Josefina: Power Jump, osa 3 - Pistetään hösseliksi

Ja hösseliksihän me pistetään. Rasmus hyppää lahjakkaalla Grimillä nollaradan ja taputtaa raudikkoa villisti suorituksen jälkeisen adrenaliinimyrskyn vallassa. Se on minulle selvä merkki: on alettava viimein keskittyä omaan suoritukseen. Jännitys, jonka olen hetkittäin päivän aikana unohtanut, tulee aaltoillen takaisin. Pisanji ei ole armollinen hevonen, mitä tulee ratsastajan jännitykseen, mikä saakin minut ihmettelemään, kuinka meistä koskaan on tullut toimiva ratsukko. Hengitysharjoitusten siivittämänä nousen satulaan ja toistelen itselleni, että olen ansainnut paikkani täällä.

Kenties läpi elämän harjoiteltu psyykkaus toimii, tai ehkä kilpailuiden tunnelma vain vie minut mukanaan. Vaikka Pisanji iskee kipinää ja tuntuu, jos mahdollista, vielä terävämmältä kuin yleensä, tiedän tuntevani hevosen ja sen lukuisat oikut jo loputtoman hyvin. Mitä uutta kimo voi enää keksiä? Luulenpa, että se on ehtinyt parin yhteisen kisakautemme aikana esitellä jo lähes koko temppurepertuaarinsa. Ja pohjimmiltaan minä tiedän, että se haluaa hypätä. Siihen luottaen ratsastan sen radalle, jolta selviydymme virheettä seuraavan päivän uusintaan.

Lue: Perusradan tunnelmia

Siitä hullunmylly vasta alkaa. On aivan kuin jalkapohjani irtoaisivat siitä hetkestä alkaen maanpinnasta ja joutuisin omituisen kilpaurheilun hengen tanssitettavaksi. Kun seuraavana päivänä ratsastan Pisanjin kauniin ja luonteikkaan arabialaisen täysiverisen jälkeen radalle, minulla on suunnitelma, johon uskon. Radan enimmäisaika on osoittautunut uusinnoille epätyypillisen tiukaksi. Kun edes Amelie ja Uula eivät ripeästä etenemisestä huolimatta selviydy radasta aikavirheittä — puomit kylläkin pysyvät kannattimillaan — uskon tietäväni, minkä kaarteen ratamestari on suunnitellut toistaiseksi nähtyä tiukemmin ratsastettavaksi. Mikäli Pisanji tuntuu radalla samalta kuin eilen, aion laittaa kaiken peliin ja kääntää niin ettei ole ennen nähty.

Sitä päätöstä en joudu katumaan. Uskon kuulevani Joachimin villin vislauksen, kun ylitämme Pisanjin kanssa maalilinjan luokan toistaiseksi nopeimmalla ajalla ja ilman virheen virhettä. Tulos saa minut tutisemaan: siitä jännitys vasta alkaa!

Reittivalintaamme yrittää joku jäljitelläkin, mutta se kostautuu puomina. Joe, joka on tyytymättömänä todennut epäilevänsä, että väsymys painaa kokeneen Silverin jalkoja, ei lähde edes yrittämään pienempää tietä vaan antaa hevoselle armollisesti enemmän tilaa. Koska Silver ei ole hevonen nopeimmasta päästä ja koska suurella derbykentällä vallitsevat pitkät etäisyydet eivät ole sille eduksi, kokenut kollegani kiilaa tuloksissa vasta Amelien taakse kolmannelle sijalle. Viimeistään silloin alan täristä holtittomasti Rasmuksen kainalossa.

Jumalauta. Pisanji johtaa luokkaa. Se on vähintään toinen, se saattaa voittaa, me saatetaan voittaa oma luokkamme —

mutta ehkä Karevaara tekee sen, missä muut eivät onnistuneet. Aikamme kilvoittelevat tiiviisti keskenään, ja uskallan hädin tuskin katsoa ratsukon suoritusta. Olisinpa kuitenkin lähtenyt itse kävelyttämään Pisanjia enkä luovuttanut sitä Linuksen käsiin, ajattelen ohimennen, kun jännitys kasvaa sietämättömäksi Logen lähestyessä viimeistä estettä.

Muistan oman suoritusaikani sekuntin sadasosalleen, ja tiedän välittömästi tulosnäyttöä vilkaistessani, että voitto luiskahtaa luokan viimeisen ratsukon loistosuorituksen myötä hyppysistä. Se ei estä muutamaa hätäistä onnenkyyneltä valumasta poskilleni, ja poikaystäväni on vähällä syyllistyä kuolemantuottamukseen kilpailupaikalla halatessaan minua niin tiukasti, ja kun Joachim pääsee vuorostaan kaappaamaan minut onniteltavakseen, hän pyörittää minua niin kuin en painaisi risua enempää ja muiskauttaa poskelleni suukonkin. Niin innoissaan en muista edes Joen aiemmin olleen!

"Where's Linus, where's Merit, we need to get going! We've got some prizes to collect", Joachim riemuitsee ja kiidättää minut työkavereidemme, joiden huomaan olemme hevosemme uskoneet, luo.

Ystävykset Amelie ja Jusu juhlatunnelmissa

Palkintojenjako on yhtä onnenhumua. Pisanjille se tosin on lähestulkoon liikaa. Kimo tamma väistelee ruusukettaan teatraalisesti eikä todellakaan seiso arvokkaasti aloillaan odottaessaan, että myös Karevaara ja Loge saavat palkintonsa. Paljonpa auttaa, että hevoselle on sen luonteen tuntien puettu korvahuppu vaimentamaan hieman palkintojenjaon äänimaisemaa.

"Send help", naurahdan hieman kauhistuneena Amelielle, joka nauraa ääneen ja lupaa ohjata Uulan sivuun, jos putoan Pisanjin selästä heidän edellään. Siinä vasta todellista ystävyyttä — olla nyt ratsastamatta toisen yli, mitä muuta sitä voikaan toivoa.

Onneksi Karevaara ei suotta pidättele hevostaan. Minulla ei nimittäin ole sanavaltaa Pisanjin menoon, ja jos voittaja olisikin sattunut valitsemaan juhlavan marssilaukan kunniakierroksen etenemistahdiksi, luulen, että olisin joutunut pidättämään kimon tammani suupielet solmuun ja oman kehoni pysyvään kramppiin. Laukan jälkeen joudun pyörittämään Pisanjia aikani pienillä volteilla, ennen kuin tamma viimein tyyntyy tarpeeksi kävelläkseen, saati pysähtyäkseen. Hävettäisi, ellen olisi niin loputtoman ylpeä pienen tamman saavutuksesta.

Eivätkä ylpeydenaiheet lopu siihen. Peräkkäin suuntaamme jälleen kunniakierrokselle Karevaaran kanssa, tällä kertaa hän minun ja Pisanjin perässä, kun arvoluokka saadaan päätökseen. Edellämme laukkaa viisi kilpailun parasta ratsukkoa, ja vaikka tunnen Pisanjissa yhä menohaluja, se esittää nyt ehkä sievintä karusellilaukkaansa koskaan. Hevonen etenee, muttei holtittomasti, ja sillä hetkellä tunnen, että tätä voisin sittenkin tehdä työkseni.

Annan sen ajatuksen kuitenkin haipua taka-alalle, kun suurin kilpailueuforia väistyy väsymyksen tieltä. Niin hohdokkaalta kuin päivä tuntuukin, saavutus on vain kaiken uuvuttavan työn ja henkeäsalpaavan jännittämisen kristallinkirkas tiivistymä. Minä olen ollut ytimiäni myöten uupunut ilman sitäkin, että laittaisin koko elämäni hyrskyn myrskyn ammattiratsastajuuden ja kilpaurheilijuuden nimissä. Niiden korttien varaan en voi elämääni rakentaa, vaikka kuinka kortteja koristeltaisiin glitterillä. Oma vaativuuteni syöksisi minut epätoivoon alle vuodessa, sillä hevosten kanssa vastoinkäymisiä tulisi väistämättä, ja minä olin taipuvainen ajattelemaan ensimmäisen epäonnistumiseni kohdalla, että urani olisi pysyvästi pilalla.

Päätämme kävelyttää arvoluokassa kilpailleet hevosemme ravitallille. Merit ajakoon (nyt takuuvarmasti täyteen tankatun) rekan perille, kun Linus huolehtii luotettavasta Silveristä, Rasmus pitää äkäisen Grimin etäällä meidän muiden hevosista ja minä ja Joe pysyttelemme suomalaista luontoa kavahtelevien trakehnereidemme menossa mukana minkä taidamme.

Ystävien keskellä ajatus ikuisesta ratsastamisesta kyllä tuntuukin houkuttelevalta… mutta ei.

Josefina: Power Jump, osa 2 - Grand Prix

Tiedänhän minä, että Silverillä on jo ikää. Siksi on ihan asiaankuuluvaa, että nuorempi Lätsä on kesän mittaan kulkenut Joachimin matkassa hyppäämässä GP-ratoja: vasta 9-vuotiskautensa lopulla korkeimpiin luokkiin noussut ranskalaisori on Joen uusi GP-oppipoika, Silverin manttelinperijä. Ilman kristallipalloa ja teenlehdistälukutaitoa meistä kukaan ei tiedä, hyppääkö Silver vielä yhden kauden, tai ehkä kaksi tai ihan korkeintaan kolme, eikä pomo salli Joen pudota tyhjän päälle, mikäli konkariorin ura suurimmissa luokissa päättyy. Tallin ykkösratsastajan ranking-sijoista ja näkyvyydestä on pidettävä huolta.

Niinpä Joachim verryttelee kyömynaamaista ruunikkoa, ja me Rasmuksen kanssa katselemme ratsukon menoa käsikkäin. Meritillekin on löydetty ratsu GP-luokkia varten, ja päinvastoin kuin Joen ja Lätsän kohdalla, tässä tapauksessa ratsu opettaa ratsastajaa. Karina on jo kokenut korkeimman tason kilparatsu, kun taas Merit on junnannut pitkiä aikoja hieman pienemmissä luokissa ilman suurempaa menestystä. En tahdo ajatella ilkeästi kenestäkään, mutta Joachimin hiljaa suupielestään livauttamat sanat kummittelevat mielessäni: she's all hard work and pure willpower but no real talent. Omalla tavallani kunnioitan Meritiä, joka on periksiantamattomuudessaan ja työteliäisyydessään aivan omalla tasollaan. Kritiikinsietokyvyssäkin minulla olisi virolaisratsastajalta paljon opittavaa. Merit voi mokata ja saada moitteita, ja sen sijaan, että hän itkisi surkeuttaan, hän kohottaa leukansa, painaa moitteen sanat mieleensä vaihtelevalla menestyksellä, jatkaa unelmiensa tavoittelua ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

"Onko voittajasuosikkeja?" Rasmus kysyy, kun valumme katsomon puolelle. Me emme, tietenkään, kilpaile Grand Prix -luokassa. Ihan niin höveli ei pomokaan ole, että ojentaisi meille jonkun sille tasolle valmiin arvoratsunsa ohjat käteen ja sanoisi, että sen kuin kokeilette vuoden suurimmissa kilpailuissa, kuinka GP-rata teiltä irtoaa.
"Allsaints Clover", sanon suoraan. "Se teki muhun vaikutuksen Pariisissa. Jos se kvaalautuu arvoluokkaan, mä luulen, että me kaikki saadaan todella pistää parastamme. Ja Matteon hevonen on tosi kiinnostava."
"Mikäs sillä olikaan tässä luokassa?"
"Se Garnet, Gabarnetin poika", kerron Rasmukselle, johon hyvillä estehevossuvuilla on tapana tehdä vaikutus.
"Toivotaan, että niilläkin menee hyvin. Ei tietysti paremmin kuin Joella", Rasmus lisää kuin peläten, että työkaverillamme on jokin taianomainen vaisto, jolla hän aistii pitkän matkankin päähän muille ratsukoille suunnatut kannustavat ajatukset.
"Se on kyllä vielä nuori hevonen tälle tasolle", pohdiskelen ääneen. "Mutta laadukas. Kävi miten kävi, sillä on vielä uraa edessä ja todennäköisesti suunta vaan ylöspäin."

Luokassa on tietysti muitakin mielenkiintoisia hevosia. Norjalaisen Kristiansenin ratsun väristä emme pääse Rasmuksen kanssa yksimielisyyteen, ja olen melko kiireinen googlatessani, millainen värigeeni tai sellaisten yhdistelmä saa sen värin aikaiseksi. Havahdun vasta, kun Rasmus tuuppaa minua kylkeen ja hönkäisee:
“Lollo!”
Nauraa tirskahdan, vaikka tietysti tiedän, ettei poikaystäväni syyttä suotta höpise hävyttömyyksiä. Lollo nyt vain sattuu olemaan Heidin hevosen lempinimi. Kimo tamma asuu Runiacissa, mistä se on meille molemmille tuttu. Raeske sen satulassa näyttää ryhdikkäältä ja totiselta, kuten tapahtuman arvo vaatii, ja syvällä keskittyneisyydellä hän luotsaa ratsunsa luokan ensimmäiseen puhtaaseen rataan.
“Heidi mahtaa olla tyytyväinen”, hymähdän itsekin ilahtuneena tutun tamman hyvästä suorituksesta.

Luokka jatkuu upeilla tammoilla ja täysiverisellä, joka saa Rasmuksen nojautumaan eteenpäin. Luulen, että se on hänen sisäisen kenttäratsastajansa tekosia. Ja tokkopa Rasmuksen kenttäratsastaja on enää millään tavalla sisälle kätkeytynyt salaisuus: johan hän viime vuonna voitti Kalla Cupin kenttäratsastuksen rankingin. Minä vain tutustuin häneen esteratsastajana, mutta viimeistään Branin myötä Rasmuksen ratsastusura otti uudenlaisia tuulia alleen. Tartun avopuolisoani kädestä ja hymyilen. Hänessä on muuntautumiskykyä, jollaista toivoisin itsellenikin. Rasmuksen alla hevosen kuin hevosen vahvuudet pääsevät esiin; minä osaan vain tehdä korrektisti hyppääviä estehevosia.

“Ei se turhaan ole sun suosikkisi”, poikaystäväni tuumaa, kun Allsaints Clover Z hyppää puhtaan perusradan juuri ennen kuin Merit ratsastaa areenalle kokeneella ratsullaan.

Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla aukottoman lojaali Meritille ja kehua hänen suoritustaan, en täydellisen rehellisesti siihen kykene. Karinan karva hohtelee hikisenä, kun tamma ponnistelee läpi vaativan radan. Meritin otteista näkee, ettei hän ole vielä rutioinoitunut tämäntasoisten arvokisaluokkien hyppääjä. Ratsastajan asennossa on jännittynyttä puserrusta, ja jokin kokemattomampi, herkempi tai vähemmästä nokkiinsa ottava hevonen kyllä ottaisi puomeja mukaan enemmän kuin Karina. Tamma kuitenkin kiipeää kiltisti yli puomeista silloinkin, kun Merit vetää sen laukan liian pieneen ja latteaan pakettiin tai sysää sen hyppyyn kaukaa.

“Uskomattoman hieno hevonen”, Rasmus kehuu ansaitusti Karinaa, kun ratsukon rata on ohi. “Mieletön tamma.”
“Niin on”, nyökyttelen.
“Toivottavasti pomo teettää siitä paljon varsoja ja lahjoittaa ainakin yhden meille”, puolisoni heittää toiveensa taivaille ja minä naurahdan taas.
“Ainahan kaikkea voi toivoa”, hymähdän, enkä voi olla miettimättä, miten hienoa olisikaan saada Karinan kaltaisen tamman tytär siitostammaksi ihan omaan talliin – siis olettaen tietysti ensin, että meillä ylipäänsä olisi koskaan sellaista.

Luokan loppupuolella esiintyvä Lätsä sen sijaan ei ehkä näytä kovin säväyttävältä, mutta tekee työnsä. Minua jaksaa huvittaa se, miten niin laiskan näköinen hevonen onkin salakavalasti humahtanut esteratsastuksen huipputasolle. Lätsää ei stressaa yhtikäs mikään, vaikka se on valtavan suurella areenalla ilman lajitovereidensa suomaa turvaa. Ruunikko ori ei myöskään tunnu ottavan itseensä suuren urheilujuhlan tuntua. Kun Joachim nostaa lähtöluvan saatuaan laukan, Lätsä voisi aivan yhtä hyvin olla rennolla maastoretkellä kuin suurkilpailuissa.

Mutta kyllä se siitä sitten syttyy. Selvästikään Lätsä ei myöskään tiedä olevansa täällä vain kokemuksenhakumatkalla. Me ihmiset ehkä ajattelemmekin, että Joachimin todellinen ykkösnyrkki on kutsuvierasluokkaan aiemmin kauden kuluessa kvaalautunut Silver, ja että on onnekasta, että Lätsä pääsee silti kokeilemaan arvokisaratsun elämää ilman suuria menestyspaineita. Ranskalaisorille ei kuitenkaan ole kukaan lähettänyt kirjallista tiedonantoa aiheesta. Se hyppää niin kuin olisi suorittanut 160:n senttimetrin korkuisia esteratoja koko ikänsä sen sijaan, että olisi alkanut ylittää niitä kilpailuolosuhteissa vasta alle vuosi sitten: varmaeleisesti ja vailla turhaa häsläystä, ja mikä tuloslistan kannalta tärkeintä, virheettömästi.

“Lätsä pääsi uusintaan?” sekä totean että kysyn samanaikaisesti.
“Lätsä pääsi uusintaan”, Rasmus vahvistaa.
“No oho.”
“Onhan se hyvä hevonen”, poikaystäväni naurahtaa hämmennykseni huvittamana.
“No on on! En mä sitä sano! Mutta kun se on kuitenkin aika kokematon.”
“Ei se nyt enää niin kauhean kokematon ole”, on Rasmuksen mielipide.
“Ei kai tavallaan, mutta menee kuitenkin ensimmäistä kokonaista kauttaan tällä tasolla. Mä olen iloinen kun se suorittaa näin hyvin. Kun se on näin valmis.”
“Olen mäkin, ja Joekin varmasti”, poikaystäväni sanoo ja rutistaa minua. Sitten hän suoristautuu, karaisee kurkkuaan ja kysyy: “Mutta nyt – olisikos meidänkin aika pistää hösseliksi?”

On kai meidän, sillä jo seuraavassa luokassa starttaa Rasmus itsekin, ja sitten on jo ensimmäisen kilpailupäivän viimeisen luokan vuoro. Jännitys pesiytyy kylkiluiden sisään. Voi kunpa Pisanji olisi tänään hyvässä vireessä: minun on määrä hypätä sillä illan viimeisessä luokassa.

Josefina: Power Jump, osa 1 - Katsomossa

Jos ei oteta lukuun omissa oloissaan pysyttelevää ja satunnaisesti meille äyskähtelevää Meritiä, tiimihenkemme on erinomaista ja tunnelma lämmin (muutenkin kuin säätilan osalta). Kun minua alkaa jännittää liikaa ja esineet tipahtelevat tärisevistä käsistäni, Joella ja Rasmuksella on kaksi erillistä rauhoittelustrategiaa takataskussaan. Rasmus hyödyntää kosketuksia: hän puristaa kevyesti käsivarttani, hipaisee selkääni tai, jos mahdollista, halaa minua. Luulen, että kaikki se palvelee meitä molempia. On vaikea uskoa, etteikö Rasmustakin jännittäisi edes vähäsen startata Carrilla sataaneljääkymppiä ja pomon omalla Grimillä kutsuvierasluokassa metrikolmeakymppiä.

Joachim puolestaan kysyy hivenen naljailevaan sävyyn, aionko jaksaa jännittää koko pitkän päivän. Kutsuvierasluokka, johon olen Pisanjin kanssa tieni kvaalannut, ei ala ennen iltayhdeksää, eivätkä koko kilpailut ole vielä alkaneetkaan.

Jännitän muutakin kuin omaa suoritustani. Kilpailuissa on paljon tuttuja: katsomossa omat vanhempani, joiden kanssa välini ovat yhä jokseenkin kimurantit, ja kilpailemassa niin kovin, kovin monta ystävää, tuttua, tallikaveria ja kaksin kappalein veljiäkin, vaikkei suuri yleisö toista sellaiseksi tiedäkään. Myös tuttuja hevosia vilisee ympäriinsä, eikä vain pomon myymiä hevosia vaan myös vanhempieni kasvatteja ja vuoden mittaan eri kilpailutapahtumissa tutuksi tulleita kilparatsuja.

Yksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvista avaa koko kilpailupäivän. Me, joiden startit ovat vasta aikaisintaankin päivän kolmannessa luokassa, istumme katsomossa ja pidämme ajatukset vielä poissa omista suorituksistamme. Joachimia huvittaa nähdä radalle asteleva Rushock Smoochum.

“But he’s tiny! Is he a pony? Aw, super ponies in action.”
“You’ll be surprised”, lupaan vuorenvarmana. “He’s small but a total powerhouse!”
“He actually won a big eventing class here earlier this year”, Rasmuskin muistaa.
Joen uteliaisuus on herännyt. Itsekseen välillä mutisten hän seuraa Smoochumin menoa silmä kovana ja naurahtaa ääneen puhtaan perusradan päätteeksi.
“I bet they’re going to be quick in the jump-off tomorrow”, hän povaa ratsukolle vauhdikasta uusintaa. “Such a clever pony.”

Ponia seuraa toinen ketterä ja komea poni, vielä edellistäkin pienempi: ihan aidosti ponikokoinen. Joe kysyy, olemmeko ehkä saapuneet vahingossa vääriin kilpailuihin ja tulleet katselemaan poniratsastajien mestaruuskilpailuita. Rasmuksen — ja syksystä alkaen myös minun — tallikaveri Jemiina Rajalan ratsastama Romerokaan ei vielä vakuuta Joea, vaikka se onkin jo täysin hevoskokoinen ratsu.
“No proper sport horse has that color”, Joachim väittää. “And it’s not like I’m judging, I’d love to have a horse like that, but it’s not like he’s the most usual sight at an event like this. Oh, there’s a warmblood if I’ve ever seen any — who is this?”
“Adamas. Heidi owns him”, kerron, ja vaikka Joe ehkä jo yhdistikin, tarkennan, että Heidi on ystäväni ja lisäksi kummityttöni äiti. Vilkaisen kauempana häämöttävää Ava Pulkkasen hahmoa ja mietin, myötäjännittääkö hän Martinin, jonka kanssa muistan tytön ehkä heilastelleen tai kenties heilastelevan edelleen, ratoja yhtä suuresti kuin minä Rasmuksen.

Adamasin epätasaisen suorituksen jälkeen kattauksessa on lisää poneja, eikä Joen riemulle ole rajaa.

“We’re so going to lose this year’s Power Jump Championship to a pony”, Joachim lyö vetoa. “One of these funny little creatures is going to win the whole thing, I’m telling you. Well, maybe not this one…”

Ensimmäisen luokan loppupuolella sekä minä että Rasmus ihastumme ikihyviksi jyhkeään tummaan punarautiaaseen oriin, joka esiintyy vakuuttavan näköisesti irlantilaisratsastajansa alla.
“Ajattele, ehkä Donovaninkin isä näyttää tolta”, Rasmus muistelee pomon takaisin Irlantiin myymää suurta nallekarhumaista oria, jonka tiedämme starttaavan seuraavan luokan alussa ja jonka suorituksen aiomme ehdottomasti katsoa. Muistan isänkin koeratsastaneen Donovania, kun hän etsi itselleen kenttäratsua.

Donovan hyppääkin puhtaan perusradan, jollaiseen on ennen sitä yltänyt vain yksi ratsukko ja jollaista saadaan Novan jälkeenkin odottaa muutaman ratsukon verran.

“I really like this mare”, mumisen Joelle ja Rasmukselle, kun katselemme ruotsalaisratsastajan alla laukkaavan kimon tamman menoa. Pidän hevosen ilmeestä ja yleisestä olemuksesta: se näyttää kuuliaiselta ja luottavaiselta, hyvin ratsastetulta hevoselta, ja vaikka se ehkä on hieman pitkänmallinen moniin muihin nähtyihin sirpakampiin estehevosiin, tamma on ketterä ja hyvässä tasapainossa. Pidän Everlastingille peukkuja pystyssä aina maalilinjalle saakka, ja sitten painan hevosen mieleen uusintaa varten toivoakseni sille hyvää virettä sielläkin. Kiltin oloisilla hevosilla on kai erityinen paikka sydämessäni, mikä on hivenen hupaisaa ottaen huomioon, että ikioma Grannini ei varmasti ole kenenkään mielestä erityisen miellyttäväluontoisen näköinen. Ei se tarkoita, että pitäisin siitä yhtään vähempää.

Auburnista tuttu Ceciliakin ratsastaa omalla kasvatillaan nollatuloksen, enkä voi olla pohtimatta, onko Viivi hyväksytty kisahoitajaksi ja jos on, niin kuinka polleana tyttö mahtaa nyt ollakaan. Pian ratsukon jälkeen kuulutetaan valmistautumaan tuttu poni.

“Isn’t this Cabbage Head’s daddy?” Joe havahtuu kysymään.
“I believe so, yeah”, vahvistan.
Ratsukon suorituksen jälkeen Rasmus on sitä mieltä, ettei ehkä kannata välittää pomolle Qualitinan varsan isäksi valitun orin kisakuulumisia.
“Nah, he already sold the colt so who cares”, Joachim sanoo olkiaan kohautellen.

Heidin ja Ronyan ratakaan ei tuloksellisesti ole erityisen hyvä, mutta näyttää kohtalaisen sujuvalta muiden heidän starttivuoroaan ympäröiviään ratsukoiden suoritusten keskellä. Kurtistan kulmiani ja katselen derbykentän nurmeen piirtyviä esteiden varjoja: nekö saavat hevoset jännittymään ja sekoamaan askelissaan? Vai tuulenpuuskatko tuovat mukanaan ääniä ja tuoksuja, jotka heikentävät ratsujen keskittymistä? Mistä sitä tietää, jos ratsastajat vaikka jännittävät eivätkä hevoset. Runsaiden virhepisteiden putken katkaisee lopulta Saraston kuvankaunis hannovertamma, jonka rakenteesta ja liikkumisesta huomaan pitäväni erityisen paljon.

Nollaratoja tulee vielä lisääkin: yksi tummalle irlantilaisorille (“Irish horses are great. It’s a shame the mighty bossman is not that enthusiastic about them”, Joachim kommentoi), jonka herttaiset hörökorvat ilahduttivat minua suuresti; yksi ruotsalaisratsukoille (“Swedes are on a roll here”, Joachim tuumaa); yksi Kalla Cupistakin tutulle Ihantojalle; ja viimeinen Meritille, jolle hurraamme äänekkäästi siitä huolimatta, ettei nainen juurikaan ole osoittanut samanlaista kannustavaa suhtautumista meidän suuntaamme. Merit näyttää toistaiseksi tyytyväiseltä (muttei kyllä enää seuraavan päivän uusinnan jälkeen, sillä hänen maailmassaan uusinnan viimeinen sija on suurin piirtein sama asia kuin kokonaan hävitty kilpailu).

Rento oleilu katsomossa on kuitenkin osaltamme pian ohi. Tunnelma sähköistyy selvästi, sillä päivän kolmannen luokan alku tarkoittaa sitä, että niin Merit, Joe kuin Rasmuskin ratsastavat pian kilpaa. Autan heitä minkä voin, ja sitten olenkin enimmän aikaa aivan yksin, kun muut ratsastavat.

Paitsi ettei yksinäisyyttä kestä kovinkaan kauan. Vanhempani liittyvät päättäväisesti seuraani, ja niin omituiselta kuin se ensin tuntuukin, jossakin kaiken muun tunnemylläkän alla tunnen helpotusta siitä, että tässä me nyt olemme, yhdessä perheenä kannustamassa Alexanderia ja kasvatillamme ratsastavaa Rasmusta. Kumpikin kuitenkin ratsastaa vasta luokan loppupuolella, joten luvassa on runsain mitoin esteratsastusta ennen heitä.

Mitä pidemmälle luokka etenee, sitä enemmän minua alkaa hermostuttaa. Virheitä tulee paljon yhdelle jos toisellekin ratsukolle (eikä vähiten Meritille, joka näyttää hermostuvan, kun Nothingman kyttää vesiestettä jo kaukaa, sotkee sitä edeltävän linjan ja kieltäytyy hyppäämästä vettä; sen jälkeen herkän hevosen ja kärsimättömän ratsastajan pakka on niin sekaisin, ettei paluuta harmoniseen yhteistyöhön enää ole). Joellekaan ei jää Pupun radasta jälkipolville kerrottavaa. Tamma on epätavallisen kireän näköinen, ja siitä voin olla varma, ettei se johdu Joen jännityksestä, sillä mieshän ei hermoile juuri koskaan. Ehkä rautias tekee kiimaa, tai ehkä se ei ole toipunut laivamatkasta optimaalisella tavalla.

Yksi omista suosikeistani luokassa on hieman Pikiä muistuttava merkitön musta Santorini Sun, joka on jäänyt mieleeni aikaisempien vuosien Power Jumpeista. Sen vire on tälläkin kertaa karsintaluokan perusradalla kohdillaan. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös Isibéalin suoritusta pomon myymän Divisaderon kanssa. Rasmus piti Divistä kovasti, ja hauska hevonen se oli minustakin. Irlantilaisratsastaja on selvästi koonnut itsensä edellisluokan lopun farssin jäljiltä ja ratsastaa Diviä niin kuin katastrofia hankalaluontoisen Dickin kanssa ei olisi koskaan käynytkään.

“Ilo katsella tasokasta esteratsastusta”, isä kommentoi, kun olemme nähneet kaksi nollarataa, ja on kuin hän manaisi niillä sanoillaan seuraavan ratsukon suorituksen.
“Toivottavasti ratsastaja on kunnossa”, antaa äiti myötätuntoisen lausuntonsa.

Sen jälkeen säästytään sentään suuremmalta dramatiikalta loppujen perusratojen ajan. Arvaan, että isä tulee kohteliaasti onnittelemaan Isabellaa kasvatustyöstä nähtyään Sylvin radan, ja koska äiti ei tietenkään voi olla avoimen epäkohtelias, hän varmasti nyökkää samanmielisyyttään. Höna Extremen nimelle naurahdamme isän kanssa kilpaa, mutta hienostuneisuudesta ylitse kaiken muun pitävään äitini se ei niinkään vetoa.

“Peksi on ollut huimassa vedossa”, sanon vanhemmilleni ennen Alexanderin radan alkua.
“Toivoa sopii, se on sitä nytkin”, isä vastaa, ja äiti on liian jännittynyt sanoakseen mitään. Jännittäköhän hän minunkin suoritustani myöhemmin yhtä paljon? Alexander saattaa kuitenkin perheen ammattiratsastajana olla etusijalla. En silti epäile, etteivätkö molemmat vanhempani olisi puolestani yhtä iloisia kuin veljeni, mikäli sattuisin Pisanjin kanssa yhtä hyvin onnistumaan kuin Alexander oman ratsunsa. Peksi jatkaa keväästä alkanutta huikeaa suoritustasoaan: se on edennyt kansainvälisissä kilpailuissa sijoituksesta toiseen, ja on nytkin ehdolla uuden ruusukkeen saajaksi, mikäli se uusinnassa hyppää yhtä hyvin kuin perusradalla.

Puhtaan radan tekee myös Rasmus, jonka tiedän suhtautuneen Carriin läpi kesän vaihtelevin tunnelmin: välillä ratsukon välillä orastaa luottamus ja hyvä tekemisen meininki, ja toisinaan Carrin omapäisyys ja tietynlainen, emänsäkaltainen vahvuus haastaa poikaystävääni ja kai hänen itseluottamustaankin. Tänään syytä itseluottamuksen kolhiintumiselle ei kuitenkaan ole: kimo ori hyppää vahvasti, isosti ja tarkasti. Kun menen Rasmuksen luo onnittelemaan häntä hyvästä suorituksesta ja auttamaan Carrin hoitamisessa, Arne ja Susanne seuraavat vanavedessäni ja antavat vävykokelaalleen enemmän tai vähemmän sydämelliset onnittelut.

Jopa äidin olemuksessa on jonkinlaista haaleaa lämpöä. On omituista, kuinka tyytyväiseksi minut tekeekään se, että lähes vuoden kestäneen etääntymisen jälkeen me esiinnymme Power Jumpeissa kuin yhtenäinen, lämminhenkinen perhe: Alexander, vanhempani, minä ja kaupanpäällisiksi Rasmus Alsila kokoonnumme luokan päätteeksi yhteen, ja sovimme käyvämme syömässä jotakin, kunhan luokassa kilpailleet oriit on jäähdytelty ja hoidettu pois. Päivän neljännessä luokassa ei Ykkösellä starttaavaa Meritiä lukuunottamatta ole tiimistämme yhtään ratsukoita, ja hyvässä lykyssä ehdimme vielä katsomaan heidänkin ratansa. Viimeistään toivon palaavani katsomoon ajoissa nähdäkseni oman Granni-tammani isän suorituksen. Suuri, kokenut ja tätä nykyä jo vitivalkoinen Tranquille K on aina komea näky. Eikä sillä — korea kisapaikkahan suorastaan vilisee komeita ratsuja. Jotakin erityistä siinä vain on, kun tietää katselevansa hevosta, joka on periyttänyt ominaisuuksiaan omalle ratsulleni ja sen tämänkesäiselle varsallekin.

Josefina: Aallonhuipulla ja pohjamudissa

Comber Cupissa Josefina pääsee vihdoin kilpailemaan omalla Pikillään. Musta tamma on iskussa varsavuotensa jälkeen! Treenit ovat sujuneet nousujohteisesti Saksaan saapumisesta saakka, ja kun Dierk Mayer vielä itse soi viikon verran aikaansa hänen merkittömän tumman ratsunsa koulimiselle, Pikin satulaan paluunsa jälkeen Josefina ymmärsi, mikä ero oli ihan hyvällä hevosenkouluttajalla ja sellaisella huippulahjakkuudella, jolla oli vieläpä vuosikymmenittäin enemmän kokemusta lajista ammattilaistasolla. Dierkin ratsastusjakson jälkeen Piki tuntui Aikuiselta Hevoselta.

Siltä se tuntuu loistokkaana helottavan tulppaanipellon tuntumassa käydyissä kilpailuissakin. Josefina ratsastaa helpon tuplanollan metrikympissä, ja kun pomon omistaman Jesterinkin kanssa sujuu hyvin (joskaan ei aivan kommelluksitta), on edessä häämöttävä 120:n senttimetrin korkuinen luokka oikeastaan ihan mukava ajatus.

"Almost beat you and Jester — with a pony", Duckinsa menetystä yhä sureva mutta aiempaa enemmän kimoon Polly-poniinsa kiintynyt Romy nokittelee ystävälliseen sävyyn ja paijaa valkoista ponitammaa rakastavasti.
"Almost", Josefina myöntää hövelisti, sillä tottahan se on: Romy ratsasti ponillaan erinomaisen radan, vaikkakin sitten hieman hitaamman kuin Josefina täysiverisellään. Turha ottaa nokkiinsa siitä, että pomon nuori sukulaistyttö ihan oikeutetusti huomauttaa olleensa vähällä voittaa hänet!

Edes se, että vilkas ja omintakeinen Jester on pahan kerran kuumunut ja on toisessa luokassa hankala ratsastaa, ei lannista Josefinaa. Rata tuntuu suonsilmässä tarpomiselta, eikä siksi, etteivätkö he etenisi vauhdilla. Vauhtia täysiverioriissa todellakin piisaa, ja kun Josefina yrittää sitä jarruttaa, se jää pomppimaan teatraalisesti lähes paikalleen, eikä ratsastaja enää saakaan sitä sysättyä sujuvasti kaarteesta ulos. Tilanne päättyy vauhdikkaaseen kieltoon, joka on vähällä suistaa Josefinan satulasta (katsomossa Rasmus lähestulkoon puree leukaluunsa rikki sitä katsoessaan).

Tilanteesta – ja radastakin, lopulta – selvitään. Josefina nollaa tilanteen nopeasti päässään ja siirtyy Pikin satulaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mustan ratsun kanssa sellainen on helppoa: Piki on oma keveä, nopea ja melko kuuliainen itsensä, ja siihen voi luottaa tavalla, jota Jesterin kanssa ei ole vielä saavutettu.

Tietysti ratsukko kohtaa kiperiä tilanteita. Kaikessa kiltteydessäänkin Piki on kovin herkkä, ja sen nopeus on joskus vähällä jättää Josefinan tilanteista aavistuksen jälkeen. Nyt nuori esteratsastaja kuitenkin onnistuu pysymään juuri tarpeeksi ratsunsa ja tilanteiden tasalla. Puhdas rata siivittää heidät uusintaan.

"Ride like you mean it", Joe kannustaa ennen kuin Josefina ratsastaa uusintaradalle.
"Ride to win", pomo määrää. "But be smart."

Niiden ohjeiden kera Josefina, jonka nimi komeilee jo luokan tuloslistan viimeisenä Yesteryearin kanssa, lähtee uuteen koitokseen tutummalla ratsullaan.

Ja Piki on upea, tehtävänsä osaava kilparatsu, joka reagoi apuihin paremmin kuin Josefina osaa toivoakaan. Lopputuloksella ei edes olisi väliä: läpi radan vallitseva tunne on jo itsessään niin upea, että Josefinasta tuntuu, että hän voisi valloittaa maailman puoliveritammansa kanssa. Maalilinjan ylittyessä hän hymyilee leveämmin kuin aikoihin ja ajattelee, kuinka hänen elämänsä hirveintä vuotta onkin voinut seurata elämän paras kesä.

Voittoruusuke Pikin suitsissa kruunaa kaiken.

Pyhä lupaus

Joachim Altmann & Zilverline, ERJ Cupin tuotosluokka

Tehtävänanto Tarinaluokassa kirjoitetaan vapaamuotoinen kirjallinen tuotos, jonka teemana on uuden vuoden lupaus. Tekstin ei tarvitse liittyä itse kilpailupäivään, kunhan keskiössä on osallistuva ratsukko. Tekstilajia ja tekstin pituutta ei ole määritelty. Tuomarit arvioivat tekstin sujuvuutta, mukaansatempaisevuutta, oikeinkirjoitusta ja teeman hyödyntämistä.

"Oijoijoih", Joachim vaikeroi ja sai Eduardon katsomaan itseään silmät tietäväisessä sirrissä.
"Joe-hyvä, et ole enää mikään nuori pojankloppi", tavallisesti niin miellyttävä hevosenhoitaja äityi nenäkkääksi, ja pehmensi sanojaan vain hiuksenhienolla hymynkareella, joka saattoi kaiken lisäksi olla paheksuva. "Ikä se vain saavuttaa sinutkin, vaan ei ilmeisesti terve järki."
"Ei ole krapulatkaan kuten ennen", Joe huokaisi jaksamatta kiistää Ed-ystävänsä röyhkeitä väitöksiä.

Kokenut hevosenhoitaja oli pitänyt huolen, että kaikki sujui kuten kuului. Hevoset olivat odottaneet valmiiksi satuloituina tismalleen silloin kun oli ollut tarve, eikä yhdenkään elikon ulkoasussa tai elinvoimaisuudessa ollut moitteelle sijaa. Joachim itse sen sijaan... hyvä tavaton. Kuinka ryytyneeksi saattoi mies olonsa tuntea? Silver, jonka karva hohti niin puhtaana, että Joachim olisi voinut peilailla itseään sen kyljestä, käänsi komean päänsä hänen suuntaansa ja puhalsi ilmaa sieraimistaan. Ori oli viimeistä katkopiirtonsa karvaa myöten valmis päivän viimeiseen koitokseen, mutta oliko Joe?

"Oletko koskaan harkinnut... raitistumista?" Ed tiedusteli vain puoliksi vitsailevan oloisena, ja vakavoitui entisestään: "Edes kilpailuviikonloppujen ajaksi."
"Ei tässä mitään raitistumista kaivata, vaan rehtiä ja rasvaista roskaruokaa. Tämän startin jälkeen, viimeistään."
"Oletko ihan varma?"

Joachim pudisti päätään ja katui sitä heti liikkeen aloitettuaan. Tuhannet vasarat jyskyttivät ja päänsärky yltyi taas. Pannahinen. Eduardo saattoi sangen hyvin olla oikeassa, siis tietysti tapansa mukaan. Mokoma pikkuruinen mies tiesi elämästä ja hevosista kaiken, mitä tietää saattoi, ja muistutteli siitä tuon tuostakin juuri tällaisina hetkinä. Se ero heissä oli, ja se heistä niin loistokkaan tiimin tekikin. He tekivät töitä tiedolla (se oli Edin heiniä) ja tunteella (mikä puolestaan oli Joachimin lahja ja kirous).

"Ehkä ensi kisoissa voisin vähän himmailla", Joachim lupaili tarttuessaan Silverin ohjiin.
"Ihan hyvä idea."
"Vaikka ei tämä mikään ongelma mulle ole."
"Ei tietenkään."
"Mutta ihan urheilullisuuden nimissä."
"Niin."

Joskus nuorempana se ei ollut ollut ongelma eikä mikään: hevosurheilu pikku hutikassa tai kohmelossa ei ollut tuntunut missään. Ehkä se oli ollut ajan tapakin, siis silloin joskus, kun ei vielä oltu niin kovin kunnollisia ja tunnontarkkoja elämän jokaisella osa-alueella ja mittailtu kaikkea mitattavissa olevaa (kuten kilpailupäiviä edeltävien aterioiden makroja, kisatakin kai-kai-mittoja ja saappaanvarren leveyttä kuudesta kohtaa). Vaan ajat ja kilpaurheilupa muuttuivat, ja niin muuttui mies itsekin, eikä ainakaan vetreämpään suuntaan.

Joachim kipusi työläästi suurikokoisen ratsunsa satulaan ja vilkaisi taivasta. Jos hän lupaisi elää tänä Herran vuonna enemmän ihmisiksi kuin ennen, olisi sentään kohtuullista saada jotakin takaisin korvaukseksi menetetyistä huveista ja nautinnoista. Ruusuke ja sievoinen palkintosumma varmasti pitäisivät ainakin pomon tyytyväisenä.

Kukapa olisi uskonut, että Joachim Altmann kuuna päivänä tempautuisi mukaan fitness-ihmisten "uusi vuosi, uudet elämäntavat" -kuureihin, ajatteli Ed, muttei ollut lainkaan pahoillaan asiasta. Hevosenhoitaja katsoi verryttelyaluetta kohti suuntaavan ratsukon perään ja huomasi pohdiskelevansa, josko tämä vihdoin olisi Joen suurten saavutusten vuosi.

Täydellisen joulun jäljillä | 11. Kuulopuheita

Josefina ottaa osaa Kalla Cupiin hevosella Madlyinlovewithyou ja vastaa tuotostehtävänantoon Kirjoitushaaste: Dialogi.

”Ihan kamala idea”, Josefina parahti Rasmukselle kasvot miedosti kalvenneena.
”Eipäs ole, kun loistava.”
”Lois-tava?” tyttöystävä pärskähti epäuskoisena. ”Mikä siinä on loistavaa, että mä, joka olen startannut kenttää tasan kerran elämässäni, teen niin hevosen kanssa, joka ei ole kilpaillut koskaan? Mä en edes ole ratsastanut Maddella kuin muutaman kerran. Ei ole paljon maastoesteitä treenattu.”
”Hallissahan niitä nytkin hypätään, joten ei se nyt niin kamalasti poikkea tavallisesta”, Rasmus vakuutteli silmät kirkkaina, mutta Josefina näytti yhä vähän pakokauhuiselta ja paljon pahoinvoivalta.
“Mua pelottaa tämä kilpaileminen enemmän kuin Joachimia lentäminen”, Josefina kuiskasi ja viittasi viikolla heidän luonaan viihtyneen mutta nyt jo matkoihinsa lähteneen vieraan kotimatkaa edeltävään yllättävään tunnustukseen: Joachim Altmann, jonka Josefina ei osannut kuvitella pelkäävän yhtikäs mitään, kärsi jo lentokoneita ajatellessaan kauhunväristyksistä.
“Tarvitsetko säkin ryypyn”, Rasmus vitsaili.
“E-ei, Joe saa pitää sen selviytymystaktiikan itsellään. Ainakin tänään. Sokat karkottaisi mut Kallasta, jos yrittäisin kilpailla päihtyneenä.”

”Potkiiko kisahermot?” tiedusteli Märta Merenheimo sekä tyytyväisen että ärsyyntyneen näköisenä.
Josefina vastasi mulkaisemalla, Rasmus tipauttamalla aiemmin tyttöystävänsä käsivartta lohdullisesti silitelleen kätensä alas, rykäisemällä ja pakenemalla raukkamaisesti paikalta.
“Pitää alkaa valmistella Brania”, mies yskähti ja hymyili vielä Josefinalle osin kannustavasti, osin Märtan läsnäolosta kiusaantuneena. “Tsemppiä. Hyvin teillä menee, saatpa nähdä!”
Rasmuksen loittonevien askelten ääni ei mitenkään kyennyt peittämään alleen Märtan kitkeränkatkuisia sanoja:
“Fanikerhosi puheenjohtajalla on ilahduttavan kova luotto menestykseesi.”
“Eikä ole. Se vain kannustaa”, Josefina huokaisi ja vilkaisi Maddea, jota sen omistaja Linnea juuri satuloi virkaintoisena.
“Saapa nähdä, kuinka pitkälle kannustuksella ja lainaratsuilla pötkitään!” Märta hyrähti pintasiloitellun ystävällisesti.

“Happamia, sanoi kettu”, tuumasi Linnea Josefinalle, kun Märta poistui paikalta.
“Niin kai”, Josefina mumahti epävarmana.
“Hyvin teillä oikeasti menee”, Linnea vakuutteli. “Tai siis ainakin riittävän hyvin! Koska mä en edellytä teiltä mitään voittoa. Mä haluan mun nuorelle hevoselleni vaan kisakokemusta.”
“Mieluiten varmaan hyvää sellaista kuitenkin”, Josefina arvasi lannistuneena.
“No, olisi positiivista, jos se ei täysin panikoi ja ajattele, että kilpailuissa on aina kamalaa. Kaikki muu on plussaa”, Linnea linjasi ja huomasi hevosensa lainakilparatsastajan vilkuilevan yhä onnettoman näköisenä sinihiuksisen ankeuttajan perään. “Hei. Tuosta mimmistä löyhkäsi vaan kateus siitä, kun sulle luotetaan hevosia ratsastettavaksi.”

Josefina ei vastannut. Tilannetta seuraillut Nita päätti härnätä hieman keventääkseen tilannetta ja saadakseen pian harrasteluokassa starttaavan ystävänsä hermoja hieman helliteltyä.

“Ja se on kateellinen sun söötistä poikaystävästä”, Nita huomautti.
“No siitä nyt ihan vähintäänkin”, Linnea linjasi.
“Puolet Kallasta salettiin on”, ilmoitti ohitse kävelevä ja porttivahdin tehtäväänsä valmistautuva Jonathan Raynott. “Kuulemma täällä on kovat oltavat onnellisille parisuhteille. Meni sulla kisat miten meni… you got that going for ya. Just sayin’. Tsemppii pönttöön, Jusufina. Sorry… Josefina.”

* * * * *

“Mä olisin niin paljon mieluummin vaikka kokoamassa piparkakkutaloa, ja siinä mä olen sentään tosi surkea.”
“Höpö höpö, teidän verkkahan näytti tosi hyvältä!”
“Joo, mutta kohta pitää mennä aitojen sisään, ja sitten vasta pitääkin näyttää hyvältä.”
“Jusu-kiltti, muista nyt mitä mä sanoin. Mä en odota teiltä sijoitusta. Kukaan ei odota, ellet sitten sä itse.”
“En mä niin suuria luule itsestäni. Äh, keretään vielä vähän kävelemään.”
“Ja sitten ei kun radalle! Rennosti vaan. Madde on tosi tasaisen ja tyytyväisen näköinen.”
“Toivotaan, että se on sitä vielä radallakin.”

* * * * *

“Hieno ohjelma”, heidän luokseen astellut isä kehui.
“Niin mustakin”, Rasmus kohteliaana nyökytteli, mutta Josefina ei puhunut halaistua sanaa.
Menisit pois. Turha tulla imartelemaan, Josefina ajatteli olonsa onnettomaksi tuntien. Oli kurjaa joutua pettymään omaan maailman rakkaimpaan isäänsä niin pahasti, ettei tuntenut oloaan enää laisinkaan mukavaksi tämän seurassa.
“Joko hait pöytäkirjan? Saitte varmasti kelpo prosentit. Ehkä lähestulkoon seitsemänkymmentä”, isä arvioi.
“Hain”, Josefinalta lipsahti, ja sitten hänen oli jatkettava: “Kuuskytkahdeksan. Ja risat.”
“Loistavaa! Sen täytyy olla aika nuori vielä”, Arne arvioi Maddea katsellen ja otti oikeudekseen silittää hevosen kaulaa.
Josefina nyökkäsi jäykästi.
“Kenttäratsastus on jännittävä laji”, isä yritti vielä viritellä keskustelua, ja Josefina kirosi mielessään sitä tosiseikkaa, että he todella kilpailisivat kolme päivää toisiaan vastaan. Kenttäratsastus oli kaikessa vauhdikkuudessaan aivan liian hitaasti ratkeava laji, Josefina ajatteli silloin.

“Tuletteko jouluna —”
“Pitää kävelyttää hevosta”, Josefina keskeytti tylysti isänsä avauksen. “Rasmus, tule.”

“Mutta ihan totta”, Rasmus aloitti, kun he olivat päässeet kuulonkantamaa kauemmas Josefinan isästä.
“Mitä?” Josefina kysyi äkisti äkeän oloisena.
“Mitä me tehdään jouluna? Tai että missä me sitä vietetään. Sä et taida haluta…”
“Ei, en halua. Mä en tahdo mennä kotikotiin esittämään mitään happy families -näytelmää. Me ollaan joulu vaikka kotona tai sun vanhempien luona, tai ihan missä vaan oikeastaan. Missä sä haluaisit olla?” Josefina pyöräytti pallon poikaystävänsä kulmaukseen.
“Ehditään me miettiä sitä vielä. Aattoonhan on vielä aikaa.”
“Niin siihen kyllä on. Sun starttiin ei niinkään — Linnea varmaan ottaa mieluusti Madden jo takaisin hoiviinsa. Tarvitsetko sä apua Branin kanssa?”
“Se on kyllä oikeastaan jo valmis, niin enpä kamalasti. Ellet sitten ratsasta sen koulukoetta mun puolesta.”
“Siihen mä en taida kyetä. Yksikin rata raastoi hermoja jo tarpeeksi, vaikka ihan hyvinhän se menikin. Mä ehkä menen sitten hengailemaan Sofian kanssa”, Josefina tuumasi. “Hannele ehkä arvostaa, jos saa käydä vaikka rauhassa vessassa. Voi olla aika hektistä nyt, kun Sofiakin jo kovasti tykkää kävellä ja juosta…”

Josefina toivotti poikaystävälleen vielä viimeiset tsempit kilpailuihin ja lähti etsimään kummityttöään ja lastenhoitajaa, joka Sofiaa kaitsi lapsen isän kilpaillessa ja äidin tuomaroidessa. Ajatella. Kallan seuraava ratsastajasukupolvi, Josefina ajatteli. Olkoon sen välit vanhempiinsa mutkattomammat kuin hänen omansa.

Josefina: Iloinen tarina

Kesän paras päivä, huomaan ajattelevani onnellisena. Mieli on uskomattoman kepeä ja suupielet ilmeisesti täynnä heliumia. Olen juuri päättänyt kisapäiväni Heidelbergissä huikeaan rataan ja kaikista maailman hevosista Grannin kanssa – metrikolmenkympin radalla!!! (Anteeksi. En yleensä käytä useampaa kuin yhtä huutomerkkiä, enkä hirveän tuhlailevasti sitäkään. Mutta tämä tarina ansaitsee… ei, tarvitsee huutomerkkinsä, koska tässä on NIIN hyvä fiilis.)

On ihan uskomatonta, miten ratsastettavalta Granni tuntui läpi koko radan!(!!) Mä hekumoin sitä vielä ravaillessani vähän startin jälkeen, ja sitten vielä silloinkin, kun kävelytän hevostani. Ratsastan mielessäni uudestaan ja uudestaan jokaikisen askeleen radasta: sen upean linjan vihreäkultaiselta pystyesteeltä taivaansiniselle trippelille, johon kuusi askeltamme osuivat täydellisesti; kaarteen, josta sain mielettömällä tarkkuudella ratsastettua yhden askeleen ja siten tarpeetonta aikaa pois; ja sen mielettömän loppusuoran, jossa tunsin luissani että johtoaika olisi ulottuvissamme jos menisimme täysiä ja ottaisimme ehkä pienen riskin koko radan päättävällä viininpunaisella, pitsijohteiden rajaamalla kapealla pystyesteellä. Montaa muuta kilpailijaa ajatus tarkkuutta vaativasta pystyesteestä jarrutti, mutta mä luotin siinä vaiheessa Granniin niin aukottomasti, että annoin sen venyttää askeleensa niin pitkäksi kuin lähti. Voimalla se sitten irtosikin maasta aika kaukana esteestä, ja ehkä siinä vaiheessa sydän kävi vähän kurkussa kun tajusin, että sen pitkän hypyn piti olla myös riittävän korkea saatellakseen meidät yli esteestä, joka oli Grannille aika iso. Enää en kuitenkaan voinut silloin tehdä asialle mitään, joten mukauduin vain hyppyyn.

Ja se riitti. Granni piti jalat tarkasti itsellään ja lennähti yli, ja nyt mä silittelen hevosta hurjalla antaumuksella enkä lopeta kävelyttämistä, sillä uskon että me saadaan mennä palkintojenjakoon. Olisi typerää viedä tamma meidän viikonlopunaikaisille väliaikaiskarsinoillemme, sillä sielläpä me sitten vain seistäisiin odottamassa.

Juuri kun mä muistan, että jaboilla saattaisi odottaa Rasmus, mikä voisi olla siis ihan pätevä syy mennä sinne, meidät kuulutetaan palkintojenjakoon. Joku Nicolajotakin on kirinyt meidän edelle, mutta ihan kivalta tuntuu kuulkaas toinenkin sija saksalaisisten kilparatsastajien kansoittamien kisojen kolmekymppisessä. 130 senttimetriä, buujaa! Grannin kanssa!

Me haetaan Grannin kanssa ruusuke, ja silloin mä näen Rasmuksen hurraamassa meille portin lähistöllä. Tai no, ei Rasmus hurraa vaan hymyilee vain ihanasti, mutta Joachim ilkamoi senkin edestä. Kummakin taputtavat Grannin kaulaa, kun ratsastan ulos palkintojenjaosta, ja sitten kummatkin koskettavat mun reittä mutta ihan eri tavalla: Joachim vain läiskäyttää toverillisesti kerran onnitellakseen ja Rasmus puoliksi taputtaa ja puoliksi silittää ja antaa käden viipyä siinä hetken. Huu.

”I’m done for the day”, hymähdän kättä Rasmuksen olalla lepuutellen. Fiilis on niin älyttömän upea, että hetken mä jopa mietin, että entäs jos me oikeasti vaan jäätäisiin tähän elämään. Pomo maksaisi meille palkan siitä, mistä me pidetään ja missä ollaan hyviä. Rasmus treenaisi ja kilpailisi ja etenisi epäilemättä kohti isoja kisoja ja tähteyttä, ja mulle pomo on väläytellyt että saisin laitella nuoria satulaan nyt kun sillä on tulossa parikin ikäluokkaa ratsastusikään. Ajatella - saisin sisäänratsastaa ja luovuttaa sitten kilpailtavaksi kilpailunhenkisemmille. Välillä pääsisin varmasti mukaan kisoihin, ehkä kokonaiseksi viikonlopuksi niin kuin nyt, ja se olisi juuri tällaista.

Endorfiineja, pisamia hivelevää aurinkoa puolipilviseltä taivaalta ja Rasmus, joka näyttää riipaisevan hyvältä kisavaatteissaan silloinkin kun on jo hypännyt kaksi rataa keskipäivän lämpimimpinä aikoina. Sen upea tukka on siis jo vähän latistunut, mutta se ei yhtään lievitä mun ihastustani koko mieheen. Se näyttää niin itsevarmaltakin. Tämä on sen luontainen ympäristö, arvelen, ja sipaisen vähän niitä sen ihania hiuksia.

”They are changing the course for bigger classes”, Joachim sanoo. ”So I guess we all have a little spare time now. No need to start jogging the horses quite yet if we want them to stay fresh and sharp for the afternoon. Maybe we should have some lunch.”
”Sounds good to me”, Rasmus myötäilee.
”If it’s alright, I wouldn’t mind a helping hand with Granni first”, esitän toiveeni ja heittäydyn alas ratsailta. Rasmus kyykistyy jo irroittelemaan hevoselta suojia.
”Sure thing, honey”, Joekin lupautuu, ja yhtäkkiä Grannilla on kaksi avuliasta hoitajaa ja mä tunnen oloni ihanan tarpeettomaksi.

Nappaan ruusukkeen Grannin suitsista. Se ei ole kesän esteettisin ilmestys, mutta koska siihen yhdistyy muistikuva Täydellisestä Radasta, pidän siitä hirveän paljon.

”I’ll go get changed while you take care of my lovely mare”, ilmoitan sitten miehille.
”Ooh, very bossy of you”, Joe nauraa hekottelee ja mä punehdun vähäsen, mutta pidän pintani.
”That way we’ll get food faster”, perustelen. ”I’d like to freshen up a bit. Just because you guys have some classes left to ride doesn’t mean I need to stay in this sweaty uniform.”
”I bet he doesn’t mind your sweaty uniform”, Joachim virnuilee ja pukkaa Rasmusta olkavarteen niin että kevytrakenteinen ratsastajapoikaystäväni joutuu ottamaan sivuaskeleen ja vähän toistakin korjatakseen tasapainonsa.

Jätän Grannin miesten tehokkaaseen huomaan. Tuntuu hyvältä päästä eroon kilpa-asusta, sillä ratsastushousut, -saappaat ja -paita eivät ole mikään ideaali asu kahdenkymmenen plusasteen säähän ja kypärä oli jo alkanut tuntua höyrystyskattilalta. Tukkani on onnettomasti lättänä päälaelta ja kikkuralla muualla, enkä voi tehdä sille paljonkaan, mutta suihkaus kuivashampoota, hitunen pöyhintää ja lempeä taltutus korkealle poninhännälle saa mut jo tuntemaan oloni paljon raikkaammaksi.

Hyvissä päivissä on sellainen taika, että katsoessani hymyileväistä, päivettynyttä peilikuvaani ennen ihmisten ja hevosten ilmoille palaamista, sekin näyttää jotenkin... kivalta. Jestas! Siinä minä olen, pitkänä ja hoikkana ja ehkä ponnarin ansiosta tarmokkaan näköisenä, ja minähän hymyilen niin että oikeastaan näytän aika hauskalta.

Itsetuntoa hivelee sekin, kuinka näen Rasmuksen skannaavan uuden freesimmän lookini, kun palaan takaisin. Ihan varmana se katsoo shortsienpaljastamia sääriä kahdesti. Ihan varmasti se näyttää vähän sanattomalta ja melko varmasti hyvällä tavalla. Sitten se hymyilee oikein aidosti ja leveästi ja se tuntuu niin hirvittävän kutkuttavalta, ettei hyvää tuultani laisinkaan lannista edes se, että Granni yrittää kohta kataluuksissaan näykkäistä minua, kun käyn vielä rapsuttelemassa sitä. Suukotan hevosta kaiken irvistelyn uhalla. ”Så fin du är”, kuiskaan tammalle lempeästi, silitän valkeaa tähteä sen otsalla ja sitten lopulta annan sen jäädä omaan rauhaansa.

Tartun Rasmusta onnellisena kädestä. Suuntaamme suorinta tietä alueelle, jossa muutama ravintolateltta kilpailee aika vähistä asiakkaista. Nämä eivät ole mitkään valtaisan suuret kisat täkäläisittäin, ja on ehkä vähän yllättävääkin, että valinnanvaraa on kuitenkin näin paljon. Se on kuitenkin meidän etumme, sillä lopulta päädymme hajaantumaan: Joe ja Rasmus suuntaavat yhteen telttaan ja minä toiseen, ja pian liitymme taas toistemme seuraan yhteisellä istuma-alueella annostemme kanssa. Valitsemme paikan vanhan puun varjosta. Joachim ojentaa minulle piccolopullollisen kuohuvaa.

”For your placing, madam”, ratsumestari hyrisee ja minä kiittelen yllättyneenä.

Kihahtaako päähäni sitten kuohuviini, onnellisuus vai niistä sekoiteltu cocktail, mene ja tiedä. Joka tapauksessa minä päädyn sinä päivänä poikkeamaan tavallisesti kainouden ja siveyden rajoittamista tavoistani. Kun me lounaan jälkeen suuntaamme takaisin tallialueelle valmistellaksemme miesten ratsut iltapäivän koitoksiin, Joachim jää hetkeksi jälkeen tavattuaan jonkun tutun, jonka kanssa mies tahtoo vaihtaa pikaiset kuulumiset. Me jatketaan Rasmuksen kanssa matkaa, kunnes pysäytän poikaystäväni ja käännän kasvokkain itseäni vasten. Suutelen häntä niin että tuntuu, ja edes sitten kun tuttu vislaus kertoo Joen nähneen tapauksen, minua ei edes hävetä.

Hymyilyttää vain.

Kesän paras päivä, mietin taas. Tuntuisi hupsulta ja ahneelta edes kuvitella, että tämän parempaakaan voisi olla enää luvassa. Muisto Rasmuksen käsistä vyötäisilläni ja rintakehästä rintakehää vasten ja minun käsivarsistani hänen niskansa taa kiertyneinä tuntuu vaalimisen arvoiselta, ja tallennan senkin siihen ruusukkeeseen, joka on ehkä sittenkin koko kesän kaunein.

Josefina: Täydessä vauhdissa

Kello kilahtaa. Meillä on 45 sekuntia aikaa ylittää lähtöviiva. Hengitys sisään, puhallus ulos. Granni tietää, mitä tänne on tultu tekemään. Kesän aikana se on syttynyt aikaratsastusluokissa, ja mä tiedän, että se tekee niin nytkin, jos mä annan sen. Nurmikenttä on ideaalissa kunnossa, puomit 130:n senttimetrin korkeudessa. On hyvä päivä ratsastaa voitosta. Mä usutan Grannin heti alussa kovaan tempoon tietäen, että tamma on nopea. Suurin huoli on pysyykö se irti puomeista, koska varovainen se ei aina ole.

Tänään se kuitenkin irtoaa maasta nopeasti ja kerää etujalat huolellisesti alleen. Se tekee kellontarkkaa työtä, ja niin mäkin. Me viilataan kymmenys aiemmasta johtoajasta.

Josefina: Aurinkoa sateeseen | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Juuri ennen kuin mun on määrä siirtyä valmistautumaan rataan Grannin kanssa, alkaa sataa. Kaikesta päätellen se on ohimenevä sadekuuro, sellainen, että taivas vain vähäsen ropsauttaa vettä niskaan muistuttaakseen, että pystyy siihen. Vasta isommissa luokissa kilpaileva ja meitä nyt täysillä kannustava Joachim kurtistelee kulmiaan, kun mä viimeisen verryttelyhypyn jälkeen ratsastan sitä kohti valmiina siirtymään hevosineni kohti derbykenttää.

”Bad luck”, Joe puuskahtaa myötätuntoisena. ”A day of sunshine and now this.”

Mä istun seesteisenä hevoseni selässä ja kohautan pienesti olkiani.

”It’s okay. Really. I don’t mind.”
”Feeling confident?” Joachim kysyy, ilahtuneena ennen kaikkea mutta kai myös vähän yllättyneenä, sillä sekin jo tuntee mun (surkeat) kisahermot.
”Yeah”, mä sanon mietittyäni vain häviävän pienen hetken verran.

Mulla on hyvä tunne. Se johtuu paitsi siitä, että Granni tuntuu olevan avuilla, myös siitä, että mä tiedän, että viikonlopusta jää kuitenkin hyvä fiilis. Aamuinen paniikki on kadonnut, kun mä olen päässyt ratsastamaan ja muistanut Power Jump -huuman.

Viimevuotinen kilpailumatka Kanadaan on kirjottu kymmeniksi ihaniksi pieniksi ja suuriksi muistoiksi. Se oli mun kesäni kohokohta, eikä vain siksi, että mä voitin (ja oikeastaan vain hyvin vähän siksi). Mulla oli silloinkin kolme huikean hienoa hevosta, joiden omistajat luottivat siihen että mä suorittaisin niiden kanssa vaadittavalla tasolla. Itse en luottanut, mutta osoitin sitten kuitenkin olevani enemmän tai vähemmän odotusten mittainen. Meitä oli hyvä porukka matkassa muutenkin, Nita ja Heidi ja Inna ja kaikki muut, ja Rasmus, johon mä olin kauhean pihkassa. Siinä taas reissun hienoimpia muistoja: kun Rasmus istui mun viereeni siellä puistossa voittoa juhlittaessa ja mun vatsanpohja oli yhtäkkiä täynnä kaikkea kepeää ja lepattelevaa; kun Nita ilmaisi vaivaannuttavalla kysymyksellään, että senkin mielestä meidän välillä oli jotakin; kun mä uskaltauduin koskettamaan Rasmuksen kättä, mikä ei ehkä olisi ollut jollekin lainkaan ihmeellistä mutta mulle oli; ja kun me sieltä reissusta palatessamme tiedettiin menevämme treffeille. Huisia.

Tänä vuonna moni asia on toisin, mutta tervehtiessäni tuomaristoa mä ehdin vielä ajatella, että oikeastaan kaikki on kääntynyt vielä parempaan suuntaan.

Mulla on enemmän kokemusta ja kilpailurutiinia. Mä olen tehnyt tätä koko kesän, verrytellyt hevosia ja ratsastanut ratoja ratojen perään. Tämä kaikki on mulle nyt niin tuttua, ja tällä kertaa ei vain toiminta, vaan myös ympäristö ja ihmiset.

Täällä Auburnissa, koti-Kallassa, ovat läsnä kaikki, ja vaikka kaikkiin sisältyy väistämättä myös pari pelottavaa tai muuten inhaa tyyppiä, tapahtuma tuntuu jotenkin vielä yhteisöllisemmältä. Näen jatkuvasti tuttuja kasvoja, ja kai heistä nyt edes joku toivoo minunkin onnistuvan. Ja mitä tulee tämänhetkiseen kilparatsuuni: Grannin vanhempien sijaan kilpailen tänä vuonna hevosella itsellään. Mun tammani on ehkä vasta kuusivuotias ja ensimmäistä kertaa tällaisissa isoissa kilpailuissa, mutta sen askel on niin tolkuttoman itsevarma, etten mä epäile hetkeäkään, etteikö se olisi tähän kaikkeen valmis. Mä liikautan kättäni nopeaan silitykseen, ennen kuin kannustan hevosen laukkaan.

Tihkusateen saattelemana me kierretään derbykenttää ja valmistaudutaan ylittämään ensimmäinen este. Sen jälkeen kaikki tapahtuu omalla painollaan. Me joko saadaan hyvin rytmistä kiinni tai sitten ei, ja musta kyllä tuntuu, että saadaan.

Ja jos vaikka ei saataisikaan, niin ainakin mä tiedän, että lohtu on lähellä.

Ihastuksesta on tullut poikaystävä, ja kävi miten tahansa, Rasmuksella on velvollisuus halata mua radan jälkeen heti kun se omilta starteiltaan ehtii. Tietysti mä toivon, että halaus on riemukas onnitteluhali sen kunniaksi, että meillä molemmilla on mennyt niin hitsin hyvin, mutta lohtuhalauksissakin on oma taikansa.

Mutta ei nyt vielä ruveta haikailemaan lohdun perään. Ensin me hypätään, ja toivottavasti hiton hyvin. Tätähän me ollaan kokonainen vuosi odotettu.

Granni kvaalautui 120:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.

Rasmus: Hormonihuuruissa | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Isabellan hevonen Ankka, joka oli ollut mun mukana Saksassa kisaamassa alkukesän, oli ollut alusta saakka määrä astuttaa samalla reissulla ennen kuin se palaisi Power Jump -kisojen yhteydessä kotiin Auburniin. Ongelmana vain oli se, ettei sopivaa oria tuntunut löytyvän mistään.

Mä tiesin, että Isabella oli tarkka Ankan tulevan varsan isäoriista. Se etsi ja etsi, ja mä olin valmiina tarvittaessa kuskaamaan tamman jonnekin päin Keski-Eurooppaa astutusta varten, mutta lähtökäskyä ei koskaan tullut. Isabella etsi jotain poikkeuksellisen hienoa, ja niin paljon kuin mä halusinkin auttaa, en mä kehdannut edes yrittää heitellä omia ehdotuksia sekaan. Isabella tietäisi kyllä, mitä haluaisi, kunhan vain törmäisi sopivaan hevoseen yöllisillä Google-retkillään.

Lopulta ratkaisu löytyi paljon lähempää kuin mä olin koskaan osannut kuvitellakaan.

Isabella nimittäin ilmoitti, että tulevan isäorin nimi oli Plein de Charme E ja orin omistaja toisi sen astumaan Ankan itse.

Se olisi ollut ehkä jopa oudon hyvää palvelua, ellei hevosen omistaja olisi ollut Alexander Rosengård – mun tyttöystävän Josefinan veli. Se oli pyyhältänyt hevosineen pitkin Eurooppaa koko kesän, ja viikko ennen Power Jumpia se pyyhälsi alle vuorokaudessa meidän luokse Pohjois-Saksaan. Mä en ollut välttämättä hirveän ilahtunut Alexanderin tapaamisesta, kun mä en edelleenkään tiennyt pidinkö mä siitä vai en, mutta Ankka sen sijaan oli orista innoissaan. Hevoset hoitivat homman kotiin ja me kaikki oltiin suhteellisen varmoja, että Ankka kyllä tiinehtyisi – ainakaan yrityksen puutteesta se ei jäisi kiinni.

Harmi vain, että Ankka oli Power Jumpin koittaessa edelleen aivan järkyttävässä kiimassa. Muuten niin sopuisasta tammasta oli kuoriutunut hormoninhuuruinen hirviö, joka huusi kaikille vähänkin oria muistuttaville nelijalkaisille ja jaksoi keskittyä tekemiseen ehkä kolme sekuntia kerrallaan. Erityisen innoissaan se oli aina, kun Plein de Charme sattui kimon näköpiiriin. Mä yritin verryttelyssä ratsastaa Ankkaa reippaasti eteen, niin että se unohtaisi pörisemisen, mutta eihän se unohtanut. Tietenkään.

Niinpä mä ratsastin tulevan varsansa isän perään kuikuilevan Ankan estekentälle, kun meidän lähtövuoro koitti, ja toivoin lähinnä parasta. Ehkä Isabella olisi niin onnellinen (toivottavasti) tiineenä olevasta tammastaan, ettei sitä yksi kisatulos paljoa enää hetkauttaisi. Ankalla oli kesän ajalta muutama rusetti jo tuliaisina todistamassa, että en mä ollut ihan onnistunut sitä pilaamaankaan. Ja jos Power Jumpin startti menisi ihan penkin alle, ainahan mä voisin syyttää Alexander Rosengårdia oreineen.

Ankka kvaalautui 140:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.

Rasmus: Vuosi sitten | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Oli hauskaa palata Branin kanssa takaisin Auburniin. Vaikka Kalla oli pieni paikka, isot kisat pukivat kartanoa hyvin. Perijättäret suorastaan sädehtivät ihmisjoukossa purjehtiessaan ja jos niillä olikin kisajärjestelyiden johdosta stressiä, sitä ei todellakaan huomannut. Kaikki oli viimeisen päälle mietittyä, järjestelyt toimivat, sää suosi, palkinnot olivat upeita ja esteet vastamaalattuja. Vaikka mä olin kesän aikana päässyt kisaamaan yksissä jos toisissakin kekkereissä, Power Jumpissa oli suuren maailman tuntua.

Mä odotin innolla, että pääsisin hyppäämään Branin kanssa. Nuori ori oli mennyt Saksan-viikkojen aikana hurjasti eteenpäin ja mä halusin näyttää kaikille, mihin se pystyisi nykyään. Toivottavasti se ei jättäisi mua pulaan tälläkään kertaa, vaan hyppäisi niin hyvin kuin se vain osaisi.

Edellisvuoden Power Jumpissa mä olin kisannut vielä Laralla, joka sittemmin oli jännevamman vuoksi siirtynyt siitoskäyttöön. Tamman ajatteleminen sai mut vähän haikeaksi – Lara oli monella tapaa mun sielunkumppani. Toisaalta vuosi sitten mä en ollut vielä nähnytkään Brania, joka oli ylittänyt odotukset ja kasvoi päivä päivältä paremmaksi, joten ehkä kaikella sitten tosiaan oli joku hämmentävä, itsensä myöhemmin selittävä tarkoitus.

Edellisvuoden Power Jumpissa mä olin varovaisesti vasta tutustunut toisen kartanon tyttöön, Josefina Rosengårdiin. Nykyisin se Josefina Rosengård oli mun tyttöystävä. Mä tiesin, että se katsoisi mun ja Branin suorituksen jännityksestä hammasta purren ja myötäeläisi mukana, kävi miten kävi, niin kuin mä tein sen suoritusten kohdalla.

Oli hauskaa palata Branin kanssa takaisin Auburniin, mutta erityisen hauskaksi sen teki tieto siitä, että me ei viivyttäisi pitkään ennen paluuta Saksaan. Parin päivän päästä me oltaisiin taas Keski-Euroopan sykkeessä ja ratsastettaisiin päivät läpeensä, omia ja toisten hevosia, ja nautittaisiin melkein joka hetkestä. Välillä musta tuntui, etten tiennyt, haluaisinko palata siltä reissulta Suomeen enää ollenkaan.

Vuosi oli vienyt mut, Josefinan ja hevoset pitkälle ja takaisin.

Missäköhän me oltaisiin, kun ensi vuoden Power Jump koittaisi?

Bran kvaalautui 120:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.