Josefina: Linus har en hemlighet

Olin kuvitellut, ettei Linus ratsasta lainkaan. Jostakin sellainen uskomus oli päähäni pälkähtänyt, vaikkei kukaan koskaan ollut mitään sen suuntaista ääneen sanonutkaan. Kai se oli seurausta siitä, ettei Linuksen työnkuvaan oikeastaan kuulunut ratsastaminen. Poika oli tätä nykyä ihan oikea hevosenhoitaja, ei enää pelkkä harjoittelija, ja mitä ilmeisimmin se oli tullut ainakin toistaiseksi jäädäkseen.

Luuloistani huolimatta Linus kuitenkin ratsasti. Se kävi ilmi, kun hän talutti kiltin pienen Tintin kentälle, kun eräänä tiistaina jumppailin Grannia sileällä. Oli hieman painostava sää ja oma tammani tuntui tavallista tahmeammalta, mutta Tinan käyntiaskel oli kepeä ja ilme iloinen, kun Linus pian istui sen kyydissä ja antoi kirjavan tamman kulkea pitkin ohjin. Kontrastina tyynen ja hyväntuulisen näköiselle ratsukolle toimi Kaja, joka juuri ratsasti maailman keskittyneimmän näköisenä ohitseni Vivanilla. Mustalla tammalla näytti olevan virtaa vaikka muille jakaa. En oikeastaan tiennyt, mitä mieltä olin hevosesta: joskus se oli todella kiva ratsastaa, ja joskus musta toisaalta tuntui, ettei meillä kuitenkaan aivan klikannut vaikka se aina tekikin mitä siltä pyysin. Jokin viimeinen sielujen sympatia jäi meidän kahden väliltä uupumaan, mutta Kajan käsiin Vivani sopi varmaankin paremmin.

Uteliaana seurailin sivusilmällä Linuksen ja Tinan menoa minkä oman hevoseni hölkkäilyttämiseltä kerkesin. Granni ei piitannut tuon taivaallista siitä, vilkuilinko välillä toista ratsukkoa: tammani oli nyt ennalta-arvattavalla ja tyynellä tuulella eikä keksinyt konnuuksia.

"Mä en tiennyt että Linus osaa ratsastaa", sanoin ohimennen aidan taakse norkoilemaan ilmestyneelle Rasmukselle, joka oli jo omat ratsunsa siltä päivältä liikuttanut ja hoitanut.
"En mäkään", Rasmuskin totesi, ja arvioi lyhytsanaisesti: "Tina liikkuu hyvin."

Niin liikkui. Kuusivuotias Tina, kuten sitä vuotta vanhempi Vivanikin, oli palannut talven aikana varsalomalta Dierkin talliin. Olin ratsastanut Tinalla itsekin tarpeeksi tietääkseni, että se oli todella mukava hevonen, mutta vielä ymmärrettävästi voimattoman tuntuinen ja tasapainoltaan ajoittain hivenen horjuvainen. Se ei ollut samanlainen liihottelija kuin Vivani, joka parhaillaankin esitti silmiähivelevän kaunista laukkaa Kajan ratsastamana, mutta sen hypyt olivat kuitenkin vaivattomia, kunhan sen vain sai tuotua sopivasti esteille.

Linus ei hypännyt, vaan ratsasti Tinaa sileällä. Se oli melko hämmästyttävä näky, jota unohduin katselemaan pitkäksi aikaa siirrettyäni Grannin käyntiin ja valutettuani sille pitkää ohjaa. Linuksen selkä oli suora, jalat vakaasti paikoillaan ja avut siivoja ja huomaamattomia. Tina, jota olin jo tuttunut pitämään vaatimattoman näköisenä, näytti ajoittain paremmalta kuin kenenkään muun ratsastamana. Joskus se painui kuolaimen taakse, toisinaan sen tahti hieman rikkoontui, mutta hevoseen rikkumattomasti keskittyvä Linus korjasi hevosta uskomattoman lempein ottein ja kirjava näytti tyytyväiseltä ja tarkkaavaiselta.

"Todella hyvin", mutisin itsekseni Rasmuksen sanojen kaikuna.

Ja silloin Linuksen uppoutuminen ratsunsa liikkumiseen oli vähällä kostautua.

"Wake up!" tiuskaisi Kaja, jonka tielle Linus oli epähuomiossa ratsastanut.

Virolaistyttö oli tyytymättömän näköinen jouduttuaan tekemään äkillisen reittimuutoksen ja askellajinvaihdoksen Linus-parkaa väistääkseen, ja Vivani huiski äkäisenä hääntäänsä. Herkkä hevonen ei ollut ilahtunut moisista äkkinäisistä avuista. Tunsin syvää myötätuntoa Linusta kohtaan nähdessäni, kuinka kovasti häntä nolotti oma haaveilunsa ja siitä seurannut läheltä piti -tilanne.

"Josefina? Oletko sä kohta valmis?" huikkasi Rasmus ennen kuin ehdin suoda Linukselle tyynnyttäviä sanoja.

Tajusin kävelyttäneeni Grannia todella pitkään ja hartaasti. Silloin muakin pikkuisen nolotti. Ensinnäkin Rasmus oli varmasti jo joutunut odottamaan kyllästymiseen saakka, ja toisekseen pelkäsin toljottaneeni taitavasti ratsastavaa Linusta huomiotaherättävän pitkään ja näkyvästi.

"Joo", lupasin Rasmukselle poissaolevasti.

Ratsailta laskeuduttuani mieleni askarteli jonkun ihan muun kuin Grannin hoitamisen parissa. Linus oli näyttänyt kouluratsastajamaiselta: ei sillä tavalla kuin minä yrittäessäni muka ratsastaa Grannia tosissaan hyväksi sileällä, eikä edes sillä tavalla kuin Rasmus kenttäkilpailuiden koulukoetta suorittaessaan. Ei, vähän vaatimattomasti liikkuvasta estehevosratsustaan huolimatta Linus oli tuonut mieleeni Robertin, joka puursi Harrietinsa kanssa oikein keskittyneesti ja antaumuksella, tai Sarahin tai Tildan tai... niin.

Kouluratsastaja. Saattoiko Linus olla sellainen ja jos, niin mikä kumma hänet oli kuljettanut hevosenhoitajaksi esteratsastuslegenda Dierk Mayerin talliin? Mietiskeleväisenä nyökkäsin Rasmukselle myöntymyksen merkiksi, kun tämä sanoi vievänsä Grannin varusteet paikalleen ja pesevänsä sen kuolaimet, ja tartuin sitten kuitenkin itse hevoseni suitsiin niin kuin en olisi lainkaan kuullut, mille nyökkäilin.

Rasmus naurahti.

"Oletkohan sä vähän muissa maailmoissa?" se kysyi, ja minä naurahdin takaisin ja ojensin sitten kuitenkin hänelle ne suitset kiitollisesti hymyillen.

Rasmus: Huipputamma haussa

Ennen lähtöä mä olin saanut äidiltä vastuullisen tehtävän: se oli pyytänyt mua etsimään Saksasta sille siitostamman. Koska Lara oli ehkä jo varsansa tehnyt, ja Kisse taas vasta juniori, äidillä alkoi olla akuutti hevosentarve, jos se meinasi jatkaa hevosenkasvattajan uraansa seuraavinakin vuosina.

”Nuori pitää olla, ja käyttövuosia vielä jäljellä”, äiti oli ohjeistanut mua. ”Sellainen hevonen, joka voi terveenä pysyessään kisata vielä useamman kauden Suomessakin näyttöjä antaen ja saada silti kolme, neljä varsaa.”

Ja tietysti lisäksi piti olla kaunisrakenteinen, hyväsukuinen, vähintään kohtuullinen käsitellä eikä liian kalliskaan – ja ennen lähtöä musta oli tuntunut, että mä löytäisin ennemmin neulan heinäsuovasta kuin riittävän hyvän tamman äidille.

Sitten Saksaan saavuttuamme mä olin toki huomannut/muistanut, että täällä oli kivasukuisia nuoria estetammoja kolmetoista tusinassa, ja mä olin saanut lisätä kriteereihin oman wow-faktorini. Koska oli todennäköistä, että mäkin saisin jokusen vuoden päästä tämän tamman X jälkeläisiä ratsuikseni, mä aloin katsoa sillä silmällä hevosia, joilla oli poikkeuksellisen hyvä jalkatekniikka tai erityisen vahva laukka. Parista kisoissa näkemästäni hevosesta mä tein jopa tarjouksen, mutta kauppoja ei syntynyt – useampaa kymmentä tuhatta äidillä ei kuitenkaan ollut siitostammaansa laittaa.

”Mutta sähän tykkäsit Vivasta ja Tintistä”, Josefina totesi, kun mä vielä sunnuntaina nukkumaan mennessä harmittelin sitä, etten ollut onnistunut tekemään hevosostoksia viikonlopun kisoissa. ”Mites jompikumpi niistä?”

Josefina oli oikeassa – edelliskesänä varsoneet Vivani ja Qualitina (Tina, Tintti, Tintin) olivat palanneet treeniin ja olivat molemmat paitsi lupaavia estehevosia, pomon mukaan myös luontaisia emätammoja. Suoraan sanottuna mä en ollut edes osannut ajatellakaan, että ratkaisu voisi löytyä niinkin läheltä.

”Totta”, mä vastasin hitaasti. ”Eipä tullut mieleenkään. Ovatkohan ne miten kalliita… Se olisi kyllä kätevä ratkaisu.”

”Ainahan kannattaa kysyä”, Josefina kannusti, ja niinpä mä otin asian maanantaina pomon kanssa puheeksi.

Hintapyynti oli kohtuullinen, ja mä arvelin että voisin jokusen satalappusen vielä hinnasta tinkiäkin – ja sitten jäi vain päätettäväksi, kumpi tamma sopisi äidille paremmin. Mä laitoin sille kuvat molemmista, mutta se vastasi yksikantaan, että luotti mun näkemykseen.

Maanantaina mä ratsastin molemmat tammat, kun Josefina touhusi nuoriherra Cashin kanssa, ja mun näkemys: kirjava hollantilainen Qualitina oli pieni ja kiva, ja todella yritteliäs kaikessa mitä tekikään, mutta mihin asti sen suorituskyky riittäisi? Toisaalta sillä oli huippusuku ja pomon mukaan se oli paras emätamma, joka sillä oli vuosiin ollut. Mustanpuhuva Vivani oli äkäinen, eikä sen suvussa ollut erityisen säväyttäviä nimiä, mutta sillä oli kapasiteettia selvästi hieman enemmän kuin Tintillä ja ehkä hivenen sitä x-faktoria, josta mä haaveilin.

Julkisen valinnan mä päätin kuitenkin jättää vielä hetkeksi hautumaan, vaikka päätökseni olinkin jo tehnyt.

Vivani Kajan ratsastamana.

Meritin viikko

Maanantai. Kaksi starttia, kaksi ruusuketta. Tietenkin, sillä Merithän saa kilpailla kiltillä nuorella Qualitinalla ja omalla Flingillään. Lätsän Merit ratsastaa puolihuolimattomasti sileällä läpi, jumppailee vain eikä juurikaan edes ajattele kisavirittelyä. Lupsakka ruuna on Meritille niin yhdentekevä, että on vaikea tuntea menestyksennälkää. Tai orihan Lätsä oikeastaan on, mutta sitä on siitä vaikea uskoa, ja niinpä Merit havaitsee vähän pitävänsä sitä virheellisesti ruunana.

Tiistai. Kaksi starttia, kaksikymmentäkahdeksan virhepistettä. Mitä ihmettä? Merit ei muista koskaan ratsastaneensa niin huonosti, ja jopa Joachim Altmann ymmärtää vältellä häntä sinä iltapäivänä ja vähän vielä illallakin. Hevosenhoitaja-Linus suorastaan juoksee karkuun hänen tieltään, kun hän marssii ympäriinsä äkäisin askelin ja kihisee kiukkuaan.

Keskiviikko. Lätsä todistaa päivän ainoassa startissa olevansa juuri niin sopimaton luuska Meritin käsiin kuin hän on yrittänyt pomolle inttääkin. Kaksikymmentäneljä virhepistettä. Ori ei edes ymmärrä hävetä itseään, vaan vaikuttaa suorituksen jälkeen tismalleen samalta kuin ennenkin eikä ajattele muuta kuin ruokaa. Josefina Rosengård, pomon kesätyöläinen, piipahtaa rapsuttelemassa hevosta kovin kiintyneen näköisenä, ja Merit välttää vain vaivoin kiusauksen tiuskahtaa, että osta se pois kun siitä noin pidät ja vie mukanasi koko typerä muuli.

Torstai. Flingin kielloista johtuva hylkäys kirvelee mielenperukoilla, ja Merit ratsastaa jälkimmäisessä luokassa Lätsää tehokkaammin ja topakammin kuin koskaan aiemmin. Poikkeuksellisen nöyränä Merit myöntää hevosen tuntuneen radalla hyvältä ja ottaa ainoan puomin omaan piikkiinsä, sillä itsehän hän uhkarohkeasti päätti jättää yhden askeleen pois bewellmylove-okserille johtavalta linjalta. Pitkäksi venyneestä laukasta saadaan aikaiseksi vain laaka hyppy, eikä Meritillä ole sydäntä sysätä vastuuta pitkäturpaisen oriressukan niskoille.

Perjantai. Fling kieltäytyy taas, ja eilinen pettymys itsetuntoa raapien Merit ratsastaa radan loppuun hurjalla vimmalla, joka ei jätä nuorelle orille tilaa sekoilla toistamiseen. Siihen puhti kai sitten lopahtaakin, ja torstaina virinnyt varovainen Lätsä-hyväksyntä pyyhkiytyy kuin taululiitu märän pesusienen mukaan, kun ori taas löntystelee luokkansa viimeiseksi Meritin puskuyrityksistä huolimatta. Sen laukka on niin vetelää, että se ottaa alas kolme puomia ja kruunaa kaiken NELJÄLLÄ aikavirheellä. Merit ei tiedä, mitkä moottorisahanterät hänen olisi pitänyt kannusremmeihinsä kiinnittää hevosen herättelemiseksi. Pomo ilmaisee puhelimessa pettymyksensä häneen niin selväsanaisesti, että Merit päätyy purkamaan pahaa mieltään viikonlopun ajaksi paikalle lennähtäneen puolisonsa niskaan hyvin epäasiallisesti.

Lauantai. Qualitina tekee näppärän radan yhdellä kokemattoman hevosen puomilla. Fling on mitäänsanomaton ja polkaisee matkaan kaksi puomia, joista toinen tuntuu Meritin mielestä puhtaasti hevosen omalta virheeltä. Sitten on Lätsä, jonka kyytiin Merit nousee hampaitaan kiristellen ja pomon viiltäviä sanoja mielessään pyöritellen. Saako hän lähtöpassit, jos tämäkin luokka menee päin prinkkalaa? Mutta ei se sitten mene, vaan Lätsä yllättää aivan todella. Tuplanollaa myöhemmin Merit ratsastaa ruunamaisen orin palkintojenjakoon ja myöntää, että toinen sija on kova saavutus.

Sunnuntai. Merit katselee sivusta, kuinka siihen asti melko hyvin menestynyt työkaveri sössii sössimistään viikon pääluokissa. Tuntuu hyvältä tietää, että pomolla on syytä olla pettynyt myös lemmmikki-Joachimiinsa.

Matkalaiset

Rekka oli pakattu täyteen hevosia ja kisaromppeita ja matka taittui sukkelaan. Riesenbeckistä oltiin lähdetty jo perjantaina, jotta päästiin ajoissa laivaan ja seilailemaan kohti hevosenhoitaja-Linuksen kotimaata. Linus oli tietenkin pakattu myös mukaan, sillä poika oli varsin kätevä ja tunnollinen apukäsipari, ja hevosiahan riitti hoidettavaksi: Joachimilla oli ristinään Ruu, Alena ja Silver, ja Merit kilpaili omalla Flingillään, nuorella Tinalla ja pitkin hampain Lätsällä. Joachimia virolaisratsastajattaren suhtautuminen Lätsä-parkaan nauratti. Merit saisi käydä vielä läpi kovan koulun hevosvalinnoista, mikäli jaksaisi työskennellä pitkään grumpy old manin ikeessä.

Hevoset matkustivat enimmäkseen varsin rauhallisina. Oikeastaan vain kokematonta Tinaa oli jännittänyt laivan liikkeellelähtö, ja kun muut hevoset eivät olleet osoittaneet hermostumisen merkkejä, lopulta kirjavakin oli alkanut tyyntyä. Tietysti Ruu häsläsi muuten vain kaikenlaista turhaa, mikä ei yllättänyt ketään, ja Fling otti välillä kuin kokeeksi mallia puuhakkaasta lajitoveristaan, mutta muut ratsut olivat kuin eivät olisi olleetkaan. Vain Alenasta Joe kantoi hitusen huolta, mutta se saattoi johtua pitkästä yhteisestä historiasta ja vankasta kiintymyksestä, eikä niinkään siitä että hevosella olisi ollut hätää. Meritin mielestä hevosen ruokahalu ei ollut merkittävästi alentunut, vaikka Joe esitti huolensa siitä asiasta ääneen (harvinaista kyllä: sekä huolehtiminen että avautuminen asiasta).

Kaikkein helpoimpia matkakumppaneita olivat kaiken jo kokenut Silver ja aina yhtä lupsakka Lätsä, ja tietysti Joe itse, joka matkusti aivan erinomaisen hienosti ja oli mahtavan hyvää seuraa Meritille ja Linukselle.

Viimeiseksi mainitussa kaksikossa ei kyllä ollut kehumista. Eivät oikein olleet seuramiesluonteisia henkilöitä. Linus oli yhä kiusallisen vähäpuheinen ja Meritin nuttura joskus kiristi, vaikka ajoittaisia riehakkuudenpilkahduksia aina välillä ilmenikin. Nainen vaan kävi Joen mielestä liian kovilla kierroksilla. Se oli yhtä "kilpaileminen sitä, kilpaileminen tätä", ja vaikka Joachim ratsasti kilpaa työkseen ja suorastaan rakasti estesatulassa vietettyjä tunteja, kyllä elämässä sentään piti olla muutakin: hupia, sutkauksia ja sopivasti humalaa.

Ja niin, sen maagisen sopivan humalan saavutettuaan Joachim löysi itsensä laittamasta whatsapp-viestejä klopille, joka olisi tulevan viikon ajan hänen lempi-ihmisensä, tai ainakin hyvä kakkossijan pitäjä:
dude
i miss you
gonna give u a ribs-shattering hug 2mro
so
be prepared

Joachimia hykerrytti ajatus Rasmuksen jähmettyvästä naamasta, kun se lukisi miehistä läheisyyttä lupaavan viestin. Salaa se olisi kuitenkin vain iloinen tietäessään, että ystävä vuosien takaa ilahtuisi näkemisestä. Joe oli jo vuosikausia sitten päässyt jurottavan naamion taakse, vaikka tietysti välissä oli sattunut se valitettava insidentti.

Joachim Altmann oli ehkä tappanut Rasmus Alsilan hevosen, mutta kuka noita muisteli. Menneillä oli tapana vaipua menneiksi.