Joe seikkailee Suomessa

 Joen huulet on sinetöity (1.12.)

"So — what's new?" kylään pölähtänyt Joachim kysyy asetuttuaan joemaisella tehokkuudella kodiksi (tavaroita lojuu jo siellä täällä, vaikka mies on hädin tuskin ehtinyt astua eteistä peremmälle).

Sitten he keskustelevat hyvän tovin siitä, kuinka juuri mikään ei ole muuttunut. Työt, hevoset, opinnot – samaa vanhaa, vaikka ensiksi mainittu yritysmuotoon paketoituna. Jutellessaan kolmikko syö pastaa, jota edes Joe ei kehu vuolaasti; Josefina ei vieläkään ole maaginen kokki, vaikkei sentään enää samalla tavalla uusavuton kuin Kallaan muuttaessaan. Ruokajuomaksi valittu valkoviini sen sijaan kyllä todetaan hyväksi.

"Oh, and we got engaged on Halloween", Rasmus muistaa aterian lopuksi sanoa.
"EnGAGED on HalloWEEN? And you're only telling me now!" Joe rääkäisee niin että Josefina säikähtää.
"We haven't told almost anyone", nainen kiirehtii sanomaan. "My parents don't know yet."
"Oh", Joe sanoo ymmärtäväisesti. "They still hate Rasmus?"
"No, they don't –"
"My lips are sealed", Joe vannoo. "I can keep a secret. Now – how did it happen?"

Auburnin pikkujoulut #pikkarit2021 (3.12.)
Joachim on saanut poikkeusluvan osallistua Auburnin ja Purtsien pikkareille perjantaina. Mies ei ole pysyä pöksyissään kuullessaan, että hän pääsee kokemaan Kunnolliset Suomalaiset Pikkujoulut. Rasmuksesta tosin tuntuu, että Joella saattaa olla väärä käsitys juhlan luonteesta: tiedossa on leikkimielistä kisailua hevosten kanssa ratsut vaihtoon -hengessä sen sijaan, että pikkujouluissa tanssittaisiin kansantanhuja pöydillä itse joulupukin kanssa, niin kuin Joachimin puheista voisi kenties päätellä.

“So when are we gonna party? I mean, properly?” Joe kyselee hämmentyneenä, kun Rasmus kertoo, että viskipulloa ei tarvitse pakata tallille mukaan.
“Tomorrow”, Josefina lupaa. “There’s a gala evening and Rasmus is going to get some awards, so save your drinks for that.”
“I see”, Joe nyökyttelee ja vinkkaa Rasmukselle silmää laskien viskipullon suurieleisesti keskelle keittiön pöytää.

Pikkujoulukisailuissa Joe saa ratsastettavakseen kauniin ja kiltin Armin, Josefina ryhdikkään Andren, ja Matilda joutuu luovuttamaan ratsunsa Rasmukselle. Joukkuejako aiheuttaa ryhmässä hilpeyttä.

"Kumma. Olisi voinut luulla, että Joe on Kommandoissa", Josefina sanoo vakavan kuuloisena ja saa Rasmuksen nauraa tyrskähtämään yllätettynä: hänen puolisonsa harvoin astuu sellaiselle vitsiväylälle.

“What a beauty”, Joachim kommentoi Armia ja näyttää jo mietiskelevän, pitäisikö ehdottaa pomolle, että bisnestä laajennettaisiin kouluhevostenkin suuntaan.

Josefina tuskastelee hieman oman ratsunsa kanssa. Se tuntuu verryttelyn alkaessa vahvalta ja heittää takaosaansa pariin kertaan, kun ratsastajan avut eivät ole sen mieleen.

Rasmus on onnellisessa asemassa, sillä kenttäratsastajana hän saa ratsukseen estehevosen. Kuumaluonteinen ja kipakka Sipsi on hevonen hänen makuunsa, vaikka kouluratsastus ei ole heistä kummankaan juttu. Kun Sipsi jännittyy, helpon B:n tehtävät alkavat äkkiä tuntua kummallisen haastavilta. Rasmus kuitenkin luottaa siihen, että hän onnistuu tuomaan joukkueelleen edes jokusen pisteen. Muussa tapauksessa Viivi, joka on heidän Brasialaiset-joukkeestaan varmasti kilpailuhenkisin, saattaisi ratsastaa Maralla hänen päältään.

Juhlan tuntua (4.12.)
"So that's the level of fancy we're going for", Joachim toteaa vislattuaan, kun kampaajalla ja meikattavana käynyt Josefina astelee olohuoneeseen – nyt iltapuku yllään. "Rasmus, you lucky dog. Congrats on the engagement. And Josie, what's wrong with you? For fuck's sake, could've gotten just about anyone, but you chose that guy."

Rasmus irvistää Joelle, Josefina pyöräyttää silmiään ja suukottaa puolisonsa poskea. Joachim vinkkaa silmää ja sinkauttaa lentosuukon Rasmukselle.

"You know I'm joking. Love you – and you're totally hot", Joe sanoo läiskäyttäessään Rasmuksen olkaa. "Now – let's get going, shall we?"

Kalla Cupin gaala on alkamaisillaan. Jäisenväriseen silkkimekkoon solahtanut Josefina toivoo asunsa herättävän gaalassakin hyväksyntää; Rasmus puolestaan toivoo, ettei Cup-menestyksestään palkittavilta odoteta puheen pitämistä ja ettei hän kompuroi, jos pitää nousta paikalta ja astella juhlaväen eteen noutamaan palkintoja; ja Joachim odottaa vain hauskaa iltaa ja hyviä pippaloita.

Palkintoja (4.12.)
Palkinnot jaetaan illallisen jälkeen. Hyvä ruoka ja hyvä viini ovat saaneet Rasmuksen rentoutumaan, ja hän selviää omien pystiensä ja ruusukkeidensa hausta moitteetta siitä huolimatta, että joutuu tekemään sen kahdesti. Sekä Jesse Aron että Matildan ja Anton Seljanvaaran kanssa Rasmus vaihtaa jämäkän asialliset kädenpuristukset ja onnittelut. Puhetta hän ei sentään joudu väkisin pitämään, vaikka Verneri Kaajapuro mikrofonia tarjoaakin.

“I was waiting for your speech”, Joe motkottaa, kun Kalla CUP -pystit on jaettu ja Alma Koskela köpöttää esiin jakamaan PRO-rankingin palkintoja.
“That makes one of us here”, Rasmus ravistaa päätään.

Rasmus kiertää kätensä Josefinan lantion ympärille, ja Josefina painaa hetkeksi päänsä hänen olkaansa vasten.
“Paljon onnea”, Josefina sanoo. “Mä olen susta niin ylpeä.”

Rasmus tietää, että Josefina jos joku todella tarkoittaa sitä. Josefina itsekin olisi vuorenvarmasti ollut palkinnoilla ilman alkuvuoden loukkaantumista, mutta sen takia hänen osanaan on neljäs sija tämänvuotisessa rankingissa. Josefinaa se ei taatusti haittaa, mutta Rasmuksen mielestä olisi ollut mukava päästä juhlistamaan jälleen yhdessä.
“Ensi vuonna voitetaan molemmat. Silloin mäkin voin pitää puheen”, Rasmus päättää, ja Josefina nyökäyttää tirskahtaen päätään.

Joe on lörppäsuu (4.12.)
Ilta on kaiken kaikkiaan loistokas. Pukueleganssia, laadukkaita viinejä eikä liiaksi puisevia puheita, ja kaupan päälle mukavaa seuraa. Rasmus viihtyy ja arvelee Josefinankin, joka parhaillaan säteilee kauempana Heidin ja Laurin seurassa, viihtyvän.

Joachimkin viihtyy ja näyttää hämmästyttävän tyylikkäältä puvussaan.

"Drinks?"
"Sure."

Miehet lähtevät tiskille.

"This is your night", Joe naurahtaa yhtäkkiä. "Awards, money, youth, fame — and you're getting married to that! You'd better remember this night!"

Rasmus irvistää; ei ystävänsä sanoille, vaan äänenvoimakkuudelle. Katseita kääntyilee.

"Should've known not to trust you with a secret", Rasmus sihahtaa kuivasti.
"That's unfair. I keep plenty of juicy secrets. You just don't know about them."

Kilpakumppanit (5.12.)
Vähän puolenyön jälkeen Rasmus osuu tiskille yhtä aikaa Matildan kanssa. Josefinalla ja Joella on kauempana pöydässä juttu kesken, ja Rasmus on lähetetty noutamaan kaikille kolmelle uudet viinilasilliset - Josefinalle valkoviiniä, Rasmukselle punaista ja Joelle kuohuvaa. Hän asettuu tiskille vapaaseen väliin ja huomaa vasta sitten, että on kiilannut Matildan ja Sarahin väliin. Sarah on syventynyt keskustelemaan Rasmukselle tuntemattoman miehen kanssa, joten Rasmus kääntyy Matildan puoleen.

”Onnittelut mestarille”, hiukan hiprakkainen Rasmus sanoo juhlallisesti ja tekee pienen kumarrusliikkeen.  
Matilda siristää silmiään, mutta nyökäyttää sitten päätään. ”Kiitos. Hyvä kilpailu.”
”Ehdottomasti, eipähän mennyt liian helpoksi”, Rasmus toteaa. ”Ja sentään onnistuin voittamaan Jessen, niin ei yksi pariskunta vienyt koko pottia ja jättänyt mua aivan puille paljaille.”

Matilda on napannut esterankingin voiton alle kahden pisteen erolla Rasmuksen nenän edestä. Vaikka kenttäratsastus on Rasmuksen ykköslaji Kalla Cupissa ja kenttärankingin ykkössija riittää hänelle mainiosti, olisi tuplavoitto tietysti kelvannut sekin.

”Ehkäpä ensi vuonna”, Matilda sanoo ehkä hivenen kitkerästi, mutta Rasmus ei siitä välitä. Hän tähyää baarimikon perään, mutta näyttää siltä, että he joutuvat odottamaan vuoroaan vielä hetken – huvila on täynnä janoista juhlakansaa.

”Kerran lapsena mä itkin varmaan viikon, kun en voittanut pikkuponien SM-kisoja”, Rasmus kertoo. ”Lähdin johdossa viimeiselle kierrokselle ja otin sieltä neljä puomia alas. Kokonaiskisassa me oltiin silti kolmansia, mutta eipä se paljon lämmittänyt. Siellä mä pyyhin kyyneliä palkintojenjaossa ja Hevoshullun haastattelussa sanoin, että saatan lopettaa koko ratsastuksen siihen paikkaan. Ne tietysti painoi sen lehteen ja pisti viereen kuvankin mun punaisenkirjavasta naamasta.”

Matilda katsoo Rasmusta kulmakarvat koholla. ”Öh, okei.”
”Se juttu taitaa vieläkin olla jossain porukoilla tallessa”, Rasmus miettii. ”Mun viis minuuttia julkisuudessa.”
”Sen mä haluaisin lukea”, Matilda sanoo hitaasti.

Rasmus ei ehdi jatkaa kivuliaiden kisahäviöidensä kertaamista, sillä baarimikko astuu heidän luokseen ja kysyy juomatilauksia. Matilda pyytää kaksi drinkkiä ja Rasmus viinisuoransa. Maksettuaan omat ostoksensa Rasmus on kääntymässä takaisin Matildan puoleen, mutta nainen heilauttaa nopeasti kättään, nostaa korkeisiin laseihin kaadetut juomansa tiskiltä ja katoaa juhlahumuun.
Rasmus kohauttaa hartioitaan, asettelee viinilasit käsiinsä ja lähtee luovimaan kohti Josefinan ja Joen seuraa.

Ei savua ilman tulta (5.12.)
Josefina, joka ei tavallisesti ole mikään sosiaalisten tilanteiden erityismestari, huomaa pyörteilevänsä harvinaisen vilkkaasti seurueesta seurueeseen. Oman kylän väen kanssa seurustelu on sentään melko helppoa; hän rohkenee jopa yrittää ratkaista Joachimin tupakankaipuuta kysymällä Eeliltä, sattuuko tällä olemaan tupakkaa. Sitä miehellä ei ole, mutta sosiaalisuutta senkin edestä, ja kun Josefina kerran on miehen kanssa juttusille ryhtynyt, tempaa Eeli hänet siipiensä suojaan ja kierrättää tutustumassa yhteen jos toiseenkin gaalavieraaseen.

Pitkälti puolen yön jälkeen Josefina löytää itsensä Eelin ja Pennan mukaansa tempaisemana keskustelemasta Kultasaarten kanssa, jotka johtavat nyt Josefinallekin jo ennestään tutun Kultasaaren kartanon toimintaa. Tammisaari ja Hanko, nuo kaksi eteläistä rantakaupunkia, eivät suinkaan ole kovin kaukana toisistaan. Kun kasvaa ensiksi mainitussa, tulee jälkimmäinenkin väistämättä ennen pitkää tutuksi. Josefinankin ei-niin-kovin-villiin nuoruuteen kuuluu lukuisia muistoja Hangon kesäisestä yöelämästä; etenkin Regatta tempaisi imuunsa usein hänenkin kaveriporukkansa. Ihan kaikkia niistä muistoista nainen ei välitä kaivella naftaliinista.

Mutta Kultasaaren kartanon hän muistaa. Vaikea olla muistamatta, sillä aivan varmasti oli Gullöstä lähdetty joskus hevosten kanssa lähiseudun toiseen ratsukartanoon valmennuksiin, kisoihin tai rataharjoituksiin. Nykyisiä omistajia Josefina tosin ei ollut ennen tätä iltaa henkilökohtaisesti tavannut, mutta keskusteltavaa riittää… tai siis, Pennalla, Eelillä ja Kultasaaren sisaruksilla riitää. Josefina lähinnä kuuntelee sujuvasti, hymyilee ja nyökyttelee päätään sopivassa välissä.

Kun Kultasaaret jatkavat matkaansa, Josefina arvelee jo kaikesta sosialisoinnista hivenen voipuneena voivansa suunnata Rasmuksen ja Joen tai Heidin tuttuun seuraan, mutta ei sentään. Eeli tarraa häntä kädestä, ennen kuin hän ehtii luovia tiehensä, ja pyöräyttää ympäri niin, että Josefina huomaa seisovansa kasvokkain itseään lyhyemmän, iloisen näköisen miehen kanssa.

“Säkö kaipasit tupakkaa? Löytyis heittää yks”, mies sanoo esittäytymättä, ja Josefina räpsäyttää hitaasti ripsiään.

Hän on jo ehtinyt unohtaa kyselleensä Eeliltä Joachimin puolesta tupakan perään aiemmin illalla. Eeli ei ole unohtanut. Hän on periksiantamattomasti etsinyt jonkun, joka pystyy täyttämään jo tunti ja vähän toista sitten esitetyn toiveen.

“Ei kiitos? Mä en polta”, Josefina sanoo sävyyn, jossa sekoittuvat omituisesti pahoittelevuus ja hämmennys.

Samassa hän näkee kauempana ulko-ovea kohti luovivat Rasmuksen ja Joachimin. Jälkimmäiseksi mainittu pyörittelee hyppysissään sytkäriä ja tupakkaa. Josefinan muisti palailee pätkittäin.

“Mä kyselin vain kaverin puolesta”, Josefina änkyttää, kun uskoo tuntevansa Eelin ja nimettömän keskustelukumppaninsa katseiden kairautuvan itseensä kummeksuvina.
“Ookoo”, tupakkaa tarjonnut juhlija sanoo. “No, toivottavasti kaveri löytää etsimänsä.”
“Taisi löytää”, Josefina pihahtaa posket punaisina poltellen. Tuntemattoman miehen rinnalle on ilmestynyt toinen, pidempi ja punatukkainen, ja kohteliaasti nyökäten kaksikko virtaa omille teilleen.

“Ei oo hätää”, tarkkanäköinen Eeli sanoo leppoisasti, taputtaa Josefinan olkapäätä ja pyöräyttää tämän kohti tutumpaa seuruetta: Jemiinan, Innan ja Sarahin seura tuntuu rauhoittavalta kaikkien uusien ihmisten jälkeen.

Uusi salaisuus (5.12.)
Kello käy jo aamuyötä, kun Rasmus ja Joachim ovat hetkellisesti kadottaneet Josefinan juhlahumuun ja häntä etsiessään löytäneet tiensä ulos. He istuvat Villa Atsalean pimeän puutarhan perällä penkillä, ja Joe polttaa joltain pummittua tupakkaa. Ilta on ollut hauska, ja siihen on sisältynyt lukuisia viinilasillisia. 

“Wanna know another secret?” niiden viinilasillisten rohkaisemana Rasmus kysyy äkkiä. 
“Tell me”, Joe innostuu välittömästi. 
“It was an accident”, Rasmus ilmoittaa ja ottaa vielä yhden huikan.
Joe näyttää hämmentyneeltä ja siristää silmiään. “What was an accident?”
“The proposal”, Rasmus paljastaa ykskantaan. “There was a power cut, and I tripped and fell down, and then Josefina immediately thought I was gonna propose, so I did.”
“You what?” Joe ei voi uskoa korviaan. “Does she know?”
“No”, Rasmus sanoo nopeasti. 

Joe näyttää ällistyneeltä sekunnin verran, ennen kuin repeää nauruun. Punaviini läikkyy lasista, kun Joachim hirnuu niin, että ääni kantaa taatusti sisälle saakka. Rasmus vilkuilee ympärilleen ei-toivottujen kuulijoiden varalta korvat punoittaen ja alkaa jo katua puheliaisuuttaan, mutta ketään ei onneksi näy.

“You can never tell her”, Rasmus vannottaa tiukasti, kun Joe haukkoo happea. “I mean it.”
Joe tyrskähtelee. “Never”, mies kuitenkin lupaa pyhästi. 

Josefinan hahmo ilmaantuu pitsihuvilan valaistulle terassille. Hengitys höyryää talviyössä ja luo valoa vasten Josefinan hiusten ympärille utupilven, joka saa Josefinan näyttämään hetken verran jääkuningattarelta, ennen kuin se haihtuu ilmaan. Joe viheltää ja huiskuttaa kättään, ja Josefina tovin pimeyteen tähyttyään huomaa heidät penkiltä ja huiskauttaa takaisin.

“One happy accident, though.” Joe vilkaisee Rasmusta ja kohottaa lasiaan. 

Rasmus seuraa katseellaan, kuinka Josefina laskeutuu portaat terassilta pihamaalle vaaleaa mekkoaan varoen ja lähtee tulemaan heitä kohden. Hän kilauttaa lasinsa Joen lasia vasten. “Yeah”, hän sanoo ja hymähtää. “It was.”

Rosengårdien korvat kaikkialla (5.12.)
"Josefina", sanoo Henrik Strand, ja Josefina seisahtuu ja kääntyy kohtaamaan vanhempiensa palkkalistoilla vuosia viihtyneen ratsuttajan.
"God kväll, Henrik", nuori nainen tervehtii ja saa vastaukseksi henrikmäisen hymähdyksen.
"Kväll? Jag tror att det är redan dags att säga god morgon", Henrik sanoo hyväntuulisesti. 
"Minsann", Josefina oivaltaa — miten aika onkin hujahtanut! Hän ei muista, milloin olisi juhlinut tällä tavalla aamuyöhön saakka; tiilitehtaan halloween-humustakin he poistuivat Rasmuksen kanssa melko pian keskiöisen sähkökatkoksen, yllättävän kosinnan ja parin juhlistavan maljan jälkeen.

Kosinnasta puheenollen… Josefina tuntee poskiaan polttelevan, kun kohtelias Henrik mainitsee kuulleensa sivusta, että onnittelut ovat paikallaan.

"Tack", Josefina sanoo ja pohtii kuumeisesti tapaa vihjata Henrikille, ettei asiasta sovi vielä laverrella miehen työpaikalla kenellekään.

Mutta Henrik hörppää juomaa lasistaan ja hymyilee rauhallisena, ennen kuin osoittaa tilannetajunsa ja tarkkavaistoisuutensa. Mies lupaa pitää uutiset omana tietonaan ja tarjoutuu esittämään yllättynyttä, jos Arne ja Susanne kertovat kuopuksensa kuulumisia. Josefina hymyilee kiitollisena ja etsii sitten käsiinsä Rasmuksen ja Joen, jotka ovat tulossa sisälle niin ikään löytääkseen hänet.

Rasmus soittaa taksin. Sen takapenkillä Josefina vilkaisee puolisoaan.
"Mä soitan huomenna äidille ja isälle… tai siis, tänään."
"Okei."
"Sitten se ei ole enää salaisuus", Josefina huomauttaa, ja viini- ja juhlahumupäissään Rasmus hymyilee, sanoo että hyvä ja pussaa häntä.

Lumi putoilee hiljalleen aamuöiseltä taivaalta, kun he maksavat taksimatkansa ja astelevat kotitaloaan kohti. Led-tuikku loistaa keittiön ikkunassa. Joe kaappaa yhden nuoren kumpaankin kainaloonsa.

"Tomorrow's gonna be hellish", hän sanoo iloisesti vuosikymmenen kovinta krapulaa ennustellen, kun Rasmus on avannut heille oven ja he ovat kopistelleet lumet kynnykselle, rymynneet sisään ja ripustaneet takit naulakkoon.
"Hope not", Josefina mutisee itsekseen ja syventyy puhelimensa puoleen.
"Good thing I don't have to leave tomorrow", Joe tuumaa iloisesti, ennen kuin marssii penkomaan itselleen ruokaa.

Yhtäkkiä Josefinasta ei tunnu mukavalta joutua jännittämään kihlauksesta kertomista heräämiseen asti ja vuoroin kerätä ja menettää rohkeutta yhä uudestaan ja uudestaan. Pian Josefina keskeyttää muutamaksi minuutiksi virinneen hiljaisuuden sanomalla:
"I sent them a text. It's official – we're engaged and they know it."

"Ooh! Congrats!" Joe kääntyy hymyilemään hurtisti ja niin lämpimästi kuin vain humaltunut Joachim Altmann osaa; Rasmusta Josefina ei vielä tohdi vilkaista. "And let me guess – by 'them' you mean The Parents."

Josefina nyökkää hitaasti. Rasmus hänen vierellään näyttää hivenen kauhistuneelta. Aamuyön tunteina ohenevan humalan pauloissa lähetetty WhatsApp-viesti ei taatusti ole muodollisuudessaan toiselle vuosituhannelle jääneen Rosengårdien perheen tapojen mukainen keino ilmoittaa tällaisia asioita.

"They'll be thrilled", Joe sanoo, nauraa hörähtää sitten ja kuiskaa kuuluvasti Rasmukselle: "Kiss her, you idiot."

Suudelma on kaikessa kainoudessaan niin vikkelä, että Joachim on tukehtua omaan nauruunsa. Hän saattaa vääntää jotakin vitsiä ujostelusta, mutta sanat sotkeutuvat ja katkeilevat naurunpuuskahduksiin niin, ettei niistä (epäilemättä nuorenparin onneksi) ota selvää.

Josefina: Power Jump, osa 4 - Ja ulkona kesäyö

Zoë, Alexander, Joachim, Rasmus & Josefina

Suomalainen kesäyö tuntuu voimakkaana ilmassa. Kuinka sen tietääkin ulkoilmasta, että on palannut kotimaahansa, vaikka samaa kaasuseosta se on kaikkialla? Mä olen kuitenkin viettänyt koko pitkän ja samanaikaisesti hujauksessa ohi vilahtaneen kesän muilla mailla ja tunnen eron yhtä selvästi kuin tunnen ilmaisen (ja, tarpeetonta sanoakaan, erinomaisen laadukkaan) viinibuffetin tekevän nousua kevyesti niin kesänaikaisesta auringonpaahteesta kuin viinistä itsestään rusottaville poskille ja jonnekin silmien taakse. On aika juoda vettä, päätän, sillä en suin surminkaan tahdo olla juhlien tyylitön örveltäjä.

Vetäydyn vesilasini kanssa hivenen syrjempään hengähtämään ja tarkkailemaan juhlivaa kilpailukansaa; matkalla ohitan somefeimiksi tunnistamani Tomas Bengströmin ja olen vähällä moikata häntä niin kuin tuntisimme hyvinkin. Muistan viime hetkellä, ettemme tosiasiassa ole toisillemme muuta kuin nimimerkit ja ohi selailtuja Instagram-postauksia. Ehkä, jos olisin rohkeampi, onnittelisin häntä hienosta karsintaradasta kuvankauniin trakehnertamman kanssa, mutta rohkean sijaan olen kiusallisen tietoinen siitä, miltä saattaisin niin tehdessäni vaikuttaa. Sen lisäksi että epäonnisen arvoluokan suorituksen jälkeen minun ehkä tulkittaisiin piruilevan, mitä en tehnyt juuri koskaan, oli olemassa toinenkin vaara. Mies varmasti pitäisi minua taas yhtenä pihkaantuneena fanityttönä, jollaisen asemaan en tahdo itseäni asettaa (vaikka ymmärränkin miehen viehätyksen, mutta eihän sitä ole soveliasta myöntää).

Tietenkin After Ride -tapahtumat ovat verkostoitumisen näyttämö, mutta uskalluksen puute estää minua olemasta oman elämäni Isabella Sokka, joka onnittelee sujuvasti Anamaria Antongiorgia ja Sonja Lovellia heidän hyvästä kilpailuvireestään – kvaalautuminen useammalla ratsulla on jo melkoinen teko – tai kehuu pienimmät kisaratsut paikalle tuoneiden upeita ja ketteriä poneja. Yhtä poniratsastajaa uskallan itsekin jututtaa, sillä Salma on tuttu jo vuosien ajalta, mutta hänen ympärillään parveilee ymmärrettävästi hurja määrä muitakin, ja niin jatkan pian matkaani.

Omassa ylhäisessä yksinäisyydessäni mietin tätä kaikkea: ensiksi Power Jumpia, joka on taas hurahtanut ohitse aivan yhtäkkiä, ja sitten omaa juhlailtaani, johon sisältyy melko sukkelaa seurustelua jos jonkinlaistenkin tuttavuuksien kanssa, mutta myös jännittäviä hetkiä. Matildan kanssa me tultiin valokuvaajan väijyttämiksi ja naureskeltiin lähestulkoon luontevasti sille, miten meillä vaikutti kuvaajan näyttämässä ruudussa olevan jokin todella suuri salaisuus, josta kuiskittiin kuin mitkäkin liittolaiset. Oikeastihan me puhuttiin vain niitä näitä suorituksistamme ja kisajärjestelyistä, ja yritettiin ylittää viereisen porukan hurja naurunremakka kumartumalla lähemmäs toisiamme, mutta sitä muu maailma ei koskaan tietäisi. Jos kuva päätyisi koskaan julki, näyttäisimme siinä siltä kuin juonittelisimme jotakin elämää suurempaa. Mikäli Kallassa tapahtuisi seuraavan puolen vuoden aikana jonkin sortin rikosaalto, meitä pidettäisiin todennäköisesti syyllisinä.

Erityisen ylpeä olen siitä, miten sujuvasti onnistuin kehumaan Matildaa, joka totesi kuvaajan mentyä, ettei kyllä erityisemmin pitänyt moisesta salakuvauskulttuurista, mutta että kai sellaista piti hevospiirien kansainvälisen kerman seurapiiripirskeissä sietää.
"Mutta sähän näytit upealta siinä, vaikka se nyt olikin salaa kuvattu hassu kuiskuttelukuva", naurahdin silloin, eikä se kuulostanut lainkaan kömpelöltä tai väkinäiseltä, mistä minulle tuli hyvä mieli. Vähäsen häkeltynyt mutta arvioni mukaan kuitenkin ilahtunut Matilda ei kehunut minua takaisin, mutta ei se haitannut. Jos olin kerran osannut luontevasti lausua kehun, ei se tarkoittanut, ettäkö olisin osannut myös vastaanottaa sellaisia.

Pelkään pahoin, että tulin ikuistetuksi kuvaan myös puoliveljeni Isak Sederströmin kanssa (kunpa äiti ei näkisi meitä yhdessä koskaan). Mies lyöttäytyi seuraani, kun Joe irtosi sivultani tervehtimään vanhoja tuttaviaan ja Rasmus oli juuttunut juttutuokioon jonkun kanssa, joka tiesi poikaystäväni ratsastavan Dierk Mayerille ja oli utelias kuulemaan pomolla olevista myyntihevosista ja siitä mahdollisuudesta, että kuljettaisimme sellaisia mukanamme Suomeen, kunhan palaisimme kotiin (palaisimmeko? Kysymys häilyi selvästi uteliaan tiedustelijan rivien välissä). Jutustellessani Isakin kanssa huomasin miettiväni, näyttikö hän todella isältäni – isältämme – nuorena vai kuvittelinko vain pieniä ja suurempia yhdennäköisyyksiä nyt kun tiesin heidän olevan lähisukulaisia.

Minulla ei varsinaisesti ole mitään Isak Sederströmiä vastaan henkilönä. Kuinka voisi olla? Mies on aina asiallinen ja kohtelias, eikä ole hänen vikansa, että hän edustaa perheeni runollisen ruusunkuvan lakastumista. Silti jännityin välittömästi, kun hän tuli sillä tavalla julkisessa tilanteessa luokseni. Järjellä ajatellen kukaan ulkopuolinen ei mitenkään voisi tietää, onko Isak mitään muuta kuin kilpakumppani ja liiketuttavuus (olemmehan sentään tehneet yhteistyökampanjan sosiaalisessa mediassa), mutta kun itse kantaa suurta salaisuutta mielessään, tuntuu kuin se vain odottaisi paljastumistaan.

Ja sitten Alexander oli siinä: aivan vieressäni, vaitonainen katse Isakissa, ja asetelma oli yhtäkkiä Rosengårdin lapset vastaan skandaalinkäryinen lehtolapsi. En tiennyt, tiesikö Alexander Isakista ja arvasiko ketä katseli, mutta kun aloin esitellä puoliveljeämme ja empien olin lisäämässä tiedon Isakin roolista hänen nimensä perään, Alexander niksautti kärsimättömästi niskaansa ja sanoi:
"Jo, jag vet."

Jonkinlaisen omituisen ruumiistairtaantumiskokemuksen vallassa seurasin, kuinka isoveljeni ojensi hetken mietittyään kätensä Isak Sederströmille, joka myöskin oli isoveljeni (mitä en täysin kykene ymmärtämään, vaikka kuinka useasti sanoisin sen päässäni ääneen). Miehet, osapuilleen samanmittaiset, kättelivät toisiaan. Isak oli vantterampi, enemmän isän kaltainen ruumiinrakenteeltaan, ja selvemmin kuin koskaan tiedostin, että niin Alexander kuin minäkin olimme tainneet periä omat kapeat vartemme pikemminkin äidin puolelta kuin Arnelta. Alexanderin ja Isakin keskustelu oli kankeaa mutta kohteliasta, vaikka oman veljeni (sen, jonka olin tiennyt sellaiseksi koko elämäni ajan) ilmeessä oli kehnosti kätkettyä epäluuloa ja tyytymättömyyttä.

Alexander oli käyttäytynyt omituisesti läpi pitkän viikonlopun, ja olin helpottunut, kun Isak pian lähti matkoihinsa eivätkä miehet esimerkiksi käyneet toistensa kurkkuihin kiinni. Arvelin, että enemmän kuin eheän ydinperhevaikutelman hajoaminen Alexanderia risoi mokoman sivusuhteen tuotoksen tupsahtaminen perinnönjakojonoon. Joka tapauksessa veli oli ollut kummallinen jo ennen Isakin tapaamista, kireämpi ja poissaolevampi kuin tavallisesti, eivätkä edes kilpailutulokset olleet sulattaneet jännitystä hänen hartioistaan kovin pitkäksi aikaa. Oli kai niin, ettei hyvä menestys molempien hevosten kanssa karsintaluokissa riittänyt korvaamaan sitä, että jälleen kerran Alexanderin hyvä vire suli tosipaikan tullen. Minun oli vaikea ymmärtää ilmiötä: kuinka Alexander mokasi arvoluokassa jopa kahdesti, kun taas minun kehnot kisahermoni virittivät minut kellontarkaksi ja toimivat edukseni. Kaiken järjen mukaan asian olisi pitänyt mennä aivan toisin päin.

Osasyy veljeni omituiseen käytökseen saattoi olla myös pikkuruinen, tummapiirteinen nainen, jolla on kauniit suuret silmät ja valtoimenaan kihartuva loputtoman paksu hiuspaljous, enkä puhu Aliisasta. Kilpailuiden yleisöstä veljeni seuraan tupsahtanut Zoë Villiger on minulle mysteeri. Nainen liukui välillä Alexanderin välittömään läheisyyteen tai päinvastoin, ja sitten kaksikko liukeni toistensa seurasta tovia myöhemmin. Oli kuitenkin selvää, että he olivat juhlassa enemmän tai vähemmän yhdessä — mikä ei estänyt kumpaakaan jakamasta huomiotaan myös muille. Ei siis ehkä pariskunta?

Kun kysyin Alexanderilta aiemmin, kuka Zoë oikein oli, veli vastasi, että oli liian aikaista tietää, ja jatkoi pienen taidepaussin jälkeen:
"Rikas kuin mikä."
Jos Alexander, joka oli itsekin elänyt yltäkylläisyydessä, piti Zoë Villigeriä rikkaana, naisen tai hänen sukunsa piti todella olla sitä suuren maailman tyyliin. Painoin naisen nimen mieleeni tehdäkseni hänestä myöhemmin tarkan somehaun.

Alexander, raivostuttava kiusanhenki, ei jättänyt asiaa siihen. Hän hymyili tavalla, jonka olin oppinut yhdistämään… no, en mihinkään hyvään, ja hänen katseensa häilähti minusta Rasmukseen ja takaisin.

"Kuka tietää, ehkä hän on Josefina mun Rasmukseen", isoveljeni lausahti vailla pienintäkään vastuunkantamista omista sanomisistaan, ja minä tulistuin välittömästi.
"Skitstövel", tuiskahdin veljelleni (mistä sellainenkin sana yhtäkkiä käyttörepertuaariini tupsahti; haukkumanimet eivät varsinaisesti ollut ominta osaamisalaani), mutta hän oli jo kääntynyt ja lähtenyt kulkemaan kohti hohdokkaan näköistä seuruetta.

Se oli ehkä — tai ei mitään EHKÄ vaan todella, todella oli — juhlieni low point. Kireäilmeinen ja -hartiainen Rasmus kulautti kerralla viinilasinpohjat kurkustaan alas, ja minä yritin turhaan ja tilanteen ollessa vielä päällä rauhoitella häntä.
"Älä piittaa Alexanderista", komensin hädissäni.
"Niin no enpä", Rasmus sanoi leuat yhä yhteen purtuina.
"Ei se tosissaan — Aliisakin sanoi, että se on vaan ollut poikkeuksellisen hermona kisojen takia ja ollut jotenkin piikit pystyssä kun sillä on niin paljon paineita”, sepostin kiireisesti, ja näin välittömästi, ettei kireys avopuolisoni hartioissa ainakaan lievittynyt siitä. Ymmärsin itsekin miksi: minähän puolustelin Alexanderia! Sen oivaltaessani peruuttelin vikkelästi sanomisissani ja yritin tehdä selväksi, että veljeni käytös oli mielestäni typerää riippumatta siitä, mikä hänet siihen ajoi: “Vaikka tietysti, eihän se saisi ilkeillä tolla tavalla.”
“Joo no musta meidän ei tartte puhua siitä”, Rasmus kielsi jyrkästi.
“Mun mielestä pitää —”
“Mun mielestä ei. Eihän se sun syy ole, että sun sukulaiset ajattelee noin. Tai että mä olen köyhä. Tai kuka tahansa paitsi joku Zoë Villiger ja Sokat on teihin verrattuna. Niin että annetaanko asian olla?”

Olisin halunnut sanoa, että ei kukaan sukulaisistani ajatellut Rasmuksen olevan köyhä kullankaivaja, mutta sellainen olisi tuntunut tosi epäuskottavalta sen jälkeen, kun veljeni oli juuri sanonut niin. Juhlatunnelma oli hetkellisesti lässähtänyt (ja siinä hetkessä oli tietysti kovin vaikea uskoa, että se siitä enää kohoaisi). Seisoskelimme vaivaantuneina vierekkäin.

“No. Joka tapauksessa mä en ajattele susta niin”, sanoin kuitenkin, vaikka Rasmus on kieltänyt puhumasta aiheesta, sillä ääneenlausumattomana ajatus polttelisi mun mieltä vielä pitkään. “Mä ainakin luulen, että sä olet mun kanssa, koska tykkäät musta.”
“Niin tykkäänkin”, Rasmus sanoi painokkaasti ja yhä hieman ärtyneen oloisena, mutta liikahti vähän lähemmäs minua ja tarttui hetken emmittyään mua kädestä. “Tosi paljon.”
“Ja meillä on ollut kivaa yhdessä”, jatkoin, ja lauseeni kuulosti kysymykseltä.

Rasmus puristi sormiani. Se katsoi mua vihdoin silmiin, vaikkakin vain lyhyesti, ja vaikka sen hymy oli ohimenevä ja väkisin tehty, se oli silti hymy ja liennyttävä sovinnon ele. Otin sen kiitollisena vastaan.

“Parasta”, poikaystäväni vastasi äänensävyni epävarmuuteen kaikesta huolimatta, ja minä päätin uskoa häntä.

Tunnelma välillämme oli lähestulkoon, muttei kyitrnkaan aivan, normaali, kun tiemme kohtasivat Heidin ja Laurin kanssa. Heidän kanssaan jutustelu oli tuttua ja helppoa, ja luulenpa, että juuri sitä kaipasimme, jottemme vahingossa jäisi vellomaan kertaalleen käytyyn keskusteluun. Alexanderin härnäys oli syytä jättää omaan arvoonsa.

“— mutta kotona odottaakin sitten lapsi- ja mummoarki, joten täytyy vähän laskeutua juhlavuudesta alaspäin”, Heidi naureskeli sen päätteeksi, kun olimme kukin yksimielisesti kehuneet juhlia ja tuttujen naamojen näkemistä mukavaksi tapahtumaksi. “Jesse dumppasi äitinsä meille viikonlopuksi.”
“Kivahan se on, että Sofia saa viettää aikaa isoäitinsä kanssa, ja Ritvasta on paljon hoitoapua”, diplomaattinen Lauri tuumasi.
“Siitä on varmasti kaikenlaista apua”, Rasmus lipsautti kuivaan sävyyn, ja minä tirskahdin.
“Epäilemättä! Teidän häissä on muun muassa se hyvä puoli, ettei se enää tällä kertaa muistanut livautella mulle häälehtiä tai Rasmukselle annettavaksi sormuskuvastoja ihan vain katseltavaksi kun tavattiin”, paljastin Ritvan edesottamuksia, ja sain seurueeni ensiksi ihmettelemään ääneen, oliko rouva Aro todella tehnyt sellaistakin (en ollut koskaan toimittanut kuvastoa perille Rasmukselle, sillä sehän olisi ensiksikin ollut epämiellyttävä painostamista ja toisekseen uutuudenhohtoinen mallistosormus ei kuulunut haaveisiini; häälehdet olin sullonut kai samaan laatikkoon ikkunanpesuvälineiden, joita Rasmus ei koskaan tulisi omin päin etsineeksi, kanssa). Sitten he totesivat yksissä tuumin, että eihän siinä oikeastaan ollut mitään ihmeteltävää: luonteenomaista toimintaa!
“Ei sillä riitä enää häälehtiä jaeltavaksi”, Heidi huokaisi.
“Ei niin. Ne on kaikki meillä. Koko nivaska olohuoneen pöydällä”, Lauri säesti.

Sen jälkeen tiemme vähitellen erkanivat. En ole yhyttänyt Rasmusta sen jälkeen, ja hetken jopa mietin huolissani, onko hän kadonnut kaikessa hiljaisuudessa kotiin. Kilpailu-urakan aloitus Carrin kanssa meni lopulta kaikkea muuta kuin tavalla, jota Rasmus haluaisi muistella saati juhlia, eikä Grimkään ollut aivan tasollaan enää arvoluokassa. Alexanderin häijyt sanat tuskin ovat nostaneet poikaystäväni juhlatunnelmaa. En kuitenkaan ehdi syventyä etsimään poikaystävääni, sillä yhtäkkiä yksi juhlien niistä jäsenistä, jota eivät huolet tai huonot suorituksetkaan jaksa painaa, löytää tiensä takaisin luokseni.

“Josie! For a moment I actually wondered who’s that pretty chica. You look dashing! And you need to toss that stupid glass; here, this is better”, Joe lirkuttelee ja ojentaa viinilasin käteeni, nykäisee vesilasin toisesta kädestäni ja kulauttaa silmieni edessä loput veteni alas omasta kurkustaan ennen kuin hymyilee leveästi. “Gosh, I love Finnish summer nights.”
“I’m trying not to get totally wasted”, protestoin, mutta pitelen silti kiinni juuri saamani viinilasin hienostuneesta jalasta ja kohotan lasinreunan huulilleni.
“Like you ever would”, Joe virkkaa ja tuhahtaa hieman. “Loosen up, Josie! You look worried, and this is a party, so it’s harshly forbidden to mope.”
“I’m not moping. I was just wondering… have you seen Rasmus?”
“Rasmus? God, no. A garden full of beautiful people and you expect me to keep my eyes on your boyfriend? Please.”

Tunnen Joen ja osaan olla loukkaantumatta Rasmuksen puolesta. En loukkaannu itsenikään puolesta, vaikka Joachim puoli sekuntia lauseen lopettamisensa jälkeen havaitsee jonkun kiinnostavamman ja on välittömästi valmis hylkäämään minut, vaikka saapuikin ihan vasta seuraani.

“Ooh, look — Isabella Sokka!” Joe huudahtaa ilahtuneena.
“I’ve seen her like a billion times”, mutisen itselleni epäluonteenomaisen nenäkkäästi ja hikkaan hieman. Huuhtelen hikan alas seuraavalla viinikulauksella.
“But I haven’t. In fact, I haven’t had a chance to talk to her at all, which is a regrettable state of things. It’s time to fix that. Now, if you’ll excuse me, I’ll go and turn my friendly flirt vibe on. Maybe she’ll offer me a job so I can enjoy Finland and your company for the rest of my peculiarly long life. I might even tolerate Rasmus. Tell him I said hi if you find him! Bye!”

Huokaisen syvään jäädessäni yksin. Vilkaisen ympärilleni ja mietin, kenen seuraan liittyä: syystä tai toisesta haluaisin kovasti lähestyä Ellietä, mutta tiedän kokemuksesta, että vaikka kuinka haluaisinkin pönkittää itsetuntoani kuulumalla cool girlsien seuraan, lopulta muistan vain etten ole yksi heistä ja saan korkeintaan lommon siihen itseluottamukseen, joka on jo valmiiksi ruhjeilla. Ei, minun täytyy lakata ajattelemasta ystävien statusarvoa. Siitä ei koskaan ole koitunut minulle mitään hyvää.

Viinilasini on jo lähes puolillaan. En ole varma, miten se nyt sillä tavalla on tyhjentynyt, mutta sen tiedän, että ilmiötä seuraa väistämättä toinen. Luovin tieni kohti WC-tiloja, mutta kohtaan matkalla jo varmasti tuntia aiemmin hukkaamani Rasmuksen ja ilahdun niin kamalasti, että kapsahdan varoittamatta hänen kaulaansa.

Kuinka hirvittävää olisikin, jos se ei olisikaan ollut Rasmus, ehdin ajatella, kun mies, jota niin innokkaasti halaan, ei halaa takaisin.

"Ai, Josefina", halaukseni kohde kuitenkin sanoo tutulla äänellä ja rutistaa minua sitten niin että tuntuu.
"Älskling", kuiskaan Rasmuksen korvaan nielaistuani miedon kiusauksen kysyä, kenen se sitten ajatteli niin innokkaasti halaavan itseään jos ei minun, ja painan suukon ja toisenkin kuiskaukseni perään.
"Mä mietinkin, mihin sä hävisit", Rasmus sanoo vähäsen käheästi karaistuaan kurkkua.
"Ai mihin mä hävisin", naurahdan epäuskoisena, kun me irroittaudutaan vähän viipyillen etäännytään halauksestamme. "Sähän tässä katosit."
"Emmä mihinkään kadonnut. Mä jäin suustani kiinni."

Nauran sille ajatukselle, että Rasmus Alsila kaikista maailman ihmisistä on juuttunut keskustelujen syövereihin. Kun kysyn siltä, kenen kanssa, se kohauttaa olkiaan ja nimeää jonkun Marcin ja pienen liudan auburnlaisia, Aliisan ja Amelien.

"Amelie! Voi, mä haluan kyllä jutella sen kanssa myös. Mutta ensin mun pitää käydä pissalla", muistan yhtäkkiä, ja hätäännyn ajatellessani, että saatan hukata Rasmuksen taas. "Odotatko sä mua? Älä vaan katoa taas."

Rasmus lupaa olla katoamatta, mutta on kuitenkin poissa, kun palaan. Säikähdän. Kohtaan Antonin, jolta rohkenen kysymään, onko hän nähnyt Rasmusta.

"Kai se tuolla tiskillä oli", Anton muistelee, ja toden totta: jo meidän lyhyen juttutuokiomme aikana Rasmus luovii tiensä luoksemme kahden lasin kera, joista toisen hän ojentaa minua kohti.

Great, ajattelen, lisää viiniähän tässä juuri kaivattiin. Samassa havahdun miettimään, mihin aikaisempi lasilliseni katosikaan; sehän oli vielä puolillaan. Tavaton! Olenpas käynyt hajamieliseksi! Sen lisäksi tunnen oloni läheisyydenkipeäksi, ja Antonista huolimatta sujautan nopean pienen suukon avopuolisoni poskelle, kun hän asettuu viereeni. Kummaa, kuinka viini kohottaakin kaikki tunnelmat toiseen potenssiin. Tänä iltana olen tuplasti kaikkea: iloinen, jännittynyt, huolestunut, huojentunut ja rakastunut, kaikkea omalla vuorollaan ja sulavasti sekaisin. Huomenna olen todennäköisesti vain triplasti väsynyt ja vähintäänkin lievästi huonovointinen.

"Törmäsin Joeen. Se kehui Isben ystävätärtä tosi vetäväksi naiseksi", Rasmus kertoo, kohauttaa olkiaan ja virnistää niin pienesti, ettei miestä vähemmän tuntevat ehkä edes tunnista moista huvittuneisuussignaalia. "Sanoin, että nyt kannattaa varoa ratkaisujaan. Se ei välttämättä tahdo Viivin isäpuoleksi kuitenkaan."
"Ai ei", Anton hörähtää. "Kumma tyyppi! Luulisi että siihen virkaan on oikein jonoa."
"Vähän kaksipiippuinen työsuhde-etu", Rasmus vielä sanailee, ja katson häntä ihailevasti: kuinka hän onkin niin komea ja kaiken lisäksi hauska mies!

Tuskin huomaan Antonin poistuvan: vastaan puolivillaisesti kiitos samoin, kun hän onnittelee minua Power Jump -menestyksestäni, joka kieltämättä on lyönyt mut itsenikin lähes yhtä suurella ällikällä kuin nyt oivallus siitä, että saan seurustella Rasmus Alsilan kanssa. Kun jäämme kahden, sujautan käteni puolisoni käsikynkkään.

"Mennäänkö rantaan?" kysyn, sillä kaipaan pientä hetkeä etäällä muista. Hengähdystaukoa. Ihan vain me kaksi ja muiden etääntyviä ääniä.

Kesäyö on pimentynyt. Lammen rantaan kajastavat juhla-alueen tunnelmalliset valot piirtävät kasvoillemme syviä varjoja, kun asetumme vastakkain. Kiedon käteni Rasmuksen niskaan, ja kuten varmasti satoja ja taas satoja kertoja aikaisemmin, hänen kätensä asettuvat vyötäisilleni ja pian alaselälleni. Tunnen miehen peukalon sivelevän selkääni siellä, missä kesämekkoni paljastaa ihoani.

"Sä olit tänään tähti", Rasmus sanoo kasvojani katsellen ja on rennompi ja enemmän oma itsensä kuin vielä aiemmin juhlissa uskalsin toivoa. "Tänäänkin."
Punastun.
"Pisanji oli", huomautan.
"Sä olit", Rasmus, joka ei liiemmin pidä Pisanjin omalaatuisesta luonteesta ja ratsastettavuudesta, painottaa.

En väitä vastaan, vaikka kehu poltteleekin sisintäni ja saa minut kiemurtelemaan henkisesti silkkaa vaivaantuneisuuttani. Sen sijaan nojaan otsani Rasmuksen otsaan ja suljen hetkeksi silmäni. Rohkeuden keräämistä ei tarvita, kun viini tekee sen puolestani.

"Mitäs seuraavaksi?" kysyn pehmeästi ja hiljaa.
Rasmus, jolle kysymykseni tulee yllätyksenä, ei aivan saa kiinni siitä, mitä minä sillä tarkoitin, eikä häntä kai voi siitä syyttää. Mies jäsentelee ajatuksensa nopeasti ja vastaa mitä sylki suuhun tuo:
"Mietin pitäiskö ens kesänä kasvattaa Graubach-parta."

Kikatan yllätettynä ja liu'utan sormeni pähkinänruskeiden hiusten sekaan.
"Kunnianhimoinen tavoite!" huomautan ystävällisesti, sillä vaikka ajatus parrakkaasta Rasmuksesta onkin kutkuttavan miehekäs ja hivenen jännittävä, en ole aivan varma, vastaisiko todellisuus mielikuvaani tasaisesta ja tyylikkäästä leukakarvojen kasvustosta. "Sun hiukset kyllä menisi jo varmaan ponnarille, mutta uskotko sä, että sun parrankasvu on jo niin vahvaa?"

Ennen kuin Rasmus ehtii vastata, hymyilen ja jatkan:
"Ja ehkä mä ajattelin vähän isommin. Että mikäs seikkailu seuraavaksi keksitään", sanon, ja vain Alexanderin aikaisempi möläytys estää minua paljastamasta heti paikalla, että olen selannut Kallan ja lähiseudun asuntomarkkinoita vuokralla asumisesta jo hivenen irti kasvaneena. "Kolmen vuoden kunniaksi."

Rasmuksen ote vyötäisilläni tiukentuu.

Josefina: Power Jump, osa 2 - Grand Prix

Tiedänhän minä, että Silverillä on jo ikää. Siksi on ihan asiaankuuluvaa, että nuorempi Lätsä on kesän mittaan kulkenut Joachimin matkassa hyppäämässä GP-ratoja: vasta 9-vuotiskautensa lopulla korkeimpiin luokkiin noussut ranskalaisori on Joen uusi GP-oppipoika, Silverin manttelinperijä. Ilman kristallipalloa ja teenlehdistälukutaitoa meistä kukaan ei tiedä, hyppääkö Silver vielä yhden kauden, tai ehkä kaksi tai ihan korkeintaan kolme, eikä pomo salli Joen pudota tyhjän päälle, mikäli konkariorin ura suurimmissa luokissa päättyy. Tallin ykkösratsastajan ranking-sijoista ja näkyvyydestä on pidettävä huolta.

Niinpä Joachim verryttelee kyömynaamaista ruunikkoa, ja me Rasmuksen kanssa katselemme ratsukon menoa käsikkäin. Meritillekin on löydetty ratsu GP-luokkia varten, ja päinvastoin kuin Joen ja Lätsän kohdalla, tässä tapauksessa ratsu opettaa ratsastajaa. Karina on jo kokenut korkeimman tason kilparatsu, kun taas Merit on junnannut pitkiä aikoja hieman pienemmissä luokissa ilman suurempaa menestystä. En tahdo ajatella ilkeästi kenestäkään, mutta Joachimin hiljaa suupielestään livauttamat sanat kummittelevat mielessäni: she's all hard work and pure willpower but no real talent. Omalla tavallani kunnioitan Meritiä, joka on periksiantamattomuudessaan ja työteliäisyydessään aivan omalla tasollaan. Kritiikinsietokyvyssäkin minulla olisi virolaisratsastajalta paljon opittavaa. Merit voi mokata ja saada moitteita, ja sen sijaan, että hän itkisi surkeuttaan, hän kohottaa leukansa, painaa moitteen sanat mieleensä vaihtelevalla menestyksellä, jatkaa unelmiensa tavoittelua ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

"Onko voittajasuosikkeja?" Rasmus kysyy, kun valumme katsomon puolelle. Me emme, tietenkään, kilpaile Grand Prix -luokassa. Ihan niin höveli ei pomokaan ole, että ojentaisi meille jonkun sille tasolle valmiin arvoratsunsa ohjat käteen ja sanoisi, että sen kuin kokeilette vuoden suurimmissa kilpailuissa, kuinka GP-rata teiltä irtoaa.
"Allsaints Clover", sanon suoraan. "Se teki muhun vaikutuksen Pariisissa. Jos se kvaalautuu arvoluokkaan, mä luulen, että me kaikki saadaan todella pistää parastamme. Ja Matteon hevonen on tosi kiinnostava."
"Mikäs sillä olikaan tässä luokassa?"
"Se Garnet, Gabarnetin poika", kerron Rasmukselle, johon hyvillä estehevossuvuilla on tapana tehdä vaikutus.
"Toivotaan, että niilläkin menee hyvin. Ei tietysti paremmin kuin Joella", Rasmus lisää kuin peläten, että työkaverillamme on jokin taianomainen vaisto, jolla hän aistii pitkän matkankin päähän muille ratsukoille suunnatut kannustavat ajatukset.
"Se on kyllä vielä nuori hevonen tälle tasolle", pohdiskelen ääneen. "Mutta laadukas. Kävi miten kävi, sillä on vielä uraa edessä ja todennäköisesti suunta vaan ylöspäin."

Luokassa on tietysti muitakin mielenkiintoisia hevosia. Norjalaisen Kristiansenin ratsun väristä emme pääse Rasmuksen kanssa yksimielisyyteen, ja olen melko kiireinen googlatessani, millainen värigeeni tai sellaisten yhdistelmä saa sen värin aikaiseksi. Havahdun vasta, kun Rasmus tuuppaa minua kylkeen ja hönkäisee:
“Lollo!”
Nauraa tirskahdan, vaikka tietysti tiedän, ettei poikaystäväni syyttä suotta höpise hävyttömyyksiä. Lollo nyt vain sattuu olemaan Heidin hevosen lempinimi. Kimo tamma asuu Runiacissa, mistä se on meille molemmille tuttu. Raeske sen satulassa näyttää ryhdikkäältä ja totiselta, kuten tapahtuman arvo vaatii, ja syvällä keskittyneisyydellä hän luotsaa ratsunsa luokan ensimmäiseen puhtaaseen rataan.
“Heidi mahtaa olla tyytyväinen”, hymähdän itsekin ilahtuneena tutun tamman hyvästä suorituksesta.

Luokka jatkuu upeilla tammoilla ja täysiverisellä, joka saa Rasmuksen nojautumaan eteenpäin. Luulen, että se on hänen sisäisen kenttäratsastajansa tekosia. Ja tokkopa Rasmuksen kenttäratsastaja on enää millään tavalla sisälle kätkeytynyt salaisuus: johan hän viime vuonna voitti Kalla Cupin kenttäratsastuksen rankingin. Minä vain tutustuin häneen esteratsastajana, mutta viimeistään Branin myötä Rasmuksen ratsastusura otti uudenlaisia tuulia alleen. Tartun avopuolisoani kädestä ja hymyilen. Hänessä on muuntautumiskykyä, jollaista toivoisin itsellenikin. Rasmuksen alla hevosen kuin hevosen vahvuudet pääsevät esiin; minä osaan vain tehdä korrektisti hyppääviä estehevosia.

“Ei se turhaan ole sun suosikkisi”, poikaystäväni tuumaa, kun Allsaints Clover Z hyppää puhtaan perusradan juuri ennen kuin Merit ratsastaa areenalle kokeneella ratsullaan.

Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla aukottoman lojaali Meritille ja kehua hänen suoritustaan, en täydellisen rehellisesti siihen kykene. Karinan karva hohtelee hikisenä, kun tamma ponnistelee läpi vaativan radan. Meritin otteista näkee, ettei hän ole vielä rutioinoitunut tämäntasoisten arvokisaluokkien hyppääjä. Ratsastajan asennossa on jännittynyttä puserrusta, ja jokin kokemattomampi, herkempi tai vähemmästä nokkiinsa ottava hevonen kyllä ottaisi puomeja mukaan enemmän kuin Karina. Tamma kuitenkin kiipeää kiltisti yli puomeista silloinkin, kun Merit vetää sen laukan liian pieneen ja latteaan pakettiin tai sysää sen hyppyyn kaukaa.

“Uskomattoman hieno hevonen”, Rasmus kehuu ansaitusti Karinaa, kun ratsukon rata on ohi. “Mieletön tamma.”
“Niin on”, nyökyttelen.
“Toivottavasti pomo teettää siitä paljon varsoja ja lahjoittaa ainakin yhden meille”, puolisoni heittää toiveensa taivaille ja minä naurahdan taas.
“Ainahan kaikkea voi toivoa”, hymähdän, enkä voi olla miettimättä, miten hienoa olisikaan saada Karinan kaltaisen tamman tytär siitostammaksi ihan omaan talliin – siis olettaen tietysti ensin, että meillä ylipäänsä olisi koskaan sellaista.

Luokan loppupuolella esiintyvä Lätsä sen sijaan ei ehkä näytä kovin säväyttävältä, mutta tekee työnsä. Minua jaksaa huvittaa se, miten niin laiskan näköinen hevonen onkin salakavalasti humahtanut esteratsastuksen huipputasolle. Lätsää ei stressaa yhtikäs mikään, vaikka se on valtavan suurella areenalla ilman lajitovereidensa suomaa turvaa. Ruunikko ori ei myöskään tunnu ottavan itseensä suuren urheilujuhlan tuntua. Kun Joachim nostaa lähtöluvan saatuaan laukan, Lätsä voisi aivan yhtä hyvin olla rennolla maastoretkellä kuin suurkilpailuissa.

Mutta kyllä se siitä sitten syttyy. Selvästikään Lätsä ei myöskään tiedä olevansa täällä vain kokemuksenhakumatkalla. Me ihmiset ehkä ajattelemmekin, että Joachimin todellinen ykkösnyrkki on kutsuvierasluokkaan aiemmin kauden kuluessa kvaalautunut Silver, ja että on onnekasta, että Lätsä pääsee silti kokeilemaan arvokisaratsun elämää ilman suuria menestyspaineita. Ranskalaisorille ei kuitenkaan ole kukaan lähettänyt kirjallista tiedonantoa aiheesta. Se hyppää niin kuin olisi suorittanut 160:n senttimetrin korkuisia esteratoja koko ikänsä sen sijaan, että olisi alkanut ylittää niitä kilpailuolosuhteissa vasta alle vuosi sitten: varmaeleisesti ja vailla turhaa häsläystä, ja mikä tuloslistan kannalta tärkeintä, virheettömästi.

“Lätsä pääsi uusintaan?” sekä totean että kysyn samanaikaisesti.
“Lätsä pääsi uusintaan”, Rasmus vahvistaa.
“No oho.”
“Onhan se hyvä hevonen”, poikaystäväni naurahtaa hämmennykseni huvittamana.
“No on on! En mä sitä sano! Mutta kun se on kuitenkin aika kokematon.”
“Ei se nyt enää niin kauhean kokematon ole”, on Rasmuksen mielipide.
“Ei kai tavallaan, mutta menee kuitenkin ensimmäistä kokonaista kauttaan tällä tasolla. Mä olen iloinen kun se suorittaa näin hyvin. Kun se on näin valmis.”
“Olen mäkin, ja Joekin varmasti”, poikaystäväni sanoo ja rutistaa minua. Sitten hän suoristautuu, karaisee kurkkuaan ja kysyy: “Mutta nyt – olisikos meidänkin aika pistää hösseliksi?”

On kai meidän, sillä jo seuraavassa luokassa starttaa Rasmus itsekin, ja sitten on jo ensimmäisen kilpailupäivän viimeisen luokan vuoro. Jännitys pesiytyy kylkiluiden sisään. Voi kunpa Pisanji olisi tänään hyvässä vireessä: minun on määrä hypätä sillä illan viimeisessä luokassa.

Josefina: Pariisilaisia raapaleita

PARIS SIM JUMPING WEEK

Verryttely 30.6.

Pisanjin korvat ovat niin pienet ja sirot. Koskaan ennen ei Josefina ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, sillä se pieni detalji on hukkunut prinsessaponimaisen pienen hevostamman yleisen sievyyden keskelle. Istuessaan jämäkästi vastaan, kun valkea ratsu yrittää kirmata kiireisin harppauksin verryttelyesteelle — taivaansinisen ja pronssin väreissä hohtelevalle okserille — Josefina kuitenkin katselee tarmokkaaseen höröön nostettuja korvia ja ajattelee, että Pisanji on niitä myöten kaunis kuin karusellihevonen.

Myös hyppy on omalla tavallaan pieni ja siro. Pisanji hyppää nopeasti: se ei liihottele turhia esteen yllä, vaan sinkoutuu maasta terävästi, kohoaa vaadittuun korkeuteen ja laskeutuu niin pehmeästi, että on kuin he eivät koskaan palaisi maankamaralle lainkaan.

Tuttuja 30.6.

Matteo Locatelli, nuorten hevosten luokan 25. lähtijä, ratsastaa virheettömän perusradan tummalla ranskalaistammallaan. Rento ja hyväntuulinen onnentoivotus kumpuaa suoraan sydämestä, kun Locatelli ratsastaa jälkeensä starttaavaa Josefina Rosengårdia vastaan. Nuori nainen hymyilee kiitokseksi eikä vaikuta yhtään niin hermostuneelta kuin joskus aikaisemmin näytön paikassa.

Josefina nimittäin luottaa hevoseensa enemmän kuin epäilee itseään, eikä Pisanji petä luottamusta. Pieni valkea tamma hyppää hyvin ja nopeasti.

Seuraavan kerran Locatelli ja Rosengård kohtaavat toisensa kasvoista kasvoihin palkintojenjakoon valmistautuessaan.
"Teidan jalkenne", Matteo tapailee suomenkielistä ilmausta ja hymyilee taas leveästi ja suurella lämmöllä (ystävällisiä nyökkäyksiä satelee muillekin kuin Josefinalle).

Josefinasta tuntuu kuin hän ratsastaisi areenalle hyväntahtoinen yleinen onnenmaskotti perässään.

Josefina ja Pisanji

Sotkuja 1.7.

Henki salpautuu pieneksi hetkeksi, kun Isak Sederstöm tervehtii Josefinaa ja hidastaa vauhtiaan. Josefina on juuri tavannut pienen Kallasta tutun seurueen. Ei kai pitäisi yllättyä siitä, että tapaa Isabella Sokan ja Juuso Shermanin yhdessä, mutta kerta toisensa jälkeen yhdistelmä hämmentää Josefinaa, joka ei ole varma, minkälainen tuttavuus kaksikon välillä vallitsee.

Hän ei myöskään tahdo kenenkään tietävän itsensä ja Isak Sederströmin, tuon pitkän ja punatukkaisen esteratsastajan, välisestä yhteydestä.

Vaikka tokkopa Isabella järkyttyisi saadessaan tietää Arne Rosengårdin avioliiton sivussa syntyneestä lapsesta, Josefina yhtäkkiä ajattelee. Lienee niitä salattuja sotkuja Sokkainkin suvussa.

Silti Josefina kokee syvää helpotusta, kun Isak ei jääkään juttelemaan vaan jatkaa matkaansa.

Myötäjännitys 2.7.

“Hyi, oksettaa”, Josefina hiiskahtaa. Heidi hänen vieressään nyökkää ja naurahtaa. Ystävysten välillä ei enempää sanoja tarvita: sanaton ymmärrys viriää kaksikon keskuuteen. Molemmat tietävät, miltä tuntuu jännittää jonkun toisen puolesta. Ensin katsotaan henkeä pidätellen Rasmuksen ja Coralin rataa, sitten hämmästellään tuulennopeaa Malachaita, joka kerrankin käyttäytyy siivosti. Aivan pian on taas Rasmuksen vuoro.

"Ne sijoittuu", Heidi sanoo.
"Lauri voittaa koko luokan", Josefina huomauttaa, mutta on väärässä.

Luokan loppupuolella tuttu ratsastaja takoo tauluun ajan, jota muiden ei ole alittaminen. Josefina muistaa Billyn vihreän takin ja punaisen ruusun kahden vuoden takaa ja miettii, tietääkö mies kohdanneensa hänen vanhempansa. Vaikka tuskinpa mies muistaa Josefinaa lainkaan.

Rasmus ja Ykkönen

Lohtuolka 3.7.

Romy itkee vasten Josefinan olkaa. Vähän matkan päässä Rasmus tuntee olonsa sangen vaivautuneeksi, eikä Josefinankaan olo ole täydellisen luonteva. Hän kuitenkin yrittää lohduttaa tyttöä, joka on pudonnut poninsa selästä kansainvälisen yleisön ja ennen kaikkea oman isänsä silmien edessä. Koko kilpailuviikko on mennyt Duckin kanssa aivan mönkään, eikä yksi Pollyn kanssa saatu ruusuke häivytä emotionaalisia ruhjeita.

"I'm gonna lose him", Romy nyyhkii lohduttomana. "Daddy's not going to let me keep him."

Josefina rutistaa tyttöä tiukemmin. Mitä hän voisi sanoa? Rosemarien isä tuskin tahtoo pitää ponia, joka on alusta asti ollut tytölle liian haastava, vaikka tyttö kuinka sinnikkäästi pitää Duckia unelmiensa ratsuna.

Kosiokriisi 3.7.

Kun hyvä ystävä esittelee kihlasormustaan rakkauden kaupungissa, eikä siitä osaa täysin iloita, ymmärtää vihoviimeistään, ettei ole päässyt yli omasta elämänkriisistään.

Tietenkään Josefina ei ajattele (päivittäin), että häntä pitäisi kosia, ja tietenkään hän ei suoranaisesti usko, että on hävinnyt jonkin kilpailun Heidille, jota on kosittu ensin, eikä elämän tarkoitus tietenkään ole päästä naimisiin ja perustaa perhe, ja lisäksi Josefina muistaa TIETENKIN olevansa nuori.

Paitsi etteivät hänen tunteensa aina tottele järkeä. Vatsa tuntuu ontolta ja suupielet painavilta, kun Josefina vastaanottaa tiedon ja vielä myöhemminkin, kun hän vain ajatteleekin sitä. Mutta kateus on ruma tunne, hänelle on opetettu, eikä siitä sovi näyttää väläystäkään.

Merit ja Fling

Kilpa-Joe 4.7.

Viikko on ollut kaikkinensa pitkä, mutta vielä on edessä yksi urakka: Joachimin ja Silverin Grand Prix -luokka. Merit, joka on tyytyväinen Flingin suoritukseen nuortenluokassa ja sitäkin iloisempi Oberonin ruusukkeeseen, ilmoittaa heidän seurueensa lähtevän ajamaan kotia kohti.

"Rude", Joachim tokaisee Josefinalle ja Rasmukselle Meritin jo mentyä. "She's got no team spirit, that woman."

Sitten Joe kohauttaa olkiaan, naurahtaa makeasti ja vetää nuoret kainaloonsa.

"At least you'll be here to witness my victory!" saksalais-englantilainen taikka englantilais-saksalainen kilparatsastaja sanoo, ja vaikuttaa hyväntuuliselta ja rennolta.

Josefinasta on käsittämätöntä, miten mies voikin olla niin tyyni ja luottavainen viikon vaikeimman koitoksen alla, mutta Joe onkin... Joe.

Grand Prix 4.7.

Silver näyttää upealta. Josefina on kiillottanut sen pronssisen karvan ja letittänyt hopeanhohtoisen harjan, ja kuin patsas ori seisoo odottamassa, että sen ratsastaja kipuaa kyytiin. Ja kun monissa liemissä keitetty Joachim on kokeneen Silverin ohjaksissa, tuskin mikään haaste on ratsukolle liian vaikea.

"Nyt menee hyvin", Rasmus sanoo Josefinalle, kun he istuvat katsomossa penkkiensä etureunoilla ja jännittävät uusintaradalla etenevän ratsukon suoritusta.

Niin meneekin, aina viimeiselle esteelle saakka. Silver, joka ei ole luonnostaan kovin nopea ratsu, tekee Joen siivittämänä hyvää tahtia kärkiaikaa ja on ylittämässä itsensä. Kun radan viimeinen puomi putoaa hassusti epäröivän takajalan mukana, Josefina ja Rasmus äännähtävät pettymyksestä. Joachim pudistelee päätään.

Ystävä 4.7.

Voitto lipsuu käsistä, mutta Joachim ratsastaa silti Silverillä palkintojenjakoon. Josefina ja Rasmus osoittavat ratsukolle ja heidän kovimmille kilpakumppaneilleen suosiota. Silver saa suitsiinsa valkoisen ruusukkeen, ja kun Joe kannustaa kookkaan orin laukkaan, se korskuu ja näyttää komealta polkiessaan maata kaula kaarella. Revittelemään Silver ei innostu.

Siivon kierroksen jälkeen Joe himmailee hevosen raviin ja päästää ohjat käsistään heidän lähestyessään areenan sisääntuloportteja taputellakseen hevosta kaksin käsin kiitokseksi.

"Do not get old and tired just yet, my friend", hevosmies mutisee ratsulleen.

Kilpakenttien konkari ei vastaa Joelle, tietenkään, mutta ratsastaja toivoo hevosen ymmärtävän hänen toiveensa ja noudattavan sitä parhaansa mukaan. Ystävästä luopuminen tekisi kovin kipeää.

Joe ja Silver

Josefina: Nuoret neidit

61 kilometriä suuntaansa Joen kyydissä, kahdestaan Joen kanssa. Hitti vai huti? Traileri rullaa siivosti perässämme. Se on vielä tyhjä. Se, että paluumatkalla samaisessa trailerissa matkustaa kaksi hienoa nuorta tammaa, riittää lähestulkoon tekemään retkestä kirkkaan hitin, ja Joachimkin on välillä tosi hauska. Silloin kun se ei minusta ole hauska, se on jotakin seuraavista: liian tuttavallinen, liian rivo ja roisi tai vitsailee asioilla, jotka oikeastaan ovat mulle aika kipeitä. Herkkä, pidättyväinen ja siveämielinen kun olen, on Joen huulenheitto seurassani ikuista nuorallatanssia, eikä saksalais-englantilaista ratsumiestä ole koskaan pelottanut humahtaa turvaverkkoihin. Siksi horjahtelemme välillä hudin puolelle.

Tuntuu kuin Joe yrittäisi bondata kanssani. Olemme sentään tunteneet jo vuodesta 2019 (jo vuodesta…), ja oikeastaan on vähäsen outoa, miten sinnikkäästi ujostelen Joachimia vieläkin. Supliikki ja välitön mies on kuitenkin ennenkin saanut jopa minut hellittämään vähän ujouden ja pidättyväisyyden lukitsemia kielenkantojani, ja hitaasti juttu lähtee luistamaan välillämme nytkin. Joe kyselee ummet ja lammet opinnoistani, ja vaikka pelkään, että hän tekee niin kohteliaisuuttaan eikä kiinnostuksesta, huomaan puhuvani opiskelukavereistani ja omituisimmista professoreista. Grannista ja sen varsasta on helppo puhua. Parisuhdekiusoittelu puolestaan saa aina ja ikuisesti poskeni punehtumaan, mikä puolestaan huvittaa suuresti Joachimia.

“It’s good to have you two back here where you belong”, Joe hymähtää, napsauttaa vilkun vasemmalle ja kaartaa Debbie Fischerin tilalle vievälle tielle.

Debbien varsaparatiisi saa minut hyvälle tuulelle. Huristelemme Joen kanssa golfkärryllä vilkaisemaan laitumilla kasvavia tuttuja nuoria hevosia, joihin kuuluu pomon kasvattamien ja omistamien varsojen lisäksi myös Pikin viimekesäinen Ilve-varsa ja Laran samanikäinen Desi-tytär. Otan Desistä videon ja pari kuvaa, jotka lähetän Rasmukselle. Tiedän, että poikaystävääni harmittaa, ettei hän päässyt itse mukaan katsomaan varsoja. Varmasti tulemme hänen kanssaan takaisin tänne heti kuin voimme, arvelen.

“I really like Sera”, kehun Pisanjin edellisvuoden varsaa, joka on kaunis vaaleanrautias tamma. “She’s very well balanced and pretty.” “Maybe you should buy her”, Joe kannustaa ja virnistää. “Actually, that’s an excellent idea. That way I wouldn’t have to break my bones with the wicked offspring of two capricious creatures. You could do that in my stead. After all, I hear that’s your area of expertise — breaking bones, I mean.”
“She doesn’t look that wicked to me”, protestoin ja kerron myös toivovani, että olen oman osani rikkoutuvista luista jo saanut.

Varsoja tervehdittyämme siirrymme itse asiaan: on aika lastata vuosimallin 2018 nuoret hevosneidit traileriin ja kuljettaa ne kotiin. Hakemamme hevoset on otettu valmiiksi talliin. Ei ole epäilystäkään, kuka on kauniin kimon Divan emä. Kolmevuotias tamma on kuin ilmetty Ruun kuva! Se vaikuttaa eloisalta ja säpäkältä, ja kun Joe taluttaa kuljetussuojilla kuorrutetun tamman pihalle ja kohti trailerin ramppia, odotan henkeä pidätellen, mitä Diva oikein keksii tehdä. Se kiemurteleekin hieman, ja hetken näyttää siltä, että se aikoo kieltäytyä astumasta rampille. Jokin, ehkä Joachimin kylmänviileä olemus tai äkillinen muistikuva siitä, että tätä on harjoiteltu ennenkin, saa kuitenkin tamman ottamaan pari kokeilevaa askelta eteenpäin etujalat yhä pidemmälle edeten, ja pian sen takajalatkin kohoavat rampille. Korkein askelin Diva marssii autoon.

On minun vuoroni seurata perässä Fionan kanssa. Tamma tuntuu kiltiltä ja herkältä, enkä usko sen laittavan hanttiin. Se seuraa minua kuin koira.
“Smart girls”, Joe kehuu tammoja, kun ne on lastattu, ja sulkee rampin. Olen hänen kanssaan samaa mieltä.
“I look forward to working with them”, sanon hartaasti, ja Joe lupaa, että töitä saankin tehdä. Se ei minua haittaa. Nuorten hevosten sisäänratsastaminen on motivoivaa. Jo nyt päässäni pulppuavat ideat ja suunnitelmat Divan ja Fionan kanssa tehtävän työn varalle. Lyhyt kontakti niihin on saanut minut arvailemaan, kuinka ne mahtavat käyttäytyä uusien haasteiden edessä, mutta aika näyttää, millaisessa tahdissa voimme kummankin kanssa edetä. Kokonaisen kesän aikana uskon kyllä saavani aikaiseksi vaikka ja mitä.

Matkamme venähtää viime kilometreillä. Vain neljän kilometrin päässä kotoa vetoautosta puhkeaa rengas, mikä ei ole lainkaan miellyttävä skenaario silloin, kun peräkopissa matkustaa niinkin nuoria ja kokemattomia reissuhevosia. Joe vakuuttaa osaavansa vaihtaa renkaan autoonsa tuossa tuokiossa, ja minä totean nopeasti olevani hyödytön siinä hommassa ja keskityn kuulostelemaan Divaa ja Fionaa siltä varalta, että ne hermostuvat. Vaan mitäpä voisin asialle sittenkään tehdä? Hermostuneiden hevosten purkaminen autosta tienposkeen ei tosiaankaan parantaisi tilannetta. Ei auta kuin odotella.

Lopulta pääsemme vararenkaan avulla perille. Rasmus taluttaa Oberonia kentältä talliin päin ja vilkaisee meitä kulmat tuiman näköisinä. Joe vilkuttaa lennokkaasti ratin takaa, eikä Rasmus vilkuta takaisin, nyökkää vain. Huomaan Joachimin tuhahtavan.

Poikaystäväni on jo kadonnut talliin, eikä yllätyksekseni tule auttamaan meitä Divan ja Fionan purkamisessa. Emme me oikeastaan apua tarvitsekaan, mutta olisin kuvitellut Rasmuksen olevan utelias nuoria tammoja kohtaan. Näkee hän ne pian kuitenkin: kun talutamme uudet tulokkaat peräkanaa talliin, Rasmus ripustaa suitsia Oberonin karsinan ovessa nököttävään koukkuun ja luo kiinnostuneen katseen meihin.

“So — here you are, finally”, Rasmus sanoo ja tulee Fionan karsinan ovelle. Nuoret, tähän saakka yhdessä laiduntaneet tammat ovat saaneet vierekkäiset karsinapaikat, ja Rasmus katselee niitä uteliaana. Minä jätän Fionan karsinaansa, ja Joachim astahtaa käytävälle sen naapurista.
“Had a flat tire”, Joachim kertoo ja jatkaa harvinaisen ilmeettömänä: “You were worried we wouldn’t come, weren’t you? Mind you, I’m a decent driver.” “I know you are and I wasn’t worried”, Rasmus kiistää, ja minä seuraan varovaisen uteliaana miesten välistä dynamiikkaa: kuinka he molemmat ovat vähäsen piikit pystyssä, mutta eivät sitten kuitenkaan.

“The road was dry, weather was perfect and I’d never do anything stupid with you and horses on board”, Joachim selittää minulle matalasti, kun Rasmus on jo mennyt, “and yet… the slightest delay and his mind jumps to worst case scenarios.”
“Don’t take it personally”, sanon vaivautuneena, kun en muutakaan keksi. Olen kuullut kolarista, johon arvaan Joachimin mielen vaeltaneen.
“Oh, I won’t”, Joe lupaa, ryhdistäytyy ja virnistää, niin kuin olisi päättänyt suhtautua koko asiaan kepeästi. “In fact, I know it has very little to do with me.”

Joachimin hymy syvenee. Odotan mielenkiinnolla/kauhulla, mitä tuleman pitää.

“He’s just worried because he llloooves you”, mies kuiskaa ja nauraa päälle, kun punastun niin helakasti, että ohi kävelevä Linus katsoo minua kysyvästi.

Mikäpä Joachimia piristäisi paremmin kuin se, että saa minut kiusaantumaan. Siihen ei hänen onnekseen tarvita kummoisia. Luikin satulahuoneeseen, minne tiedän Rasmuksen hetkeä aiemmin kadonneen Oberonin varusteiden kanssa.

“Joachim kiusaa”, ynähdän, mutta suupieleni nykivät, mikä saa Rasmuksen huolestuneen ilmeen lievittymään — hän se ottaa vitsitkin aluksi varmuuden vuoksi tosissaan! Tosin… siinä asiassa taidamme olla hyvin samankaltaisia. Onhan meillä huumorintajua, vaikka se ei aina olisi päällimmäinen meistä välittyvä vaikutelma.
“Et kai sä oikeasti ollut huolissasi?” kysyn sitten ja menen halaamaan Rasmusta, joka halaa kevyesti takaisin.
“En”, hän väittää yhä. “Mutta olisit sä ehkä voinut soittaa, että teillä kestää. Tai laittaa viestiä.”
“Totta. Niin olisin. Se ei vaan tullut mieleen, kun oli hepat kopissa ja oltiin siinä tien sivussa”, liennytän tilannetta lauhkeasti.
“Totta… ei varmaan mullekaan ois tullut”, Rasmus myöntää, rutistaa minua, ja sitten minä uskon, että meillä on kaikki erinomaisen hyvin.
“Kenet ratsastat seuraavaksi? Mun pitäisi kuulemma mennä Philillä. Ja sitten pääsen kokeilemaan, millaiseksi Cash on kehittynyt”, intoilen. Siitä päivä sitten lähtee sujumaan omalla painollaan.

Josefina: Tosi virallinen palaveri

Pomo istuttaa meidät alas heti Rasmuksen ja mun saapumista seuraavana päivänä. Se on vähän kuin oikea palaveri: kaikki, paitsi vapaapäivää viettävä Kaja, ovat paikalla ja katseet suunnataan odottavasti Dierkiin, joka näyttää rauhalliselta ja arvovaltaiselta (kuinkas muuten). Sitten toisaalta se ei ole lainkaan kuten oikea palaveri, sillä me ollaan kaikki tallivaatteissa, ympärillämme roikkuu nahkavarusteita ja satulasaippuan tuttu tuoksu leijailee huoneessa. Joachim istuu paremman puutteessa nurin kääntämänsä saavin päällä. Me Rasmuksen kanssa ollaan sullouduttu istumaan lipastolle, jossa säilytetään erinäisiä kuolaimia, hokkeja, remmejä ja muuta sellaista pikkusälää, ja olisi vähättelyä sanoa, että poikaystäväni käsivarsi hipoo omaani. Olemme kuin sillit purnukassa, ja toivon, ettei Rasmus levennä asentoaan yhtään tai minulta putoaa puoli pyllyä penkiltä pois. Saattaisinpa jopa seurata itse perässä, jos oikein hupsusti sattuisi käymään.

“Schedule”, pomo aloittaa erinomaisen saksalaisittain lausuen ja osoittaa tussitaulua, johon on tehty kesä- ja heinäkuun kalenterinäkymät.

Seuraavaksi Dierk ryhtyy käymään rivakkaan tahtiin läpi kesän aikataulua niiltä osin kuin se nyt on tiedossa. Joachim hymyilee minulle leveästi, kun pomo kertoo meidän lähtevän ylihuomenna hakemaan mulle sisäänratsastettavaksi tulevia nuoria tammoja Debbie Fischerin tilalta, missä ne ovat tähän mennessä laiduntaneet ja kasvaneet isoiksi.

“So… should I go with them?” Rasmus pistää väliin, kun pomo ei viittaa sanallakaan häneen.
“You are needed here”, pomo ilmoittaa. “The horses don’t train themselves. Joe and Josefine can manage without you, Rasmus.”
“We sure can”, Joe nyökäyttää pontevasti päätään ja hymyilee Rasmuksen ja mun suuntaan. “And we’re going to have so much fun, right, Josie?”
Naurahdan. Matka Joachimin kanssa Debbien luo ja takaisin saattaa olla mitä tahansa vaivaannuttavan ja ratkiriemukkaan väliltä. On kuitenkin kiva saada Flirtjinx ja Diva kotiin ja päästä tutustumaan niihin, sillä pomo on ilmoitusluontoisesti kertonut, että tänäkin kesänä työskentelen erityisesti viime kesänä sisäänratsastamani Cashin ja näiden sitä vuotta nuorempien tammojen kanssa. Eskarikesä! Lisäksi pääsen ratsastamaan tietysti muitakin, ja Pisanjin kanssa työskentelemistä odotan kaikkein innokkaimmin. Hupsu, herkkä kimo on lemmikkini. Vaikka se onkin joskus hivenen dramaattinen, pidän sitä kilttinä hevosena, ja tamman kevyt ratsastettavuus on mieleeni. Saan kilpaillakin sillä taas tänä kesänä, mikä herättää miellyttävää jännityksenkutkutusta.

Pian puhe kääntyy loppukuuhun, jolloin meidän on määrä lähteä Rasmuksen, Joen ja muutaman hevosen kanssa kilpailumatkalle. Suunnitelma kuulostaa jännittävältä ja mielenkiintoiselta: pääsemme hyppäämään kansainvälisiä luokkia Pariisin Jumping Weekillä! Rasmus tarttuu minua kädestä ja äkisti kurkkua kuristamaan kivunnut jännitys lievittyy ja palautuu hupsuiksi humahduksiksi vatsanpohjalle. Matkalla Pariisiin pysähdymme Antwerpenin lähettyvillä jättämässä kyydistä niille main myydyn Calliopeia-hevosen ja yövymme ratsuinemme kyseisellä tallilla. Niin saamme hyvin jaloteltua hevosia, ja ne saapuvat vetreinä kilpailupaikalle. Paris SIM Jumping Weekillä on luvassa rahakas GP-luokka Joelle ja Silverille, helpompi GP-rata Lätsälle ja pari pienempää luokkaa muille hevosillemme, ja koska kilpailut ratsastetaan pääosin iltaisin, meille jää ehkä hevosten hoidolta aikaa seikkailla Pariisissa. Huomaan olevani innoissani. Teininä vietin yhden kesän hevoshommissa Ranskassa, mutta sittemmin en ole vieraillut Pariisissa kuin jonkun välilaskun verran.

“You’ll help each other out”, Dierk linjaa. “With Linus starting his summerleave, Ed is needed here, so you three are on your own. When the show in Paris is over, it’s time for Comber Cup, which means you’ll drive to Harderwijk and I’ll meet you there.”
“Busy summer”, Joe virkkoo tyytyväisenä.
“Indeed. In the meantime, youngsters will have a short break, that’ll do them good — give them some time to think about what they’ve learned. And since there are no suitable classes for Piki in Paris, I’ll work with her while you’re gone, Josefine”, pomo lupaa, ja olen vähällä pudota lipastolta pelkästä ilosta, kun ajattelen, miten paljon Dierk Mayerilla olisi annettavanaan Pikin koulutukseen ja miten upealta tuntuisi päästä tamman satulaan hänen ratsutusjaksonsa jälkeen.

Power Jump on niin ikään kalenterissa. Pomo tiedustelee ilmoitusluontoisesti, starttaisinko minä Pisanjilla, enkä voi kuin nyökätä. Kerta ei olisi ensimmäinen. Pärjäsimme mukiinmenevästi jo pari vuotta sitten, joten miksipä en tänäkin vuonna uskaltaisi näyttää kimoa kaunotarta yleisölle. Omista ratsastettavistani kumpikaan ei ole kilpailuun valmis tänä vuonna: Grannilla on kädet täynnä töitä varsansa kanssa eikä Piki ole vielä valmis kansainvälisiin arvokilpailuihin sillä korkeudella. Vaikka en kovin kunnianhimoisena kilparatsastajana enää itseäni pidäkään, olen ilahtunut mahdollisuudesta päästä nauttimaan Power Jumpin ainutlaatuisesta tunnelmasta. Näkisin siellä takuuvarmasti paljon tuttuja. Kotikenttäetua nautiskelevien kallalaisratsukoiden lisäksi paikalla olisi ainakin veljeni Alexander ja toivottavasti myös ystävän asemaan kohonnut Amelie Chaput, näin joitakin mainitakseni.

“That’s all. Get to work, people”, Dierk komentaa lähestulkoon leppoisasti, kun kesän agenda on päällisin puolin käyty läpi.

Tungeksimme ulos satulahuoneen oviaukosta, ja pian olen todella tyytyväinen siitä, että Rasmus ja Joachim päästävät minut herrasmiesmäisesti ensimmäisenä. Viimeksi mainittu nimittäin naurahtaa ja kuuluu läiskäyttävän Rasmusta toverillisesti olalle.
“Ooh. Diamonds in Antwerpen and romance in Paris… it’s almost as if Mr. Bossman has an agenda.”

Onneksi punastuneisuuttani ei voi nähdä hiusten peittämästä takaraivostani. Kuljen katse sitkeästi eteenpäin kiinnitettynä miesten edellä ja olen kuin en olisi kuullutkaan. Joachimin velmuilevasta äänestä kuuli kyllä, että mies vitsaili, mutta minun sydämeni on silti hypähtänyt voltin tai kaksi paikallaan ja mieli sännännyt villille laukalle.

Kihlasormus! Voi mikä kotiinvieminen siinä olisikin tältä reissulta! Mutta voi minua onnetonta. Nyt jos koskaan on syytä heittää jäitä hattuun ja painaa tiukasti jarrua. Ei ole mitään syytä antaa Joachimin vihjailuiden nostattaa sydämensykettä ja tyhjänpäiväisiä odotuksia, sillä hänellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Pidän todennäköisenä, ettei moinen ole käynyt sen miehen, jonka kanssa oikeasti seurustelen, mielessäkään; Rasmus on luullakseni tyytyväinen elämäämme tällaisenaan. Minulla on ehkä aaltoileva ikäkriisi, joka johtaa omituiseen paineeseen edetä elämässä, mutta poikaystäväni ei ole osoittanut sellaisesta merkkiäkään. Sitä paitsi tokkopa edes Joe on tosissaan vitsiensä takana. Kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, olen takuuvarma, että samainen henkilö läimäyttäisi Rasmusta takaraivoon, jos tämä kertoisi päättäneensä astella avioon ennen kolmatta- tai neljättäkymmenettä ikävuottaan ja siten heittäneensä villin nuoruutensa hukkaan.

Vaikka eipä meidän kummankaan nuoruus erityisen villi taida olla.

Silti.

“Siistiä, että päästään kisaamaan niin paljon — ja reissaamaan!” Rasmus pukahtaa seuraavaksi vasta, kun me ollaan jo satuloimassa päivän ensimmäisiä ratsujamme. “Hyvä seikkailukesä.”
“Joo”, sanon, ja koska olen toden totta keväällä joutunut hupsun ikäkriisin kouriin ja poden kai vieläkin sen jälkitautia, saan kuitenkin päähäni osoittaa kuulleeni Joen vitsailut. “Ketäköhän Joe aikoo kosia?”
Se tuntuu parhaalta tavalta noteerata ratsumestarin höpinät: niiden laittaminen vitsiksi, niin kuin en olisi ymmärtänyt perimmäistä tarkoitusta.
“Hä?” kuuluu Oberonin karsinasta ja irvistän itsekseni.
“Äh, meinasin vaan — ne löpinät pomon agendasta, Pariisin romantiikasta ja Antwerpenistä. Sehän on timanttikaupunki. Tiedätkö, timanttisormuksia, romantiikkaa — että ketäköhän se pomon mielestä muka aikoisi kosia”, sepitän ja tiedän olevani umpikujassa.

Rasmus kuitenkin tarjoaa minulle ulospääsyn. Ei meistä kumpikaan ole valmis viipyilemään aiheen äärellä, päättelen. Kiusallisuuden tuntu on vitsailevasta sävystä huolimatta niin käsin koskeltava! Vitsillä Rasmus sitten peruuttaa tilanteesta uloskin.

“Alenaa”, hän ehdottaa ja katoaa näkyvistä kumartuessaan laittamaan Oberonille suojia. Poikaystäväni huomaamatta, luullakseni, huokaan hiljaa.

Hukanteillä

 Perjantaina, kun heidän vieraanaan muutaman yön ollut Rasmus Alsila oli lähtenyt ajamaan kohti satamaa ja Suomea, Joachim alkoi pakata vuoden ensimmäistä kansainvälistä kisareissua varten. Hän, hevosenhoitaja-Linus ja kaksi oria lähtisivät Hollantiin viikonlopuksi esittäytymään Comber Cupin ensimmäisessä osakilpailuissa. Harderwijkiin oli Riesenbeckistä alle kahden tunnin matka, joten kovin eksoottisesta kohteesta ei ollut kyse, mutta Joachimia vaihtelu virkisti eikä hän malttanut odottaa pääsyä tien päälle. Talvikuukaudet kotitallilla treenaten olivat olleet pitkiä ja sujuneet hitaasti, vaikka työ olikin tuottanut tulosta ja hevoset olivat edenneet hyvin. Erityisesti nuoret hevoset olivat saaneet lisää voimaa ja kehittyneet kroppansa lisäksi myös henkisesti. Liki kaikki tallin tammat olivat tosin tiineinä, mikä oli rajoittanut Joachimin viimeaikaiset ratsut oreihin, mutta täytyi myöntää että vähentyneet ratsastustunnit eivät Joea sinällään haitanneet – hän ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin ikuisesti 28-vuotias.

Oreista heidän mukaansa lähtisi Oberon, joka oli viime aikoina osoittanut erinomaisia otteita 150-luokissa, ja luottoratsu Zilverado, joka hyppäisi vain pääluokan. Zilver oli jo neljätoista eikä sillä välttämättä olisi enää montaa kisakautta edessä, ja Joen pomo Dierk Mayer oli päättänyt jo aikaa sitten, ettei sitä enää juoksutettaisi missään turhissa kissanristiäisissä. Zilver ei tarvinnut lämmittelyluokkia eikä aikaa tottua uuteen ympäristöön – se oli kokenut huippu-urheilija, joka teki työnsä lähes aina moitteetta olosuhteista huolimatta.

Joachimista itsestään ei voinut puhua samana päivänä huippu-urheilijan kanssa, mutta hän uskoi, että tuskin onnistuisi mokailemaan kummankaan orin kanssa kovin pahasti. Jos he ylipäätänsä pääsisivät lähtemään – Zilverin paperit olivat nimittäin hukassa.

Kun hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hevosen passi oli, Joe oli ensin heitellyt yksi kerrallaan tavarat ulos Zilverin varustekaapista ja jättänyt Linus-paran siivoamaan sotkua. Seuraavaksi hän oli kääntänyt toimiston ylösalaisin. Dierk Mayer piti laatikkonsa siisteinä ja paperinsa järjesteltyinä pinoihin, mutta tilanne valitettavasti muuttui Joachimin käsittelyn jäljiltä melko lailla päinvastaiseksi. Muutamassa minuutissa Joe oli tyhjentänyt laatikot työpöydälle läjiksi, joiden päältä silloin tällöin luiskahti paperi lattialle asti. Hän löysi kauan aikaa sitten kuolleiden hevosten rekisteripapereita, puoli askia tupakkaa, pinon valokuvia 80-luvulta, jokusen MM-mitalin ja mapillisen aikana ennen internetiä maksettuja laskuja, mutta ei Zilverin passia.

”Joko löytyi?” Linuksen hermostunut ääni kysyi, ja vaaleatukkainen pää kurkkasi toimiston oven raosta. Ruotsalaispojan silmät levisivät, kun hän näki Joen aiheuttaman kaaoksen, mutta hän katsoi paremmaksi olla sanomatta mitään.

”Ei”, Joachim sanoi. ”Mutta ei se mitään. Jos ei muuta keksitä, otetaan Lätsä Zilverin sijaan. Kai hevosen voi vielä vaihtaa.”

”Niin kai”, Linus vastasi levottomana ja lähti matkoihinsa. Vaikka passi ei taatusti ollut Linuksen jäljiltä hukassa, vaan muuan Joachim Altmannin, Linus vaikutti olevan tilanteesta huomattavasti enemmän huolissaan. Toki Joekaan ei paljastaisi pomolleen tilannetta kuin vasta pakon edessä, sillä Dierk ei taatusti olisi asiasta iloinen, mutta Joe uskoi vakaasti, että onnistuisi selittämään asian parhain päin. Selittely – siinä Joe oli hyvä.

Hän soitti Rasmus Alsilalle.

”Joko aloit ikävöidä?” Rasmus vastasi puhelimeen, ja taustalla kuului moottoritien humina.

”Zilverin passi on hukassa”, Joe paljasti, ”eihän se voi olla sun autossa?”

”Öm, ei”, Rasmus kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi se olisi täällä?”

”Eipä miksikään”, Joe sanoi kepeästi.

”Katso oma autosi”, Rasmus ehdotti ja sulki puhelimen.

Joe tunki paperit laatikoihin taatusti eri järjestykseen kuin missä ne olivat siellä olleet ja suuntasi autolleen. Hansikaslokerossa oli puoli pussillista mustiksi koppuroiksi muuttuneita porkkanoita ja taskumatti, mutta ei papereita. Joe istui hetken kuskin penkillä ja mietti, ajaisiko vain baariin ja toivoisi, että paperit tupsahtaisivat ennen lähtöä jostakin, tai ehkä hän saisi unessa näyn siitä, minne ne oli piilotettu.

Sillä siunaamalla Linus, tuo ruotsalaisten lahja muuan hajamielisille Joachimeille, juoksi hevosrekalta kättään heiluttaen, ja siinä kädessä oli Zilveradon sininen passi.

”Se oli rekassa kuskin penkillä muovitaskussa”, Linus kertoi hengästyneenä ja silminnähden helpottuneena.

Joe nauraa tyrskähti, ja aivan totta – hän oli vienyt ne omakätisesti sinne jo edellisviikolla, jotta ne eivät vain unohtuisi matkasta. Selvästi liian aikaisin, siis. Asia oli kadonnut hänen mielensä päältä kuin vesi hanhen selästä jo päiviä sitten.

”Jospa mä otan nämä nyt”, Linus sanoi hienotunteisesti ja työnsi passin tallitakkinsa povitaskuun.

”Kiitos, Linus”, Joe läiskäytti hevosenhoitajaa olkapäälle ja hyppäsi autostaan alas. ”Sitten ei muuta kuin tien päälle!”

Joe vinkkasi Linukselle silmää, ja Linus näytti hieman kalvenneelta. Jos jo kotitallilla Joachim onnistui aiheuttamaan Linukselle tällaisia sydämentykytyksiä, millainen Hollannin-reissusta oikein muodostuisi?

Pyhä lupaus

Joachim Altmann & Zilverline, ERJ Cupin tuotosluokka

Tehtävänanto Tarinaluokassa kirjoitetaan vapaamuotoinen kirjallinen tuotos, jonka teemana on uuden vuoden lupaus. Tekstin ei tarvitse liittyä itse kilpailupäivään, kunhan keskiössä on osallistuva ratsukko. Tekstilajia ja tekstin pituutta ei ole määritelty. Tuomarit arvioivat tekstin sujuvuutta, mukaansatempaisevuutta, oikeinkirjoitusta ja teeman hyödyntämistä.

"Oijoijoih", Joachim vaikeroi ja sai Eduardon katsomaan itseään silmät tietäväisessä sirrissä.
"Joe-hyvä, et ole enää mikään nuori pojankloppi", tavallisesti niin miellyttävä hevosenhoitaja äityi nenäkkääksi, ja pehmensi sanojaan vain hiuksenhienolla hymynkareella, joka saattoi kaiken lisäksi olla paheksuva. "Ikä se vain saavuttaa sinutkin, vaan ei ilmeisesti terve järki."
"Ei ole krapulatkaan kuten ennen", Joe huokaisi jaksamatta kiistää Ed-ystävänsä röyhkeitä väitöksiä.

Kokenut hevosenhoitaja oli pitänyt huolen, että kaikki sujui kuten kuului. Hevoset olivat odottaneet valmiiksi satuloituina tismalleen silloin kun oli ollut tarve, eikä yhdenkään elikon ulkoasussa tai elinvoimaisuudessa ollut moitteelle sijaa. Joachim itse sen sijaan... hyvä tavaton. Kuinka ryytyneeksi saattoi mies olonsa tuntea? Silver, jonka karva hohti niin puhtaana, että Joachim olisi voinut peilailla itseään sen kyljestä, käänsi komean päänsä hänen suuntaansa ja puhalsi ilmaa sieraimistaan. Ori oli viimeistä katkopiirtonsa karvaa myöten valmis päivän viimeiseen koitokseen, mutta oliko Joe?

"Oletko koskaan harkinnut... raitistumista?" Ed tiedusteli vain puoliksi vitsailevan oloisena, ja vakavoitui entisestään: "Edes kilpailuviikonloppujen ajaksi."
"Ei tässä mitään raitistumista kaivata, vaan rehtiä ja rasvaista roskaruokaa. Tämän startin jälkeen, viimeistään."
"Oletko ihan varma?"

Joachim pudisti päätään ja katui sitä heti liikkeen aloitettuaan. Tuhannet vasarat jyskyttivät ja päänsärky yltyi taas. Pannahinen. Eduardo saattoi sangen hyvin olla oikeassa, siis tietysti tapansa mukaan. Mokoma pikkuruinen mies tiesi elämästä ja hevosista kaiken, mitä tietää saattoi, ja muistutteli siitä tuon tuostakin juuri tällaisina hetkinä. Se ero heissä oli, ja se heistä niin loistokkaan tiimin tekikin. He tekivät töitä tiedolla (se oli Edin heiniä) ja tunteella (mikä puolestaan oli Joachimin lahja ja kirous).

"Ehkä ensi kisoissa voisin vähän himmailla", Joachim lupaili tarttuessaan Silverin ohjiin.
"Ihan hyvä idea."
"Vaikka ei tämä mikään ongelma mulle ole."
"Ei tietenkään."
"Mutta ihan urheilullisuuden nimissä."
"Niin."

Joskus nuorempana se ei ollut ollut ongelma eikä mikään: hevosurheilu pikku hutikassa tai kohmelossa ei ollut tuntunut missään. Ehkä se oli ollut ajan tapakin, siis silloin joskus, kun ei vielä oltu niin kovin kunnollisia ja tunnontarkkoja elämän jokaisella osa-alueella ja mittailtu kaikkea mitattavissa olevaa (kuten kilpailupäiviä edeltävien aterioiden makroja, kisatakin kai-kai-mittoja ja saappaanvarren leveyttä kuudesta kohtaa). Vaan ajat ja kilpaurheilupa muuttuivat, ja niin muuttui mies itsekin, eikä ainakaan vetreämpään suuntaan.

Joachim kipusi työläästi suurikokoisen ratsunsa satulaan ja vilkaisi taivasta. Jos hän lupaisi elää tänä Herran vuonna enemmän ihmisiksi kuin ennen, olisi sentään kohtuullista saada jotakin takaisin korvaukseksi menetetyistä huveista ja nautinnoista. Ruusuke ja sievoinen palkintosumma varmasti pitäisivät ainakin pomon tyytyväisenä.

Kukapa olisi uskonut, että Joachim Altmann kuuna päivänä tempautuisi mukaan fitness-ihmisten "uusi vuosi, uudet elämäntavat" -kuureihin, ajatteli Ed, muttei ollut lainkaan pahoillaan asiasta. Hevosenhoitaja katsoi verryttelyaluetta kohti suuntaavan ratsukon perään ja huomasi pohdiskelevansa, josko tämä vihdoin olisi Joen suurten saavutusten vuosi.

Tiineyden tuoma lempeys? Kukkua

Takaisinheitto: Tapahtui joulukuussa 2020

"How dare you", Joachim suhahti ruunikolle, joka oli juuri yrittänyt näykkäistä häntä. Sarotti muljautti silmiään ja nakkasi protestiksi niskojaan, kun ei onnistunut säikäyttämään tallin pitkäaikaista ratsumestaria kauemmas. Ehei, Joe ei yhtä äkäistä tammaa säikkynyt, ei suinkaan. Oli sitä hankalampiakin elikoita käsitelty. Se vain oli miedosti kismittävä juttu, ettei Sarotti, jonka kanssa työskentelyyn ja yhteisen sävelen etsimiseen mies oli upottanut niin paljon vaivaa, viitsinyt kiittää kohottamalla häntä lempi-ihmisensä asemaan. Mokoma Ed taatusti lahjoi tallin hevoset herkuilla suosiota saadakseen, ja onnistuikin siinä, tietysti. Sitä, miksi Sarotti piti Meritistä, Joe ei täysin ymmärtänyt. Hän itse piti monenlaisista ihmisistä, mutta ei juuri Merit Kaldan kaltaisista takakireistä pingottajista, joiden elämän ainoa intohimo oli menestys.

Sarotti ei ollut tipan tippaa häpeissään huonosta käytöksestään, minkä Joe samanhenkisenä ymmärsi vallan hyvin. Tavallaan tamman sietäisi kyllä olla. Kuuleman mukaan se oli pomottanut muita tiineitä lajitovereitaan niin tomerasti, että se oli jo alkanut mennä tarhakiusaamisen puolelle. Silmätikukseen ruunikko oli vielä kehdannut valita juuri Joachimin oman silmäterän, Aloha-ressukan, joka kilttinä ja herkkänä hevosena ei takuulla olisi tarvinnut yhtään ylimääräistä kurmutusta.

"Behave yourself, ya nasty thing, or you'll find yourself all alone in this world", Joe jakoi hevoselle elämänviisauttaan, vaikka tiesikin, että se oli todennäköisesti turhaa. Niin iso pää kuin hevosilla olikin, siellä oli kummastuttavan harvoin tilaa terveelle järjelle. Oli tietysti poikkeusyksilöitäkin, mutta Joe olisi osannut näppituntumalla nimetä välittömästi ainakin viisi hevosta, joiden kohdalla järki ei kuulunut kuvaan: hänen edessään seisova Sarotti, kaikkea pelkäävä Pisanji, epäloogisista asioista kauhistuva Oberon, itseään toistuvasti telova 1 ja tallin entinen kiukkupussi Dick. Vauhtiin päästyään hän olisi helposti luetellut perään toiset viisi. Nyt oli kuitenkin napattava luimisteleva Sarotti ja vietävä se eläinlääkärin tutkittavaksi. Siitäkös vasta riemu repeäisi, Joe ajatteli osittain synkkänä ja puoliksi odottaen mielenkiinnolla humoristista näytelmää, jonka oikutteleva tamma pian tarjoaisi. Niin kuin ei Joekaan säikkynyt Sarottia, ei taatusti tekisi heidän kokenut eläinlääkärinsäkään, ja pomo saisi haluamaansa mielenrauhaa tiineen kultakimpaleen terveydentilasta.

Täydellisen joulun jäljillä | 11. Kuulopuheita

Josefina ottaa osaa Kalla Cupiin hevosella Madlyinlovewithyou ja vastaa tuotostehtävänantoon Kirjoitushaaste: Dialogi.

”Ihan kamala idea”, Josefina parahti Rasmukselle kasvot miedosti kalvenneena.
”Eipäs ole, kun loistava.”
”Lois-tava?” tyttöystävä pärskähti epäuskoisena. ”Mikä siinä on loistavaa, että mä, joka olen startannut kenttää tasan kerran elämässäni, teen niin hevosen kanssa, joka ei ole kilpaillut koskaan? Mä en edes ole ratsastanut Maddella kuin muutaman kerran. Ei ole paljon maastoesteitä treenattu.”
”Hallissahan niitä nytkin hypätään, joten ei se nyt niin kamalasti poikkea tavallisesta”, Rasmus vakuutteli silmät kirkkaina, mutta Josefina näytti yhä vähän pakokauhuiselta ja paljon pahoinvoivalta.
“Mua pelottaa tämä kilpaileminen enemmän kuin Joachimia lentäminen”, Josefina kuiskasi ja viittasi viikolla heidän luonaan viihtyneen mutta nyt jo matkoihinsa lähteneen vieraan kotimatkaa edeltävään yllättävään tunnustukseen: Joachim Altmann, jonka Josefina ei osannut kuvitella pelkäävän yhtikäs mitään, kärsi jo lentokoneita ajatellessaan kauhunväristyksistä.
“Tarvitsetko säkin ryypyn”, Rasmus vitsaili.
“E-ei, Joe saa pitää sen selviytymystaktiikan itsellään. Ainakin tänään. Sokat karkottaisi mut Kallasta, jos yrittäisin kilpailla päihtyneenä.”

”Potkiiko kisahermot?” tiedusteli Märta Merenheimo sekä tyytyväisen että ärsyyntyneen näköisenä.
Josefina vastasi mulkaisemalla, Rasmus tipauttamalla aiemmin tyttöystävänsä käsivartta lohdullisesti silitelleen kätensä alas, rykäisemällä ja pakenemalla raukkamaisesti paikalta.
“Pitää alkaa valmistella Brania”, mies yskähti ja hymyili vielä Josefinalle osin kannustavasti, osin Märtan läsnäolosta kiusaantuneena. “Tsemppiä. Hyvin teillä menee, saatpa nähdä!”
Rasmuksen loittonevien askelten ääni ei mitenkään kyennyt peittämään alleen Märtan kitkeränkatkuisia sanoja:
“Fanikerhosi puheenjohtajalla on ilahduttavan kova luotto menestykseesi.”
“Eikä ole. Se vain kannustaa”, Josefina huokaisi ja vilkaisi Maddea, jota sen omistaja Linnea juuri satuloi virkaintoisena.
“Saapa nähdä, kuinka pitkälle kannustuksella ja lainaratsuilla pötkitään!” Märta hyrähti pintasiloitellun ystävällisesti.

“Happamia, sanoi kettu”, tuumasi Linnea Josefinalle, kun Märta poistui paikalta.
“Niin kai”, Josefina mumahti epävarmana.
“Hyvin teillä oikeasti menee”, Linnea vakuutteli. “Tai siis ainakin riittävän hyvin! Koska mä en edellytä teiltä mitään voittoa. Mä haluan mun nuorelle hevoselleni vaan kisakokemusta.”
“Mieluiten varmaan hyvää sellaista kuitenkin”, Josefina arvasi lannistuneena.
“No, olisi positiivista, jos se ei täysin panikoi ja ajattele, että kilpailuissa on aina kamalaa. Kaikki muu on plussaa”, Linnea linjasi ja huomasi hevosensa lainakilparatsastajan vilkuilevan yhä onnettoman näköisenä sinihiuksisen ankeuttajan perään. “Hei. Tuosta mimmistä löyhkäsi vaan kateus siitä, kun sulle luotetaan hevosia ratsastettavaksi.”

Josefina ei vastannut. Tilannetta seuraillut Nita päätti härnätä hieman keventääkseen tilannetta ja saadakseen pian harrasteluokassa starttaavan ystävänsä hermoja hieman helliteltyä.

“Ja se on kateellinen sun söötistä poikaystävästä”, Nita huomautti.
“No siitä nyt ihan vähintäänkin”, Linnea linjasi.
“Puolet Kallasta salettiin on”, ilmoitti ohitse kävelevä ja porttivahdin tehtäväänsä valmistautuva Jonathan Raynott. “Kuulemma täällä on kovat oltavat onnellisille parisuhteille. Meni sulla kisat miten meni… you got that going for ya. Just sayin’. Tsemppii pönttöön, Jusufina. Sorry… Josefina.”

* * * * *

“Mä olisin niin paljon mieluummin vaikka kokoamassa piparkakkutaloa, ja siinä mä olen sentään tosi surkea.”
“Höpö höpö, teidän verkkahan näytti tosi hyvältä!”
“Joo, mutta kohta pitää mennä aitojen sisään, ja sitten vasta pitääkin näyttää hyvältä.”
“Jusu-kiltti, muista nyt mitä mä sanoin. Mä en odota teiltä sijoitusta. Kukaan ei odota, ellet sitten sä itse.”
“En mä niin suuria luule itsestäni. Äh, keretään vielä vähän kävelemään.”
“Ja sitten ei kun radalle! Rennosti vaan. Madde on tosi tasaisen ja tyytyväisen näköinen.”
“Toivotaan, että se on sitä vielä radallakin.”

* * * * *

“Hieno ohjelma”, heidän luokseen astellut isä kehui.
“Niin mustakin”, Rasmus kohteliaana nyökytteli, mutta Josefina ei puhunut halaistua sanaa.
Menisit pois. Turha tulla imartelemaan, Josefina ajatteli olonsa onnettomaksi tuntien. Oli kurjaa joutua pettymään omaan maailman rakkaimpaan isäänsä niin pahasti, ettei tuntenut oloaan enää laisinkaan mukavaksi tämän seurassa.
“Joko hait pöytäkirjan? Saitte varmasti kelpo prosentit. Ehkä lähestulkoon seitsemänkymmentä”, isä arvioi.
“Hain”, Josefinalta lipsahti, ja sitten hänen oli jatkettava: “Kuuskytkahdeksan. Ja risat.”
“Loistavaa! Sen täytyy olla aika nuori vielä”, Arne arvioi Maddea katsellen ja otti oikeudekseen silittää hevosen kaulaa.
Josefina nyökkäsi jäykästi.
“Kenttäratsastus on jännittävä laji”, isä yritti vielä viritellä keskustelua, ja Josefina kirosi mielessään sitä tosiseikkaa, että he todella kilpailisivat kolme päivää toisiaan vastaan. Kenttäratsastus oli kaikessa vauhdikkuudessaan aivan liian hitaasti ratkeava laji, Josefina ajatteli silloin.

“Tuletteko jouluna —”
“Pitää kävelyttää hevosta”, Josefina keskeytti tylysti isänsä avauksen. “Rasmus, tule.”

“Mutta ihan totta”, Rasmus aloitti, kun he olivat päässeet kuulonkantamaa kauemmas Josefinan isästä.
“Mitä?” Josefina kysyi äkisti äkeän oloisena.
“Mitä me tehdään jouluna? Tai että missä me sitä vietetään. Sä et taida haluta…”
“Ei, en halua. Mä en tahdo mennä kotikotiin esittämään mitään happy families -näytelmää. Me ollaan joulu vaikka kotona tai sun vanhempien luona, tai ihan missä vaan oikeastaan. Missä sä haluaisit olla?” Josefina pyöräytti pallon poikaystävänsä kulmaukseen.
“Ehditään me miettiä sitä vielä. Aattoonhan on vielä aikaa.”
“Niin siihen kyllä on. Sun starttiin ei niinkään — Linnea varmaan ottaa mieluusti Madden jo takaisin hoiviinsa. Tarvitsetko sä apua Branin kanssa?”
“Se on kyllä oikeastaan jo valmis, niin enpä kamalasti. Ellet sitten ratsasta sen koulukoetta mun puolesta.”
“Siihen mä en taida kyetä. Yksikin rata raastoi hermoja jo tarpeeksi, vaikka ihan hyvinhän se menikin. Mä ehkä menen sitten hengailemaan Sofian kanssa”, Josefina tuumasi. “Hannele ehkä arvostaa, jos saa käydä vaikka rauhassa vessassa. Voi olla aika hektistä nyt, kun Sofiakin jo kovasti tykkää kävellä ja juosta…”

Josefina toivotti poikaystävälleen vielä viimeiset tsempit kilpailuihin ja lähti etsimään kummityttöään ja lastenhoitajaa, joka Sofiaa kaitsi lapsen isän kilpaillessa ja äidin tuomaroidessa. Ajatella. Kallan seuraava ratsastajasukupolvi, Josefina ajatteli. Olkoon sen välit vanhempiinsa mutkattomammat kuin hänen omansa.

Täydellisen joulun jäljillä | 10. Joe joulutonttu

Torstaina Josefina lähtee aikaisin yliopistolle ja Rasmus ottaa Joachimin mukaansa töihin. Hanni Koistinen, jonka englanninkielentaito on vähäinen ja saksankin osaaminen rajoittuu muutamaan sanaan, puhuu kuitenkin sujuvasti hevosnaista ja löytää nopeasti Joen kanssa yhteisen sävelen. Ehkä jopa liiankin nopeasti, sillä Rasmus ehtii siivota kuusi karsinaa siinä ajassa, kun molemmat putsaavat yhdet ja keskustelevat lopun aikaa käytävällä. Vaikka Hanni ei todellakaan ole mikään suupaltti, vaan päinvastoin, Joe onnistuu lirkuttelemaan todennäköisesti Hannin kaikki liikesalaisuudet tietoonsa. Ei sillä, että pomo vakoojaa tarvitsisi – hevoskauppa Saksassa ja Suomessa ovat Rasmuksen näkökulmasta melko lailla eri lajeja.

”Rasmus!” Joe huudahtaa ilahtuneena Rasmuksen tullessa tyhjentämästä kottikärryjä, aivan kuin yllättyisi siitä, että hänkin on paikalla. ”Hani promised that I can try and ride a real Finnhorse. Why don’t you have one? I heard they can do any discipline.”

“Any discipline at a certain level”, Rasmus irvistää. “I’m not really a fan.”

Joachim ei kuitenkaan lähestulkoon malta pysyä housuissaan, kun he lähtevät hevosia ratsastettaviksi. Hanni hevoskauppiaalla on Joen iloksi nyt tavallista hieman isompi valikoima suomenhevosia: kaksi myytävää ja kaksi ratsutuksessa. Rasmus ei ole siitä kovinkaan innostunut, sillä hänelle kulttuurishokki kevyiden puoliveristen ja suomenhevosten välillä on useimmiten liian suuri, vaikka hän kotimaisetkin kylmäveriset tietenkin valittamatta ratsastaa.

”Ooh, I wanna try that one”, Joe iskee välittömästi silmänsä pitkäharjaiseen liinakkoruunaan. ”He looks like the ones on postcards.”

”As you wish”, Rasmus kohauttaa hartioitaan ja ojentaa Joachimille riimunnarun. Rasmus päättää olla kertomatta, että liinakko on käytännössä suoraan raviradoilta ratsutukseen tullut seitsemänvuotias, joka ei osaa vielä juuri mitään. Hän päättelee, että Joe huomaisi sen kyllä ennen pitkää ilman ennakkovaroitustakin. Rasmus itse ottaa nelikosta ratsastettavakseen oman suosikkinsa, raamikkaan nelivuotiaan ruunikon. Kenttä on hyvässä kunnossa, joten he päättävät ratsastaa ulkona, jonne Rasmus kasaa muutaman kavaletin ja pystyesteen. Joen ratsu ei vielä ymmärrä niiden päälle, mutta Rasmuksen hevoselle pienet hypyt tekisivät hyvää silläkin uhalla, että se saattaa olla hieman virkeä.

Virkeä on Joenkin hevonen – ruunan ravissa on toistaiseksi vain kaksi vaihdetta, kovaa hölkkää ja kovaa kisavauhtia. Laukan se nostaa, mutta kolmetahtista siitä ei saa tekemälläkään, ja taipuminen on hevoselle vielä jotakuinkin tuntematon käsite. Joe kuitenkin jumppaa ruunaa kasvot loistaen, ja kun hän on saanut hevosen laukkaan kohtuullisen yrittämisen jälkeen, hän silmääkään räpäyttämättä ohjaa sen kohti pystyestettä. Ruuna harppaa pärskähdellen yli, eikä Rasmus voi olla nauramatta. Joe jos joku saattaisi onnistua taikomaan ex-ravuristakin estehevosen muutamalla ratsastuskerralla.

”So much fun”, Joe intoilee, kun he kävelevät loppukäyntejä. ”I see potential! Should I take this one with me to Germany?”

”Why not. You could suggest a new business idea to the boss”, Rasmus sanoo vakavana. “Trading Finnhorses! Markets in Germany must be huge.”

“Could be”, Joe vastaa tarmokkaasti. ”Who doesn’t want a versatile, exotic and pretty horse! I must speak to Hani right away.”

Rasmus on tietenkin varma, että Joe vitsailee, mutta miehestä ei voi koskaan mennä täysin takuuseen. Niinpä Rasmus katsoo parhaaksi vaihtaa aihetta, ennen kuin Joe oikeasti solmisi miljoonien välityssopimuksen ja Rasmus saisi pomon peräänsä, kun oli toiminut välikätenä katastrofaalisessa diilissä.

”I still don’t have anything for Josefina”, Rasmus paljastaa. ”For Christmas, I mean. Any ideas?”

“A foal”, Joe vastaa välittömästi. ”Of course. I’d have some prospects in mind.”

Rasmus huokaa. “Something a bit cheaper?”

“A puppy?”

“Man, help me out here”, Rasmus pyytää tuskaisena. ”Something that is not alive. I’m not a Christmas person. I’m the worst with gifts.”

“A dead puppy”, Joe vastaa. “Just kidding. Ferry tickets to Germany for the summer?”

“I’m not sure she would love it”, Rasmus sanoo totuudenmukaisesti ja hänen ajatuksensa käyvät edellisessä sunnuntaissa. “I mean, I would, but I guess that’s not enough.”

“Well, she’d better, cause I’ll be waiting for her. And you guess, who else is?”

“Kaja?” Rasmus ehdottaa viattomasti.

“Ha ha”, Joe virnistää. “The boss would be crushed if you didn’t come. He’s a one big softie nowadays. One day he actually said that he misses you guys being around. I mean, so far the only thing he’s been longing for is his youth.”

“Nice story, but not sure if I should believe it”, Rasmus vain hymähtää, mutta hän päättää painaa idean mieleensä. Ehkä, jos asia tulisi vielä puheeksi, ja Josefina vaikuttaisi olevan oikeasti kiinnostunut… Mutta siltikin, joululahjan pitäisi olla ensisijaisesti Josefinaa varten, ei häntä itseään.

Rasmus huokaa. Ehkä hän vain ostaisi sen koiranpennun, jos ei sentään varsaa.