Rasmus: Pariisi

Siellä me sitten yhtäkkiä, vain jokusen tunnin aamuvarhaisen automatkan jälkeen ollaan: Pariisissa. Puistoon pystytetty kisa-alue aivan keskustan uumenissa on meidän tukikohtamme seuraavan neljän päivän ajan, ennen kuin sirkuksemme jatkaa (tai palaa taaksepäin, miten sen nyt ottaa) matkaa Hollantiin.

Pariisissa kaikki on kertaluokkaa tai kahta isompaa kuin Antwerpenin kisoissa, mutta maailma on edelleen yhtä pieni. Heti ensimmäisenä kun mä hyppään hepparekasta alas, mä törmään Isabella Sokkaan.

”Moi!” se tervehtii melkein yhtä aurinkoisesti kuin Pariisin pilvettömän taivaan yllä loimottava valopallo. ”Juuriko tulitte?”

”Kymmenen sekuntia sitten”, mä vastaan totuudenmukaisesti. ”Ajettiin vain tosta Belgian puolelta tänään. Miten teidän matka sujui?”

”Oikein hyvin, suurin osa kallalaisista on ollut paikan päällä jo pari päivää. Hieno kisapaikka!”

”Siltä vaikuttaa”, mä nyökäytän päätäni, vaikka en ole nähnyt rata-alueesta vielä vilaustakaan, ja viittilöin sitten meidän rekkaa kohden. ”Me aletaan ottaa hevosia ulos, etteivät läkähdy. Mutta illalla radalla nähdään.”

”Radalla nähdään”, Isabella toistaa hymyillen ja jatkaa matkaansa kohti jaba-aluetta. Me suunnataan sinne hetken päästä perästä hevosia taluttaen, mutta ei satuta tuttujen kanssa samalle käytävälle: edustusväreistä päätellen meidän lähimmät naapurit ovat brittien hevosia. Merit ja Romy ovat saapuneet aiemmin yhdellä rekalla – vaikka Meritin ensimmäinen luokka on vasta torstaina, Romy on todennäköisesti juuri hyppäämässä, sillä molempien ponien karsinat ovat tyhjiä. Fling sen sijaan hörisee Pupulle lämpimästi, kun mä pyöräytän rautiaat vierekkäisiin tilapäiskarsinoihin.   

Me juotetaan omat seitsemän hevostamme ja Meritin ratsut, käydään ilmoittamassa itsemme saapuneiksi kansliassa ja ostetaan lounaaksi tietenkin patongit yhdestä kisa-alueen ruokakojusta. Mä yritän ostaa myös kahvia, mutta mun ja myyjän välillä on eittämättä kielimuuri, sillä saan vain pikkiriikkisen kahvitipan ketsuppiastiaa muistuttavassa kipossa.

”Oh boy”, Joe henkäisee naurettuaan ensin mulle muutaman minuutin. ”You need to ask Josie to teach you some French.”

”Apparently”, mä vastaan synkkänä, mutta Josefina suikkaa suukon mun poskelle ja lupaa tarttua toimeen heti tänä iltana.

”But first, let’s focus on riding.” Josefina väläyttää innostuneen ja ehkä vähän jännittyneen hymyn ja tähyää viereiselle kisakentälle. Nuorten hevosten 125-rataa rakennetaan parhaillaan, mutta itse luokka alkaa vasta muutaman tunnin kuluttua. Eurooppalaiseen tyyliin kisojen aikataulu on väljä, ja me voidaan etsiä nurmikolta hyvä paikka syödä patonkimme ja yrittää bongata ohikulkijoista tuttuja. Joe tietysti tuntee melkein kaikki isommat nimet, mutta kallalaisia mä en huomaa joukosta. Sen sijaan Romy marssii meidän ohi kuin myrskynmerkki eikä reagoi Joen huudahdukseen mitenkään, joten lienee turvallisinta olettaa, että ponit eivät olleet tuoneet sille suurta menestystä kisojen avausluokassa. Onneksi sillekin on vielä luvassa uusi yritys muutaman päivän kuluttua.

Kun meidän luokka lopulta alkaa, myöhäisen iltapäivän aurinko paistaa jo alhaalta ja värjää vastapestyn Grimin kullanväriseksi. Mun ja orin lähtövuoro on jo seitsemäntenä, kun taas Pisanji hyppää ison luokan puolivälissä. Niinpä Josefina ehtii kentän laidalle kannustamaan, kun mut lasketaan radalle. Se varjostaa silmiään toisella kädellään ja huiskauttaa mulle toisella, kun meidän katseet kohtaavat Grimin ravatessa katsomon ohi. Mä vinkkaan Josefinalle silmää ja käännän sitten katseeni rataan, käyn sen vielä kerran ajatuksissani läpi: kertaan lähestymiset ja pidän mielessä Grimille vaikeimmat paikat. Sitten mä saan lähtömerkin, nostan laukan ja lähden matkaan.

Grim hyppää yhtä hyvin kuin kotona, ellei paremminkin, ja niin lupaavalta hevoselta se on aika paljon. Ori on liioitellusti irti puomeista ja työntää itsensä hyppyihin niin voimalla, että mun on muutamaan kertaan vaikeuksia pysyä itse tasapainossa. Aikuistuttuaan Grim on alkanut itse asiassa muistuttaa vähän Carria, mistä johtuen mun on ehkä ollutkin helppo löytää sen kanssa yhteinen sävel. Kasvein koristeltua vesiestettä Grim katsoo jo kaukaa kaarteesta ja laukkaa jokusen sekunnin melkein paikoillaan ennen kuin rohkaistuu liikkumaan eteen, mikä johtaa yhteen aikavirheeseen ja maksaa meille lopulta sijoituksen.

Mutta se ei haittaa, sillä meidän jengin saati kallalaisten tulosvastuu ei suinkaan ole vain mun harteilla. Luokan tuloslistan kärjessä keikkuu tuttuja nimiä: Merikanto on hypännyt Matildan Zelialla hyvän, nopean radan ja vienyt voiton Juuso Shermanin nenän edestä. Mutta upea pikku Pisanji ja Josefina ovat puhtaalla perusradalla sijoittuneet yhdenneksitoista uusinnan kahdesta puomista huolimatta ja pääsevät palkintojenjakoon laukkaamaan kirjaimellisesti auringonlaskuun.

Palkitsemisten jälkeen Pisanji hypähtää mahtipontisen musiikin tahdissa laukalle ja kiitää muiden perässä kunniakierroksen jättimäisen esteareenan ympäri. Vaaleanpunainen rusetti räpsyy sen poskihihnassa. Siinä missä Josefina hymyilee arvokkaan vienosti hevosen selässä sen pärskyessä niin että areena raikaa, mun poskia kivistää leveästä hymystä ja kädet ovat taputtamisesta punaiset.

Josefina: Lumouksia

"Mitäs juhannustaikoja keksittäisiin?" kysyn kepeästi Rasmukselta, joka retkottaa kesäasuntomme edustalla pyökkipuun varjossa ja kohottaa laiskasti päätään katsoakseen minuun. Tirskahdan. Tekemäni kukkaseppele, jolla olen Rasmuksen kruunannut, on aivan vinossa ja poikaystäväni näyttää siltä kuin olisi juuri herännyt päiväunilta. Meillä on harvinainen vapaa viikonloppu. Edessä on niin tiivis matkarupeama kilpailuineen, että tekee taatusti hyvää ladata akkuja ennen lähtöä Antwerpenin kautta Pariisiin ja lopulta Harderwijkiin.
"En mä tiedä mitään taikoja", Rasmus väittää, mutta rypistää sitten kulmiaan ja tyrskähtää vähän. "Eikö ne ole kaikki jotain semmoisia, että syödään kukkia ja juostaan alasti pitkin pitäjää? Mä en taida välittää sellaisista taioista kovasti."
"Ei todellakaan juoksennella alasti minnekään", sanon kauhuissani — edes pari nauttimaani sangrialasillista ei saa sitä kuulostamaan hyvältä idealta.
"Sitähän minäkin. Ja voin olla väärässä, mutta eikös niiden juttujen tarkoitus yleensä ole löytää tuleva puoliso? Pidän nykyisestä, kiitos vain."

Hymyilyttää ja tulee lämmin olo. Näperrän omaa seppelettäni hetken keskittyneenä ihan vain nautiskellakseni siitä tunteesta, jonka avopuolisoni sanat minussa herättivät.

"Totta", sanon asettaessani lopulta kukkaseppeleen omaankin päähäni. "Siihenhän ne kai enimmäkseen tähtää."
"Jos olisi sellainen taika, josta tulisi loputtomasti rahaa, jolla voisi pitää kymmenittäin hyviä hevosia, niin sitten kannattaisi alkaa loitsimaan."
"Tai jos laittaisi seitsemän heinänkortta tyynyn alle ja sitten näkisi seuraavan hevosensa. Sekin olisi aika hyvä", ehdotan, mutta Rasmus kyseenalaistaa taian toimivuuden asiaankuuluvalla huomiolla:
"Sitten meidän pitäisi nähdä uusi hevonen joka yö. Musta tuntuu, että meidän sängyssä on aina heinänkorsia, kun niitä kuitenkin tarttuu jostain hiuksiin ja vaatteisiin."
"Paitsi jos taikuus toimii vain juhannusyönä", pistän väliin.

"Millaisen hevosen sä sitten haluaisit nähdä?" Rasmus kysyy uteliaana, kohottautuu kyynerpäidensä varaan ja hörppää sangriaa.
"No en mä tiedä", sanon välttelevästi. "Onhan mulla nyt jo noita hevosia, Granni ja Riesa, ja Pikikin ainakin toistaiseksi. Mutta jos mä nyt vielä jonkun hevosen hankkisin… siis oikeastaan musta Sera olisi kauhean kiinnostava. Se Pisanjin ja Oberonin varsa."
"Joe olisi riemuissaan. Se epäilee, että siitä varsasta kasvaa kunnon viripää", Rasmus virnistää. "Kun Oberon ja Pisanji on niin outoja."
"No joo, mutta kun mä pidän Pisanjista ihan hirmu paljon", puolustan lemppariani. "Se on oikeastaan aika samankaltainen kuin Piki."
"Paitsi ettei Piki ole yhtään niin arvaamaton ja säikähteleväinen. Ja se hyppää mitä vaan rohkeasti eikä kiellä niin kuin Pisanji… ja Oberon vasta iskeekin joskus jarrut pohjaan ihan yhtäkkiä."
"Silti mä voisin vaikka ostaa Pisanjinkin, jos mulla olisi rajattomasti rahaa ja aikaa", väitän, ja Rasmus pudistaa päätään.
"Sä olet outo", se sanoo, mutta ei mitenkään ilkeästi, ja sitten se vielä livauttaa taikasanoja suustaan: "Kaunis kesäneito."
"Ai", hymähdän kainosti ja piiloudun kännykkäni taakse. Peilaan etukameralla kukkaseppelettäni ja asettelen sen vielä nätimmin, ja sitten konttaan viltillä vähän lähemmäs Rasmusta ja käsken sen ryhdistäytyä yhteiskuvaa varten. Rasmus on jo aika kauan aikaa sitten lakannut nurisemasta, ettei se osaa olla luontevasti selfieissä, sillä mä olen kuitenkin somekansalainen eikä mun kanssani ole helppo seurustella ilman että oppii tuntemaan omat hyvät kuvakulmansa.

"Kiitos kärsivällisyydestä", sanon, kun olen saanut mieluisan kuvan ja alan mallailla siihen sopivaa filteriä IG-storya varten. "Tästä tuli kiva! Ehkä voisit lähettää sen sun äidille juhannustoivotuksen yhteydessä."

Se kuljettaa ajatukseni oman perheeni WhatsApp-ryhmään, jonka olen mykistänyt mutta jota silti säännöllisesti seuraan. Niin teen nytkin. Vilhelmina, Johannes ja lapset ovat Gullössä viettämässä juhannusta, ja selaan sydän ikävästä pakahtuen kauniita, suloisia, kesäisiä, aurinkoisia ja ihania kuvia Iriksestä ja Felixistä, laiduntavista hevosista, mansikkakakusta ja... kodista. Kaikkien niiden kuvien sekaan solahtavat Alexanderin lähettämät kuvat, joissa esiintyvät enimmäkseen eri hevosten korvat, kentän hiekkaa ja kaistaleita esteradasta. No rest for the wicked, isoveli kirjoittaa.

Tovin emmittyäni lähetän juuri ottamani kuvan meistä ryhmään. Trevlig middsommar, kirjoitan minä, ja lisään perään sydänemojin, jonka kuitenkin pyyhin pois. Vaihdan tilalle auringon. Sydämellisiä terveisiä en vielä pysty isälle laittamaan, enkä oikein äidillekään. Läheisimmille ystävilleni Hannalle ja Heidille sen sijaan lähetän toivotukset sydämen siivittäminä, ja sitten Aliisallekin, joka vastaa iloisella selfiellä ja kuudellatoista iloisella emojilla. Tuntuu hyvältä muistaa, että vaikka olemmekin taas saksalaisessa kesäkuplassamme ja kaukana maailmalla, läheiset ihmiset ovat läheisiä ihmisiä etäisyydenkin takaa. Kun Amelie Chaputkin sopivasti laittaa yhteiseen keskusteluumme juhannuksentoivotukset, vastaan hänellekin samalla mitalla ja kuvan kera. Hymyilyttää. Emme ehkä tunne yhtä pitkän ajan takaa kuin Hanna ja minä, tai ole tutustuneet samalla tavalla intensiivisesti kuin tutustuin Aliisaan hänen kämppiksenään eläessäni, mutta minulla on hassu, hyvää lupaava tunne aikaa syvemmästä yhteydestä. Pianpa tapaamme, ja sitten voin tunnustella välejämme tarkemmin.

Päätän somehetkeni, kun Rasmus kaataa meidän kummankin laseihin sangriaa — kannun loput lähestulkoon säntillisellä tasajaolla — ja hipsuttaa nenällään ja huulillaan niskaani ja sormillaan käsivarttani. Hymyilen, annan poikaystävälleni sangrianmakuisen suudelman ja palaan vielä vanhaan puheenaiheeseen.

"Mitähän pomolle pitäisi maksaa, että se suostuisi myymään Seran?" kysyn niin kepeään sävyyn, että se voisi ihan hyvin olla vitsi.

Niin sen pitäisikin olla. Eihän minun ole mitään järkeä ostaa kolmatta ikiomaa hevosta!

"Sä taidat oikeasti tykätä siitä", Rasmus tuumaa ottamatta kantaa hintapolitiikkaan.
"Joo, vaikka ei siinä ole järkeä."
"Ei elämän hyvissä asioissa aina ole", Rasmus sanoo ja kannustaa: "Ainahan voit kysyä. Mutta ole varovainen, Dierk ei varmasti tee pehmeäsydämisiä halpoja tutunkauppoja."
"Ei varmasti teekään, enkä mä ole valmis maksamaan ihan mitä tahansa", vastaan, niin kuin olisin jo päättänyt kysyä lumoavan kauniin läsipäisen rautiaan kauppahintaa. En ole, vaikka kysyminen ei mitään maksakaan. Ehkä minä vain muistan varsan näyttävän paremmalta ja vaikuttavan kivemmalta kuin se onkaan. Ehdotan Rasmukselle, että jonakin vapaapäivänä ajamme Debbie Fischerin tilalle tervehtimään Desiä ja Ilvettä, ja me molemmat tiedämme, että tahdon myös nähdä Seran.

Rasmus suostuu hetkeäkään empimättä, tietenkin, onhan hänellä varmasti ikävä Laran kuopusta ja muutenkin sydämessä pehmeä paikka pienille hevoslapsille.

Myrskyn jälkeen

Josefinaa aivastuttaa ja kantapäätä kirvelee. Olisihan se pitänyt arvata: vaikka rymisevä ukonilma ja ryöppyävä rankkasade hetkeksi vapauttivatkin ensimmäisiä viikkoja sävyttäneen painostavan ja hiostavan hellesään, aina ilmestyy uusia harmeja. Kun Josefina sitten lopulta aivastaa, Rasmus ilmestyy kuin noiduttuna hänen vierelleen.

"Sä vilustuit eilen", se sanoo syyttävästi.
"Enkä vilustunut", Josefina väittää ja niiskaisee sanojensa vakuudeksi. Pisamaisilta kasvoilta näkee nolostumisen merkkejä, kun Josefina ymmärtää, kuinka epäuskottavalta hän kuulostaa.
"Se sateessa tanssiminen taisi olla liikaa", Rasmus sanoo, nyt aiempaa empaattisempaan sävyyn, ja puoliksi silittää ja puoliksi taputtaa tyttöystävänsä hartiaa kömpelönä lohdutuksen eleenä.
"Ehkä. Mutta olihan se ihan hauskaa, vaikka mä en mikään suuri sadetanssija olekaan. Joe jotenkin… tempaisee mukaansa. Kaikkeen."
"Niin tekee, myös ihan kirjaimellisesti", Rasmus yskähtää, mutta palaa sitten alkuperäiseen aiheeseensa: "Ei kai sulla ole kovin kipeä olo?"

Josefina huiskauttaa huolettomasti kättään ja tarttuu toisella Pikin suitsien niskahihnaan.

"Ei, ei, kunhan aivastuttaa välillä ja vähän nenä vuotaa. En mä suostuisi tulemaan kipeäksi nyt, kun Pariisi odottaa. Pisanjin treenit on menneet niin hyvin, ja onhan se hyvää valmistautumista Power Jumpiin, ja muutenkin — Pariisissa on aina ihan kiva käydä."
"Tohon mä en osaa sanoa mitään. Mä oon kuulemma käynyt siellä myös, mutta olin jotain puoltoistavuotias, tai puolivuotias, tai miten se nyt olikaan. En joka tapauksessa muista siitä mitään", Rasmus kertoo juuri kun Romy astelee satulahuoneeseen. Josefina, joka on ollut sanomaisillaan jotakin Rasmukselle, päätyykin nyökkäämään teinitytölle.

"Hi, Romy", Josefina tervehtii ja jatkaa Rasmuksen hienoisesta irvistyksestä huolimatta kertomalla, että he ovat lähdössä kävelyttämään hevosiaan maastoon ja kaiken muun hyvän lisäksi kysymällä, tahtoisiko teini tulla mukaan.
"Thanks, but no", Romy sanoo, ei kenenkään yllätykseksi, mutta silti Rasmuksen suureksi helpotukseksi.

Varttia myöhemmin Rasmus punttaa Josefinan Pikin paljaaseen selkään ja kipuaa sitten Carrin satulaan. Ori ja tamma suhtautuvat toisiinsa etäisen kohteliaasti: seurallinen Piki kyllä kurottaa turpaansa kohti Carria, mutta sen läheisempää tuttavuutta hevoset eivät ryhdy hieromaan. Josefina on jättänyt uutuuttaan hiertävät kisasaappaansa talliin ja ratsastaa kangaskengissä toivoen visusti, ettei pomo satu todistamaan hänen löperöä varustustaan. Tänään saappaatkin olivat sentään jo hieman pehmenneet eivätkä yhtään niin kamalat jalassa kuin pari päivää aiemmin ensimmäistä kertaa käytössä ollessaan, mutta vereslihalle hioutuneet kantapäät ovat vielä kovin arat.

Pikin selkä ei ole mukavimmasta päästä. Sen Josefina havaitsee hyvin pian kyytiin päästyään, muttei viitsi viivyttää lähtöä hakemalla sittenkin satulaa. Sen sijaan hän harhauttaa itseään (aivastettuaan taas kerran) palaamalla aiheeseen, joka satulahuoneessa pääsi vireille.

"Mitä luulet, onkohan sun äidillä tallessa jotain sun vauvakuvia? Ja muutenkin sun lapsuudesta", Josefina kysyy poikaystävältään, joka irvistää taas.
"On varmasti kansiotolkulla, mutta mä aion kieltää sitä näyttämästä niitä sulle. Ei varmasti tee hyvää meidän seksielämälle, jos sä näet kaikki ne nolot kuvat musta pelkissä vaipoissa ja joku vati päässä", Rasmus epäilee.

Josefina nauraa kikattaa niin että on vähällä horjahtaa sivuun Pikin luisevalta selänhuipulta.

"Hupsu! Enhän mä niitä nyt sua nolostuttaakseni aikoisikaan ihailla. Musta olisi vaan tosi mielenkiintoista tietää, millainen sä oikein olet ollut ja miten susta on tullut tollainen", Josefina kertoo, eikä Rasmuksen onneksi pyydä häntä kertomaan elämäntarinaansa itse sillä puna(posk)isella sekuntilla. "Enkä mä kyllä sitä paitsi kehtaisi kysyä siltä, ettei se vaan alkaisi kuvitella, että mulla on vaikka joku vauvakuume ja rupeaisi intoilemaan mummoksi tulemisesta. Vaikka en mä tiedä, toivoisiko se edes… no niin. Mutta joka tapauksessa… olisihan se hauska nähdä jotain lapsuusmuistoja." Josefina aivastaa puheidensa päätteeksi eikä näe Rasmuksen vaihtelevan painoa puolelta toiselle Carrin satulassa niin, että ori steppaa pari askelta suuntaan ja sitten toiseen.

"Miksi sä oikein pyysit sitä Romya meidän mukaan?" poikaystävä vaihtaa puheenaihetta hevosten keinuessa varjoisasta notkelmasta aurinkoiselle aukealle.

Josefina katselee apilankukkien täplittämää niittyä oikealla puolellaan ja sitten vasemmalla avautuvaa laajaa, hyvin hoidettua peltoa. Hän miettii hetken ja rapsuttelee Pikin harjantyveä. Hevosen paljas selkä hänen allaan tuntuu edelleen epämiellyttävältä, ja ohikiitävän hetken ajan Josefina ajattelee, että tuskinpa sekään tekisi heidän seksielämälleen hyvää, jos kantapäiden hankaumat saisivat seuraa. Voi taivas. Voi kunpa niin ei kävisi.

"Mä luulen, että se on aika yksinäinen", hän veikkaa.
"Ei se kyllä kamalasti yritäkään tulla meidän mukaan", Rasmus tuumaa.
"Yrittäisitkö sä, jos olisit noin nuori ja aikuisten keskellä?" Josefina kysyy. "En mä ainakaan uskaltaisi. Musta olisi kuitenkin kiva, että sillä olisi suurin piirtein mukavaa eikä sen tarvitsisi tuntea oloaan tosi ulkopuoliseksi."
"Sä se kyllä suhtaudut kaikkiin tosi kauniisti", Rasmus toteaa, ja hänen äänessään on hiljaista arvostusta; onhan Josefinan empaattisuus yksi niistä piirteistä, jotka naisessa alunperinkin häntä viehättivät, ja ehkä hieman hämmensivätkin. "Ymmärrät kaikkia."
"Äh, en kai sentään ihan kaikkia, mutta kyllä mä yritän", Josefina kiemurtelee ja ajattelee, että jos hän kykenisi ymmärtämään kaikkia, hänen välinsä hänen omiin vanhempiinsa eivät olisi niin kovin kummalliset. "Ja Romy… musta tuntuu, että se on kuitenkin tosi kiintynyt sen poneihin —"
"Sehän hädin tuskin hoitaa niitä —"
"— niin mutta se pelkää, että se menettää Duckin, ja ehkä Pollynkin, eikä saa enää ratsastaa. Mä juttelin sen kanssa vähän pari päivää sitten, ja se paljasti, ettei sen isä oikein ole innoissaan siitä kun sillä on kaksi ponia ja se laiminlyö kouluaan. Vaikka kuulemma Romy tekee parhaansa. Se ei vain ole kovin hyvä koulussa, vaikka se paiskiikin kovasti töitä", Josefina puolustelee itselleen vierasta tyttöä ja Rasmusta hymyilyttää.
"Sä suhtaudut kaikkiin niin kauniisti", mies toistaa.
"En mä tahdo rumastikaan suhtautua", hänen tyttöystävänsä mutisee posket lievästi punehtuneena.

Sateen jälkeen kaikkialla on hivenen raikkaampaa, jos nyt ei aivan viileää sanan varsinaisessa merkityksessä, ja hevoset liikkuvat halukkaasti. Josefina, joka varjelee takapuoltaan hankaumilta, kieltäytyy kuitenkin Rasmuksen ehdottamista ravi- ja laukkapätkistä ja silittää pahoittelevasti Pikin kaulaa, vaikkei tamma ymmärräkään, että juuri sen oma ratsastaja evää siltä mukavan maastolaukan. Taivas on jälleen pilvetön. On vain ajan kysymys, milloin kuumuus ja ilman painostavuus palaavat entiselleen.

Rasmus: Myrskyn silmässä

Kisaturnee lähestyi, eikä kokeneita kisahevosia – Silveriä, Pupua, Ykköstä, Lätsää – hyppyytetty enää juurikaan. Niiden osalta treeni oli tehty jo paljon aiemmin, joten lähinnä me pidettiin ne kevyillä sileän treeneillä ja maastoilulla vetreinä ja tyytyväisinä, valmiina matkaa varten. Josefinalla oli edelleen kädet täynnä töitä kolmivuotiaiden kanssa, ja mä olin saanut hypätä jonkun kerran Philillä ja tehnyt Grimin kanssa viimeistelytreenejä. Kaja ei ollut järjestelyyn tietenkään täysin tyytyväinen, mutta se oli siksi aikaa siirtynyt nuorten orien parista ratsastamaan lähinnä GP-tason Karinaa ja Giniä, ja laatuhevosilla viilettäminen vaikutti saavan sen paremmalle tuulelle.

Carri ja mä oltiin päästy liki kohtuulliseen yhteisymmärrykseen pomon avustuksella. Se oli ratsastanut oria muutaman kerran itse ja pitänyt sitten mulle pari valmennusta, joihin oli sisältynyt kohtuullisen kovasanaista palautetta ja mun osalta myös muutama lähinnä itselleni suunnattu kirosana, mutta sen jälkeen hevonen oli taas hypännyt paremmin. Vaikka mä olin miettinyt jättäväni Carrin Graubachiin, pomo oli käskenyt ilmoittamaan sen 140-luokkiin, kerta hevonen sillä tasolla oli, ja ratsastamaan itse omalla tasollani. Vaikka musta välillä tuntui, että se taso oli 80 sentin Pollux-luokka, mä tein työtä käskettyä.

Saksassa oli ollut kesäkuun puolivälin jälkeen pelkkää hellettä aamusta iltaan ja joskus öisinkin. Vissya ja aurinkorasvaa meni litratolkulla, samoin kuin hevosten elektrolyyttijauheita, suolaa ja hyttysmyrkkyä. Jossain määrin helteeseen tottui ja hiestä litimärkänä olemisesta tuli mulle luonnollinen olotila, mutta paikoin keli oli näännyttävä. Aina välillä säätiedote lupaili sadetta, mutta sitä ei koskaan tullut, ja taivas hehkui helteisen vaaleansinisenä päivästä toiseen.

Kunnes keskiviikkona alkoi tapahtua: mä olin juuri tekemässä viimeistä estetreeniä Carrin kanssa ennen kisoja, kun horisonttiin alkoi kasaantua pilviä. Aluksi ne olivat vaaleanharmaita ja osin kellertäviä, mutta kun mä olin viimeisen linjan ja loppuravien jälkeen siirtänyt Carrin käyntiin ja antanut sille pitkän ohjan, pilvet olivat muuttuneet mustiksi. Jyrinä kuului aluksi kaukaa, mutta jo muutamassa minuutissa pilvet olivat suoraan Graubachin päällä uhkaavina, viimeisenä tyynenä hetkenä ennen myrskyä.

Tuuli nosti kentän hiekan ilmaan pyörteiksi ja lennätti sitä suuhun ja silmiin. Carrin loppukäynnit jäivät kesken, kun mä hyppäsin alas sen selästä ja lähdin juoksuttamaan sitä kohti tallia juuri, kun ensimmäiset pisarat kopsahtelivat mun kypärään. Josefina tuli mua vastaan tallikäytävällä Joe perässään ja heitti mulle riimun.

”Hevoset pitää hakea äkkiä sisään”, se sanoi. ”Nyt se myrsky sitten tulee.”

Mä jätin Carrin varusteet päällä karsinaan odottamaan ja ampaisin Josefinan ja Joen perässä pihalle. Kymmenissä sekunneissa muutama pisara oli muuttunut maailmanlopun kaatosateeksi, joka kasteli meidät läpikotaisin siinä ajassa, mikä meillä kesti spurtata tarhoille. Jester ja Fling laukkasivat hännät soihtuina tarhojaan ympäri ja Kidkin, joka oli elämässään ehtinyt nähdä jo kaikki säät ja paljon enemmänkin, pyöri omansa edustalla korvat luimussa ja puhisi levottomana, kun mä menin ottamaan sitä kiinni.

Kid ampaisi heti portilta kohti tallia niin, että mä olin menettää tasapainoni. Riimunnaru valui mun käsien välistä ja poltti kämmenpohjia samalla, kun elämä vilahteli mun silmien edessä. Musta tuskin jäisi jäljelle mitään, jos mä päästäisin mittaamattoman arvokkaan hevosen karkuun – oikeastaan silloin olisi sama kuolla itse vaikka salamaniskuun. Viime hetkellä mä onnistuin nykäisemään vastaan ja sain Kidin käännähtämään takaisin mua kohden. Ori levitteli sieraimiaan ja nosti päänsä korkeuksiin, mutta mä kaikkien mahdollisten ohjeiden vastaisesti kiersin riimunnarun käteni ympärille – murtunut ranne tai käsi olisi pieni murhe vaihtoehtoisen katastrofin rinnalla – ja puristin sitä sormet valkoisina. Kid tanssahteli mun rinnalla kilometreiltä tuntuvan matkan tallia kohden sadepisaroiden muuttuessa rakeiksi ja sitten takaisin vedeksi, ja kun me lopulta oltiin saatu kaikki kolme hevosta karsinoihinsa turvaan, mä huomasin mun käsien tahtomattanikin tärisevän vähän.

Kun mä oltiin tarkistettua hevosten kunto ja mä olin hoitanut Carrin pois, me seisottiin Josefinan kanssa tallin ovilla katsomassa luonnon ihmeellistä ja voimakasta näytelmää kylki kyljessä. Salamat halkoivat teräksenharmaata taivasta niin laajalti, että hetkeksi koko maailma muuttui siniseksi. Kului sekunti tai kaksi, ja sitten jyrisi. Tuuli taittoi puut kymmenien asteiden kulmaan, ja taivaalta ryöppyävä rankkasade hakkasi kuivunutta maata aaltoina. Hiekalla ei ollut mitään mahdollisuuksia imeä sitä sisäänsä riittävän nopeasti: piha muuttui yhdeksi jättimäiseksi lammikoksi, jonka pintaa pisarat rummuttivat.

”Are you afraid?” Joen ääni kuului meidän takaa, ja samassa se kaappasi meidät molemmat kainaloonsa. ”Don’t be afraid! I’ll protect you.”

”We’re not afraid”, mä pyristelin irti hikisestä halauksesta.

”Should we then dance in the rain?” Joe ehdotti seuraavaksi ja tarttui Josefinaa kädestä. Hetkessä se hullu oli vetänyt Josefinan mukaansa rankkasateeseen ja pyöritti sitä villisti ympäri. Yhdellä kierroksella se tarrasi mua paidanhelmasta ja nykäisi, ja vaikka mä olin välissä ehtinyt hitusen kuivahtaa, mä olin sekunneissa jälleen läpimärkä.  

Useamman viikon hellejakson lämmittämällä iholla kylmä sade tuntui kieltämättä ihan hyvältä, mutta silti mä toivoin, ettei me jouduttaisi myrskyn silmään enää toista kertaa.

 

Rasmus: Kalat vedessä ja maalla

Ensimmäiset kaksi viikkoa Saksassa menivät kuin siivillä. Jotenkin musta tuntui, että erityisesti tällä kertaa mä solahdin tallin arkeen kuin kala veteen. Siitä huolimatta, että suuri osa tammoista oli varsalomalla, hevoset olivat pitkälti tuttuja ja erityisesti Ykkösen kanssa mä olin heti löytänyt yhteisen sävelen. Jos ei laskettu pomon hiuksianostattavaa sisarentytärtä, jota mä en mielellään ajatellut ollenkaan, talliporukka ei ollut liiemmin vaihtunut, ja jopa meidän kesäasunnon kaapeista löytyi mun sukkia ja yhdet kisahousut, joita olinkin etsinyt kerran talvella. Kaikki oli ennallaan ja sitten kuitenkin sopivasti muuttunut, mennyt eteenpäin niin kuin elämän kai piti mennä.

Josefinakin tuntui viihtyvän hyvin ja oli selvästi löytänyt paikkansa nuorten hevosten satulasta. Cash ja Phil olivat oppineet taas paljon uutta sitten viime näkemän, ja Josefinan työ Fionan ja Divan kanssa oli alkanut lupaavasti. Niiden kanssa ei ollut mikään kiire ja Josefina oli saanut tehdä pohjatyöt haluamassaan tahdissa perusteellisesti, mikä näkyi rentoutena hevosissa ja toisaalta myös läheltä piti -tilanteiden vähyytenä. Siitä mä olin erityisen kiitollinen, sillä mä en saattanut vieläkään uskoa, että Josefinan kylkiluut olivat lopullisesti parantuneet eivätkä saattaisi katketa kolmeen osaan hetkenä minä hyvänsä. Pomo vaikutti tyytyväiseltä Josefinan kädenjälkeen ja oli kehunut Pikiäkin, mikä oli selvästi kohottanut Josefinan itseluottamusta ja kisaintoa.

Sille ehkä olikin tarvetta, sillä Antwerpenin kisoihin oli enää vajaa kaksi viikko aikaa, ja sieltä me taas jatkettaisiin suoraan Pariisiin. Pomo oli päättänyt laittaa Josefinalle kisattavaksi vain Pisanjin, joka oli muuttunut jos mahdollista entistäkin vitivalkoisemmaksi ja vauhdikkaammaksi. Joachim hyppäisi Silverillä, Pupulla ja Lätsällä, ja Merit oli luojan kiitos saanut Oberonin vaivoikseen ja toisi sen suoraan Pariisiin yhdessä Nottin ja Flingin kanssa. Mä taas ottaisin ratsuikseni Ykkösen ja Grimin, mikä oli saanut Kajan luomaan muhun jo nyt kitkeriä katseita. Viimeisenä hevosena rekkaan me mahdutettaisiin Carri, jos mä vain pääsisin orin kanssa samalle sivulle ennen lähtöä.

Vaikka pomo ei ollut vielä sanonut mulle asiaa suoraan, mä tiesin, ettei se ollut kovin tyytyväinen Carrin edistymiseen vuoden aikana ja todennäköisesti kuvitteli mun laiskotelleen koko talven. Oli totta, ettei ori ollut nostanut tasoaan kummoisesti edelliskaudesta, mutta mä olin pitkään ajattelut sen johtuvan ikävaiheesta ja siitä, että suurin kiihdytys 140-tasolle oli jo tehty. Jokainen viisi senttiä lisää estekorkeutta vaatisi paljon treeniä ja kisakokemusta, jota me ei oltu oikein talven aikana halleissa saatu, ja siltikin saattoi olla, että orin maksimikapasiteetti saavutettaisiin jossain vaiheessa ennen GP-tasoa. Mutta oli totta, että joku oli mättänyt Carrin kanssa viime aikoina. Mä en nähnyt orin kanssa paikkoja enkä osannut ratsastaa sitä esteille niin, että olisin tehnyt hyppäämisen sille helpoksi. Mun ja sen meno oli jotenkin kulmikasta ja töksähtelevää, niin kuin kalan kuivalla maalla, eikä me tehty yhteistyötä vaan lähinnä kiristettiin toistemme hermoja.

Pomo oli ehtinyt katsomaan mun ja Carrin perään jo pariin otteeseen, mutta suuria läpimurtoja ei ollut tullut. Eikä tullut maanantainakaan, vaikka hevonen hyppäsi kohtuullisen virheettömästi ja mäkin ratsastin kai kohtuullisen hyvin, päätellen siitä, ettei pomo viitsinyt alkaa ripittää mua valmennuksen lopuksi vaan rypisti kulmiaan ja ehdotti, että kokeilisi Carria itse seuraavana päivänä.

”Miltä tuntui?” Josefina kurkisti Carrin karsinaan, kun mä olin kiinnittämässä kylmäyssuojia sen jalkoihin.

Mä huokaisin. ”Ehkä vähän parempi. En mä tiedä, mikä on vialla, mutta ei Carri hyväkään ole. Aika turhauttavaa. Pomo hyppää sen itse huomenna.”

”Höh”, Josefinakin kurtisti kulmiaan. ”Ehkäpä se keksii mitä tehdä. Joe kyseli vielä maastoseuraa, kiinnostaako?”

Hetken verran olin jo vastaamassa, etten jaksaisi, mutta ehkä kunnon kiitolaukka Graubachin hiekkasuoralla saisi ajatukset pois hankaluuksista Carrin kanssa. ”Mennään vaan”, mä myönnyin.

”Kiva! Jester vai Gin? Joe ottaa kuulemma Zilverin.”

”Jester”, mä valitsin kahdesta tuulennopeasta orista vielä nopeamman. Vaikka Jester oli hypätessä ärsyttävänkin halukas lisäämään vauhtia jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa käänteessä, maastoratsuna se oli ehkä tallin parhaita. Sen kyydissä tuskin ehtisi ajatella muuta.

Ja kun me sitten puolta tuntia myöhemmin kiidettiin laukkasuoraa kaukana tallin hollantilaisorien edellä, kaikki maailman murheet jäivät roikkumaan taaksemme Jesterin kavioiden nostattaman pölypilven kanssa. Jos jossain Carrin ihmeelliset ongelmat selviäisivät, niin Riesenbeckissä, ja jos joku osaisi auttaa ratkomaan niitä, olisi se tietenkin itse Dierk Mayer.

Romy

Romy jättää itsestään pieniä jälkiä sinne tänne. Josefina, jota hapsottavat epäjärjestelmällisyyden alut muutoin säntillisen siistissä tallissa ahdistavat, huomaa noukkivansa seitsemättä kertaa kuluneiden neljän päivän sisällä jotakin Romylle kuuluvaa paikasta, johon se ei kuulu. Sivusilmällä hän on huomannut tunnollisen Linuksenkin tekevän samaa, ja Kaja on jo aamulla tulistunut uuden tulokkaan levälleen jättämiin varusteisiin niin, että on antanut hänen kuulla napakasti kunniansa. Sitten Kaja vasta olikin vähällä menettää todella malttinsa, kun puhuttelun kohde ei osoittanut minkäänlaista katumusta, ja ilman Edin sovittelevaa väliintuloa tallin käytävällä olisi takuuvarmasti käyty oikea ilmiriita.

Pikin suitsien solki solahtaa sulavasti kiinni, ja Josefina silittää tammaa ennen kuin vetää hanskat käsiinsä ja taluttaa ratsunsa ulos puolipilviseen kesäkuuhun. Ohimennen hän miettii, kuinka äkkiä kaikkien heidän elämänsä ovatkaan asettuneet uomiinsa: Piki käyttäytyy kuin olisi kotonaan täällä, tiimityöskentely ihmisten välillä on alkanut rullata niin kuin mitään taukoa ei tällä kokoonpanolla olisi ollutkaan ja Josefinassa itsessään vallitsee rauha, jollaista hän ei Kallassa kokenut enää aikoihin. Rauha on hieman lepattava ja levoton, mutta se on kuitenkin olemassa nyt kun opiskelustressi on irroittanut hänestä otteensa ja perhehuolet jääneet satojen kilometrien päähän.

On vaikea olla mielissään siitä, että nyt kaikkea sitä rauhaa, tasapainoa ja kotoisuutta on saapunut horjuttamaan Romy upeine poneineen. Josefinan ja Pikin saapuessa kentälle tyttö kiidättää kuvankaunista voikkoaan kohti suhteutettua linjaa, ja pomon leuat puristuvat hetkeksi yhteen. Josefina arvaa, että linjan ratsastamisesta on keskusteltu vain hetkeä aiemmin, kenties jo kolmatta tai kuudettatoista kertaa, eikä itsevarma tyttö ole ottanut konkarin ohjeista onkeensa. Dierk Mayer on ehkä iän ja elämänkokemuksen tasaannuttama, mutta kärsivällinen mies hän ei ole. Pikin satulavyötä kiristäessään Josefina laskeskelee sekunteja ja odottaa äkäistä palautepurkausta.

Sitä ei tule. Hämmentävän tyynenä, vain paikoitellen jähmeä elekieli hermojen kiristymisen paljastaen, pomo käskee Romya hidastamaan ja lähestymään tehtävää uudelleen ilman hurjaa ponin patistelua.

"Anna sen tehdä oma työnsä", Dierk sanoo saksaksi, eikä sivusta seuraava Josefina tietenkään ymmärrä ohjeistusta, mutta jokin siinä puheenvuorossa menee perille: Romy ratsastaa nyt maltillisemmin, prässäämättä poniaan.

Poni on hurjan hieno. Se on kaunis, kuuliainen ja laadukas. Se hyppää helposti ja laukkaa voimakkaasti. Omaa nätisti mutta ponioria vaatimattomammin liikkuvaa puoliveristään verryttelevä Josefina aprikoi, mahtaako Romy ymmärtää, kuinka etuoikeutetussa asemassa onkaan huippuponeineen, merkkivarusteineen ja valmentautumismahdollisuuksineen. Ainakaan teini ei anna eleelläkään viitteitä ymmärryksestä. Josefina itse on kipuillut etuoikeuksiensa kanssa siitä lähtien, kun koululaisena oppi ymmärtämään, että valtaosalle hänen luokkalaisistaan yhdenkin hevosen omistaminen olisi ollut ylellisyyttä, puhumattakaan kokonaisen tallillisen. On kulunut aikoja, kun tallilla käymisen ja hevosten kanssa olemisen iloon on sekoittunut vaikeasti pureksittavaa syyllisyyttä ja epävarmuutta siitä, miksi toiset saavat verenperintönä sen mistä joku muu haaveilee ja minkä eteen jotkut paiskivat töitä koko ikänsä.

"I am sorry, Josefine", Dierk sanoo hänelle viittilöityään häntä ratsastamaan luokseen. "We'll start in five minutes."
"It's okay", Josefina rauhoittelee miestä, joka ei koskaan tarvitse rauhoittelua ainakaan häneltä.
"Rosemarie was late from her own training", epätäsmällisyyttä inhoava pomo nytkäyttää paheksuvasti päätään poniratsukon suuntaan, ja Josefina miettii, onko Dierk antanut sisarensa pojantyttären kuulla kunniansa myöhästymisestä niin kuin taatusti olisi toiminut Joachimin tai Rasmuksen myöhästellessä (Josefina itse ei ole koskaan myöhässä mistään).
"Oh… well, that happens to the best of us, I guess", Josefina sanoo epävarmana (huolimatta siitä, ettei, kuten sanottua, ole itse koskaan myöhässä mistään).
“Hmph”, vastaa pomo, jonka on ehkä vaikea sulattaa sitä, että hänen ikioma sukulaisensa on hänen aikaansa kunnioittamaton myöhästelijä ja tallin siisteysstandardien kanssa riitelevä homssu.

Josefina jatkaa Pikin ratsastamista rennoksi, sopivan meneväiseksi ja kylliksi malttavaiseksi, jotta se ehtii kuunnella hänen apujaankin. Siinäpä ikuinen tasapainottelu! Jos pikimusta tamma saisi päättää, se luiskahtaisi aina ja ikuisesti kiireisemmäksi kuin Josefina haluaa. Se on kuitenkin herkkä ja kuuliainen hevonen kaiken hätäisyytensä alla, ja Josefinan on siksi toisinaan vaikea olla tekemättä liikaa. Joskus kaiken posottamisen keskellä tuntuu, että Piki tarvitsisi norsujarrua, ja silloinkin se havaitsee todennäköisesti pikkurillin liikahduksenkin. Vapauden ja ohjailemisen tasapaino — siinäpä haaste niin ratsastajalle kuin lastaan kasvattavalle, Josefina ajattelee Romya vilkaisten. Varmasti hänenkin vanhempansa ovat tehneet parhaansa.

Kun Dierk lopulta antaa huomionsa Josefinalle ja Pikille, se on totuttuun tapaan jakamaton. Teinin kanssa kiristyneet hermot eivät enää vaikuta kireiltä. Pomo antaa suoraa palautetta, kun sille on tarvetta, muttei siirrä Romyn kurittomuuden aiheuttamaa turhautumistaan Josefinan niskaan.

Josefina ihailee pomoa. Ihailu tiivistyy haluun tehdä parastaan Dierk Mayerin nähden. Kuinka suurelta etuoikeudelta tuntuukaan saada ratsastaa niin kokeneen ja kunnioitettavan hevosmiehen valmennuksessa — ja niinkin hienolla hevosella kuin Piki! Jos tamma häviääkin liikkeiden näyttävyydessä Romyn ponille, se on silti kaikilla mittapuilla Josefinan mielestä yksi täydellisimmistä hevosista, joilla hän on ratsastanut. Omatunto soimaa hieman, kun hän asettaa Pikin jopa ikioman Granninsa edelle, mutta ei kai sitä voi kiistää, että ratsastettavuudeltaan Pikin ja Pisanjin kaltaiset ripeät, notkeat herkkikset ovat huomattavasti paremmin hänen käteensä sopivia kuin jähmeä, hitaasti käynnistyvä ja vielä hitaammin taas uudestaan sammuteltava Granni. Oivallus ei tarkoita, etteikö kallalaisen pikkutallin laitumella varsansa kanssa kesää viettävä ikioma hevonen silti olisi Josefinalle mittaamaton tärkeä. Granni on opettanut paljon, ja tietysti hän on kiintynyt siihen, vaikka maailmassa on sitä helpompiakin hevosia.

Pikin monipuolisen puomijumpan jäljiltä Josefina tuntee olonsa nestehukkaiseksi ja aivonsa tyhjiin rutistetuiksi. Tuntuu hyvältä istahtaa hetkeksi alas juomaan yhdellä pitkällä kulauksella suurin piirtein puoli pullollista vettä. Pikikin saa ansaitsemansa mash-veden ja viilentävän suihkun, jollaisen tarpeessa Josefina olisi itsekin. Ensin on kuitenkin vietävä varusteet paikalleen.

Satulahuoneessa Romyn Duck-ponin varusteet on jätetty paikalleen, muttei siivosti. Josefina yrittää ohittaa asian olankohautuksella ja jättää jäljet tytön itsensä siivottaviksi, muttei lopulta kykene siihen. Hän irroittaa hikisen huovan satulasta ja nostaa sen satulan päälle. Jalustimista hän harjaa kengänpohjien tartuttaman hiekan pois. Huolimattomasti pestyt kuolaimet tarvitsevat nekin siistimistä. Vasta kun säntillinen järjestys on palannut satulahuoneeseen, Josefina sammuttaa valot ja sulkee oven perässään.

Joachim ja Rasmus, jotka ovat käyneet laukkuuttamassa Ykköstä ja Carria, saapuvat ratsuineen tallin pihaan juuri kun Josefina on lähdössä kotiin.

“Oi!” Joachim huikkaa riemukkaasti jo kaukaa. “Are you ready?”
“Yeah”, Josefina nyökkää ja hymyilee kimojen orien ratsastajille. “I’m ready when you are.”

Ostoksille lähteminen hikisenä suoraan ratsailla vietetyn päivän päätteeksi ei varmasti tulisi kuuloonkaan, ellei suunta olisi hevostarvikeliikkeeseen. Joe on luvannut hakea Dierkin tilaamat rehusäkit, kun taas Josefina tahtoo löytää uudet saappaat ja kypärän. Rasmus ei aio ostaa mitään, mutta löytää todennäköisesti vähintäänkin uudet hanskat — sillä kukapa poistuisi hevostarvikeliikkeestä tyhjin käsin! Kolmikko hoitaa yksissä tuumin Carrin ja Ykkösen valmiiksi, hyppää sitten Joen maantiepölyiseen autoon ja hurauttaa pihasta.

Matkalla pihatieltä maantielle he ohittavat nurmiläntin, jolle on levitetty yksi kappale vilttejä, muutama tyyny ja yksi teinityttö.

"Jeez”, Joe tokaisee, “that girl is lazy, let me tell you! I find it hard to believe she’s related to Mr Bossman himself.”

Josefina, joka on nähnyt Romyn ratsastavan useita kertoja ja tekevän niin menestyksenpalo silmissään, havaitsee olevansa eri mieltä Joen kanssa, muttei lausu ajatuksiaan ääneen.

25

"Oho, vau", Josefina naurahtaa astuessaan tallin toimistoon, ja käännähtää hymyilemään leveästi Rasmukselle. "Musta tuntuu, ettei me saadakaan puhuttelua."
"Älä?" Rasmus sanoo, ja hymy on jo tarttunut.

Pomo on edellisiltapäivänä kehottanut vakavailmeisenä tulemaan aamulla toimistoon. Rasmus on hänen poistuessaan todennut Josefinalle: "Kivaa, kesän ensimmäinen puhuttelu." Josefina on vain naurahtanut eikä ole sanonut mitään omista aavistuksistaan.

"Juu ei", Josefina hymähtää ja astahtaa peremmälle päästäen poikaystävänsäkin toimistoon, missä Joe puhaltaa veretseisauttavasti paperipilliin ja heittää Rasmusta juhlahatulla. Loput, kuten pomo ja Merit, toivottavat hyvää syntymäpäivää hieman hillitymmin.
"Birthday boy! Another year older, yet just as wise as you were yesterday", Joachim naljailee, ja pysähtyy pohtimaan: "In fact, I'm not sure I've seen any development in the past seven years."
"Says the man, who doesn't even age, let alone gain wisdom", Kaja virkkaa viitaten siihen, kuinka Joachim on yhä omien sanojensa mukaan 28-vuotias (kuten taisi olla jo Rasmuksen tullessa Saksaan ensimmäistä kertaa vuosia ja taas vuosia sitten).
"Oh, cool, thanks everyone!" häkeltynyt Rasmus kiittelee. "Even Joe."
"What do you mean 'even'? I was the mastermind behind all this", Joachim väittää, ja pomo yskäisee pienesti, mikä saa Joen kohauttamaan olkiaan. "Well, it might've been Josie who reminded us about the special day and Dierk maybe bought the cake, but I brought the whistle and hat. Put it on. You'll have to wear your birthday hat all day long. If you don't, none of your wishes come true, that's the rule."
"I'm quite sure I'll have to wear a helmet when I ride", Rasmus huomauttaa, ja saa Joachimin myöntymään siihen, ettei paperihattua tarvitse pitää ratsailla.

Kakkutarjoilu toimistossa on kelpo tapa aloittaa päivä.
"We could start having weekly cake day", Joe haaveilee. "Rasmus, could you turn 25 every week?"
"Or maybe you could finally turn 50 after being 28 for the last two decades or so", Rasmus ehdottaa viattomasti ja kirvoittaa syvältä kumpuavan naurunhörähdyksen itsestään Dierk Mayerista.

Joachim on vähällä pökertyä pöyristykseensä. Hetkeen saksalais-englantilainen suupaltti mieheksi ei saa sanaa suustaan, mikä on ennenkuulumatonta ja hulvatonta. Josefina kikattaa suutaan tuloksettomasti aukovalle kesäkollegalleen ja viimeistään silloin alkavat Rasmuksenkin suupielet nykiä.

"Fifty! How dare you", sydänjuuriaan myöten järkyttynyt Joe suhahtaa ja ryhdistäytyy sitten väittämään ylevästi: "Besides, that's impossible. I don't age, remember?"
“Oh. Right”, Rasmus sanoo kuivasti.

Vaikka ajan kulku ei tietysti Joachimia kosketakaan, kello kuitenkin tikittelee menojaan, eivätkä kakkukahvittelut kestä ikuisesti. Edessä on kokonaisen päivän edestä työtä. Hevosia piisaa kaikille ratsastettavaksi ja hoidettavaksi. Josefina on erityisen innoissaan omasta päiväohjelmastaan, sillä hänellä on alkaimaisillaan Joen sanoja lainatakseen "baby day". Josefina työskentelee tallin nuorimmaisten kanssa: aloittaa Divasta ja Fionasta, hyppää sitten hieman hitaasti käynnistyvällä Cashilla ja saa sen jälkeen nautiskella sileäntyöskentelystä kokeneen Silverin kanssa eskarilaisten välissä. Vaan kokeneen konkariratsun jälkeen on vuorossa taas yksi nelivuotias.

Cashin täysiverinen ikätoveri Phil on hontelo, kimo ja hellyyttävän kiltti. Josefina on ratsastanut sillä jo useamman kerran tulonsa jälkeen, ja tahtoo kovasti pitää miellyttämisenhaluisesta, herkästä hevosesta. On vain hivenen ongelmallista, että Phil on niin varovainen, että se kaipaisi ratsastajaltaan enemmän itseluottamusta kuin Josefina osaa edes kuvitella itsellään voivan olla. Hän on ratsastanut pikkiriikkisestä asti ja kohdannut monenlaisia hevosia, mutta Phil saa Josefinan jännittämään tavalla, jota hän ei muista muiden hevosten kanssa kokeneensa. Pomon kaiken näkevä ja takuulla arvioiva katse ei helpota. Josefinan ja Philin esteharjoitukset menevät pahan kerran mönkään.

Tuntuu lohdulliselta päästä tutun ja mukavan Pikin selkään sen fiaskon jälkeen. Musta tamma on ainakin menossa! Jo kahden ensimmäisen innokkaan hypyn jälkeen Josefina havaitsee hengittävänsä vapaammin. Alkuverryttelyn jälkeen hän on valmis lähtemään vaikka heti kilparadalle vauhdikkaan ja ennen kaikkea itsevarmalta tuntuvan ratsunsa kanssa. Pikilläkin on ollut epävarmuuden hetkensä, Josefina muistaa hyvin, mutta toisin kuin Phil, se ei käperry hermostuessaan huolisykkyräksi. Josefinasta on helpompaa ratsastaa hevosta, joka reagoi epävarmuuteen lisäämällä vauhtia, kuin täysiverioria, jonka reaktio on sama kuin hänellä itsellään: lamaantuminen.

Josefina ratsastaa kolmoissarjalle kieli keskellä suuta. Pomo häilyy näkökentän laitamilla. Josefina havaitsee miehen seisovan kädet puuskassa ja pää kallellaan, ja on parempi olla katsomatta pomon ilmettä sen tarkemmin. Edelliskierroksella Piki kiihdytti omia aikojaan, jäi kauas sarjan A-osasta, venyi sen yli ja yritti virkaintoisena kivuta B-osankin yli. Siihen ei hyppy enää riittänyt. Puomien kolina ja pikemminkin puolitoista kuin kaksi laukka-askelta saatteli ratsukon C-osalle, joka sekin putosi, sillä niin läheltä ei enää loikattukaan yli sen kokoisesta esteestä.

“Completely out of control”, puuskaisi pomo siihen, ja nyt Josefina tekee kaikkensa, jotta sama ei toistu.

Pieni pidäte saa Pikin kuulostelemaan taakse. Se ottaa avun vastaan Josefinan suureksi helpotukseksi, eikä kiihdytä kuten edelliskerralla. Tasaisemmasta laukasta hypytkin onnistuvat paremmin. Ratsukko löytää oikeat paikat eikä kolmoissarja tunnukaan yhtään hankalalta. Pikin kanssa ongelmien ratkaiseminen on helppoa, vaikka tietystikään edes sen kanssa kehittyminen ja ratsastaminen ei ollut niin helppoa ja suoraviivaista, että kertaalleen korjattu ongelma olisi johtanut pysyvään onnistumisten auvoon.

“We’ll work on her balance and strength”, Dierk Mayer ilmoittaa määrätietoisesti, kun Josefina antaa Pikin venyttää itseään ravissa pidemmälle ohjalle. Nuori ratsastaja kuuntelee tarkkaavaisesti, kun pomo arvioi Pikiä.

“Taisi mennä hyvin”, Carria harjaava Rasmus veikkaa nähdessään Pikiä talliin taluttavan tyttöystävänsä ilmeen.
“Meni! Piki ei ole pomon mielestä pilalla”, Josefina hymyilee auvoisasti.
“Ei tietenkään oo.”
“Kyllä mä tavallaan sen tiesin, Pikihän on hieno hevonen, mutta tuntui hyvältä kuulla, etten mä ole pilannut sitä pomonkaan mielestä”, Josefina selventää, ja kysyy sitten hymyileväisenä: “Miten sun syntymäpäivä on oikein mennyt? On ollut niin kiire hevosten kanssa, että mä olen hädin tuskin nähnyt sua kakkukahvien jälkeen.”
“Hyvin! Hevosrikkaasti. Se uusi Karma-tamma oli melkoinen persoona”, Rasmus kuvailee pomon myyntivälitykseen ottamaa täysiveritammaa. “Meinasi tarjoutua uusi syy tarjoilla tallissa kakkua. Joe olisi ilahtunut.”
“Ai meinasit pudota vai?” Josefina kysyy, eikä huolestu, koska Rasmus näyttää olevan yhtenä kappaleena eikä tosiasiassa suistunut satulasta lainkaan.
“Joo. Se pyörähti salakavalasti ympäri, kun olin kiristämässä sen satulavyötä.”
“Onneksi pysyit kyydissä”, sanoo Josefina, jonka olkapäätä vasten Piki yrittää rapsuttaa kutisevaa silmäkulmaansa. “Äläpä töni, Piki. Mä puran tän vain, ja sitten mä olen valmis. Onko sulla vielä ratsastettavaa tänään?”
“Ei”, Rasmus vastaa huolettomasti ja haukottelee. “Päivä pulkassa. Mitäs sitten tehdään?”

Josefina laskee Pikin varusteet telineeseen karsinan eteen ja vilkaisee poikaystäväänsä. Haukottelustaan huolimatta Rasmus näyttää vielä virkeältä. Sopeutuminen Dierkin edellyttämään työtahtiin ja ratsastuksen tehokkuuteen ottaa joka kesä aikansa heiltä molemmilta, Rasmukseltakin, joka ei jännitä pomoa samalla tavalla kuin Josefina.

“Jos sä vielä jaksat, voitaisiin kyllä mennä ulos syömään. Mä haluaisin viedä sut johonkin, kun on tosiaan sun synttäritkin”, Josefina ehdottaa ja kastaa pesusientä vesiämpäriin pyyhkiäkseen Pikin pahimmat hikiläntit. “Vaikka mun pitää ehkä käydä suihkussa ennen kuin voidaan mennä minnekään. Mutta mä käyn ihan vaan nopeasti, en pese hiuksia.”
“Mäkin voisin kyllä käydä suihkussa, mutta eihän kello ole vielä kamalasti. Mennään vaan treffeille”, Rasmus tuumaa.

Kun Piki on valmis, nuoret jättävät tallin taakseen.

“Muistatko, kun ekan kerran juhlittiin täällä sun synttäreitä ja se hullu hanhi kävi päälle?” Josefina muistelee yhtäkkiä ja tirskahtaa.
“Muistan, nyt kun sanoit”, Rasmus pärskähtää. “Kuinkas voisinkaan unohtaa. Yritetäänkö tänään olla kohtaamatta tappajalintuja?”
“Yritetään. Mutta kestäisitkö, jos kohdataan Joe ruoan jälkeen terassilla?” Josefina tiedustelee viekkaasti.
“Kuulostaa siltä, että tämä on jo sovittu juttu”, Rasmus arvaa harvinaisen tarkkavaistoisesti ollakseen Rasmus, ja naurahtaa sitten. “Kyllä mä tänään kestän, mutta Joen tuntien ilta voi mennä myöhään. Eli oikea kysymys on, kestänkö huomisen.”
“Kerran sä vain täytät kakskytviis”, hänen tyttöystävänsä muistuttaa hellästi ja ajattelee, että se kuulostaa jo hyvin aikuismaiselta lukemalta. Kyllä sitä sietääkin juhlia, ja niin tehdään.

Josefina: Nuoret neidit

61 kilometriä suuntaansa Joen kyydissä, kahdestaan Joen kanssa. Hitti vai huti? Traileri rullaa siivosti perässämme. Se on vielä tyhjä. Se, että paluumatkalla samaisessa trailerissa matkustaa kaksi hienoa nuorta tammaa, riittää lähestulkoon tekemään retkestä kirkkaan hitin, ja Joachimkin on välillä tosi hauska. Silloin kun se ei minusta ole hauska, se on jotakin seuraavista: liian tuttavallinen, liian rivo ja roisi tai vitsailee asioilla, jotka oikeastaan ovat mulle aika kipeitä. Herkkä, pidättyväinen ja siveämielinen kun olen, on Joen huulenheitto seurassani ikuista nuorallatanssia, eikä saksalais-englantilaista ratsumiestä ole koskaan pelottanut humahtaa turvaverkkoihin. Siksi horjahtelemme välillä hudin puolelle.

Tuntuu kuin Joe yrittäisi bondata kanssani. Olemme sentään tunteneet jo vuodesta 2019 (jo vuodesta…), ja oikeastaan on vähäsen outoa, miten sinnikkäästi ujostelen Joachimia vieläkin. Supliikki ja välitön mies on kuitenkin ennenkin saanut jopa minut hellittämään vähän ujouden ja pidättyväisyyden lukitsemia kielenkantojani, ja hitaasti juttu lähtee luistamaan välillämme nytkin. Joe kyselee ummet ja lammet opinnoistani, ja vaikka pelkään, että hän tekee niin kohteliaisuuttaan eikä kiinnostuksesta, huomaan puhuvani opiskelukavereistani ja omituisimmista professoreista. Grannista ja sen varsasta on helppo puhua. Parisuhdekiusoittelu puolestaan saa aina ja ikuisesti poskeni punehtumaan, mikä puolestaan huvittaa suuresti Joachimia.

“It’s good to have you two back here where you belong”, Joe hymähtää, napsauttaa vilkun vasemmalle ja kaartaa Debbie Fischerin tilalle vievälle tielle.

Debbien varsaparatiisi saa minut hyvälle tuulelle. Huristelemme Joen kanssa golfkärryllä vilkaisemaan laitumilla kasvavia tuttuja nuoria hevosia, joihin kuuluu pomon kasvattamien ja omistamien varsojen lisäksi myös Pikin viimekesäinen Ilve-varsa ja Laran samanikäinen Desi-tytär. Otan Desistä videon ja pari kuvaa, jotka lähetän Rasmukselle. Tiedän, että poikaystävääni harmittaa, ettei hän päässyt itse mukaan katsomaan varsoja. Varmasti tulemme hänen kanssaan takaisin tänne heti kuin voimme, arvelen.

“I really like Sera”, kehun Pisanjin edellisvuoden varsaa, joka on kaunis vaaleanrautias tamma. “She’s very well balanced and pretty.” “Maybe you should buy her”, Joe kannustaa ja virnistää. “Actually, that’s an excellent idea. That way I wouldn’t have to break my bones with the wicked offspring of two capricious creatures. You could do that in my stead. After all, I hear that’s your area of expertise — breaking bones, I mean.”
“She doesn’t look that wicked to me”, protestoin ja kerron myös toivovani, että olen oman osani rikkoutuvista luista jo saanut.

Varsoja tervehdittyämme siirrymme itse asiaan: on aika lastata vuosimallin 2018 nuoret hevosneidit traileriin ja kuljettaa ne kotiin. Hakemamme hevoset on otettu valmiiksi talliin. Ei ole epäilystäkään, kuka on kauniin kimon Divan emä. Kolmevuotias tamma on kuin ilmetty Ruun kuva! Se vaikuttaa eloisalta ja säpäkältä, ja kun Joe taluttaa kuljetussuojilla kuorrutetun tamman pihalle ja kohti trailerin ramppia, odotan henkeä pidätellen, mitä Diva oikein keksii tehdä. Se kiemurteleekin hieman, ja hetken näyttää siltä, että se aikoo kieltäytyä astumasta rampille. Jokin, ehkä Joachimin kylmänviileä olemus tai äkillinen muistikuva siitä, että tätä on harjoiteltu ennenkin, saa kuitenkin tamman ottamaan pari kokeilevaa askelta eteenpäin etujalat yhä pidemmälle edeten, ja pian sen takajalatkin kohoavat rampille. Korkein askelin Diva marssii autoon.

On minun vuoroni seurata perässä Fionan kanssa. Tamma tuntuu kiltiltä ja herkältä, enkä usko sen laittavan hanttiin. Se seuraa minua kuin koira.
“Smart girls”, Joe kehuu tammoja, kun ne on lastattu, ja sulkee rampin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
“I look forward to working with them”, sanon hartaasti, ja Joe lupaa, että töitä saankin tehdä. Se ei minua haittaa. Nuorten hevosten sisäänratsastaminen on motivoivaa. Jo nyt päässäni pulppuavat ideat ja suunnitelmat Divan ja Fionan kanssa tehtävän työn varalle. Lyhyt kontakti niihin on saanut minut arvailemaan, kuinka ne mahtavat käyttäytyä uusien haasteiden edessä, mutta aika näyttää, millaisessa tahdissa voimme kummankin kanssa edetä. Kokonaisen kesän aikana uskon kyllä saavani aikaiseksi vaikka ja mitä.

Matkamme venähtää viime kilometreillä. Vain neljän kilometrin päässä kotoa vetoautosta puhkeaa rengas, mikä ei ole lainkaan miellyttävä skenaario silloin, kun peräkopissa matkustaa niinkin nuoria ja kokemattomia reissuhevosia. Joe vakuuttaa osaavansa vaihtaa renkaan autoonsa tuossa tuokiossa, ja minä totean nopeasti olevani hyödytön siinä hommassa ja keskityn kuulostelemaan Divaa ja Fionaa siltä varalta, että ne hermostuvat. Vaan mitäpä voisin asialle sittenkään tehdä? Hermostuneiden hevosten purkaminen autosta tienposkeen ei tosiaankaan parantaisi tilannetta. Ei auta kuin odotella.

Lopulta pääsemme vararenkaan avulla perille. Rasmus taluttaa Oberonia kentältä talliin päin ja vilkaisee meitä kulmat tuiman näköisinä. Joe vilkuttaa lennokkaasti ratin takaa, eikä Rasmus vilkuta takaisin, nyökkää vain. Huomaan Joachimin tuhahtavan.

Poikaystäväni on jo kadonnut talliin, eikä yllätyksekseni tule auttamaan meitä Divan ja Fionan purkamisessa. Emme me oikeastaan apua tarvitsekaan, mutta olisin kuvitellut Rasmuksen olevan utelias nuoria tammoja kohtaan. Näkee hän ne pian kuitenkin: kun talutamme uudet tulokkaat peräkanaa talliin, Rasmus ripustaa suitsia Oberonin karsinan ovessa nököttävään koukkuun ja luo kiinnostuneen katseen meihin.

“So — here you are, finally”, Rasmus sanoo ja tulee Fionan karsinan ovelle. Nuoret, tähän saakka yhdessä laiduntaneet tammat ovat saaneet vierekkäiset karsinapaikat, ja Rasmus katselee niitä uteliaana. Minä jätän Fionan karsinaansa, ja Joachim astahtaa käytävälle sen naapurista.
“Had a flat tire”, Joachim kertoo ja jatkaa harvinaisen ilmeettömänä: “You were worried we wouldn’t come, weren’t you? Mind you, I’m a decent driver.” “I know you are and I wasn’t worried”, Rasmus kiistää, ja minä seuraan varovaisen uteliaana miesten välistä dynamiikkaa: kuinka he molemmat ovat vähäsen piikit pystyssä, mutta eivät sitten kuitenkaan.

“The road was dry, weather was perfect and I’d never do anything stupid with you and horses on board”, Joachim selittää minulle matalasti, kun Rasmus on jo mennyt, “and yet… the slightest delay and his mind jumps to worst case scenarios.”
“Don’t take it personally”, sanon vaivautuneena, kun en muutakaan keksi. Olen kuullut kolarista, johon arvaan Joachimin mielen vaeltaneen.
“Oh, I won’t”, Joe lupaa, ryhdistäytyy ja virnistää, niin kuin olisi päättänyt suhtautua koko asiaan kepeästi. “In fact, I know it has very little to do with me.”

Joachimin hymy syvenee. Odotan mielenkiinnolla/kauhulla, mitä tuleman pitää.

“He’s just worried because he llloooves you”, mies kuiskaa ja nauraa päälle, kun punastun niin helakasti, että ohi kävelevä Linus katsoo minua kysyvästi.

Mikäpä Joachimia piristäisi paremmin kuin se, että saa minut kiusaantumaan. Siihen ei hänen onnekseen tarvita kummoisia. Luikin satulahuoneeseen, minne tiedän Rasmuksen hetkeä aiemmin kadonneen Oberonin varusteiden kanssa.

“Joachim kiusaa”, ynähdän, mutta suupieleni nykivät, mikä saa Rasmuksen huolestuneen ilmeen lievittymään — hän se ottaa vitsitkin aluksi varmuuden vuoksi tosissaan! Tosin… siinä asiassa taidamme olla hyvin samankaltaisia. Onhan meillä huumorintajua, vaikka se ei aina olisi päällimmäinen meistä välittyvä vaikutelma.
“Et kai sä oikeasti ollut huolissasi?” kysyn sitten ja menen halaamaan Rasmusta, joka halaa kevyesti takaisin.
“En”, hän väittää yhä. “Mutta olisit sä ehkä voinut soittaa, että teillä kestää. Tai laittaa viestiä.”
“Totta. Niin olisin. Se ei vaan tullut mieleen, kun oli hepat kopissa ja oltiin siinä tien sivussa”, liennytän tilannetta lauhkeasti.
“Totta… ei varmaan mullekaan ois tullut”, Rasmus myöntää, rutistaa minua, ja sitten minä uskon, että meillä on kaikki erinomaisen hyvin.
“Kenet ratsastat seuraavaksi? Mun pitäisi kuulemma mennä Philillä. Ja sitten pääsen kokeilemaan, millaiseksi Cash on kehittynyt”, intoilen. Siitä päivä sitten lähtee sujumaan omalla painollaan.