keskiviikko 11. joulukuuta 2019

KTK-postaus

Osa Dierkin hevosista on vuoden aikana käynyt PKK:n kantakirjaustilaisuudessa arvioitavana.

Alena

93. kantakirjaustilaisuus
30.11.2019, tuomareina aksu, Anne & Tiia
Pisteet: 17,5 + 23 + 18 = 78%
Palkintoluokka: KTK-II
Kantakirjauslausunto: - Sukupuolileima erinomainen, rotuleima hyvä. Saisi olla aavistuksen jalompi. Pitkähköt jalat ja aavistuksen täyttyneet vuohiset tuovat varsamaisen yleisilmeen. Runko tasapainoinen. Kaula tiivis ja hyvän muotoinen, pää kuiva. Ihastuttava väri.

Stardom Calls

92. kantakirjaustilaisuus
31.10.2019, tuomareina aksu, Anne & Elisa
Pisteet: 16,5 + 18 + 16 = 67,3%
Palkintoluokka: KTK-II
Kantakirjauslausunto: - Kiitettävät leimat. Ylälinja kantamaton, hyvä takaosa, vaikkakin saisi olla lihaksekkaampi. Takajalkojen asento epävarma ja kavioissa epäsäännöllisyyttä. Tiivis kaula ja kaunis pää. Väri kaunis, toteutuksessa saisi olla enemmän huolellisuutta.

Oberon Fuchs

90. kantakirjaustilaisuus
25.8.2019, tuomareina aksu, Anne & Tiia
Pisteet: 19 + 18 + 20,5 = 76,7%
Palkintoluokka: KTK-II
Kantakirjauslausunto: - Tasapainoinen hevonen, runko tiivis, hieman lihakseton varsinkin takaa. Kaunis, kaareutuva ja kuiva kaula. Kuiva pää. Jalat, varsinkin ej täyttyneet, saisivat olla selväpiirteisemmät. Miellyttävä toteutus, hyvää kontrastia värityksessä.

keskiviikko 4. joulukuuta 2019

Rasmus: Sinne ja takaisin

Mun viimeisen kokonaisen päivän ja Laran potentiaalisesti onnistuneen astutuksen kunniaksi me hypätään melkein koko tallin hevoset. Musta tuntuu että pomo on pääosin lopettanut hyppäämisen, sillä se seisoo koko päivän maneesissa, nostelee puomeja ja huutelee ohjeita, mutta kipuaa vasta Kidin selkään eikä ota senkään kanssa kuin pari polvenkorkuista pystyä.

Mä saan ratsastettavakseni Oberonin, jonka kanssa yhteistyö sujuu paljon paremmin kuin kesällä. Hassunvärisen nelivuotiaan Blondien selkään mä kiipeän ensimmäistä kertaa, kun taas Donovanin kanssa hyppääminen tuntuu tutulta ja yhtä hauskalta kuin ennenkin.

Grim on mennyt paljon eteenpäin ja on jo niin hyvin tasapainossa, että sen lahjakkuus on alkanut päästä esille. Ja lahjoja orille on tosiaan siunattu – sillä on mieletön hyppy, niin hieno, että mä en ainakaan osaa toivoa mitään lisää. Ja lopuksi, sen jälkeen kun mä olen vielä lyhyesti jumpannut Alohaa, mä saan alleni Ladyn.

Sillekin mulle on antaa pelkkiä ylisanoja, ja vaikka pomo sen sijaan päästää suustaan myös kaikkea muuta kuin ylistäviä lausuntoja meidän treeniä seuratessaan, mä nautin joka ikisestä sekunnista joka ikisellä solullani. Voi jos mulla olisi sellainen hevonen kuin Lady. Voi jos mulla olisi millainen tahansa 140-luokkien hyppääjä. Voi jos mulla olisi terve, aikuinen estehevonen ensinkään.

”I’m actually looking for a horse”, mä kerron pomolle myöhemmin, kun me istutaan toimistossa koko porukalla. ”Something with either potential or experience, preferably both. With a deal that could benefit me and the owner alike.”

“Hm”, pomo vastaa. “I’ll keep my eyes open.”

Enempää siitä ei irtoa, eikä se edelleenkään lupaa mulle Kidiä eläkepäiville, mutta mä luotan että asia ennemmin tai myöhemmin järjestyisi parhain päin nyt, kun mä olen niin montaa uskaltanut sanoa sen ääneen.

xxx


Joe auttaa mua lastaamaan Laran ja tavarat kyytiin, kun me ennen auringonnousua lähdetään kohti Suomea.

”Friend”, se sanoo lastaussillan nostettuaan ja puristaa mut keuhkojarutistavaan halaukseen. ”Until next time.”

”You should come to Finland”, mä vastaan ja irrottaudun puoliväkisin halauksesta. ”Just to visit, or with a horse or two. We too have competitions, you know.”

“What you also have is expensive booze”, Joachim irvistää. “But you never know.”

You never know. En mäkään olisi arvannut vuosi tai kaksi tai viisi sitten, että mä olisin taas Riesenbeckissä ja kaikista maailman hevosista mun oman Larani kanssa. Enkä mä olisi arvannut, miten kurjalta tuntui lähteä ajamaan kohti Suomea, enkä toisaalta sitäkään, miten se tunne jossain valtatiellä vaihtui odotukseksi siitä, että pääsisin pian Josefinan viereen nukkumaan, sen ja mun yhteiseen kotiin.

maanantai 2. joulukuuta 2019

Rasmus: Yksi

”You do know that the boss has plenty of great stallions, right?” Joe vielä varmisti, kun me lompsittiin yhtä matkaa tallia kohden heitettyämme Josefinan lentokentälle. ”You don’t necessarily need to use Yykkonen.”

Mä en kestänyt, että Joachim oli adoptoinut Josefinan hevoselle antaman lempinimen, mutta niin se vain oli jäänyt. Oria olisi voinut kutsua vaikka Stariksi, mutta ei kutsuttu. Tallin seinätaululla se oli pelkkä ”1”, Eduardon puheissa joskus The Stupid One. Yhtä kaikki ja nimistään huolimatta se oli kiva ori – hyvin pistein kantakirjattu, vahva hyppääjä, ei huippulahjakas samaan tapaan kuin joku toinen hevonen, mutta sillä oli hyvä työteliäs asenne ja se oli kiva käsitellä.

”It was the only one I could afford”, mä virnistin. “Nah. It’s a nice horse.”

“Well, hopefully the foal will be involved in less accidents than her father”, Joe kohautti hartioitaan. “Let’s do this.”

Niinpä me ryhdyttiin hommiin, tai no, hevoset ryhtyivät. Laran kiima oli pahimmillaan tai parhaimmillaan ja Ykkönen hoiti homman kotiin, vaikka se ensikertalaisena sähelsi siihen malliin, että onnistuminen oli enemmän tuurista kuin taidosta ja tarkkuudesta kiinni.

”Stardom is most definitely not calling for this horse”, Joe puhisi, kun Ykkönen puoliksi hyppäsi ja puoliksi putosi alas Laran selästä.

Ehkä ei, mutta toivottavasti sen varsaa kyllä – ja toivottavasti se ja Lara olivat saaneet varsan edes aluilleen.
Tyhjän takia tehtynä matka Suomen ja Saksan välillä tuntuisi merkittävästi pidemmältä kuin jos muistona kaikesta tästä yhdentoista kuukauden kuluttua syntyisi pienen pieni tammavarsa. Olisi ollut niin helppoa, jos Laralle olisi voinut käyttää pakastetta, mutta yrityksistä huolimatta se ei ollut koskaan aiemmin tiinehtynyt niin enkä mä halunnut tuhlata aikaa toivomalla parasta.

Toki astutusmatka oli hyvä syy tulla käymään Riesenbeckissä, mutta mä olin korvat punaisina kuunnellut Joen siemenvitsejä niin monta päivää, etten taatusti jaksaisi tulla uusintayritykselle Saksaan asti, vaan katsoisin sille seuraavaksi orin vaikka taas Auburnista.

sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Josefina: Piipahdus III

1.-2.12.

Raapalesarja

Manchild 1.12.

"So, tell me, Josie – I heard you actually live together in that teeny-tiny doghouse of his."
"Yeah?"
"Do you hate him?"
"Joe... what? Why? Explain a little."
"Nah, just thinking about the good old saying. Y'know, keep your loved ones close and enemies closer. That's about as close as you can get, living in that cupboard of his, ha-ha."
"Oh, come on, it's not that small."
"Ha."
"What?!"
"I wonder... do you often say that?"
"Why? Joe... why."
"No reason."
"Oh my God Joe - what are you, thirteen?!"
"Better thirteen than, I don't know, old."
"Not really, Joe, not really!"

Siivet 1.12.

Ruun valtavat hypyt ovat juuri sitä mitä mä tarvitsen. Sen kanssa mä koen aina sen käsittämättömän maastairtaantumisen, hyppyä suuremman, sellaisen tunteen joka saa mut epäilemään palataanko me koskaan enää painovoiman vaikutuksen alaisiksi.

Tietysti me ollaan sitä koko ajan. Tietenkin on ihan aina olemassa voima, totuus joka estää meitä leijailemasta, jotakin estehevosta vahvempaa.

Mutta mä en anna sen latistaa euforiaa. Laukanvaihto on sekin lennokas, ja mä ohjaan hevosen taas yhdelle suurelle esteelle, eikä mua edes pelota. Mä en mieti, kuinka monella tavalla mä voin mokata tämänkin asian, enkä kyseenalaista onko mulla edes oikeutta onnistua.

Mä vain ratsastan. Pomo nyökyttelee huomaamattaan hyväksyntäänsä.

Kaamos(masennus) 1.12.

Surutyötä. Tämä matka on varmaan vähän sellaista, mä mietin, vaikka ei Rasmus tietysti mitään sellaista sanokaan. Larasta ei enää ratsuhevosta tehdä, ei millään kuntoutuksella eikä lääkinnällä eikä poppakonsteilla.

Silloin kun Rasmus kertoi, että paskalta näytti, mä avasin sydämeni sen sanoittamattomalle surulle. Mä en särkynyt siitä. Se oli mulle arvokasta.

Nyt me istutaan pubissa. Pöydässä on tuikku, Joachim on tupakalla, ja mä tuijotan lepattavaa tuikkua ja sanon:
”Mulla on ollut vähän paha olla.”

Rasmus kääntyy katsomaan niin kuin mä olisin sanonut jotakin kohtalokasta.

”Kun on syksy. Talvella se menee ohi.”
”Meneekö aina?”
”Menee.”
”No... hyvä.”

Mä hymyilen ja kääriydyn Rasmuksen kainaloon.

Kotiin 2.12.

Me pussaillaan lentokentän pikaparkissa kuin viimeistä päivää. Se on hengästyttävää ja ihanaa ja itkettävää, sillä pian sen on loputtava, ja mun on jo valmiiksi kauhea ikävä Rasmusta — muutaman päivän takia.

”Tule pian kotiin”, mä sanon hiljaa siitä huolimatta, että tunnen tarkalleen Rasmuksen paluuaikataulun.

Suoristaudun pelkääjänpaikalla ja tartun jalkatilassa odottavaan reppuuni.

”Tulee ikävä”, sanon, ja sitten: ”Jag älskar dig.”

Se tulee luontevimmin niin, äidinkielellä, tunnekielellä. Hymyilen taas, avaan oven ja nousen autosta.

Astelen suojatien yli, taksin ohi, käännyn vielä lähtevien ovilta kerran katsomaan. Joachimilta lainattu auto on yhä siinä ja Rasmus istuu ratin takana, ehkä katsoo mua. Tietäisinpä, mitä se ajattelee.

Rasmus: Jouluvaloissa

Harmitti, että Josefinan piti maanantaina lähteä takaisin Suomeen. Mä olisin niin mielelläni ottanut sen matkaseuraksi, ja oikeastaan mä olisin muutenkin halunnut viettää sen kanssa jokaisen mahdollisen päivän. Mutta työt kutsuivat sitä, ja luonto taas kutsui Laraa, jota me yritettäisiin vielä alkuviikosta astuttaa. Ja toisaalta – oli ihanaa, että Josefina oli tullut edes viikonlopuksi.

Parissa päivässä me oltiin hyvin ehditty verestää kesäisiä muistoja, ratsastaa ratsastamasta päästyämmekin, kokeilla pomon uusia hevosia ja nauttia vanhoista tutuista, tutustua hevosenhoitajaharjoittelija-Linukseen (siis lähinnä Josefina, koska mulle se ei juuri puhua pukahtanut), hypätä pomon valvovien silmien alla samalla kun se valmensi punaruunikkoa ruunaa omistajineen (joka osoittautui pomon joksikin sukulaiseksi ja oli tullut pariksi päivää treenaamaan), ja viimein sunnuntai-iltana käydä pikaisesti kylillä.

Mulle oli selvinnyt, että Saksassa jokaisessa pienessä kyläpahasessakin oli joulumarkkinat. Niinpä Joe raahasi meidät ensin katsomaan sellaisia, ja vaikka tori valoineen, kojuineen ja suklaassa uitettuine hedelmineen oli ihan nätti, mä en edelleenkään ollut erityisemmin jouluihmisiä. Mä ostin pienen joulukoristeen äidille lahjaksi ja olisin halunnut ostaa jotain Josefinallekin, mutta en sitten keksinyt mitä, joten jätin joululahjan hankkimisen myöhempään ajankohtaan.

Sitten me mentiin tuopille, ja niitä mä ostin kolme. Me istuttiin nurkkapöydässä, ja pubikin oli kääriytynyt jouluvaloihin, kynttilöihin ja havukransseihin. Josefina taas kääriytyi mun viereen, ja Joachim katseli meitä viekkaasti pöydän toiselta puolelta.

”Look at you”, se kujersi. “I’m gonna miss you.”

“We’ll come back”, Josefina lupasi ja puristi mun kättä. Mä hymyilin Josefinalle ja sitten Joelle, ja me kippisteltiin, until next time.

Ehkä ensi kerralla me oltaisiin taas pidempään, ja ehkä joskus me jäätäisiin koko talveksi. Kuka tiesi?

lauantai 30. marraskuuta 2019

Josefina: Piipahdus II

30.11.

Raapalesarja

Fling 30.11.

Pomo patistaa mut uuden hevosensa selkään. Se on hauska, isoläsinen rautias nimeltä Foolish Fling, ja mä mietin, onko hevosvalinta jokin piiloviesti mulle. Niin vilpittömän lämpimästi kuin pomo mut edellispäivänä toivottikin tervetulleeksi, mä en voi olla miettimättä havitteleeko se yhä Rasmusta pysyvästi talliinsa.

Miksi ei havittelisi. Katselen vaivihkaa Ykkösellä ratsastavaa seurustelukumppaniani. Se on rennon ja keskittyneen näköinen, taitavakin, kuin satulaan syntynyt.

"I like this one", sanon, kun pomo kysyy multa mielipidettä Foolish Flingistä.
"Yeah? Good."

Kun mä utelen, mitä suunnitelmia Dierkillä hevosen varalle on, ukko hymähtää.

"I already sold him."

Niinpä tietenkin. Bisnesmies Dierk Mayer palveluksessanne. Hevosia joka lähtöön ja saapumiseen.

Silver 30.11.

Pomo ei anna Josefinan nynnyillä, ja miellyttävän Silverin kanssa se ei tunnu edes tarpeelliselta.

Linus 30.11.

Kaja deittailee taas Troytaan, ja siksi mä en oikeastaan ehdi nähdä sitä kuin ohimennen maanantaina ennen lähtöäni, sillä viikonloppunsa se viettää romantiikan parissa. Sen sijaan mä tutustun linköpingläiseen Linukseen. Sen pomo on ottanut Eduardon avuksi/riesaksi hevosenhoitajaharjoittelijaksi, ja poika on tuskin kahdeksaatoista ja kuolettavan ujon oloinen. Jos se mokaa, se menee kirkuvanpunaiseksi.

Mä tunnen omituista hellyyttä poikapoloa kohtaan. Jutustelen sille ystävällisesti ruotsiksi, ja se on siitä niin kiitollinen, että musta tuntuu kuin mä olisin saanut lemmikkikoiranpennun.

Rasmusta Linus joskus kuikuilee häkeltyneen oloisena. Havainto ensin ihmetyttää mua, ja sitten taas ei, sillä mä jos kuka ymmärrän kyllä Rasmus Alsilan viehätysvoiman päälle.

Kuume 30.11.

Rasmus harjaa Laraa antaumuksella. Mä kyykistelen karsinan ovensuussa putsailemassa jodhpurejani ja vilkaisen välillä karsinan parivaljakkoa. Ne ovat jollakin tapaa yksikkö, mä mietin.

"Tiinehtyyköhän Lara", Rasmus pohdiskelee.
"Eiköhän", mä arvelen kannustavasti. "Onhan se ennenkin tiinehtynyt hyvin."
"Toivottavasti siitä tulee taas hieno varsa."
"Varmasti."

Rasmuksen varovaisen odottavainen intoilu on salamyhkäisen tarttuvaa laatua.

"Voisinpa joskus saada Grannistakin varsan", haikailen. "Mutta eihän se välttämättä tiinehdy."
"Ei ainakaan... siementämättä."
Tirskahdan, niin kömpelösti sana kompuroi ulos Rasmuksen suusta.
"Niin, no, toivotaan ettei ainakaan mistään pyhästä hengestä. Voisi olla vaikea valita kantakirja sitten", vitsailen.
"Njoo", Rasmus yskähtää. "Mutta meinasin vaan, että kannattaahan sitä yrittää."
"Hmm, ehkä joskus."

perjantai 29. marraskuuta 2019

Josefina: Piipahdus I

27.-29.11.

Raapalesarja

Yksin 27.11.

Aluksi tuntuu vähän omituiselta. Rasmus on lähtenyt Laran kanssa Saksaan pomon luo ja mä kökötän yksin kotona tuntematta sitä ihan kodikseni. Mä en ole koskaan ennen ole ollut tällä tavalla yksin Rasmuksen asunnossa.

Meidän asunnossa.

Yhden alkuillan mä käytän purkamalla levottomuuttani ensin pienillä siivouspuuhilla ja sitten isommilla. Yksiö on niin pieni, etten mä ole kovinkaan uupunut lopettaessani, mutta levollinen kuitenkin. Edes hetkittäin. Kalvava tunne ei anna täyttä rauhaa.

Sytyttelen tuikkuja ja synkistelen melankolisia joululauluja kuunnellen. Se tuntuu juuri siltä mitä mä tarvitsen kaamosalakuloni keskellä.

Mutta jo seuraavana päivänä mä olen kyllästynyt ja ikävissäni, enkä malta odottaa, että pääsen itsekin matkaan.

Matka 29.11.

Lentoloki: nousu, nukahdan, lasku.

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni. Ihmiset liikehtivät ympärillä. Mulla on kuolaa poskella. Pyyhin sen vaivihkaa, nousen ja poistun koneesta reissureppuni kera.

On kiire – mulla ja mun läpättävällä sydämelläni.

Harpon Joachimin halattavaksi ja itkettää vähän, ja sitten Rasmuksen, eikä itketä enää ollenkaan. Muutamia viikkoja kestäneen lattean plääh-tunteen jälkeen olen vilpittömän helpottunut siitä, miten iloinen mä olen juuri silloin.

Halaus ei ole pitkä, mutta mä kyllä rutistan Rasmusta lujasti ja katson sitä erkaantuessa silmiin. Äkisti itkettää taas, mutta armollisemmin kuin vielä muutamia päiviä aiemmin.

"Come on, lovebirds", Joachim hoputtaa.

Ajomatka: Joachimin surkeita vitsejä. Se laulaakin (tunteella). Rasmuksen käsi mun kädessä.

Yösydän 29.11.

Mä valvon vielä. Asunto, joka kesällä tuntui tukahduttavan kuumalta, on nyt viileä, mutta se ei mua valvota, sillä Rasmus on lämmin mun vieressä. Könyän hieman parempaan asentoon poikaystäväni kainalossa ja kosketan sen poskea nenänpäälläni.

Rasmus liikahtaa. Se kallistaa päätään siten, että sen selvärajaisen leukaluun kylkiäisiksi muodostuu ihoruttu, jota ei kylläkään voi kutsua kaksoisleuaksi. Silmät raottuvat vähäsen.

"Hei."
"Nuku vaan."
"Mhm."

Ei me kuitenkaan nukuta. Me katsellaan toisiamme hämärässä. Hetki tuntuu hauraalta, enkä mä rohkene sulkea silmiäni enkä liikahtaa enkä ainakaan sanoa mitään.

Aika ja pimeys tekevät tehtävänsä. Silmät alkavat painua vastustamattomasti kiinni ja hengitys tasaantuu. Viimeisenä tunnen pehmeän pusun otsallani.

keskiviikko 27. marraskuuta 2019

Rasmus: A baby issue

27. marraskuuta 2019
Tuntui hyvältä lähteä. Tuntui hyvältä lähteä Laran kanssa, ja tuntui erityisen hyvältä, kun tiesi, että Josefina tulisi perässä. Viikonlopuksi vain, tosin, mutta en mäkään pitkään viipyisi. Toiveenani oli olla itsenäisyyspäiväksi takaisin - Laran ja toivon mukaan mikroskooppisen pienen varsanalun kanssa.

Ehkä se olisi Laran viimeinen varsa. Lara oli tehnyt kolme hienoa poikaa, ehkä nyt viimein olisi tyttären vuoro. Mä toivoin sitä itsekin, ja aivan erityisesti tiesin, että mun äiti olisi tammavarsasta haltioissaan. Sen kautta Laran emälinja saisi edes mahdollisuuden jatkoon.

Oli enemmän yö kuin aamu, kun mä pakkasin Laran hevoskuljetusauton kyytiin. Se oli innoissaan lähdössä matkaan, sen silmät loistivat ja kyydissä se kuopaisi muutaman kerran niin, että purua lenteli ympäriinsä niin kuin sitä kauan kaivattua lunta. Varmaan Lara, kilpahevonen henkeen ja vereen, luuli pääsevänsä vielä sittenkin radalle.

Ei se pääsisi, ei enää koskaan, mutta toisenlaiselle seikkailulle kyllä.

28. marraskuuta
Pohjois-Saksasta pomo oli junaillut mun kyytiin hevosen ja ihmisen. Hevonen oli pienikokoinen punaruunikko, joka näytti täysiveriseltä ja liehitteli Laraa siitä huolimatta, että oli ruuna. Ihminen taas oli kolmekymppisen näköinen nainen, joka puhui englantia niin vahvalla korostuksella, että mä en oikein saanut selvää mistä se tunsi pomon ja miksi se oli matkalla Riesenbeckiin. Se ei kuitenkaan estänyt naista rupattelemasta mulle niitä näitä koko ajomatkan ajan ja elehtimästä vilkkaasti käsillään.

Kielimuurista huolimatta oli tavallaan hyvä saada seuraa: mä olin nukkunut laivassa nolla silmänräpäystä Laran voinnista huolehtiessani ja Saksan moottoritiet olivat kuolettavan tylsiä ajettavia hevosautolla. Ainakin mä pysyin hereillä, kun yritin tulkita, milloin mun kyytiläisen kieli vaihtui englannista saksaan ja takaisin, ja napata joitain tuttuja sanoja nopeiden lauseiden keskeltä.

Perillä pomo odotti meitä, mutta Joachimia ei näkynyt. Kaja lakaisi käytävää, kun mä vaihdettuani nopeat tervehdykset pomon kanssa talutin Laran talliin. Blondi vilkaisi mua ja nyökäytti vähän päätään, niin kuin mä en olisi koskaan lähtenytkään, ja osoitti sormella karsinaa johon mä sain pyöräyttää Laran.

Mä syötin, juotin, harjasin ja loimitin sen ja kävin vielä taluttelemassa sitä pienen lenkin, ennen kuin jätin tamman tutustumaan uuteen karsinaansa. Se vaikutti hyväkuntoiselta ja jopa vähän iloiselta, epälaramaisella tavalla.

Mäkin olin iloinen ja erityisen iloinen mä olin silloin, kun mä makoilin jo sängyssä illalla ja Joe paukkasi sisään kuin kotiinsa. Se hyppäsi mun päälle, putosi siitä lattialle ja räkätti sitten siellä. Ellei sillä olisi ollut vielä valkoisia kisapöksyjä jalassa, mä olisin voinut vannoa että se oli tulossa baarista.

”Great to see you, man”, Joe sanoi hilpeästi ja löi mua selkään, kun pääsi ylös. ”When is Josie coming?”

”Soon”, mä vastasin. ”One might think you’re more excited to see her than me, hmm?”

“One might be right.” Joe nauroi, ja se melkein tarttui muhun. ”But first, we have a baby issue to take care of.”

perjantai 15. marraskuuta 2019

Rasmus: Vaihtoehtoja

15. marraskuuta

Mietin edellistä viikonloppua Ruunaalla.

Easy oli hypännyt hienot, rauhalliset puhtaat radat, ja Laran ensimmäisellä jälkeläisellä kilpaileminen oli tuntunut edelleen ihmeelliseltä. Bran oli ottanut lauantaina yhden aikavirheen 125 cm:n luokasta mutta meni sunnuntaina kovaa ja voitti luokkansa, vaikka tuplanollia oli viisi – niistä kolmanneksi nopein muuan Isabella Sokka Cavan selässä. Mä olin ollut kirjavaan pikkuoriin niin tyytyväinen, että vähänkin lisää ja mä olisin kirjaimellisesti leijunut ilmassa läpi Ruunaankosken tilan kuraisen pihan.

Mutta sitten me palattiin takaisin Kallaan, minä ja Josefina ja hevoset, ja vaikka kaikki olikin hyvin ja musta oli ihanaa herätä Josefinan vierestä joka aamu, niin mielessä pyöri sen kaiken hyvän lisäksi epämääräinen kasa tyhmiä, hankalia asioita.

Laran viimeisimmästä jännevammasta oli reilu vuosi, ja marraskuun toisella viikolla sen jalka ultrattiin uudelleen. Mä ajoin paikan päälle sitä varten, vaikka Josefina ei töiden takia päässyt mukaan ja vaikka tiesin kuulevani huonoja uutisia. Tiesin, vaikka en tietysti oikeasti tiennytkään, ennen kuin eläinlääkäri ympyröi sormellaan kuvaruudun harmaasta kohinasta vaaleat vauriokohdat ja sanoi, että ei siitä enää käyttöhevosta tulisi.

Ehkä harrasteratsuksi, oli eläinlääkärin varovainen arvio.

Hetken verran mä olin miettinyt, jättäisinkö Laran sinne klinikalle. Oliko mulla tarjota sille enää hevosen arvoista elämää? Mikä mä olin arvioimaan, olisiko se koskaan täysin kivuton? Oliko mulla edes varaa pitää sitä?

Mutta ei mulla ollut sydäntä siitä luopuakaan – mä en ollut valmis sanomaan hyvästejä vielä yhdelle hevoselle. Niinpä mä vein sen takaisin kartanolle, missä se selvästi viihtyi hyvin, ja lähdin saman tien ajamaan takaisin kotiin.

Pimeiden kilometrien liukuessa auton alla mä ehdin moneen kertaan miettiä, oliko koko hevosharrastuksessa mitään järkeä, saati sitten siinä että mä olin tehnyt ratsastuksesta itselleni jopa ammatin. Olinko mä ansainnut näiden kauniiden eläinten ystävyyttä, kun mä sain elantoni siitä, että tavalla tai toisella yritin niistä hyötyä? Halusiko Bran olla mun ratsastettavana yhtä kovasti kuin mä halusin sen käytössäni pitää, tai halusiko Lara tehdä vielä yhden jälkeläisen yhtä kovasti kun mä toivoin siitä tammavarsaa?

Mä toivoin, että olisi ollut joku keino kysyä hevoselta, mutta ei ollut, joten siinä matkan aikana mä tein yksinäisen päätöksen siitä, että vielä yksi varsa. Hienosta orista, yhdestä tietystä, joka mulla oli jo mielessäkin.

Josefina oli vielä hereillä, kun mä lähempänä puolta yötä saavuin viimein kotiin.

”Paskalta näytti”, mä kerroin ennen kuin Josefina ehti kysyä, ja otin kiitollisena vastaan sen tarjoaman halauksen. Josefinasta huokui lämpöä ja vähän surua, ehkä Laran puolesta tai ehkä jostain muusta syystä. Mun olo oli tyhjä ja väsynyt.

”Niin että kai me lähdetään sitten Saksaan”, mä kohautin hartioitani. ”Tuutko mukaan?”

KATSAUS: Mitä heille kuuluu nyt?

Kotiinpaluuta seuraavat viikot

Josefina:
Me oltiin loksahdettu takaisin paikoillemme Kallaan, ja vähän mä olin kyllä pelännyt, että entäs jos muut asiat sitten loksahtaisi sitä vastoin pois sijoiltaan. Siis että jos meillä alkaisi mennä ihanan kesän jälkeen ihan hirveän huonosti. Se olisi olosuhteiden syy: sen, että Rasmus oli saanut maistaa unelmaansa, elämää Saksassa ja kisamatkoja ja Dierkin hienoja hevosia. Sen, ettei elo tutuissa kotiympäristöissä ollutkaan yhtään niin hohdokasta (vaikka oikeastaan olihan päivät Riesenbeckissäkin olleet ehkä pikemmin hien kiillottamia kuin minkään muun). Sen, että me oltiin yhtäkkiä seurusteltu suurin piirtein vuosi, eikä mikään ollut enää kovin uutta ja jännittävää.

Mutta jotenkin kummasti mä kai taas vaan pelkäsin aivan turhaan.

--

Sunnuntaina mä olin surullinen. Se ei liittynyt mitenkään kilpailuihin. Bran oli hypännyt hyvin ja ollut nyt maastoesteilläkin enemmän tilanteen tasalla, eikä se ollut heittänyt mun poikaystävää selästään ja tallonut tätä jalkoihinsa, joten ei mulla ollut syytä harmitella sitä. Rasmus huomasi mun alakuloisuuden eikä uskaltanut heti kysyä, mikä mun mieltä painoi, mutta kyllä se sitten lopulta tarpeeksi vilkuiltuaan tarttui aiheeseen.

”Nokun mulla on taas huomenna töitä kuudelta. Pitää mennä kotiin.”
”Miksi? Eihän sun tarvitsisi.”
”Nokun en mä kehtaa täällä nousta aikaisin kun on vaikea olla herättämättä sua.”
”Ei mua haittaa. Jää vielä yöksi, kyllä mä voin myös herätä samaan aikaan. Juodaan kahvit yhdessä.”
”Sun ei tarvitsisi nousta ihan vielä silloin.”
”Ei ehkä”, Rasmus myönsi ja silitteli mun kylkeä ja välillä poskea ja katseli mua sillä tavalla tiiviisti niin kuin se usein teki – ei niin kuin äiti, ei pistävästi, syyllisyyttä herättävästi ja vaativasti, vaan kiintyneesti. Lämpimästi. Sulin.

”Haluatko sä tosiaan herätä mun kanssa?” kysyin ja olin ujosti haltioissani siitä seikasta.
”Haluan”, Rasmus sanoi muitta mutkitta ja yltyi sitten melkein uhoamaan: ”Näetpä, herään ennen sua ja tuon sulle kahvia sänkyyn. Ja aamupalaa. Vaikka ei mulla kyllä nyt ole oikein kuin leipää, mutta sitä sitten edes.”

Mun vastarinta mureni. Jäin taas yhdeksi yöksi.
>> Jälkihehku

23. syyskuuta

Josefina melkein ehdottaa yhteenmuuttoa:
Mä löysin Rasmuksen ruokintakatokselta. Siellä se kurkisteli Kissen väkirehuastiaan. Mun vatsanpohjaan pelmahti aimo laumallinen kaiken maailman siivekkäitä, ja vähitellen mun kävelyvauhtini hiipui ja mä seisahduin niille sijoilleni noin metrin päähän poikaystävästäni. Tulisitko avopuolisokseni, ajattelin levottomana, ja mua melkein nauratti. Voi jospa aiheen puheeksi ottaminen olisikin ollut mulle niin helppoa.

"Hei", Rasmuksen ääni rikkoi hiljaisuuden, ja mä olin liian paniikissa pistääkseni merkille, oliko se ilahtunut hei. Toivottavasti!

Mä lähdin liikkeelle kiertotietä:
"Hei! Kiva nähdä. Mä näin Märtankin tänään, kun se, öö, kävi täällä."

Kiertotie johti nopeasti risteykseen, josta Rasmus kurvasi mun laatimaani keskustelukarttaa tuntematta aivan yllättävään suuntaan. Se meni 86 astetta vasemmalle, kun mä olisin tavoitellut ehkä pikemminkin loivaa oikeaa.
>>Ajatuksenkompurointia

1. lokakuuta

Roolipeli. Josefina on jäänyt kodittomaksi.
Josefina: Tässä talossa eivät paljon naapurit liiku, joko eivät viihdy kotona tai kotinsa ulkopuolella, ja mä sitä paitsi tunnistan askelten rytmin. Siksi mä en ole kovinkaan huolissani siitä, mitä tulija musta ajattelee, kun mä tällä tavalla istun rapussa. Rasmus sieltä kipuaa, ja sille mä en ala suin päin selittelemään, vaan tervehdin vain vaisuna:
”Hei. Oliko mitään hyviä hevosia? Saanhan mä tulla taas sun luo?”

Rasmus: Kun mä viimein saavutan oman kerrokseni tasanteen, mua odottaa siinä --- Josefina. Se näyttää ankealta ja kuulostaa synkältä mua tervehtiessään, ja niin mieluinen kuin yllätys onkin, mä kuitenkin hämmästyn niin etten saa heti sanaa suustani.

“Aika tavallisia”, mä vastaan ja pysähdyn Josefinan eteen. “Mitä sä siinä teet?”

“Ja siis, tietysti saat”, mä lisään nopeasti.
>>Mun koti ei oo missään

5. lokakuuta

Rasmus miettii asumisjärjestelyitä:
Ruunaankosken majatalo on tunnelmallinen: entiseen loistoonsa remontoitu ja yksityiskohtia arvostava, mutta ei liian pramea. Rasmus arvostaa erityisesti sitä, että pitkän kisapäivän jälkeen voi vain kävellä talleilta majapaikkaan ja päästä suoraan suihkuun. Tai melkein suoraan, sillä Josefina, joka oli vaikuttanut palelevan, oli mennyt ensin.

Huomaa, että on tullut syksy. Kun Rasmus tulee suihkusta hiukset yhä vettä valuen, ikkunan takana on jo melkein pimeää. Heidän huoneessaan on lasiastiassa jouluvaloja, jotka Josefina on naksauttanut päälle. Rasmus miettii ohimennen, pitäisikö hänenkin alkaa hankkia vastaavia koriste-esineitä kotiinsa nyt, kun Josefinakin asuu siellä. Rasmus on asunut viime vuodet varsin askeettisesti, mutta hän uskoo, että Josefina saa pikkuhiljaa kädenjälkensä näkyviin pikkuyksiössäkin.

Elleivät he sitten muuttaisi.

Siitä Rasmus onkin halunnut kysyä Josefinalta: että jos Josefina edelleen haluaisi asua Rasmuksen kanssa, vielä viikonkin jälkeen, pitäisikö heidän alkaa katsoa isompaa asuntoa jostain muualta. Ei sillä, etteivätkö he yksiöön mahtuisi - molemmat ovat kuitenkin isoimman osan päivää tallilla, töissä tai tallilla töissä - mutta Rasmuksesta tuntuu, että Josefina saattaisi arvostaa olohuonetta.
>>Majatalossa

11. lokakuuta

Josefina asettuu lopullisesti kodiksi:
Perjantaina me haettiin mun loput tavarat. Niitä ei ollut kauhean paljon, olinhan mäkin asunut ensin minimaalisessa yksiössä ja sitten kimppakämpän yhdessä huoneessa, jonne mun vähäiset huonekalut sovitusti jäivät uuden asukkaan riesaksi/riemuksi. Haettavana ei siis ollut juurikaan muuta kuin pari huonekasvia ja pussukallinen mun ulkoilutakkeja ja sen sellaista, mitä Aliisa ei ollut osannut mun tavaroita Robertin tieltä siivotessaan laatikoihin sulloa. Silti hakureissu venähti yli tunnin mittaiseksi, sillä Aliisa ja mä puhuttiin asiat halki ja itkettiin puhdistavaa itkua ja Rasmus koki olonsa kiusaantuneeksi. Se oli aikaavievää puuhaa meille kaikille.

--

Kotvasen kuluttua mä vapauduin asettelemaan tunnelmavalosarjaani meidän asuntoon. Sillä välin Rasmus etsi meille katsottavaa elokuvaa. Välillä se ehdotti jotain, ja mä annoin puolivillaisen mielipiteen. Me molemmat tiedettiin ettei elokuvilla ollut mulle merkitystä; mä joko nukahtaisin tai tarttuisin kirjaan jossakin vaiheessa. Samalla tavalla mäkin tiesin vastavuoroisesti sisustusmielipiteitä kysyessäni, ettei Rasmukselle ollut kamalasti väliä miten valosarjani sijoittelin, mutta tuntui hyvältä kysyä.

”Näyttää kivalta”, tuumasi Rasmus, kun olin hetken kuluttua tyytyväinen kätteni jälkeen.

Mun ihana uusi kämppikseni nousi, venytteli ja asteli mun luokse. Mä kiedoin vuorostani käteni sen ympärille. Olisin halunnut sanoa, että se itse näytti kivalta, mutta en kehdannut. Toisaalta: aina sanoja ei kaivattu. Oli kaikenlaisia korulauseita mukavampaa loikoilla yhdessä sängyllä ja silitellä toisiamme tunnelmavalaistuksesta iloiten, ja sitten vähän myöhemmin käpertyä kainalokkain katselemaan elokuvaa ja kemian oppikirjaa.
>> Valoa kohti

17. lokakuuta

Josefina fiilistelee yhdessäasumista:
Katselen miestä. Se lukee, uutisia ehkä tai lämpimikseen hevosmarkkinoita. Se on minun poikaystäväni. Sen käsi hapuilee hajamielisenä kahvikupinkorvaa, ja se huomaa vasta kupinreunan huulille kohottaessaan, että muki on tyhjä. Se on hirveän suloinen, sillä on pehmeät silmät ja terävä luusto, sen tukka on pörröinen ja sileä yhtä aikaa ja minä haluan kauheasti kertoa sille, miltä Tunne tuntuu, mutta en osaa. Täytän sen sijaan hänenkin kahvikuppinsa ja tiedän: vähän vähemmän maitoa kuin omaani.

Se istuu pöydän ääressä. Se asuu täällä. Minäkin asun täällä ja minäkin istun pöydän ääreen.

Viereen, ei vastapäätä.

Lähelle, ei kauas.

Saman pöydän ääreen, ei enää toisen.
>> A niin kuin

Pikin kuulumiset

>> Pikin päiväkirja

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Josefina ja Rasmus: Kotiin

Laiva on lastattu Branilla, joka matkustaa aivan viisaasti ja hyvin. Se on nuori ori, muttei suotta hermoile. Joskus se satunnaisesti hörisee kysyvästi tammoille, mutta se ei ole koskaan astunut eikä varmasti oikeasti tiedä, mitä daameillaan tekisi, jos sattuisi käymään niin, että hän pääsisi vaeltamaan rekassa vapaasti. Innokkaita ajatuksia sillä saattaa olla, mutta epäilemättä tammat palauttaisivat sen nopeasti ruotuun.

Laiva on lastattu Esmeronyalla, joka on matkalla Runiaciin Heidin ja tämän tyttären iloksi. Ponitamma on porukan kokenein matkailija, sillä se on sentään ehtinyt olla parin ponitytön kilparatsuna. Laivan liikkeellelähtö sai ponin hetkeksi hermoilemaan, mutta sitten se taas tyyntyi, sillä se on järkevä ja mukava tyyppi.

Laiva on lastattu Grannilla, ja Granni on lastattu äkäisyydellä, mutta muilta osin sillä on kaikki hyvin. Tummanruunikko ei jaksa jännittää laivamatkaa, onhan se tehnyt niitä tänä kesänä jo kolme eikä ole syytä olettaa, että tämä neljäskään koituisi kuolemaksi. Nyt Granni on matkalla kotiin.

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Niin joo, ja on laiva lastattu myös seikkailijoilla, jotka ovat palaamassa tavalliseen arkeen Kallan hiljaisessa, joskaan ei tapahtumaköyhässä kylässä. Ei kuitenkaan vielä tänään, sillä tänään he viipyilevät vielä reissutunnelmissa, haluttomina päästämään irti yhteisestä kesästä. Siinä he istuvat, laivan kannella, parhaansa mukaan (eli melko huonosti) suojassa tuulelta ja etäällä muista ihmisistä. Josefina katselee auringonlaskua, Rasmus Josefinaa, ja sitten tyttö hapuilee pojan käden omiinsa, silittää kämmenselkää, laskee sormet, suukottaa rystysiä. Josefina nojaa päänsä vasten Rasmuksen olkapäätä ja saa suukon tuulen jo tuivertamiin hiuksiinsa.

”Uskomatonta, että me ollaan matkalla kotiin”, Josefina mutisee Rasmuksen olkaan nojaillen, sulkee hetkeksi silmät ja suoristautuu sitten. ”Se meni niin nopeasti. Kesä.”

Josefina vilkaisee Rasmusta alta kulmien ja kysyy levollisen uteliaana:
”Mikä susta oli parasta tässä kesässä?”

Rasmus pitää Josefinan kättä hellästi omassaan, silittää peukalollaan Josefinan kämmenselkää. Hän kääntää katseensa Josefinasta laskevaan aurinkoon miettiessään vastausta kysymykseen.

“Meni ehkä liiankin nopeasti”, Rasmus vastaa. “Parasta, hmm… Hevoset. Ratsastaminen, tai ehkä kisaaminen. Oli kiva olla pitkästä aikaa Riesenbeckissä pidempään.”

Rasmus katsahtaa jälleen Josefinaan ja jatkaa hymyä äänessään: “Ja olla nimenomaan sun kanssa.”

“Samat sanat”, Josefina vastaa ja hymyilee takaisin; Rasmus painaa nopean suukon Josefinan huulille. Tuuli puhaltaa hiussuortuvia väliin, suuhun ja silmille, ja saa kaksikon nauramaan.

“Mitä sä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset kotiin?” Rasmus tiedustelee Josefinalta. Hänen ajatuksensa käyvät Aliisassa: vieläköhän Pitkän miehen kujan talo on edes pystyssä? Tai jos onkin, liekö siellä Josefinan huone jo vapaana? Rasmusta ei ihmetyttäisi, jos Aliisa olisi unohtanut heidän paluunsa kokonaan.

Josefina miettii kotia. Sitä, jonka jätti taakseen ja joka jälleen odottaa koko ajan lyhenevän matkan päässä. Hän sulkee pieneksi hetkeksi silmänsä ja huokaisee syvään. Huokaisua seuraa pieni, vino hymy.

”Varmaan mä kuuntelen ne loput Aliisan kuulumisista, mitä en Power Jumpeissa ehtinyt, ja varmaan se juottaa mulle pullon viiniä ja mulla on ekana aamuna hirveä hedari”, Josefina maalailee ja naurahtaa vähän. Kontrasti menneeseen kesään tulee olemaan huima. ”Mun tulee kyllä sua varmaan heti ikävä.”

Se karkaa, ja Josefina puraisee vähän nolona huulta. Tuntuu hölmöltä ja takertuvaiselta sanoa sellaista. Sellaisen jälkeen on parempi katsella vaikka lokkeja kuin suoraan Rasmusta.

Rasmus sen sijaan katsoo Josefinaa hellästi ja haluaisi sanoa, että niin hänellekin tulee ikävä. Eivät he varmasti kovin montaa päivää tai edes tuntia olisi erossa toisistaan, mutta sekin tuntuu oudolta ajatukselta nyt, kun Rasmus on kuukausitolkulla saanut olla Josefinan seurassa lähes koko ajan.

Parasta Rasmuksesta on ollut se, kun on saanut nukahtaa Josefinan viereen ja herätä Josefinan vierestä, ja jos on sattunut yöllä havahtumaan, niin on voinut kuulla toisen tasaisen rauhallisen hengityksen pimeästä, aivan läheltä.

Ja nyt pitäisi sitten nukkua yksin.

“Mullakin”, Rasmus vastaa rohkeasti. “Mutta ainahan sä voit tulla yöksi. Tai vaikka joka yöksi.”
”Aliisa varmaan”, Josefina aloittaa naurahtaen, mutta vaikenee ennen kuin ehtii kertoa kuinka harmissaan seurankipeä Aliisa olisi kämppiksestä, joka viettää kaiket ajat poikaystävänsä luona.

Niskan niksahduksen saattaa melkein kuulla, kun Josefina käännähtää katsomaan Rasmusta.

”Joka yöksi”, tyttö toistaa Rasmuksen ilmettä tarkastellen. Hitaasti hymy tekee tuloaan, ja se on varovainen mutta onnellinen sellainen. Suupieli nytkähtäen Josefina varmistaa: ”Tarkoitatko sä, ettet ole vielä ihan kyllästynyt muhun ja mun hulluun siivoamiseen?”
Rasmus miettii ohimennen, mitäköhän Aliisa varmaan, mutta jää sitten katsomaan Josefinan kasvoille varovasti saapuvaa hymyä. Se hymy saa Rasmuksen unohtamaan hänen omat epäilyksensä siitä, että ehkä Josefina oli saanut hänen kanssaan nukkumisesta tarpeekseen.

“Ei suhun voi kyllästyä”, Rasmus naurahtaa. “Ja hyvähän se on että edes jompikumpi siivoaa. Jos me joskus vaikka asutaan yhdessä.”

Josefina on vähällä puraista kielensä kahtia.

Rasmus pitää pienen tauon ja on hetken vähän vaikeana, ennen kuin jatkaa: “Pidempäänkin. Jos sä haluat. Joskus. Niin.” Rasmus ei ole tottunut tällaisiin keskusteluihin sen enempää kuin Josefinakaan, ja hän ei ole aivan varma onko puhunut ohi suunsa ja pelästyttänyt koko tytön.
”Niin, ehkäpä”, tyttöystävä kuitenkin sanoo kepeästi, niin kuin se ei olisi isokaan juttu.

Mutta onhan se Josefinasta iso juttu. Valtava. Niin suuri, ettei hän sittenkään uskalla tarttua tarjoukseen saman tien, vaikka mieli arasti tekisi. Miten helppoa olisi silloin vain sanoa, että kyllä kiitos mielellään, asutaan aina yhdessä, mutta Josefina on Josefina.

”Ainakin mä tahdon tulla sun luo sitten seuraavaksi yöksi. Kun ollaan Kallassa. Jos se sopii”, hän rohkenee vain tiedustella ja tuuppaa Rasmusta kevyesti olkavarteen omallaan.

Rasmus ei tiedä mitä ajatella Josefinan vastauksesta - ollako pettynyt vai innoissaan - mutta päättää sitten olla ajattelematta siitä mitään sen kummempaa. Kyllä he ehtisivät asiasta vielä keskustelemaan. Hän tuuppaa ensin Josefinaa takaisin ja kiertää sitten käsivartensa Josefinan vyötärölle, painaa päänsä hetkeksi Josefinan olalle. Se on aika luinen, joten pian hän nostaa päänsä ja katsahtaa Josefinaa hymyillen.

“Tietty”, Rasmus vastaa vain ja painaa suudelman Josefinan huulille.

Josefina: Mitä jäi käteen?

Kesä on antanut paljon. Mä olen kiitollinen kaikista treeneistä, kisarutiinista ja uusista kokemuksista, jotka ovat opettaneet mulle, mihin kaikkeen me Grannin kanssa pystytään. Aika paljon enempään kuin mihin mä ennen kesää kuvittelin, muttei kuitenkaan ihan mihin tahansa.

Pomo sen sanoi hyvin ja kaunistelematta:
"It's a good horse, but not a great one. If you want to go all in, focus on your new horse."

Mä tiedän, että se on oikeassa. Jos mä tahdon nousta isoimpiin luokkiin, Piki on mun lippuni niihin. Grannista loppuu kapasiteetti kesken.

Kysymys, jota pomo ei lausu ääneen mutta ajattelee varmasti kuitenkin, kuuluu: haluanko edes kilpailla huipulla?

torstai 8. elokuuta 2019

Josefina: Tiskeistä, lakanoista ja raskaista sydämistä

On saakelin kuuma, ja kenties me aletaan vähän stressata jo kotiinlähtöä tai jännitetään viimeisiä kisojamme tai ehkä ollaan täydellisen kyllästytty toistemme seuraan. No, mä olen kyllä kaikkea muuta kuin saanut kyllikseni Rasmus Alsilan läheisyydestä, eikä sekään varsinaisesti vaikuta siltä että sitä pännisi viettää mun kanssa aikaa, mutta pelkään mä silti, että ehkä se oikeasti on väsähtänyt muhun. Rasmus ei tietenkään sanoisi sellaista asiaa suoraan, joten voihan se olla, mun itseään vastaan hyökkäilevä mieleni supattelee. Sitä vauhdittaa pelko siitä, että mitäpäs jos houkutus jäädä Saksaan käykin Rasmukselle ylitsepääsemättömäksi, ja sitten mun pitää niellä vastalauseeni ja matkustaa yksinäni Kallaan niin kuin se olisi mulle ihan fine. Niinhän aikuiset ihmiset tekevät: hyväksyvät toisten unelmien tavoittelemisen.

Kaiken sen henkisen tukaluuden kruunaa se kuumuus, siitä kumpuava epämukavuus, se kun on jatkuvasti vähän inhottava olla. Meidän pieni asuinluukkumme ei viilene sitten millään; pöytätuuletin puhaltelee samaa kuumaa ilmaa paikasta toiseen ja ikkunoiden avaaminen päästää vain helteet sisälle kaiken muun lämmön keskelle.

Sellaisissa olosuhteissa syntyy skismaa mitä heppoisimmista syistä. Pienikin kipinä leimahtaa varsin helposti. Me ollaan huonoja riitelemään, sehän on selvä juttu, ja kun me ei uskalleta oikein selvitellä (onneksi varsin harvinaisia) erimielisyyksiämme, siitä aiheutuu herkästi pitkittyvää mielipahaa. Yleensä kai lähinnä mulle, mä kun luon vatvovalla luonteenlaadullani ideaalin kasvualustan murheille.

Mun mielipahani saavuttaa lakipisteensä, kun mä ruokakaupasta palatessani löydän tiskit samoilta sijoilta kuin ne olivat mun lähtiessänikin. Sänkyä ei ole pedattu. Ne olivat kaksi ainoaa asiaa, jotka toivoin Rasmuksen tekevän. Mä harmistun aivan kohtuuttoman suuresti, ja kohtuuttomalla mä todella tarkoitan juuri sitä.

Kun mun poikaystävä tulee suihkusta, mä olen jo saanut vakuutettua itseni siitä, että mä olen sille ihan yhdentekevä. Rasmus ei piittaa musta. Se varmasti jää tänne ja on tyytyväinen kun mä taas en jää nalkuttamaan. Mä huuhtelen raivokkaasti viinirypäleitä ja vastaan Rasmuksen jutteluyrityksiin mumahduksilla. Rasmus ei ehkä ole aina kaikesta ihan kartalla, mutta sen verran herkkävaistoinen se on, että kyllä se tajuaa mun olevan pahalla päällä.
“Mitä?” se kysyy, ehkä vähän töksähtävämmin kuin mä haluaisin - katsos kun mä tahtoisin tulla käsitellyksi silkkihansikkain, vaikka itse murjotankin lapsellisesti.
“Ei mitään.”
“No kai nyt jotain?”

Mä mutristan tyytymättömänä huuliani. Mä toivon, että Rasmus älyäisi ihan itse, mitä se on jättänyt tekemättä. Se pääseekin pian jäljille.

“Ne tiskitkö? Kyllä mä ne hoidan”, se sanoo ja kurtistaa vähän kulmiaan, vaikka näyttääkin siltä, että yrittää kovasti olla ilmeilemättä.
“Ai hoidat?” mä kysyn yhä pahantuulisena.
“Mä olen luvannut niin kyllä mä ne tiskaan”, Rasmus väittää, enkä mä pidä siitä, miten ärtynyt sen äänensävy on.
“Mua vaan harmittaa kun mun pitää sanoa niistä. Ja sängyn petaamisesta. Mulle tulee sellainen olo kuin sä et välittäisi musta”, mä syytän.
“Susta? Josefina, mitä ihmettä. Mä en vaan välitä siitä onko peti pedattu vai ei”, Rasmus sanoo ja huokaisee raskaasti perään.

Mä en ymmärrä. Mä en vaan tajua, miten sillä ei muka ole sille mitään väliä. Äiti on opettanut mulle, että ympäristössä vallitseva järjestys kertoo ulkopuolisille muustakin kuin konkreettisesti sen, onko imuria ulkoilutettu. Jos mä sattuisin asumaan jonkun sellaisen kanssa, joka ei petaa sänkyään, ja äiti tulisi kylään… Mä puren huultani. Sitä paitsi onhan tässä kyse muustakin kuin vain siitä, miten petivaatteet sängyssä makaavat tai kuinka kauan tiskit seisovat altaassa. Ihan takuulla on. Mun mielestäni.

“Ilmeisesti silläkään ei ole sulle väliä, että välitän siitä”, mä jankkaan vielä, ja sitten mulle tuleekin jo ihan surkea olo, ja mä laitan viinirypäleet kulhoon. “Mä menen ulos.”

Rasmuksen hämmentyneet ja vähän kiukustuneet ja hieman hätääntyneet kasvot painuvat mun muistiin, ja siellä ne pysyvät, vaikka mä painelen pihalle ja suoraa päätä aina tallille saakka. Siellä mä istahdan kentän päätyyn katselemaan, kuinka Kaja, Joe ja pomo ratsastavat. Vaikka meillä on Rasmuksen kanssa vapaapäivä, talli pyörii ihan täydellä hulinalla. Joe tervehtii ohiratsastaessaan; muut eivät ehkä keskittymiseltään huomaa tai eivät pidä moikkailua tarpeellisena. Pomon koira Hubert istuskelee penkin vieressä, ja mä rapsuttelen sitä mietteliäänä.

Kun Rasmus aika paljon myöhemmin saapuu paikalle, Joe ja Kaja ovat jo ehtineet ratsunsa ratsastaa ja kadonneet talliin, ja vain pomo, joka on vanha mutta työskentelee vähintään yhtä kovasti kuin kaikki muut, pyörii vielä Oberonin kanssa kentällä. Mä olen ehtinyt ajatella asioita. Hubert on kellahtanut makuulle, enkä mä jaksa enää rapsutella sitä. Mua hävettää jo vähän, eikä Rasmus lievitä sitä tunnetta yhtään sanoessaan niin kovin helpottuneeseen sävyyn:
“Täällä sä olet. Mä etsin jo sua.”

Hymähdän vaisusti, kun Rasmus istahtaa mun viereen. Se jättäytyy pienen etäisyyden päähän, niin kuin olisi varuillaan, ja kertoo tiskanneensa ja vaihtaneensa lakanat.
“Ja mä vein roskatkin”, se lisää, ja mä liikahdan vähän lähemmäs poikaystävääni.
Onneksi se ottaa mut heti kainaloonsa. Mä vilkaisen sitä ja hymyilen anteeksipyytävästi, ja sen kasvot peilaavat mun ilmaisuani. Tässä sitä ollaan, molemmat pahoillaan ihan turhan kinan vuoksi.

“Anteeksi”, mä sanon meistä kahdesta vikkelämpänä.
“Mistä”, Rasmus ihmettelee, ja mua hämmästyttää, miten vilpittömältä se vaikuttaa.
“Siitä kun mä ylitulkitsen”, myönnän varovasti, ja jatkan sitten: “Ja nipotan ja napisen.”
“No ehkä joskus ihan aiheesta”, Rasmus mutisee vähän nolona. “Siis napiset. Tai et napise, vaan valitat, tai siis huomautat.”

Hetken verran mä olen vähällä inttää vastaan, osaksi tavan vuoksi ja osaksi siksi, että kyllä mä todella tiedostan itsekin olevani aika tarkka joistakin asioista, joiden merkityksellisyys muhun on jo lapsena iskostettu. Sitten mä päätän, ettei vastaanvänkääminen ole kuitenkaan sellaista vuorovaikutusta, jota mä juuri nyt tahdon harjoittaa. Sen sijaan mä nojaan pääni poikaystäväni hartiaan ja huokaisen syvään. Me jäädään istuskelemaan vanhaa tallipihaa varjostavan puun alle, ja siinä on varsin hyvä. Kauan me ei kuitenkaan saada olla kahdestaan, sillä Joe on mitä ilmeisimmin saanut viimeisen ratsunsa hoidettua. Mä pistän hajamielisenä merkille, että se on vaihtanut puhtaan paidankin, vaikka on yhä ratsastushousuissaan. Niin mäkin kyllä tekisin, mietin, sillä näillä helteillä paidat ovat äkkiä märkiä rättejä.

Paitsi tietenkin Kajan toppi, mä ajattelen vähän lannistuneena, kun viileä kaunotar seuraa Joachimin vanavedessä ja jää seisoskelemaan porukan jatkeeksi. Ponnarinsa se on selvästi korjannut ratsastuksen jäljiltä, mutta muuten se näyttää ihan samalta kuin ratsastaessaankin, ja ihan samalla mä tarkoitan tuskastuttavan freesiä. Millä noituudella se aina tekeekin itsestään niin vaivattoman ja lannistavan sievän?

Rasmus kysyy Kajalta, miten Grim käyttäytyi, ja silloin Kaja hymyilee hetken.
“He was cool”, se hymähtää. On vaikea ymmärtää, mitä se oikein näkee Grimissä, joka saa jopa Grannin vaikuttamaan hymytytöltä.
Joe tyrskähtää vähän, mistä mä päättelen sen olevan ihan samoilla linjoilla mun kanssa.
“If by cool she means that that devil of a horse didn’t eat anyone alive today… yeah, sure. By the way, what the hell are you guys doing here anyways? Thought you had a day off.”
“You're still here too. You could probably go home already”, mä huomautan ja olen iloinen siitä, ettei Rasmus ole lakannut pitelemästä mua kainalossaan, vaikka meidän kollegakaksikko onkin liittynyt seuraan.

Joachim naurahtaa taas.
“Ain’t got nobody to go home to”, se tuumaa ja saa mun sydämeni nyrjähtämään. Joe, tietenkin, lukee sympatian mun kasvoiltani ja nauraa höröttelee hetken. “Oh, Josie, that heart of yours must be super heavy, since it’s loaded with not only your own but other people’s potential worries as well. Look at you thinking ‘that poor old Joe, with no friends other than his horses and colleagues, no love, nothing’.”
“Oh no, that’s not what I was - we all know that’s not true!”
“Yeah, shame on anyone who thinks I am old”, Joachim hörähtää.
“And you’ve got like a gazillion friends”, mä mutisen, ja kuulen Rasmuksen pehmeän nauruntuhahduksen. Se rutistaa mua hetken vähän tiukemmin.

Helle velloo yhä painavana ympärillä, mutta olo ei yhtäkkiä ole enää yhtään tukala, kun me hengaillaan vanhan tallin edustalla kesäporukallamme. Joe jakaa meille hilpeitä tarinoitaan ja kyseenalaisia elämänohjeitaan, ja mä tiedän, ettei siinä ihmisessä ole surkuteltavaa soluakaan. Sen elämä on sellaista kuin on siksi, että se tahtoo niin.

“There’s only one thing I know for sure”, Joe höpöttelee parhaillaan sormi opettavaisesti ylhäällä, ja sitten se pitää dramaattisen tauon.
“And what is that”, Rasmus kysyy kuuliaisena, niin kuin Joe aina odottaa meistä jonkun tekevän.
“You need to cut that hideous hair of yours”, Joachim on irvistävinään. “You’re no surfer boy. If you won’t, I still have plenty of time to tie you down to chair and do it myself.”

Meitä naurattaa vähän, paitsi Kajaa, joka ei ole ollut mukana niillä kisareissuilla, joilta Joen sitkeä vitsi Rasmuksen lover/skater/surferboi-tukasta on lähtöisin. Hetken mä tarkastelen varovasti Kajaa mietin, onko se koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi meidän seurassa. Se on ollut tallissa mua pidempään, mutta kisareissuista paitsi jääminen tarkoittaa vääjäämättä myös muutakin kuin sitä, ettei saa kisatuloksia tai ruusukkeita.

Vähän myöhemmin me talsitaan Rasmuksen kanssa ihan kahdestaan takaisin saunaan, jota asunnoksi kutsumme. Ilta alkaa, no, ei sentään viilentyä, mutta laskeutua kuitenkin, ja syödäkin pitää. Mä olen mietteissäni, kun me täytellään pitaleipiä.

“Joe on varmaan oikeassa”, mä sanon, kun me istutaan jo syömässä, ja Rasmus katsahtaa mua pöydän yli. Sen pita on leikattu vähän liian auki, ja täytteet tuppaavat pursuilemaan lautaselle ja sen sormille.
“Ai - pitäisikö mun susta käydä parturissa?” Rasmus kysyy ihmeellisen huolestuneen oloisena.
“Mitä?” mä naurahdan. “Ei, ellet sä halua, tai siis, päätä itse milloin menet. Mutta siitä mun sydämestä.”
Rasmus on hetken hiljaa, enkä mä tiedä, muistaako se, mitä Joachim mulle sanoi. Mä itse otin ne huolettomalla lämmöllä lausutut sanat mukaani ja olen pyöritellyt niitä mielessäni.
“Onko se raskas?” Rasmus kuitenkin yhtäkkiä kysyy, aika hiljaa ja varovainen ilme kasvoillaan.

Mä katson sen kasvoja ja silmiä ja mietin, mitä vastaisin.

“Ei aina”, mä sanon hitaasti. “Joskus vain.”
Rasmus kohottaa toista suupieltään lohdulliseen hymyyn, ja liikahtaa se toinenkin sitten vähän.
“No hyvä, ettei aina. Varmaan kaikilla on joskus.”

Mä vastaan kiitollisella hymyllä. Siinä Rasmus on varmasti aivan oikeassa. Mä en ole huolissani oman sydämeni painosta, en sille lastatuista huolista, mutta silti mä aion olla jatkossa tarkempi, kenen murheita ja mielipiteitä mä kannettavakseni kasaan. Kun mä seuraavana aamuna jätän ihan itse pedin petaamatta, mulla on ihanan uhmakas olo ja mun tekisi mieli lähettää äidille kuvaviesti solmulla lojuvista lakanoista ja puoliksi lattialle valahtaneesta peitosta. Ei mun kuitenkaan tarvitse niin selkeästi tekoani alleviivata; jo se, että mä tiedän itse tehneeni niin, tekee mun olostani aiempaa itsenäisemmän.

tiistai 6. elokuuta 2019

Josefina: Menneen kesän Troy

Kajan kesäihastuksen taru ei kuitenkaan kauan kestä. Mulla ei ole hajuakaan, mihin koko homma lopulta tyssää, ja Rasmuksella tietysti vielä vähemmän, mutta yhtäkkiä Kaja vaan lakkaa tyystin hengailemasta sen Troyn kanssa. Se ei vaikuta mitenkään musertuneelta, vaan pikemminkin vähän ärtyisältä, eikä se kauheasti puhu asiasta. Ei itse asiassa ollenkaan.

Troy siis katoaa kuvioista, mutta yksi on tullut jossain määrin jäädäkseen: David. Sillä ja Rasmuksella kai jotenkin klikkasi, ja mäkin pidän tyypistä, ja se on sillä tavalla sosiaalinen, että kutsuu meitä välillä yksille tai katsomaan jotakin matseja tai milloin mihinkin. Se on oikeastaan aika mukavaa. Ystäviähän ei kai koskaan ole liikaa.

maanantai 5. elokuuta 2019

Josefina: Täydessä vauhdissa

Kello kilahtaa. Meillä on 45 sekuntia aikaa ylittää lähtöviiva. Hengitys sisään, puhallus ulos. Granni tietää, mitä tänne on tultu tekemään. Kesän aikana se on syttynyt aikaratsastusluokissa, ja mä tiedän, että se tekee niin nytkin, jos mä annan sen. Nurmikenttä on ideaalissa kunnossa, puomit 130:n senttimetrin korkeudessa. On hyvä päivä ratsastaa voitosta. Mä usutan Grannin heti alussa kovaan tempoon tietäen, että tamma on nopea. Suurin huoli on pysyykö se irti puomeista, koska varovainen se ei aina ole.

Tänään se kuitenkin irtoaa maasta nopeasti ja kerää etujalat huolellisesti alleen. Se tekee kellontarkkaa työtä, ja niin mäkin. Me viilataan kymmenys aiemmasta johtoajasta.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Josefina: Loppua kohden

Taustaksi: Kallassa 2.8. tapahtunutta - Josefina tapasi kummityttönsä (ja teki siinä sivussa hevoskaupat)

Yhtäkkiä on elokuu. Aika on hypännyt meidän yli. On käsittämätöntä, miten mä ihan vasta jännitin itseni kipeäksi Riesenbeckiä, pomoa ja koko tätä kesää, ja yhtäkkiä se kaikki alkaakin olla ohi. On lähes yhtä vaikea ymmärtää, etten mä kaikista peloistani huolimatta ole tehnyt itsestäni typerystä.

Dierk Mayer pitää mua taitavana.

Se sanoi itse niin, mutta ei mulle, vaan Joachimille. Mä en varsinaisesti kuunnellut salaa, sillä molemmat miehet kyllä näkivät mun olevan paikalla, mutta sitä pomo ei oivaltanut, miten paljon mä pystyin ymmärtämään tai päättelemään niiden saksankielisestä puheesta. Palasia sieltä täältä katosi käännöskyvyttömyyteen, mutta sen mä tajusin, että musta siinä puhuttiin ja siitä, oliko musta yhtikäs mihinkään.

Granni astelee eteenpäin sillä tänään vaihtelun vuoksi ratsastava Rasmus selässään ja mä seurailen Pikin kanssa perässä. Mun olo on mietteliäs. Siksi mä en puhu mitään, tuskin kuuntelen Rasmuksenkaan harvoja sanoja, kunnes mä en sitten enää kykene pitämään ajatuksia itselläni.

”Onko Dierk puhunut sun kanssa?” mä kysyn viipyillen poikaystävältäni, joka vilkaisee mua etäisen kummastuneena olkansa yli.
”Mistä?”
”Jäämisestä.”

Rasmus on hiljaa liian pitkään. Mun kurkkua kuristaa vähän, koska mä ehdin päätellä, että se keskustelu ihan totta on käyty. Tietenkin on.

”Dierkhän sanoi, että se tarvitsee talveksikin varmaan kolmannen ratsastajan”, mä painostan. ”Siis Joen ja Kajan lisäksi. Ettei Joe voi kilpailuttaa kaikkia yksin.”

Rasmus on taas hiljaa. Granni viskaa vähän päätään, ja mä mietin, onko sen ratsastaja jännittynyt. Ehkä ei; ehkä Grannia vaivasivatkin ötökät tai sen oma tammamaisuus eikä Rasmuksen mielialanmuutos.

”Se varmaan haluaisi, että sä jäisit”, mä sanon, ja voi miten synkältä mä yhtäkkiä kuulostankaan. Pikkumustan korva liikahtaa vähän, se kuulostelee mun puhetta, ja niin Rasmuskin, joka ei enää voi olla hiljaa. Vain Grannia ei kiinnosta.
”Niin no ehkä”, Rasmus myöntää, ja mä puren hammasta.

Odotan Rasmuksen jatkavan. Se ei kuitenkaan sano mitään. Mua alkaa kiukuttaa: tahallaanko se pitää mua jännityksessä?

”Mua se ei kelpuuta”, mä lausun kirkkaasti, ja nyt Rasmus käännähtää taas katsomaan mua.

Se näyttää todella häkeltyneeltä. Kaikesta ahdistuksestani huolimatta mä olen siitä vähän imarreltu. Rasmus ei voi käsittää, miksi mä en kelpaisi pomolle. Sehän ei kyllä ollutkaan kuulemassa sitä keskustelua, jota mä silloin kerran päivä tai pari ennen Power Jumpiin lähtöä Grannia ratsastuksen jälkeen riisuessani todistin sivusta.

”Kuulemma mun pää ei kestäisi. En kestä painetta”, lausun asiallisesti, ja sitten taas kirkkaasti ja sisältöön nähden aivan liian kepeästi: ”Ja jotakin siitä, että mä olen nuori nainen.”

Mä voisin vaikka vannoa, että silloin Rasmus hätkähtää. Se ei ole mikään näkyvä, suuri liikahdus, mutta kyllä sen hartiat vähäsen nytkähtävät, ja Granni heittää jälleen päätään ylös ja kiristää askeltaan, kunnes palautuu taas normaaliin käyntiin. Sitten mun poikaystävä kiertyy satulassa ja katsoo mua, hapuilee mun katsetta kulmat sellaisessa kurtussa, joka kertoo että se yrittää oivaltaa jotakin.

”Mitä tuo tarkoittaa?” Rasmus ihmettelee. ”Että sä olet nuori nainen. Onhan Kajakin.”
”Niin”, mä hyväksyn Rasmuksen havainnon. ”Ilmeisesti siinä on tarpeeksi nuoria naisia tähän talliin.”
”Mutta mitä tekemistä sillä on minkään kanssa? Sähän olet vähintään ihan yhtä taitava kuin mä – kuin kuka tahansa… miesratsastaja. Taitavampi kuin mä.”
”Se tarkoittaa, että Dierk on kivikautinen tai ehkä sitä että sitä huolettaa tallin taloudellinen tilanne”, mä laskettelen sanoja suustani niin kuin ne olisivat ihan järkeenkäypiä.

Granni hiipuu pysähdyksiin, ja mä ohjastan Pikiä vähän sivuun ja pysäytän senkin. Rasmus toljottaa mua kulmat yhä kurtussa ja kasvot hirmuisen mietteliäinä ja vakavina. Mä katson parhaaksi selventää tilannetta ja ennakkoluuloja, jotka muhun mitä ilmeisimmin kohdistuvat.

”Se pitää mua lisääntymisikäisenä tytönhupakkona”, mä alleviivaan. ”Niinpä sillä ei ole mitään merkitystä, mihin mä pystyn tai en pysty ja olenko mä parempi kuin sä. Sulta puuttuu kohtu.”

Mä olen katkera. Loukkaantunut. Koskaan eläessäni mä en nähdäkseni ole kohdannut syrjintää vaan ollut pikemminkin aika etuoikeutetussa asemassa, mutta tässä sitä ollaan. Totta puhuakseni enhän mä ole haaveillutkaan loppuelämän urasta Dierk Mayerin tallissa, mutta mua korpeaa silti niin pahasti, että mun tekisi mieli… en tiedä. Mihin kummaan tämän patoutuneen pettymyksen voisi purkaa?

”Niin että jos mä tulisin raskaaksi niin mä olisin tarpeeton kuluerä tai muuten vaan jokin henkilökohtainen pettymys herra Mayerille”, mä kiukkuan, ja Rasmus pudistaa yhtäkkiä päätään.
”Tota mä en kyllä usko. Eihän Dierk ole sellainen”, Rasmus inttää. ”Onhan se vanha, mutta ei kai nyt — ei kai nyt niin vanhakantainen kuitenkaan.”
”Eikö?” mä tivaan tiukasti. ”Eikö tosiaan?”
”No… ei. Ei… kai. Eihän se voisi olla? Ja sitä paitsi ethän sä halua tulla… raskaaksi. Vai.”

Vai.

”Älä säkin aloita”, mä melkein parkaisen.
”Aloita mitä?” Rasmus kysyy ja jos siinä jokin sävyn aavistus on niin ehkä se on epävarmuuteen sotkettua nyreyttä.
”Tuota”, mä puuskahdan ensin, mutta en mä niin lapsellinen ole, että jättäisin asian siihen, kun Rasmus ei selvästikään oikeasti ymmärrä, mikä mua häiritsee. ”Ihan turha sun on alkaa pelätä että muhun iskee hirveä vauvakuume vain koska mä tapaan yhden sellaisen ja satun pitämään lapsista. Mä olen kuitenkin riittävän järkevä tiedostaakseni että se tuskin on ajankohtaista.”
”No en mä ajatellutkaan”, Rasmus kiirehtii sanomaan. ”Ja mä en tajua – miksi pomokaan ajattelisi niin?”

Mä en kykene vastaamaan. Mua sapettaa niin, että itkettääkin vähäsen. Piki steppailee levottomana ja Granni huiskii ärtyneenä hännällään. Siinä me seistään, ruohottuneella hiekkatiellä kahden pellon välissä, eikä mua kiinnosta tippaakaan mitä viljaa ne pellot notkuvat.

”No”, mä aloitan henkäistyäni terävästi syvään, ja kysyn sitten koruttomasti: ”Onko se puhunut sulle jäämisestä? Petaillut paikkaa hyvien hevosten satulassa?”

Dierk pitää Rasmuksesta. Rasmus pitää hyvistä hevosista. Pitää se mustakin, mutta sitä mä en tiedä, kummasta se loppupeleissä pitää enemmän. Me seurustellaan, ja se on kivaa ja ihanaa, mutta kyllähän Rasmuksella on ollut muitakin haaveita kuin tasaisen onnellinen elämä jonkun tytön kanssa. Vieläköhän se tahtoo kilpailla huipulla? Dierkin hevosilla se voisi onnistua. Ja sanoihan se alkukesästäkin, miten se voisi jäädä tänne pysyvästi. Silloin mäkin kuuluin toki kuvioon, mutta nythän me tiedetään, ettei se ole mahdollista.

”No kyllä se jotain siihen suuntaan puhui”, Rasmus myöntää vastahakoisesti. ”Mutta mä luulin, että se puhuu meistä molemmista.”
”Ei”, mä huokaisen päätäni pudistellen ja kerron lannistuneena, mitä mieltä musta ollaan: ”Kuulemma mä olen taitava, mutta liian pehmeä. Murrun paineen alla. Sitkeys puuttuu.”

Rasmus näyttää hirmustuneelta. Mä luulen, että siksi, että pomo puhuu musta sellaista, mutta jos tietäisin paremmin, lukisin sen mielessä pyörivän palopuheenpoikasen siitä, miten mä en saa sillä tavalla hyväksyä kaikkien mielipiteitä itsestäni. Koska mulla ei kuitenkaan ole edellytyksiä sukeltaa sen pään sisään tarkastelemaan siellä kimpoilevia ajatuksia, mä vain painun vähän lysyyn sievän Pikkumustani satulassa ennen kuin kehotan sen liikkeelle ja ohi Grannista, joka lähtee sitten vuorostaan seuraamaan meitä.

”Vastasitko sä sille jo?” tiedustelen sävyttömästi.
”En. Mä sanoin että mietin. Mietitään.”
”Niin, no. Sun pitää miettiä”, ulkoistan päätöksenteon, sillä eihän mulla ole siihen osaa eikä arpaa. ”Kerro sitten mitä päätät.”
”No siis enhän mä voi jäädä?” Rasmus sanoo, ja kaikeksi kummastukseksi mä tirskahdan, sillä niin omituiseen tapaan se kysyvä toteamus lausutaan: jotenkin aaltoillen, vimmaisen päättäväisesti mutta tutisevan epävarmasti, vähän niin kuin Rasmus vääntäisi kättä itsensä kanssa. Ehkä se vääntääkin, henkisesti.

Mä pudistan päätäni ja tunnen yhtäkkiä oloni lempeäksi, vaikka kyllä sitä yhä tahraa epäreiluuden kokemus.

”Mieti mitä haluat tehdä. Mä en voi päättää tätä sun puolesta enkä mä tahdo että sä jätät edes harkitsematta vain koska susta tuntuu, ettet sä jotenkin, en mä tiedä, saisi haluta tätä”, mä sanon, ja vaikka mun olo on surkea, mä kuulostan asialliselta ja siltä kuin mulla olisi koko elämä vakaasti hyppysissäni. Ei ole. Ei sinne päinkään. ”Kyllä sä saat haluta. Sähän viihdyt täällä. Pidät pomosta ja sen hevosista. Voisit edetä pitkälle. Ja me varmaan sitten jatkettaisiin etäsuhteessa, ja, niin, no, kai asiat sitten vaan menisi niin. Jotenkin.”

”Niin no, mutta”, Rasmus vain sanoo, ja sitten se ei osaakaan jatkaa. Mä ymmärrän kyllä. En mäkään osaisi.
”Ravataan”, mä ilmoitan, jotta kummankaan meistä ei tarvitsekaan.

Josefina: Muistijäljet

On vähän hassua, millaiset asiat kesästä tallentuvat muistiin. Pikemminkin kuin kokonaisina, käsikirjoituksenomaisina episodeina kesäpäivät ovat kirjautuneet mieleen pieninä, herkullisina tunnekokemuksina. Rasmuksen kohisevana nauruna, joka on saanut sydämen läikähtelemään ja mielen helmeilemään. Hevosen sileänä, auringonlämmittämänä kesäkarvana kämmenen alla. Kaikkina niinä jumputtavina saksapoppiviisuina, joita on jouduttu kuuntelemaan kyllästymiseen saakka sanoista mitään ymmärtämättä. Jännityksenä ennen rataa, hakkaavana sydämenä radan aikana, radan jälkeen tasaantuvana hengityksenä.

Yhtenä selkeimmistä aistikokemuksista mun kehoni muistaa Joesta huokuvan ulkoilman miedontaman tupakantuoksun niiltä illoilta, kun me ollaan käyty hämärissä pubeissa kapeilla kaduilla. Syystä tai toisesta se tuoksu yhdistyy mun mielessäni turvaan. Ihan sama missä ollaan, Joen läsnäollessa ei ikinä pelota.

perjantai 2. elokuuta 2019

Rasmus: Lopun alussa

Power Jump oli mennyt mun osalta niin surkeasti, että oli ihanaa palata Saksaan. Lady oli vetänyt kierrokset kaakkoon ensimmäisellä esteellä ja Sasu taas ei ollut jaksanut jalkojaan nostaa, eikä Ankankaan suorituksessa ollut mitään kehumista. Braniin mä olin ihan tyytyväinen - mestaruusluokan rata oli sille vielä varsin tekninen, ja se tsemppasi hyvin vaikka tuntuikin vähän väsyneeltä matkasta ja karsintaluokasta.

Josefina oli ratsastanut upeasti ja pärjännyt hyvin eritoten Grannin kanssa, ja samaan aikaan kun mä olin niin kovin pettynyt omaan suoritukseeni, mä olin tyttöystävästäni ihan sairaan ylpeä. Niin tuntui olevan Joekin, jonka oma suorittaminen oli viikonlopun aikana ollut korkeintaan alhaista keskitasoa. Sitä ei asia tuntunut haittaavan, mutta mun tunteet olivat kahtiajakoiset: toisaalta oli ihanaa päästä poistumaan maasta kisakatastrofin jälkeen, toisaalta hävetti palata pomon tallille ilman yhtään rusettia.

Pomoa ei onneksi ihan hirveästi mun/meidän menestys tai epämenestys kiinnostanut, joten me jatkettiin hommia niin kuin ennenkin. Ratsastamista, hyppäämistä, kisoja, aikaisia aamuja ja myöhäisiä iltoja. Välillä mua väsytti, koska kieltämättä matka oli ollut pitkä ja unet vähissä, mutta joka aamu mä nousin sängystä edelleen iloisen hämmentyneenä siitä, että mä todella olin täällä Riesenbeckissä; että mä olin täällä Josefinan kanssa.

Pitkään sitä iloa ei kyllä enää kestäisikään, mä aloin ajatella yhä useammin.

Paljonko oli enää jäljellä? Kaksi viikkoa? Vähemmän?

Mä en ollut ensinkään varma, halusinko mä palata Suomeen. Kallaan. Pitäisikö mun palata?

Josefina: Uusi ystävä

Seuraavan kerran me vietetäänkin rantapäivää porukalla. Rasmus osoittaa olemassaolonsa saapumalla paikalle Kajan ja mun kanssa, ja varmuuden vuoksi mä pidän sitä aika paljon kädestä, ja jos se menee uimaan niin sitten menen mäkin. Me ei kuitenkaan takuulla kähmitä toisiamme sillä tavalla muka huomaamattomasti kuin Kaja ja sen kesärakastaja. Johonkin pitää raja vetää.

David rupattelee Rasmuksen kanssa tosi kivasti, ja mä alan tuntea oloni vähän noloksi. Mähän olen hätääntynyt ihan turhasta ja syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun! Olo kevenee ja alkaa hymyilyttää. On hyvä päivä. Meillä on hauskaa, ja mulla on ihana ja hitsin upea poikaystävä, eikä David ole muhun ihastunut. Hyvää elämää!

tiistai 30. heinäkuuta 2019

Josefina: Seikkailulla

Muutaman päivän vapailla me lähdetään seikkailulle. Ajamme Joachimin kehumaan kohteeseen (jos nyt pidetään kehuna lausuntoa “perfect for gooey lovebirds”) ja sovimme, että puhumme kaikesta muusta kuin hevosista. Tietysti me sorrutaan ratsastuskeskusteluun heti ensimmäisellä lounaalla. On sentään virkistävää nähdä toisemme muussa kuin ratsastusasussa. On kuuma päivä, ja mun kepeä kesämekko saa Rasmuksen villiksi. Mä ajattelen, etten vastaisuudessa muuta käytäkään kuin mekkoja silloin kun me ollaan poissa tallilta. Mitään erityisen merkittävää ei tapahdu. Kuljeskelemme vanhoilla kujilla, käymme terassilla kanavan varressa, elämme ilman aikatauluja. Eksymme kerran, mutta ei se haittaa, koska löydämme hauskoja pieniä kuppiloita. Se on musta ehkä kesän kolmanneksi kirkkain kohokohta.

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Josefina: Aurinkoa sateeseen | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Juuri ennen kuin mun on määrä siirtyä valmistautumaan rataan Grannin kanssa, alkaa sataa. Kaikesta päätellen se on ohimenevä sadekuuro, sellainen, että taivas vain vähäsen ropsauttaa vettä niskaan muistuttaakseen, että pystyy siihen. Vasta isommissa luokissa kilpaileva ja meitä nyt täysillä kannustava Joachim kurtistelee kulmiaan, kun mä viimeisen verryttelyhypyn jälkeen ratsastan sitä kohti valmiina siirtymään hevosineni kohti derbykenttää.

”Bad luck”, Joe puuskahtaa myötätuntoisena. ”A day of sunshine and now this.”

Mä istun seesteisenä hevoseni selässä ja kohautan pienesti olkiani.

”It’s okay. Really. I don’t mind.”
”Feeling confident?” Joachim kysyy, ilahtuneena ennen kaikkea mutta kai myös vähän yllättyneenä, sillä sekin jo tuntee mun (surkeat) kisahermot.
”Yeah”, mä sanon mietittyäni vain häviävän pienen hetken verran.

Mulla on hyvä tunne. Se johtuu paitsi siitä, että Granni tuntuu olevan avuilla, myös siitä, että mä tiedän, että viikonlopusta jää kuitenkin hyvä fiilis. Aamuinen paniikki on kadonnut, kun mä olen päässyt ratsastamaan ja muistanut Power Jump -huuman.

Viimevuotinen kilpailumatka Kanadaan on kirjottu kymmeniksi ihaniksi pieniksi ja suuriksi muistoiksi. Se oli mun kesäni kohokohta, eikä vain siksi, että mä voitin (ja oikeastaan vain hyvin vähän siksi). Mulla oli silloinkin kolme huikean hienoa hevosta, joiden omistajat luottivat siihen että mä suorittaisin niiden kanssa vaadittavalla tasolla. Itse en luottanut, mutta osoitin sitten kuitenkin olevani enemmän tai vähemmän odotusten mittainen. Meitä oli hyvä porukka matkassa muutenkin, Nita ja Heidi ja Inna ja kaikki muut, ja Rasmus, johon mä olin kauhean pihkassa. Siinä taas reissun hienoimpia muistoja: kun Rasmus istui mun viereeni siellä puistossa voittoa juhlittaessa ja mun vatsanpohja oli yhtäkkiä täynnä kaikkea kepeää ja lepattelevaa; kun Nita ilmaisi vaivaannuttavalla kysymyksellään, että senkin mielestä meidän välillä oli jotakin; kun mä uskaltauduin koskettamaan Rasmuksen kättä, mikä ei ehkä olisi ollut jollekin lainkaan ihmeellistä mutta mulle oli; ja kun me sieltä reissusta palatessamme tiedettiin menevämme treffeille. Huisia.

Tänä vuonna moni asia on toisin, mutta tervehtiessäni tuomaristoa mä ehdin vielä ajatella, että oikeastaan kaikki on kääntynyt vielä parempaan suuntaan.

Mulla on enemmän kokemusta ja kilpailurutiinia. Mä olen tehnyt tätä koko kesän, verrytellyt hevosia ja ratsastanut ratoja ratojen perään. Tämä kaikki on mulle nyt niin tuttua, ja tällä kertaa ei vain toiminta, vaan myös ympäristö ja ihmiset.

Täällä Auburnissa, koti-Kallassa, ovat läsnä kaikki, ja vaikka kaikkiin sisältyy väistämättä myös pari pelottavaa tai muuten inhaa tyyppiä, tapahtuma tuntuu jotenkin vielä yhteisöllisemmältä. Näen jatkuvasti tuttuja kasvoja, ja kai heistä nyt edes joku toivoo minunkin onnistuvan. Ja mitä tulee tämänhetkiseen kilparatsuuni: Grannin vanhempien sijaan kilpailen tänä vuonna hevosella itsellään. Mun tammani on ehkä vasta kuusivuotias ja ensimmäistä kertaa tällaisissa isoissa kilpailuissa, mutta sen askel on niin tolkuttoman itsevarma, etten mä epäile hetkeäkään, etteikö se olisi tähän kaikkeen valmis. Mä liikautan kättäni nopeaan silitykseen, ennen kuin kannustan hevosen laukkaan.

Tihkusateen saattelemana me kierretään derbykenttää ja valmistaudutaan ylittämään ensimmäinen este. Sen jälkeen kaikki tapahtuu omalla painollaan. Me joko saadaan hyvin rytmistä kiinni tai sitten ei, ja musta kyllä tuntuu, että saadaan.

Ja jos vaikka ei saataisikaan, niin ainakin mä tiedän, että lohtu on lähellä.

Ihastuksesta on tullut poikaystävä, ja kävi miten tahansa, Rasmuksella on velvollisuus halata mua radan jälkeen heti kun se omilta starteiltaan ehtii. Tietysti mä toivon, että halaus on riemukas onnitteluhali sen kunniaksi, että meillä molemmilla on mennyt niin hitsin hyvin, mutta lohtuhalauksissakin on oma taikansa.

Mutta ei nyt vielä ruveta haikailemaan lohdun perään. Ensin me hypätään, ja toivottavasti hiton hyvin. Tätähän me ollaan kokonainen vuosi odotettu.

Granni kvaalautui 120:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Rasmus: Hormonihuuruissa | PJ19

Perjantai 26. heinäkuuta: perusrata

Isabellan hevonen Ankka, joka oli ollut mun mukana Saksassa kisaamassa alkukesän, oli ollut alusta saakka määrä astuttaa samalla reissulla ennen kuin se palaisi Power Jump -kisojen yhteydessä kotiin Auburniin. Ongelmana vain oli se, ettei sopivaa oria tuntunut löytyvän mistään.

Mä tiesin, että Isabella oli tarkka Ankan tulevan varsan isäoriista. Se etsi ja etsi, ja mä olin valmiina tarvittaessa kuskaamaan tamman jonnekin päin Keski-Eurooppaa astutusta varten, mutta lähtökäskyä ei koskaan tullut. Isabella etsi jotain poikkeuksellisen hienoa, ja niin paljon kuin mä halusinkin auttaa, en mä kehdannut edes yrittää heitellä omia ehdotuksia sekaan. Isabella tietäisi kyllä, mitä haluaisi, kunhan vain törmäisi sopivaan hevoseen yöllisillä Google-retkillään.

Lopulta ratkaisu löytyi paljon lähempää kuin mä olin koskaan osannut kuvitellakaan.

Isabella nimittäin ilmoitti, että tulevan isäorin nimi oli Plein de Charme E ja orin omistaja toisi sen astumaan Ankan itse.

Se olisi ollut ehkä jopa oudon hyvää palvelua, ellei hevosen omistaja olisi ollut Alexander Rosengård – mun tyttöystävän Josefinan veli. Se oli pyyhältänyt hevosineen pitkin Eurooppaa koko kesän, ja viikko ennen Power Jumpia se pyyhälsi alle vuorokaudessa meidän luokse Pohjois-Saksaan. Mä en ollut välttämättä hirveän ilahtunut Alexanderin tapaamisesta, kun mä en edelleenkään tiennyt pidinkö mä siitä vai en, mutta Ankka sen sijaan oli orista innoissaan. Hevoset hoitivat homman kotiin ja me kaikki oltiin suhteellisen varmoja, että Ankka kyllä tiinehtyisi – ainakaan yrityksen puutteesta se ei jäisi kiinni.

Harmi vain, että Ankka oli Power Jumpin koittaessa edelleen aivan järkyttävässä kiimassa. Muuten niin sopuisasta tammasta oli kuoriutunut hormoninhuuruinen hirviö, joka huusi kaikille vähänkin oria muistuttaville nelijalkaisille ja jaksoi keskittyä tekemiseen ehkä kolme sekuntia kerrallaan. Erityisen innoissaan se oli aina, kun Plein de Charme sattui kimon näköpiiriin. Mä yritin verryttelyssä ratsastaa Ankkaa reippaasti eteen, niin että se unohtaisi pörisemisen, mutta eihän se unohtanut. Tietenkään.

Niinpä mä ratsastin tulevan varsansa isän perään kuikuilevan Ankan estekentälle, kun meidän lähtövuoro koitti, ja toivoin lähinnä parasta. Ehkä Isabella olisi niin onnellinen (toivottavasti) tiineenä olevasta tammastaan, ettei sitä yksi kisatulos paljoa enää hetkauttaisi. Ankalla oli kesän ajalta muutama rusetti jo tuliaisina todistamassa, että en mä ollut ihan onnistunut sitä pilaamaankaan. Ja jos Power Jumpin startti menisi ihan penkin alle, ainahan mä voisin syyttää Alexander Rosengårdia oreineen.


Ankka kvaalautui 140:n senttimetrin karsintaluokasta lauantaiseen Power Jump -mestaruusluokkaan.