ja mummoarki, joten täytyy vähän laskeutua juhlavuudesta alaspäin”, Heidi naureskeli sen päätteeksi, kun olimme kukin yksimielisesti kehuneet juhlia ja tuttujen naamojen näkemistä mukavaksi tapahtumaksi. “Jesse dumppasi äitinsä meille viikonlopuksi.”
“Kivahan se on, että Sofia saa viettää aikaa isoäitinsä kanssa, ja Ritvasta on paljon hoitoapua”, diplomaattinen Lauri tuumasi.
“Siitä on varmasti kaikenlaista apua”, Rasmus lipsautti kuivaan sävyyn, ja minä tirskahdin.
“Epäilemättä! Teidän häissä on muun muassa se hyvä puoli, ettei se enää tällä kertaa muistanut livautella mulle häälehtiä tai Rasmukselle annettavaksi sormuskuvastoja ihan vain katseltavaksi kun tavattiin”, paljastin Ritvan edesottamuksia, ja sain seurueeni ensiksi ihmettelemään ääneen, oliko rouva Aro todella tehnyt sellaistakin (en ollut koskaan toimittanut kuvastoa perille Rasmukselle, sillä sehän olisi ensiksikin ollut epämiellyttävä painostamista ja toisekseen uutuudenhohtoinen mallistosormus ei kuulunut haaveisiini; häälehdet olin sullonut kai samaan laatikkoon ikkunanpesuvälineiden, joita Rasmus ei koskaan tulisi omin päin etsineeksi, kanssa). Sitten he totesivat yksissä tuumin, että eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeteltävää: luonteenomaista toimintaa!
“Ei sillä riitä enää häälehtiä jaeltavaksi”, Heidi huokaisi.
“Ei niin. Ne on kaikki meillä. Koko nivaska olohuoneen pöydällä”, Lauri säesti.

Sen jälkeen tiemme vähitellen erkanivat. En ole yhyttänyt Rasmusta sen jälkeen, ja hetken jopa mietin huolissani, onko hän kadonnut kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Kilpailu-urakan aloitus Carrin kanssa meni lopulta kaikkea muuta kuin tavalla, jota Rasmus haluaisi muistella saati juhlia, eikä Grimkään ollut aivan tasollaan enää arvoluokassa. Alexanderin häijyt sanat tuskin ovat nostaneet poikaystäväni juhlatunnelmaa. En kuitenkaan ehdi syventyä etsimään poikaystävääni, sillä yhtäkkiä yksi juhlien niistä jäsenistä, jota eivät huolet tai huonot suorituksetkaan jaksa painaa, löytää tiensä takaisin luokseni.

“Josie! For a moment I actually wondered who’s that pretty chica. You look dashing! And you need to toss that stupid glass; here, this is better”, Joe lirkuttelee ja ojentaa viinilasin käteeni, nykäisee vesilasin toisesta kädestäni ja kulauttaa silmieni edessä loput veteni alas omasta kurkustaan ennen kuin hymyilee leveästi. “Gosh, I love Finnish summer nights.”
“I’m trying not to get totally wasted”, protestoin, mutta pitelen silti kiinni juuri saamani viinilasin hienostuneesta jalasta ja kohotan lasinreunan huulilleni.
“Like you ever would”, Joe virkkaa ja tuhahtaa hieman. “Loosen up, Josie! You look worried, and this is a party, so it’s harshly forbidden to mope.”
“I’m not moping. I was just wondering… have you seen Rasmus?”
“Rasmus? God, no. A garden full of beautiful people and you expect me to keep my eyes on your boyfriend? Please.”

Tunnen Joen ja osaan olla loukkaantumatta Rasmuksen puolesta. En loukkaannu itsenikään puolesta, vaikka Joachim puoli sekuntia lauseen lopettamisensa jälkeen havaitsee jonkun kiinnostavamman ja on välittömästi valmis hylkäämään minut, vaikka saapuikin ihan vasta seuraani.

“Ooh, look — Isabella Sokka!” Joe huudahtaa ilahtuneena.
“I’ve seen her like a billion times”, mutisen itselleni epäluonteenomaisen nenäkkäästi ja hikkaan hieman. Huuhtelen hikan alas seuraavalla viinikulauksella.
“But I haven’t. In fact, I haven’t had a chance to talk to her at all, which is a regrettable state of things. It’s time to fix that. Now, if you’ll excuse me, I’ll go and turn my friendly flirt vibe on. Maybe she’ll offer me a job so I can enjoy Finland and your company for the rest of my peculiarly long life. I might even tolerate Rasmus. Tell him I said hi if you find him! Bye!”

Huokaisen syvään jäädessäni yksin. Vilkaisen ympärilleni ja mietin, kenen seuraan liittyä: syystä tai toisesta haluaisin kovasti lähestyä Ellietä, mutta tiedän kokemuksesta, että vaikka kuinka haluaisinkin pönkittää itsetuntoani kuulumalla cool girlsien seuraan, lopulta muistan vain etten ole yksi heistä ja saan korkeintaan lommon siihen itseluottamukseen, joka on jo valmiiksi ruhjeilla. Ei, minun täytyy lakata ajattelemasta ystävien statusarvoa. Siitä ei koskaan ole koitunut minulle mitään hyvää.

Viinilasini on jo lähes puolillaan. En ole varma, miten se nyt sillä tavalla on tyhjentynyt, mutta sen tiedän, että ilmiötä seuraa väistämättä toinen. Luovin tieni kohti WC-tiloja, mutta kohtaan matkalla jo varmasti tuntia aiemmin hukkaamani Rasmuksen ja ilahdun niin kamalasti, että kapsahdan varoittamatta hänen kaulaansa.

Kuinka hirvittävää olisikin, jos se ei olisikaan ollut Rasmus, ehdin ajatella, kun mies, jota niin innokkaasti halaan, ei halaa takaisin.

"Ai, Josefina", halaukseni kohde kuitenkin sanoo tutulla äänellä ja rutistaa minua sitten niin että tuntuu.
"Älskling", kuiskaan Rasmuksen korvaan nielaistuani miedon kiusauksen kysyä, kenen se sitten ajatteli niin innokkaasti halaavan itseään jos ei minun, ja painan suukon ja toisenkin kuiskaukseni perään.
"Mä mietinkin, mihin sä hävisit", Rasmus sanoo vähäsen käheästi karaistuaan kurkkua.
"Ai mihin mä hävisin", naurahdan epäuskoisena, kun me irroittaudutaan vähän viipyillen etäännytään halauksestamme. "Sähän tässä katosit."
"Emmä mihinkään kadonnut. Mä jäin suustani kiinni."

Nauran sille ajatukselle, että Rasmus Alsila kaikista maailman ihmisistä on juuttunut keskustelujen syövereihin. Kun kysyn siltä, kenen kanssa, se kohauttaa olkiaan ja nimeää jonkun Marcin ja pienen liudan auburnlaisia, Aliisan ja Amelien.

"Amelie! Voi, mä haluan kyllä jutella sen kanssa myös. Mutta ensin mun pitää käydä pissalla", muistan yhtäkkiä, ja hätäännyn ajatellessani, että saatan hukata Rasmuksen taas. "Odotatko sä mua? Älä vaan katoa taas."

Rasmus lupaa olla katoamatta, mutta on kuitenkin poissa, kun palaan. Säikähdän. Kohtaan Antonin, jolta rohkenen kysymään, onko hän nähnyt Rasmusta.

"Kai se tuolla tiskillä oli", Anton muistelee, ja toden totta: jo meidän lyhyen juttutuokiomme aikana Rasmus luovii tiensä luoksemme kahden lasin kera, joista toisen hän ojentaa minua kohti.

Great, ajattelen, lisää viiniähän tässä juuri kaivattiin. Samassa havahdun miettimään, mihin aikaisempi lasilliseni katosikaan; sehän oli vielä puolillaan. Tavaton! Olenpas käynyt hajamieliseksi! Sen lisäksi tunnen oloni läheisyydenkipeäksi, ja Antonista huolimatta sujautan nopean pienen suukon avopuolisoni poskelle, kun hän asettuu viereeni. Kummaa, kuinka viini kohottaakin kaikki tunnelmat toiseen potenssiin. Tänä iltana olen tuplasti kaikkea: iloinen, jännittynyt, huolestunut, huojentunut ja rakastunut, kaikkea omalla vuorollaan ja sulavasti sekaisin. Huomenna olen todennäköisesti vain triplasti väsynyt ja vähintäänkin lievästi huonovointinen.

"Törmäsin Joeen. Se kehui Isben ystävätärtä tosi vetäväksi naiseksi", Rasmus kertoo, kohauttaa olkiaan ja virnistää niin pienesti, ettei miestä vähemmän tuntevat ehkä edes tunnista moista huvittuneisuussignaalia. "Sanoin, että nyt kannattaa varoa ratkaisujaan. Se ei välttämättä tahdo Viivin isäpuoleksi kuitenkaan."
"Ai ei", Anton hörähtää. "Kumma tyyppi! Luulisi että siihen virkaan on oikein jonoa."
"Vähän kaksipiippuinen työsuhde-etu", Rasmus vielä sanailee, ja katson häntä ihailevasti: kuinka hän onkin niin komea ja kaiken lisäksi hauska mies!

Tuskin huomaan Antonin poistuvan: vastaan puolivillaisesti kiitos samoin, kun hän onnittelee minua Power Jump -menestyksestäni, joka kieltämättä on lyönyt mut itsenikin lähes yhtä suurella ällikällä kuin nyt oivallus siitä, että saan seurustella Rasmus Alsilan kanssa. Kun jäämme kahden, sujautan käteni puolisoni käsikynkkään.

"Mennäänkö rantaan?" kysyn, sillä kaipaan pientä hetkeä etäällä muista. Hengähdystaukoa. Ihan vain me kaksi ja muiden etääntyviä ääniä.

Kesäyö on pimentynyt. Lammen rantaan kajastavat juhla-alueen tunnelmalliset valot piirtävät kasvoillemme syviä varjoja, kun asetumme vastakkain. Kiedon käteni Rasmuksen niskaan, ja kuten varmasti satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, hänen kätensä asettuvat vyötäisilleni ja pian alaselälleni. Tunnen miehen peukalon sivelevän selkääni siellä, missä kesämekkoni paljastaa ihoani.

"Sä olit tänään tähti", Rasmus sanoo kasvojani katsellen ja on rennompi ja enemmän oma itsensä kuin vielä aiemmin juhlissa uskalsin toivoa. "Tänäänkin."
Punastun.
"Pisanji oli", huomautan.
"Sä olit", Rasmus, joka ei liiemmin pidä Pisanjin omalaatuisesta luonteesta ja ratsastettavuudesta, painottaa.

En väitä vastaan, vaikka kehu poltteleekin sisintäni ja saa minut kiemurtelemaan henkisesti silkkaa vaivaantuneisuuttani. Sen sijaan nojaan otsani Rasmuksen otsaan ja suljen hetkeksi silmäni. Rohkeuden keräämistä ei tarvita, kun viini tekee sen puolestani.

"Mitäs seuraavaksi?" kysyn pehmeästi ja hiljaa.
Rasmus, jolle kysymykseni tulee yllätyksenä, ei aivan saa kiinni siitä, mitä minä sillä tarkoitin, eikä häntä kai voi siitä syyttää. Mies jäsentelee ajatuksensa nopeasti ja vastaa mitä sylki suuhun tuo:
"Mietin pitäiskö ens kesänä kasvattaa Graubach-parta."

Kikatan yllätettynä ja liu'utan sormeni pähkinänruskeiden hiusten sekaan.
"Kunnianhimoinen tavoite!" huomautan ystävällisesti, sillä vaikka ajatus parrakkaasta Rasmuksesta onkin kutkuttavan miehekäs ja hivenen jännittävä, en ole aivan varma, vastaisiko todellisuus mielikuvaani tasaisesta ja tyylikkäästä leukakarvojen kasvustosta. "Sun hiukset kyllä menisi jo varmaan ponnarille, mutta uskotko sä, että sun parrankasvu on jo niin vahvaa?"

Ennen kuin Rasmus ehtii vastata, hymyilen ja jatkan:
"Ja ehkä mä ajattelin vähän isommin. Että mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään", sanon, ja vain Alexanderin aikaisempi möläytys estää minua paljastamasta heti paikalla, että olen selannut Kallan ja lähiseudun asuntomarkkinoita vuokralla asumisesta jo hivenen irti kasvaneena. "Kolmen vuoden kunniaksi."

Rasmuksen ote vyötäisilläni tiukentuu.

Josefina: Power Jump, osa 3 - Pistetään hösseliksi

Ja hösseliksihän me pistetään. Rasmus hyppää lahjakkaalla Grimillä nollaradan ja taputtaa raudikkoa villisti suorituksen jälkeisen adrenaliinimyrskyn vallassa. Se on minulle selvä merkki: on alettava viimein keskittyä omaan suoritukseen. Jännitys, jonka olen hetkittäin päivän aikana unohtanut, tulee aaltoillen takaisin. Pisanji ei ole armollinen hevonen, mitä tulee ratsastajan jännitykseen, mikä saakin minut ihmettelemään, kuinka meistä koskaan on tullut toimiva ratsukko. Hengitysharjoitusten siivittämänä nousen satulaan ja toistelen itselleni, että olen ansainnut paikkani täällä.

Kenties läpi elämän harjoiteltu psyykkaus toimii, tai ehkä kilpailuiden tunnelma vain vie minut mukanaan. Vaikka Pisanji iskee kipinää ja tuntuu, jos mahdollista, vielä terävämmältä kuin yleensä, tiedän tuntevani hevosen ja sen lukuisat oikut jo loputtoman hyvin. Mitä uutta kimo voi enää keksiä? Luulenpa, että se on ehtinyt parin yhteisen kisakautemme aikana esitellä jo lähes koko temppurepertuaarinsa. Ja pohjimmiltaan minä tiedän, että se haluaa hypätä. Siihen luottaen ratsastan sen radalle, jolta selviydymme virheettä seuraavan päivän uusintaan.


Lue: Perusradan tunnelmia

Siitä hullunmylly vasta alkaa. On aivan kuin jalkapohjani irtoaisivat siitä hetkestä alkaen maanpinnasta ja joutuisin omituisen kilpaurheilun hengen tanssitettavaksi. Kun seuraavana päivänä ratsastan Pisanjin kauniin ja luonteikkaan arabialaisen täysiverisen jälkeen radalle, minulla on suunnitelma, johon uskon. Radan enimmäisaika on osoittautunut uusinnoille epätyypillisen tiukaksi. Kun edes Amelie ja Uula eivät ripeästä etenemisestä huolimatta selviydy radasta aikavirheittä — puomit kylläkin pysyvät kannattimillaan — uskon tietäväni, minkä kaarteen ratamestari on suunnitellut toistaiseksi nähtyä tiukemmin ratsastettavaksi. Mikäli Pisanji tuntuu radalla samalta kuin eilen, aion laittaa kaiken peliin ja kääntää niin ettei ole ennen nähty.

Sitä päätöstä en joudu katumaan. Uskon kuulevani Joachimin villin vislauksen, kun ylitämme Pisanjin kanssa maalilinjan luokan toistaiseksi nopeimmalla ajalla ja ilman virheen virhettä. Tulos saa minut tutisemaan: siitä jännitys vasta alkaa!

Reittivalintaamme yrittää joku jäljitelläkin, mutta se kostautuu puomina. Joe, joka on tyytymättömänä todennut epäilevänsä, että väsymys painaa kokeneen Silverin jalkoja, ei lähde edes yrittämään pienempää tietä vaan antaa hevoselle armollisesti enemmän tilaa. Koska Silver ei ole hevonen nopeimmasta päästä ja koska suurella derbykentällä vallitsevat pitkät etäisyydet eivät ole sille eduksi, kokenut kollegani kiilaa tuloksissa vasta Amelien taakse kolmannelle sijalle. Viimeistään silloin alan täristä holtittomasti Rasmuksen kainalossa.

Jumalauta. Pisanji johtaa luokkaa. Se on vähintään toinen, se saattaa voittaa, me saatetaan voittaa oma luokkamme —

mutta ehkä Karevaara tekee sen, missä muut eivät onnistuneet. Aikamme kilvoittelevat tiiviisti keskenään, ja uskallan hädin tuskin katsoa ratsukon suoritusta. Olisinpa kuitenkin lähtenyt itse kävelyttämään Pisanjia enkä luovuttanut sitä Linuksen käsiin, ajattelen ohimennen, kun jännitys kasvaa sietämättömäksi Logen lähestyessä viimeistä estettä.

Muistan oman suoritusaikani sekuntin sadasosalleen, ja tiedän välittömästi tulosnäyttöä vilkaistessani, että voitto luiskahtaa luokan viimeisen ratsukon loistosuorituksen myötä hyppysistä. Se ei estä muutamaa hätäistä onnenkyyneltä valumasta poskilleni, ja poikaystäväni on vähällä syyllistyä kuolemantuottamukseen kilpailupaikalla halatessaan minua niin tiukasti, ja kun Joachim pääsee vuorostaan kaappaamaan minut onniteltavakseen, hän pyörittää minua niin kuin en painaisi risua enempää ja muiskauttaa poskelleni suukonkin. Niin innoissaan en muista edes Joen aiemmin olleen!

"Where's Linus, where's Merit, we need to get going! We've got some prizes to collect", Joachim riemuitsee ja kiidättää minut työkavereidemme, joiden huomaan olemme hevosemme uskoneet, luo.


Ystävykset Amelie ja Jusu juhlatunnelmissa

Palkintojenjako on yhtä onnenhumua. Pisanjille se tosin on lähestulkoon liikaa. Kimo tamma väistelee ruusukettaan teatraalisesti eikä todellakaan seiso arvokkaasti aloillaan odottaessaan, että myös Karevaara ja Loge saavat palkintonsa. Paljonpa auttaa, että hevoselle on sen luonteen tuntien puettu korvahuppu vaimentamaan hieman palkintojenjaon äänimaisemaa.

"Send help", naurahdan hieman kauhistuneena Amelielle, joka nauraa ääneen ja lupaa ohjata Uulan sivuun, jos putoan Pisanjin selästä heidän edellään. Siinä vasta todellista ystävyyttä — olla nyt ratsastamatta toisen yli, mitä muuta sitä voikaan toivoa.

Onneksi Karevaara ei suotta pidättele hevostaan. Minulla ei nimittäin ole sanavaltaa Pisanjin menoon, ja jos voittaja olisikin sattunut valitsemaan juhlavan marssilaukan kunniakierroksen etenemistahdiksi, luulen, että olisin joutunut pidättämään kimon tammani suupielet solmuun ja oman kehoni pysyvään kramppiin. Laukan jälkeen joudun pyörittämään Pisanjia aikani pienillä volteilla, ennen kuin tamma viimein tyyntyy tarpeeksi kävelläkseen, saati pysähtyäkseen. Hävettäisi, ellen olisi niin loputtoman ylpeä pienen tamman saavutuksesta.

Eivätkä ylpeydenaiheet lopu siihen. Peräkkäin suuntaamme jälleen kunniakierrokselle Karevaaran kanssa, tällä kertaa hän minun ja Pisanjin perässä, kun arvoluokka saadaan päätökseen. Edellämme laukkaa viisi kilpailun parasta ratsukkoa, ja vaikka tunnen Pisanjissa yhä menohaluja, se esittää nyt ehkä sievintä karusellilaukkaansa koskaan. Hevonen etenee, muttei holtittomasti, ja sillä hetkellä tunnen, että tätä voisin sittenkin tehdä työkseni.

Annan sen ajatuksen kuitenkin haipua taka-alalle, kun suurin kilpailueuforia väistyy väsymyksen tieltä. Niin hohdokkaalta kuin päivä tuntuukin, saavutus on vain kaiken uuvuttavan työn ja henkeäsalpaavan jännittämisen kristallinkirkas tiivistymä. Minä olen ollut ytimiäni myöten uupunut ilman sitäkin, että laittaisin koko elämäni hyrskyn myrskyn ammattiratsastajuuden ja kilpaurheilijuuden nimissä. Niiden korttien varaan en voi elämääni rakentaa, vaikka kuinka kortteja koristeltaisiin glitterillä. Oma vaativuuteni syöksisi minut epätoivoon alle vuodessa, sillä hevosten kanssa vastoinkäymisiä tulisi väistämättä, ja minä olin taipuvainen ajattelemaan ensimmäisen epäonnistumiseni kohdalla, että urani olisi pysyvästi pilalla.

Päätämme kävelyttää arvoluokassa kilpailleet hevosemme ravitallille. Merit ajakoon (nyt takuuvarmasti täyteen tankatun) rekan perille, kun Linus huolehtii luotettavasta Silveristä, Rasmus pitää äkäisen Grimin etäällä meidän muiden hevosista ja minä ja Joe pysyttelemme suomalaista luontoa kavahtelevien trakehnereidemme menossa mukana minkä taidamme.

Ystävien keskellä ajatus ikuisesta ratsastamisesta kyllä tuntuukin houkuttelevalta… mutta ei.

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Josefina: Power Jump, osa 2 - Grand Prix

Tiedänhän minä, että Silverillä on jo ikää. Siksi on ihan asiaankuuluvaa, että nuorempi Lätsä on kesän mittaan kulkenut Joachimin matkassa hyppäämässä GP-ratoja: vasta 9-vuotiskautensa lopulla korkeimpiin luokkiin noussut ranskalaisori on Joen uusi GP-oppipoika, Silverin manttelinperijä. Ilman kristallipalloa ja teenlehdistälukutaitoa meistä kukaan ei tiedä, hyppääkö Silver vielä yhden kauden, tai ehkä kaksi tai ihan korkeintaan kolme, eikä pomo salli Joen pudota tyhjän päälle, mikäli konkariorin ura suurimmissa luokissa päättyy. Tallin ykkösratsastajan ranking-sijoista ja näkyvyydestä on pidettävä huolta.

Niinpä Joachim verryttelee kyömynaamaista ruunikkoa, ja me Rasmuksen kanssa katselemme ratsukon menoa käsikkäin. Meritillekin on löydetty ratsu GP-luokkia varten, ja päinvastoin kuin Joen ja Lätsän kohdalla, tässä tapauksessa ratsu opettaa ratsastajaa. Karina on jo kokenut korkeimman tason kilparatsu, kun taas Merit on junnannut pitkiä aikoja hieman pienemmissä luokissa ilman suurempaa menestystä. En tahdo ajatella ilkeästi kenestäkään, mutta Joachimin hiljaa suupielestään livauttamat sanat kummittelevat mielessäni: she's all hard work and pure willpower but no real talent. Omalla tavallani kunnioitan Meritiä, joka on periksiantamattomuudessaan ja työteliäisyydessään aivan omalla tasollaan. Kritiikinsietokyvyssäkin minulla olisi virolaisratsastajalta paljon opittavaa. Merit voi mokata ja saada moitteita, ja sen sijaan, että hän itkisi surkeuttaan, hän kohottaa leukansa, painaa moitteen sanat mieleensä vaihtelevalla menestyksellä, jatkaa unelmiensa tavoittelua ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

"Onko voittajasuosikkeja?" Rasmus kysyy, kun valumme katsomon puolelle. Me emme, tietenkään, kilpaile Grand Prix -luokassa. Ihan niin höveli ei pomokaan ole, että ojentaisi meille jonkun sille tasolle valmiin arvoratsunsa ohjat käteen ja sanoisi, että sen kuin kokeilette vuoden suurimmissa kilpailuissa, kuinka GP-rata teiltä irtoaa.
"Allsaints Clover", sanon suoraan. "Se teki muhun vaikutuksen Pariisissa. Jos se kvaalautuu arvoluokkaan, mä luulen, että me kaikki saadaan todella pistää parastamme. Ja Matteon hevonen on tosi kiinnostava."
"Mikäs sillä olikaan tässä luokassa?"
"Se Garnet, Gabarnetin poika", kerron Rasmukselle, johon hyvillä estehevossuvuilla on tapana tehdä vaikutus.
"Toivotaan, että niilläkin menee hyvin. Ei tietysti paremmin kuin Joella", Rasmus lisää kuin peläten, että työkaverillamme on jokin taianomainen vaisto, jolla hän aistii pitkän matkankin päähän muille ratsukoille suunnatut kannustavat ajatukset.
"Se on kyllä vielä nuori hevonen tälle tasolle", pohdiskelen ääneen. "Mutta laadukas. Kävi miten kävi, sillä on vielä uraa edessä ja todennäköisesti suunta vaan ylöspäin."

Luokassa on tietysti muitakin mielenkiintoisia hevosia. Norjalaisen Kristiansenin ratsun väristä emme pääse Rasmuksen kanssa yksimielisyyteen, ja olen melko kiireinen googlatessani, millainen värigeeni tai sellaisten yhdistelmä saa sen värin aikaiseksi. Havahdun vasta, kun Rasmus tuuppaa minua kylkeen ja hönkäisee:
“Lollo!”
Nauraa tirskahdan, vaikka tietysti tiedän, ettei poikaystäväni syyttä suotta höpise hävyttömyyksiä. Lollo nyt vain sattuu olemaan Heidin hevosen lempinimi. Kimo tamma asuu Runiacissa, mistä se on meille molemmille tuttu. Raeske sen satulassa näyttää ryhdikkäältä ja totiselta, kuten tapahtuman arvo vaatii, ja syvällä keskittyneisyydellä hän luotsaa ratsunsa luokan ensimmäiseen puhtaaseen rataan.
“Heidi mahtaa olla tyytyväinen”, hymähdän itsekin ilahtuneena tutun tamman hyvästä suorituksesta.

Luokka jatkuu upeilla tammoilla ja täysiverisellä, joka saa Rasmuksen nojautumaan eteenpäin. Luulen, että se on hänen sisäisen kenttäratsastajansa tekosia. Ja tokkopa Rasmuksen kenttäratsastaja on enää millään tavalla sisälle kätkeytynyt salaisuus: johan hän viime vuonna voitti Kalla Cupin kenttäratsastuksen rankingin. Minä vain tutustuin häneen esteratsastajana, mutta viimeistään Branin myötä Rasmuksen ratsastusura otti uudenlaisia tuulia alleen. Tartun avopuolisoani kädestä ja hymyilen. Hänessä on muuntautumiskykyä, jollaista toivoisin itsellenikin. Rasmuksen alla hevosen kuin hevosen vahvuudet pääsevät esiin; minä osaan vain tehdä korrektisti hyppääviä estehevosia.

“Ei se turhaan ole sun suosikkisi”, poikaystäväni tuumaa, kun Allsaints Clover Z hyppää puhtaan perusradan juuri ennen kuin Merit ratsastaa areenalle kokeneella ratsullaan.

Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla aukottoman lojaali Meritille ja kehua hänen suoritustaan, en täydellisen rehellisesti siihen kykene. Karinan karva hohtelee hikisenä, kun tamma ponnistelee läpi vaativan radan. Meritin otteista näkee, ettei hän ole vielä rutioinoitunut tämäntasoisten arvokisaluokkien hyppääjä. Ratsastajan asennossa on jännittynyttä puserrusta, ja jokin kokemattomampi, herkempi tai vähemmästä nokkiinsa ottava hevonen kyllä ottaisi puomeja mukaan enemmän kuin Karina. Tamma kuitenkin kiipeää kiltisti yli puomeista silloinkin, kun Merit vetää sen laukan liian pieneen ja latteaan pakettiin tai sysää sen hyppyyn kaukaa.

“Uskomattoman hieno hevonen”, Rasmus kehuu ansaitusti Karinaa, kun ratsukon rata on ohi. “Mieletön tamma.”
“Niin on”, nyökyttelen.
“Toivottavasti pomo teettää siitä paljon varsoja ja lahjoittaa ainakin yhden meille”, puolisoni heittää toiveensa taivaille ja minä naurahdan taas.
“Ainahan kaikkea voi toivoa”, hymähdän, enkä voi olla miettimättä, miten hienoa olisikaan saada Karinan kaltaisen tamman tytär siitostammaksi ihan omaan talliin – siis olettaen tietysti ensin, että meillä ylipäänsä olisi koskaan sellaista.

Luokan loppupuolella esiintyvä Lätsä sen sijaan ei ehkä näytä kovin säväyttävältä, mutta tekee työnsä. Minua jaksaa huvittaa se, miten niin laiskan näköinen hevonen onkin salakavalasti humahtanut esteratsastuksen huipputasolle. Lätsää ei stressaa yhtikäs mikään, vaikka se on valtavan suurella areenalla ilman lajitovereidensa suomaa turvaa. Ruunikko ori ei myöskään tunnu ottavan itseensä suuren urheilujuhlan tuntua. Kun Joachim nostaa lähtöluvan saatuaan laukan, Lätsä voisi aivan yhtä hyvin olla rennolla maastoretkellä kuin suurkilpailuissa.

Mutta kyllä se siitä sitten syttyy. Selvästikään Lätsä ei myöskään tiedä olevansa täällä vain kokemuksenhakumatkalla. Me ihmiset ehkä ajattelemmekin, että Joachimin todellinen ykkösnyrkki on kutsuvierasluokkaan aiemmin kauden kuluessa kvaalautunut Silver, ja että on onnekasta, että Lätsä pääsee silti kokeilemaan arvokisaratsun elämää ilman suuria menestyspaineita. Ranskalaisorille ei kuitenkaan ole kukaan lähettänyt kirjallista tiedonantoa aiheesta. Se hyppää niin kuin olisi suorittanut 160:n senttimetrin korkuisia esteratoja koko ikänsä sen sijaan, että olisi alkanut ylittää niitä kilpailuolosuhteissa vasta alle vuosi sitten: varmaeleisesti ja vailla turhaa häsläystä, ja mikä tuloslistan kannalta tärkeintä, virheettömästi.

“Lätsä pääsi uusintaan?” sekä totean että kysyn samanaikaisesti.
“Lätsä pääsi uusintaan”, Rasmus vahvistaa.
“No oho.”
“Onhan se hyvä hevonen”, poikaystäväni naurahtaa hämmennykseni huvittamana.
“No on on! En mä sitä sano! Mutta kun se on kuitenkin aika kokematon.”
“Ei se nyt enää niin kauhean kokematon ole”, on Rasmuksen mielipide.
“Ei kai tavallaan, mutta menee kuitenkin ensimmäistä kokonaista kauttaan tällä tasolla. Mä olen iloinen kun se suorittaa näin hyvin. Kun se on näin valmis.”
“Olen mäkin, ja Joekin varmasti”, poikaystäväni sanoo ja rutistaa minua. Sitten hän suoristautuu, karaisee kurkkuaan ja kysyy: “Mutta nyt – olisikos meidänkin aika pistää hösseliksi?”

On kai meidän, sillä jo seuraavassa luokassa starttaa Rasmus itsekin, ja sitten on jo ensimmäisen kilpailupäivän viimeisen luokan vuoro. Jännitys pesiytyy kylkiluiden sisään. Voi kunpa Pisanji olisi tänään hyvässä vireessä: minun on määrä hypätä sillä illan viimeisessä luokassa.

Power Jump - Oberon ja Joe

Oberonin kanssa elämä oli venäläistä rulettia. Sen kanssa joko lähti kotiin voittajana tai menetti kaiken, välimuotoja ei ollut kuin harvakseltaan. Kun Oberon oli parhaimmillaan ja halusi hypätä, se todellakin hyppäsi voittaakseen. Oli höyhenkevyt, nopea, ketterä, kiihkeä. Antoi uskomattoman tunteen selkään; niin ettei Joachimin tarvinnut sen satulassa tehdä juuri muuta kuin tuntea olonsa ihmeelliseksi.

Komeakin se oli, isokokoinen näyttelystara ja kantakirjaori. Pitkäsäärinen ja fiini, kantakirjaltaankin saksalaisista puoliverisistä hienointa, trakehner. Silti Joachimista oli omituista, että jotkut hullut halusivat käyttää Oberonia jalostukseen, hänen oma työnantajansa etunenässä. Joachim itse ei olisi ostanut Oberonin jälkeläistä edes miinushintaan.

Niin laadukkaaksi hevoseksi Oberon nimittäin löi hanskat tiskiin yhä hämmästyttävän usein. Aina silloin tällöin ori jossain verryttelyalueen ja kisakentän välimaastossa päätti, että tänään, juuri näiden tähtien alla ja näiden kilpailumusiikkien soidessa, se ei ylittäisi yhtäkään kirkkaanväristä puomia. Eikä valkoista puomia. Eikä mitään puomia. Oberon painoi jarrut pohjaan kymmenien metrien päässä ensimmäisestä esteestä ja jäi kaarteeseen hyppimään paikoilleen sen sijaan, että olisi hypellyt esteiden yli. Mikään, mitä ratsastaja teki tai oli tekemättä, ei siinä vaiheessa saanut orin päätä käännettyä.

Erityisesti nuorena se oli ollut Oberonin suurinta hupia – hevonen oli kieltäytynyt hyppäämästä suunnilleen joka kolmannesta startissa. Nyt yhdeksänvuotiaana se oli aikuistunut ehkä sen verran, että todennäköisyydet olivat hyvän radan puolella, mutta eivät kovin suuret vieläkään. Heikkohermoisten hommaa Oberonilla hyppääminen ei ollut.

Onneksi Joe oli niitä, jotka nauttivat uhkapeleistä. Oberonilla kilpaileminen oli virkistävää ja aina täynnä yllätyksiä. Joachim oli ratsastanut huipputasolla niin kauan ja kilpaillut niin monta rataa, että olisi nöyryyttävän sijaan jopa jokseenkin hilpeää, jos hänen 160-luokkiakin sujuvasti hyppäävä ratsunsa juuri tänään, Power Jump -viikonloppuna, kieltäytyisi ylittämästä lähtöviivaa. Elämässä oli vakavampiakin asioita. Ja sitä paitsi hän voisi aina yrittää seuraavana vuonna uudelleen, tai sitä seuraavana.

Tietysti Joen oli helppo sanoa, hänellä oli hihassaan vielä toinen valttikortti – Zilverado-ori, jonka kanssa kilpaileminen oli kuin kierros Unoa. Siinä saattoi voittaa täysin omasta lahjakkuudesta, taktiikasta tai kokemuksesta – tai niiden puutteesta – riippumatta.

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Josefina: Power Jump, osa 1 - Katsomossa

Jos ei oteta lukuun omissa oloissaan pysyttelevää ja satunnaisesti meille äyskähtelevää Meritiä, tiimihenkemme on erinomaista ja tunnelma lämmin (muutenkin kuin säätilan osalta). Kun minua alkaa jännittää liikaa ja esineet tipahtelevat tärisevistä käsistäni, Joella ja Rasmuksella on kaksi erillistä rauhoittelustrategiaa takataskussaan. Rasmus hyödyntää kosketuksia: hän puristaa kevyesti käsivarttani, hipaisee selkääni tai, jos mahdollista, halaa minua. Luulen, että kaikki se palvelee meitä molempia. On vaikea uskoa, etteikö Rasmustakin jännittäisi edes vähäsen startata Carrilla sataaneljääkymppiä ja pomon omalla Grimillä kutsuvierasluokassa metrikolmeakymppiä.

Joachim puolestaan kysyy hivenen naljailevaan sävyyn, aionko jaksaa jännittää koko pitkän päivän. Kutsuvierasluokka, johon olen Pisanjin kanssa tieni kvaalannut, ei ala ennen iltayhdeksää, eivätkä koko kilpailut ole vielä alkaneetkaan.

Jännitän muutakin kuin omaa suoritustani. Kilpailuissa on paljon tuttuja: katsomossa omat vanhempani, joiden kanssa välini ovat yhä jokseenkin kimurantit, ja kilpailemassa niin kovin, kovin monta ystävää, tuttua, tallikaveria ja kaksin kappalein veljiäkin, vaikkei suuri yleisö toista sellaiseksi tiedäkään. Myös tuttuja hevosia vilisee ympäriinsä, eikä vain pomon myymiä hevosia vaan myös vanhempieni kasvatteja ja vuoden mittaan eri kilpailutapahtumissa tutuksi tulleita kilparatsuja.

Yksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvista avaa koko kilpailupäivän. Me, joiden startit ovat vasta aikaisintaankin päivän kolmannessa luokassa, istumme katsomossa ja pidämme ajatukset vielä poissa omista suorituksistamme. Joachimia huvittaa nähdä radalle asteleva Rushock Smoochum.

“But he’s tiny! Is he a pony? Aw, super ponies in action.”
“You’ll be surprised”, lupaan vuorenvarmana. “He’s small but a total powerhouse!”
“He actually won a big eventing class here earlier this year”, Rasmuskin muistaa.
Joen uteliaisuus on herännyt. Itsekseen välillä mutisten hän seuraa Smoochumin menoa silmä kovana ja naurahtaa ääneen puhtaan perusradan päätteeksi.
“I bet they’re going to be quick in the jump-off tomorrow”, hän povaa ratsukolle vauhdikasta uusintaa. “Such a clever pony.”

Ponia seuraa toinen ketterä ja komea poni, vielä edellistäkin pienempi: ihan aidosti ponikokoinen. Joe kysyy, olemmeko ehkä saapuneet vahingossa vääriin kilpailuihin ja tulleet katselemaan poniratsastajien mestaruuskilpailuita. Rasmuksen — ja syksystä alkaen myös minun — tallikaveri Jemiina Rajalan ratsastama Romerokaan ei vielä vakuuta Joea, vaikka se onkin jo täysin hevoskokoinen ratsu.
“No proper sport horse has that color”, Joachim väittää. “And it’s not like I’m judging, I’d love to have a horse like that, but it’s not like he’s the most usual sight at an event like this. Oh, there’s a warmblood if I’ve ever seen any — who is this?”
“Adamas. Heidi owns him”, kerron, ja vaikka Joe ehkä jo yhdistikin, tarkennan, että Heidi on ystäväni ja lisäksi kummityttöni äiti. Vilkaisen kauempana häämöttävää Ava Pulkkasen hahmoa ja mietin, myötäjännittääkö hän Martinin, jonka kanssa muistan tytön ehkä heilastelleen tai kenties heilastelevan edelleen, ratoja yhtä suuresti kuin minä Rasmuksen.

Adamasin epätasaisen suorituksen jälkeen kattauksessa on lisää poneja, eikä Joen riemulle ole rajaa.

“We’re so going to lose this year’s Power Jump Championship to a pony”, Joachim lyö vetoa. “One of these funny little creatures is going to win the whole thing, I’m telling you. Well, maybe not this one…”

Ensimmäisen luokan loppupuolella sekä minä että Rasmus ihastumme ikihyviksi jyhkeään tummaan punarautiaaseen oriin, joka esiintyy vakuuttavan näköisesti irlantilaisratsastajansa alla.
“Ajattele, ehkä Donovaninkin isä näyttää tolta”, Rasmus muistelee pomon takaisin Irlantiin myymää suurta nallekarhumaista oria, jonka tiedämme starttaavan seuraavan luokan alussa ja jonka suorituksen aiomme ehdottomasti katsoa. Muistan isänkin koeratsastaneen Donovania, kun hän etsi itselleen kenttäratsua.

Donovan hyppääkin puhtaan perusradan, jollaiseen on ennen sitä yltänyt vain yksi ratsukko ja jollaista saadaan Novan jälkeenkin odottaa muutaman ratsukon verran.

“I really like this mare”, mumisen Joelle ja Rasmukselle, kun katselemme ruotsalaisratsastajan alla laukkaavan kimon tamman menoa. Pidän hevosen ilmeestä ja yleisestä olemuksesta: se näyttää kuuliaiselta ja luottavaiselta, hyvin ratsastetulta hevoselta, ja vaikka se ehkä on hieman pitkänmallinen moniin muihin nähtyihin sirpakampiin estehevosiin, tamma on ketterä ja hyvässä tasapainossa. Pidän Everlastingille peukkuja pystyssä aina maalilinjalle saakka, ja sitten painan hevosen mieleen uusintaa varten toivoakseni sille hyvää virettä sielläkin. Kiltin oloisilla hevosilla on kai erityinen paikka sydämessäni, mikä on hivenen hupaisaa ottaen huomioon, että ikioma Grannini ei varmasti ole kenenkään mielestä erityisen miellyttäväluontoisen näköinen. Ei se tarkoita, että pitäisin siitä yhtään vähempää.

Auburnista tuttu Ceciliakin ratsastaa omalla kasvatillaan nollatuloksen, enkä voi olla pohtimatta, onko Viivi hyväksytty kisahoitajaksi ja jos on, niin kuinka polleana tyttö mahtaa nyt ollakaan. Pian ratsukon jälkeen kuulutetaan valmistautumaan tuttu poni.

“Isn’t this Cabbage Head’s daddy?” Joe havahtuu kysymään.
“I believe so, yeah”, vahvistan.
Ratsukon suorituksen jälkeen Rasmus on sitä mieltä, ettei ehkä kannata välittää pomolle Qualitinan varsan isäksi valitun orin kisakuulumisia.
“Nah, he already sold the colt so who cares”, Joachim sanoo olkiaan kohautellen.

Heidin ja Ronyan ratakaan ei tuloksellisesti ole erityisen hyvä, mutta näyttää kohtalaisen sujuvalta muiden heidän starttivuoroaan ympäröiviään ratsukoiden suoritusten keskellä. Kurtistan kulmiani ja katselen derbykentän nurmeen piirtyviä esteiden varjoja: nekö saavat hevoset jännittymään ja sekoamaan askelissaan? Vai tuulenpuuskatko tuovat mukanaan ääniä ja tuoksuja, jotka heikentävät ratsujen keskittymistä? Mistä sitä tietää, jos ratsastajat vaikka jännittävät eivätkä hevoset. Runsaiden virhepisteiden putken katkaisee lopulta Saraston kuvankaunis hannovertamma, jonka rakenteesta ja liikkumisesta huomaan pitäväni erityisen paljon.

Nollaratoja tulee vielä lisääkin: yksi tummalle irlantilaisorille (“Irish horses are great. It’s a shame the mighty bossman is not that enthusiastic about them”, Joachim kommentoi), jonka herttaiset hörökorvat ilahduttivat minua suuresti; yksi ruotsalaisratsukoille (“Swedes are on a roll here”, Joachim tuumaa); yksi Kalla Cupistakin tutulle Ihantojalle; ja viimeinen Meritille, jolle hurraamme äänekkäästi siitä huolimatta, ettei nainen juurikaan ole osoittanut samanlaista kannustavaa suhtautumista meidän suuntaamme. Merit näyttää toistaiseksi tyytyväiseltä (muttei kyllä enää seuraavan päivän uusinnan jälkeen, sillä hänen maailmassaan uusinnan viimeinen sija on suurin piirtein sama asia kuin kokonaan hävitty kilpailu).

Rento oleilu katsomossa on kuitenkin osaltamme pian ohi. Tunnelma sähköistyy selvästi, sillä päivän kolmannen luokan alku tarkoittaa sitä, että niin Merit, Joe kuin Rasmuskin ratsastavat pian kilpaa. Autan heitä minkä voin, ja sitten olenkin enimmän aikaa aivan yksin, kun muut ratsastavat.

Paitsi ettei yksinäisyyttä kestä kovinkaan kauan. Vanhempani liittyvät päättäväisesti seuraani, ja niin omituiselta kuin se ensin tuntuukin, jossakin kaiken muun tunnemylläkän alla tunnen helpotusta siitä, että tässä me nyt olemme, yhdessä perheenä kannustamassa Alexanderia ja kasvatillamme ratsastavaa Rasmusta. Kumpikin kuitenkin ratsastaa vasta luokan loppupuolella, joten luvassa on runsain mitoin esteratsastusta ennen heitä.

Mitä pidemmälle luokka etenee, sitä enemmän minua alkaa hermostuttaa. Virheitä tulee paljon yhdelle jos toisellekin ratsukolle (eikä vähiten Meritille, joka näyttää hermostuvan, kun Nothingman kyttää vesiestettä jo kaukaa, sotkee sitä edeltävän linjan ja kieltäytyy hyppäämästä vettä; sen jälkeen herkän hevosen ja kärsimättömän ratsastajan pakka on niin sekaisin, ettei paluuta harmoniseen yhteistyöhön enää ole). Joellekaan ei jää Pupun radasta jälkipolville kerrottavaa. Tamma on epätavallisen kireän näköinen, ja siitä voin olla varma, ettei se johdu Joen jännityksestä, sillä mieshän ei hermoile juuri koskaan. Ehkä rautias tekee kiimaa, tai ehkä se ei ole toipunut laivamatkasta optimaalisella tavalla.

Yksi omista suosikeistani luokassa on hieman Pikiä muistuttava merkitön musta Santorini Sun, joka on jäänyt mieleeni aikaisempien vuosien Power Jumpeista. Sen vire on tälläkin kertaa karsintaluokan perusradalla kohdillaan. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös Isibéalin suoritusta pomon myymän Divisaderon kanssa. Rasmus piti Divistä kovasti, ja hauska hevonen se oli minustakin. Irlantilaisratsastaja on selvästi koonnut itsensä edellisluokan lopun farssin jäljiltä ja ratsastaa Diviä niin kuin katastrofia hankalaluontoisen Dickin kanssa ei olisi koskaan käynytkään.

“Ilo katsella tasokasta esteratsastusta”, isä kommentoi, kun olemme nähneet kaksi nollarataa, ja on kuin hän manaisi niillä sanoillaan seuraavan ratsukon suorituksen.
“Toivottavasti ratsastaja on kunnossa”, antaa äiti myötätuntoisen lausuntonsa.

Sen jälkeen säästytään sentään suuremmalta dramatiikalta loppujen perusratojen ajan. Arvaan, että isä tulee kohteliaasti onnittelemaan Isabellaa kasvatustyöstä nähtyään Sylvin radan, ja koska äiti ei tietenkään voi olla avoimen epäkohtelias, hän varmasti nyökkää samanmielisyyttään. Höna Extremen nimelle naurahdamme isän kanssa kilpaa, mutta hienostuneisuudesta ylitse kaiken muun pitävään äitini se ei niinkään vetoa.

“Peksi on ollut huimassa vedossa”, sanon vanhemmilleni ennen Alexanderin radan alkua.
“Toivoa sopii, se on sitä nytkin”, isä vastaa, ja äiti on liian jännittynyt sanoakseen mitään. Jännittäköhän hän minunkin suoritustani myöhemmin yhtä paljon? Alexander saattaa kuitenkin perheen ammattiratsastajana olla etusijalla. En silti epäile, etteivätkö molemmat vanhempani olisi puolestani yhtä iloisia kuin veljeni, mikäli sattuisin Pisanjin kanssa yhtä hyvin onnistumaan kuin Alexander oman ratsunsa. Peksi jatkaa keväästä alkanutta huikeaa suoritustasoaan: se on edennyt kansainvälisissä kilpailuissa sijoituksesta toiseen, ja on nytkin ehdolla uuden ruusukkeen saajaksi, mikäli se uusinnassa hyppää yhtä hyvin kuin perusradalla.

Puhtaan radan tekee myös Rasmus, jonka tiedän suhtautuneen Carriin läpi kesän vaihtelevin tunnelmin: välillä ratsukon välillä orastaa luottamus ja hyvä tekemisen meininki, ja toisinaan Carrin omapäisyys ja tietynlainen, emänsäkaltainen vahvuus haastaa poikaystävääni ja kai hänen itseluottamustaankin. Tänään syytä itseluottamuksen kolhiintumiselle ei kuitenkaan ole: kimo ori hyppää vahvasti, isosti ja tarkasti. Kun menen Rasmuksen luo onnittelemaan häntä hyvästä suorituksesta ja auttamaan Carrin hoitamisessa, Arne ja Susanne seuraavat vanavedessäni ja antavat vävykokelaalleen enemmän tai vähemmän sydämelliset onnittelut.

Jopa äidin olemuksessa on jonkinlaista haaleaa lämpöä. On omituista, kuinka tyytyväiseksi minut tekeekään se, että lähes vuoden kestäneen etääntymisen jälkeen me esiinnymme Power Jumpeissa kuin yhtenäinen, lämminhenkinen perhe: Alexander, vanhempani, minä ja kaupanpäällisiksi Rasmus Alsila kokoonnumme luokan päätteeksi yhteen, ja sovimme käyvämme syömässä jotakin, kunhan luokassa kilpailleet oriit on jäähdytelty ja hoidettu pois. Päivän neljännessä luokassa ei Ykkösellä starttaavaa Meritiä lukuunottamatta ole tiimistämme yhtään ratsukoita, ja hyvässä lykyssä ehdimme vielä katsomaan heidänkin ratansa. Viimeistään toivon palaavani katsomoon ajoissa nähdäkseni oman Granni-tammani isän suorituksen. Suuri, kokenut ja tätä nykyä jo vitivalkoinen Tranquille K on aina komea näky. Eikä sillä — korea kisapaikkahan suorastaan vilisee komeita ratsuja. Jotakin erityistä siinä vain on, kun tietää katselevansa hevosta, joka on periyttänyt ominaisuuksiaan omalle ratsulleni ja sen tämänkesäiselle varsallekin.