On saakelin kuuma, ja kenties me aletaan vähän stressata jo kotiinlähtöä tai jännitetään viimeisiä kisojamme tai ehkä ollaan täydellisen kyllästytty toistemme seuraan. No, mä olen kyllä kaikkea muuta kuin saanut kyllikseni Rasmus Alsilan läheisyydestä, eikä sekään varsinaisesti vaikuta siltä että sitä pännisi viettää mun kanssa aikaa, mutta pelkään mä silti, että ehkä se oikeasti on väsähtänyt muhun. Rasmus ei tietenkään sanoisi sellaista asiaa suoraan, joten voihan se olla, mun itseään vastaan hyökkäilevä mieleni supattelee. Sitä vauhdittaa pelko siitä, että mitäpäs jos houkutus jäädä Saksaan käykin Rasmukselle ylitsepääsemättömäksi, ja sitten mun pitää niellä vastalauseeni ja matkustaa yksinäni Kallaan niin kuin se olisi mulle ihan fine. Niinhän aikuiset ihmiset tekevät: hyväksyvät toisten unelmien tavoittelemisen.
Kaiken sen henkisen tukaluuden kruunaa se kuumuus, siitä kumpuava epämukavuus, se kun on jatkuvasti vähän inhottava olla. Meidän pieni asuinluukkumme ei viilene sitten millään; pöytätuuletin puhaltelee samaa kuumaa ilmaa paikasta toiseen ja ikkunoiden avaaminen päästää vain helteet sisälle kaiken muun lämmön keskelle.
Sellaisissa olosuhteissa syntyy skismaa mitä heppoisimmista syistä. Pienikin kipinä leimahtaa varsin helposti. Me ollaan huonoja riitelemään, sehän on selvä juttu, ja kun me ei uskalleta oikein selvitellä (onneksi varsin harvinaisia) erimielisyyksiämme, siitä aiheutuu herkästi pitkittyvää mielipahaa. Yleensä kai lähinnä mulle, mä kun luon vatvovalla luonteenlaadullani ideaalin kasvualustan murheille.
Mun mielipahani saavuttaa lakipisteensä, kun mä ruokakaupasta palatessani löydän tiskit samoilta sijoilta kuin ne olivat mun lähtiessänikin. Sänkyä ei ole pedattu. Ne olivat kaksi ainoaa asiaa, jotka toivoin Rasmuksen tekevän. Mä harmistun aivan kohtuuttoman suuresti, ja kohtuuttomalla mä todella tarkoitan juuri sitä.
Kun mun poikaystävä tulee suihkusta, mä olen jo saanut vakuutettua itseni siitä, että mä olen sille ihan yhdentekevä. Rasmus ei piittaa musta. Se varmasti jää tänne ja on tyytyväinen kun mä taas en jää nalkuttamaan. Mä huuhtelen raivokkaasti viinirypäleitä ja vastaan Rasmuksen jutteluyrityksiin mumahduksilla. Rasmus ei ehkä ole aina kaikesta ihan kartalla, mutta sen verran herkkävaistoinen se on, että kyllä se tajuaa mun olevan pahalla päällä.
“Mitä?” se kysyy, ehkä vähän töksähtävämmin kuin mä haluaisin - katsos kun mä tahtoisin tulla käsitellyksi silkkihansikkain, vaikka itse murjotankin lapsellisesti.
“Ei mitään.”
“No kai nyt jotain?”
Mä mutristan tyytymättömänä huuliani. Mä toivon, että Rasmus älyäisi ihan itse, mitä se on jättänyt tekemättä. Se pääseekin pian jäljille.
“Ne tiskitkö? Kyllä mä ne hoidan”, se sanoo ja kurtistaa vähän kulmiaan, vaikka näyttääkin siltä, että yrittää kovasti olla ilmeilemättä.
“Ai hoidat?” mä kysyn yhä pahantuulisena.
“Mä olen luvannut niin kyllä mä ne tiskaan”, Rasmus väittää, enkä mä pidä siitä, miten ärtynyt sen äänensävy on.
“Mua vaan harmittaa kun mun pitää sanoa niistä. Ja sängyn petaamisesta. Mulle tulee sellainen olo kuin sä et välittäisi musta”, mä syytän.
“Susta? Josefina, mitä ihmettä. Mä en vaan välitä siitä onko peti pedattu vai ei”, Rasmus sanoo ja huokaisee raskaasti perään.
Mä en ymmärrä. Mä en vaan tajua, miten sillä ei muka ole sille mitään väliä. Äiti on opettanut mulle, että ympäristössä vallitseva järjestys kertoo ulkopuolisille muustakin kuin konkreettisesti sen, onko imuria ulkoilutettu. Jos mä sattuisin asumaan jonkun sellaisen kanssa, joka ei petaa sänkyään, ja äiti tulisi kylään… Mä puren huultani. Sitä paitsi onhan tässä kyse muustakin kuin vain siitä, miten petivaatteet sängyssä makaavat tai kuinka kauan tiskit seisovat altaassa. Ihan takuulla on. Mun mielestäni.
“Ilmeisesti silläkään ei ole sulle väliä, että mä välitän siitä”, mä jankkaan vielä, ja sitten mulle tuleekin jo ihan surkea olo, ja mä laitan viinirypäleet kulhoon. “Mä menen ulos.”
Rasmuksen hämmentyneet ja vähän kiukustuneet ja hieman hätääntyneet kasvot painuvat mun muistiin, ja siellä ne pysyvät, vaikka mä painelen pihalle ja suoraa päätä aina tallille saakka. Siellä mä istahdan kentän päätyyn katselemaan, kuinka Kaja, Joe ja pomo ratsastavat. Vaikka meillä on Rasmuksen kanssa vapaapäivä, talli pyörii ihan täydellä hulinalla. Joe tervehtii ohiratsastaessaan; muut eivät ehkä keskittymiseltään huomaa tai eivät pidä moikkailua tarpeellisena. Pomon koira Hubert istuskelee penkin vieressä, ja mä rapsuttelen sitä mietteliäänä.
Kun Rasmus aika paljon myöhemmin saapuu paikalle, Joe ja Kaja ovat jo ehtineet ratsunsa ratsastaa ja kadonneet talliin, ja vain pomo, joka on vanha mutta työskentelee vähintään yhtä kovasti kuin kaikki muut, pyörii vielä Oberonin kanssa kentällä. Mä olen ehtinyt ajatella asioita. Hubert on kellahtanut makuulle, enkä mä jaksa enää rapsutella sitä. Mua hävettää jo vähän, eikä Rasmus lievitä sitä tunnetta yhtään sanoessaan niin kovin helpottuneeseen sävyyn:
“Täällä sä olet. Mä etsin jo sua.”
Hymähdän vaisusti, kun Rasmus istahtaa mun viereen. Se jättäytyy pienen etäisyyden päähän, niin kuin olisi varuillaan, ja kertoo tiskanneensa ja vaihtaneensa lakanat.
“Ja mä vein roskatkin”, se lisää, ja mä liikahdan vähän lähemmäs poikaystävääni.
Onneksi se ottaa mut heti kainaloonsa. Mä vilkaisen sitä ja hymyilen anteeksipyytävästi, ja sen kasvot peilaavat mun ilmaisuani. Tässä sitä ollaan, molemmat pahoillaan ihan turhan kinan vuoksi.
“Anteeksi”, mä sanon meistä kahdesta vikkelämpänä.
“Mistä”, Rasmus ihmettelee, ja mua hämmästyttää, miten vilpittömältä se vaikuttaa.
“Siitä kun mä ylitulkitsen”, myönnän varovasti, ja jatkan sitten: “Ja nipotan ja napisen.”
“No ehkä joskus ihan aiheesta”, Rasmus mutisee vähän nolona. “Siis napiset. Tai et napise, vaan valitat, tai siis huomautat.”
Hetken verran mä olen vähällä inttää vastaan, osaksi tavan vuoksi ja osaksi siksi, että kyllä mä todella tiedostan itsekin olevani aika tarkka joistakin asioista, joiden merkityksellisyys muhun on jo lapsena iskostettu. Sitten mä päätän, ettei vastaanvänkääminen ole kuitenkaan sellaista vuorovaikutusta, jota mä juuri nyt tahdon harjoittaa. Sen sijaan mä nojaan pääni poikaystäväni hartiaan ja huokaisen syvään. Me jäädään istuskelemaan vanhaa tallipihaa varjostavan puun alle, ja siinä on varsin hyvä. Kauan me ei kuitenkaan saada olla kahdestaan, sillä Joe on mitä ilmeisimmin saanut viimeisen ratsunsa hoidettua. Mä pistän hajamielisenä merkille, että se on vaihtanut puhtaan paidankin, vaikka on yhä ratsastushousuissaan. Niin mäkin kyllä tekisin, mietin, sillä näillä helteillä paidat ovat äkkiä märkiä rättejä.
Paitsi tietenkin Kajan toppi, mä ajattelen vähän lannistuneena, kun viileä kaunotar seuraa Joachimin vanavedessä ja jää seisoskelemaan porukan jatkeeksi. Ponnarinsa se on selvästi korjannut ratsastuksen jäljiltä, mutta muuten se näyttää ihan samalta kuin ratsastaessaankin, ja ihan samalla mä tarkoitan tuskastuttavan freesiä. Millä noituudella se aina tekeekin itsestään niin vaivattoman ja lannistavan sievän?
Rasmus kysyy Kajalta, miten Grim käyttäytyi, ja silloin Kaja hymyilee hetken.
“He was cool”, se hymähtää. On vaikea ymmärtää, mitä se oikein näkee Grimissä, joka saa jopa Grannin vaikuttamaan hymytytöltä.
Joe tyrskähtää vähän, mistä mä päättelen sen olevan ihan samoilla linjoilla mun kanssa.
“If by cool she means that that devil of a horse didn’t eat anyone alive today… yeah, sure. By the way, what the hell are you guys doing here anyways? Thought you had a day off.”
“You're still here too. You could probably go home already”, mä huomautan ja olen iloinen siitä, ettei Rasmus ole lakannut pitelemästä mua kainalossaan, vaikka meidän kollegakaksikko onkin liittynyt seuraan.
Joachim naurahtaa taas.
“Ain’t got nobody to go home to”, se tuumaa ja saa mun sydämeni nyrjähtämään. Joe, tietenkin, lukee sympatian mun kasvoiltani ja nauraa höröttelee hetken. “Oh, Josie, that heart of yours must be super heavy, since it’s loaded with not only your own but other people’s potential worries as well. Look at you thinking ‘that poor old Joe, with no friends other than his horses and colleagues, no love, nothing’.”
“Oh no, that’s not what I was - we all know that’s not true!”
“Yeah, shame on anyone who thinks I am old”, Joachim hörähtää.
“And you’ve got like a gazillion friends”, mä mutisen, ja kuulen Rasmuksen pehmeän nauruntuhahduksen. Se rutistaa mua hetken vähän tiukemmin.
Helle velloo yhä painavana ympärillä, mutta olo ei yhtäkkiä ole enää yhtään tukala, kun me hengaillaan vanhan tallin edustalla kesäporukallamme. Joe jakaa meille hilpeitä tarinoitaan ja kyseenalaisia elämänohjeitaan, ja mä tiedän, ettei siinä ihmisessä ole surkuteltavaa soluakaan. Sen elämä on sellaista kuin on siksi, että se tahtoo niin.
“There’s only one thing I know for sure”, Joe höpöttelee parhaillaan sormi opettavaisesti ylhäällä, ja sitten se pitää dramaattisen tauon.
“And what is that”, Rasmus kysyy kuuliaisena, niin kuin Joe aina odottaa meistä jonkun tekevän.
“You need to cut that hideous hair of yours”, Joachim on irvistävinään. “You’re no surfer boy. If you won’t, I still have plenty of time to tie you down to chair and do it myself.”
Meitä naurattaa vähän, paitsi Kajaa, joka ei ole ollut mukana niillä kisareissuilla, joilta Joen sitkeä vitsi Rasmuksen lover/skater/surferboi-tukasta on lähtöisin. Hetken mä tarkastelen varovasti Kajaa mietin, onko se koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi meidän seurassa. Se on ollut tallissa mua pidempään, mutta kisareissuista paitsi jääminen tarkoittaa vääjäämättä myös muutakin kuin sitä, ettei saa kisatuloksia tai ruusukkeita.
Vähän myöhemmin me talsitaan Rasmuksen kanssa ihan kahdestaan takaisin saunaan, jota asunnoksi kutsumme. Ilta alkaa, no, ei sentään viilentyä, mutta laskeutua kuitenkin, ja syödäkin pitää. Mä olen mietteissäni, kun me täytellään pitaleipiä.
“Joe on varmaan oikeassa”, mä sanon, kun me istutaan jo syömässä, ja Rasmus katsahtaa mua pöydän yli. Sen pita on leikattu vähän liian auki, ja täytteet tuppaavat pursuilemaan lautaselle ja sen sormille.
“Ai - pitäisikö mun susta käydä parturissa?” Rasmus kysyy ihmeellisen huolestuneen oloisena.
“Mitä?” mä naurahdan. “Ei, ellet sä halua, tai siis, päätä itse milloin menet. Mutta siitä mun sydämestä.”
Rasmus on hetken hiljaa, enkä mä tiedä, muistaako se, mitä Joachim mulle sanoi. Mä itse otin ne huolettomalla lämmöllä lausutut sanat mukaani ja olen pyöritellyt niitä mielessäni.
“Onko se raskas?” Rasmus kuitenkin yhtäkkiä kysyy, aika hiljaa ja varovainen ilme kasvoillaan.
Mä katson sen kasvoja ja silmiä ja mietin, mitä vastaisin.
“Ei aina”, mä sanon hitaasti. “Joskus vain.”
Rasmus kohottaa toista suupieltään lohdulliseen hymyyn, ja liikahtaa se toinenkin sitten vähän.
“No hyvä, ettei aina. Varmaan kaikilla on joskus.”
Mä vastaan kiitollisella hymyllä. Siinä Rasmus on varmasti aivan oikeassa. Mä en ole huolissani oman sydämeni painosta, en sille lastatuista huolista, mutta silti mä aion olla jatkossa tarkempi, kenen murheita ja mielipiteitä mä kannettavakseni kasaan. Kun mä seuraavana aamuna jätän ihan itse pedin petaamatta, mulla on ihanan uhmakas olo ja mun tekisi mieli lähettää äidille kuvaviesti solmulla lojuvista lakanoista ja puoliksi lattialle valahtaneesta peitosta. Ei mun kuitenkaan tarvitse niin selkeästi tekoani alleviivata; jo se, että mä tiedän itse tehneeni niin, tekee mun olostani aiempaa itsenäisemmän.
