Hevoskaruselli

Dierk, bisnesmies, alkoi käydä rauhattomaksi.

Dierk, hevosmies, oli kiintynyt hevostensa potentiaaliin ja niin oli tallin hevoskanta säilynyt pitkään vakaana. Myyntihevosia aina tuli ja meni, mutta ydinlauma pysyi samana. Tallin kirkkaimmilla tähdillä oli itseoikeutettu paikka täällä, eikä Dierk hetkeäkään kuvitellut myyvänsä pois Zilveradoa tai Alenaa. Kidistäkään hän ei hennonnut luopua, sillä se hevonen oli erityinen tavalla, johon ei yksikään kilparatsu ollut koskaan hänen monen vuosikymmenen mittaiseksi venähtäneen uransa aikana yltänyt. Oli kuitenkin silkkaa pehmentymistä pitää tallissa useita keskinkertaisia urheiluhevosia vuositolkulla, ja sellaisiakin oli nurkkiin pesiytynyt, mikä olisi menneinä vuosikymmeninä ollut ennenkuulumatonta tallissa, jota johti herra Dierk Mayer.

Ja Dierk, kuolevainen mies, tiedosti ikääntyvänsä. Se brutaali oivallus oli häilynyt mielen perukoilla jo pitkään, eikä sitä käynyt enää vältteleminen. Oli aika alkaa tarkastella, mitä hänen elämänmittaisesta urastaan olikaan jäämässä jäljelle.

Koko ikänsä hän oli kilpaillut ja kilpaillut ja kilpaillut. Palkintokaapit pursuilivat toinen toistaan hienompia, kirkkaampia tai kummallisempia pokaaleita ja ruusukkeita, ja oli tilillekin virrannut yhden jos toisenkinlaista rahasummaa. Meriittejä oli kertynyt, mutta Dierk alkoi ymmärtää, etteivät meriitit periytyneet kenellekään.

Kenties se oli ajanut hänet yhä aktiivisemmaksi hevoskasvattajaksi. Varsoja katsellessa mieli tyyntyi. Siinä oli jotakin jatkuvaa: hevossukupolvien virtauksessa. Dierk ei ollut valmis luopumaan kilpaurheilusta, vaikka tavallaan olikin jo tehnyt niin. Hän ei enää kilpaillut itse. Hänen hevostensa meriitit ropisivat muiden nimiin, ja sekin oli sukupolviasia. Oli ollut jo korkea aika jättää kisaradat itseään nuoremmille. Hän ohjasi nuorempiensa harjoituksia ja suunnitteli kisakalentereita kuten ennenkin, ja omalta tavoitteelliselta kisauralta vapautuneen ajan hän käytti mieluusti sukulinjojen suunnitteluun.

Oli kuitenkin mahdotonta olla kunnollinen hevoskasvattaja, ellei omistanut tarpeeksi huipputason siitostammoja. Dierkin omat tammat olivat ennen kaikkea muuta yhä kilparatsuja, joiden urat jäivät auttamatta tauolle varsotuspuuhien tieltä. Huippuvireessä olevan tamman varsottaminen tuntui tietysti aina harmilliselta, ja niinpä alkoi ajatus itää.

Ei kestänyt aikaakaan, ennen kuin Dierk Mayer oli jo laajalle levittäytyneitä kontaktejaan hyödyntäen löytänyt unelmiensa täyttymyksen. Sveitsissä asui hyväsukuinen tamma, jolla oli näyttöjä 160-tason esteradoilta ja pari kelpo varsaa jo ennestään. Sarotti Z:n myynti-ilmoitus ei ehtinyt juuri vanheta, ennen kuin Dierk iski kiinni. Tämän tamman hän tahtoi, ja kun Dierk tahtoi jotakin tarpeeksi kovasti, hän oli myös varma tahtonsa toteutumisesta.

Niinpä hän ryhty järjestelyihin jo ennen kuin sai ostotarjoukseen vahvistuksen. Oli aika vapauttaa bisnesmies valloilleen ja hankkiutua kelpo summalla eroon hevosesta tai parista. Sarotti Z ei ollut huokea hevonen, kuten ei kuulunutkaan olla, sillä hyvistä hevosista piti olla valmis maksamaan paljon. Siksi Dierk kävi läpi hevoslistansa ja puntaroi mitkä kaikki hevosistaan hän olisi valmis myymään.

Donovan-parka oli itsestäänselvä valinta. Se oli liiaksi työjuhdan oloinen irlantilaishevonen, jotta pomo olisi tuntenut suurta sielujen sympatiaa sitä kohtaan. Toki ori oli tehnyt varmoja suorituksia kilparadoilla, mutta tokkopa siitä koskaan tulisi kirkkaimman huipputason hevosta. Donovanin myynti ei kuitenkaan välttämättä olisi mikään yksinkertainen juttu. Dierk oli jo yli vuosi sitten koettanut hankkiutua siitä eroon, mutta kun se ei ollut mennyt sutjakkaasti kaupaksi, jotenkin ruunivoikko oli vain saanut jäädä ja jäädä ja jäädä. Nyt Dierk ei luovuttaisi; hevonen löytäisi uuden kodin käypään hintaan.

Niin lopulta kävikin. Hevosen tie veisi takaisin sen synnyinmaahan Irlantiin, ja samainen talli kiinnostui Divisaderosta. Dierk ei varsinaisesti tahtonut luopua orista, sillä se oli täysiverisenä arvokas lisä talliin jalostuksen osalta. Divisadero oli jättänyt erityisesti hienoja tammavarsoja, ja oikeastaan Dierk toivoi saavansa siitä vielä toisenkin kotiin jäävän tulevaisuuden siitostamman. Wicklown väki kuitenkin etsi vimmatusti hyviä täysiverioreja hevosrivistöönsä ja oli valmis maksamaan sievoisia summia.

Dierk, bisnesmies ja hevosmies, tarjosi Dickiä Divisaderon sijaan, sillä mokoma kirjava täysiverinen oli piikki hänen lihassaan. Se oli ikävä käsitellä ja kilpailutilanteissa rotutoveriaan ailahtelevaisempi, ja olisi ollut miellyttävää saada se pois omista käsistä.

Dierk ei tahtonut luopua Divisaderosta eivätkä Wicklowlaiset tahtoneet ostaa Dickiä sen sijaan, joten päädyttiin dierkmayerbisnesmiesmäiseen kompromissiin: Irlantiin matkaisivat kaikki kolme puhuttua oria. Donovanin Wicklown väki saisi kuten tahtoi, ja täysiveriorien suhteen päädyttiin jollakin tapaa kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun. Irlantilaistalli sai Divisaderon, taasen täsmälleen kuten tahtoi, ja Dierk pääsi eroon Dickistä, kuten hän puolestaan halusi.

"Ostin uuden hevosen ja myin Donovanin, Divin ja Dickin", Dierk kertoi ratsuttajalleen Joachimille.
"Yksi saapuu ja kolme lähtee? Mahtoi olla kallis ostos", Joe tuumasi muina miehinä, mutta antoi sitten uteliaisuudelleen periksi: "Millainen se uusi on?"
"Huipputamma."
"Kilparatsu?"
"No, niinpä kai. Saat luvan ratsastaa ja kilpailuttaa tammaa kunnes astutan sen Kidillä."
"Vai niin. Tuleva vuosi tuo siis mukanaan lisää varsoja?" tiedusteli Joe ja loi pomoonsa yhden syväluotaavista katseistaan, joiden kohteena seistessään Dierk ei voinut olla aprikoimatta, kuinka paljon tuo näennäisen huoleton hunsvotti todellisuudessa tiesi tai arvasi.

Joachim tunsi hänet hyvin eikä ollut alkuunkaan tyhmä mies. Ties vaikka tiedosti, miten Dierk tunsi vanhuuden alkusointujen hiipivän luihin ja ytimiin. Ties vaikka tajusi, että tässä koetti kuolevainen mies tehdä itsestään kuolematonta. Ties vaikka ymmärsi senkin, että Dierk Mayer tahtoi jättää jälkeensä edes jotakin mikä kestäisi aikaa, vaikkei koskaan ollut tullut hankkineeksi perhettä.

Sillä Dierk Mayer, yksityishenkilö, oli loppujen lopuksi melko olematon konsepti. Hän oli aina, tai niin kauan kuin kukaan kykeni muistamaan, ollut ennen kaikkea sitä kaikkea muuta: hevosmies, bisnesmies, kilpaurheilija, ratsastusurheilun sanansaattaja, ratsuhevosten kasvattaja, elämänsä lajille antanut. Eikä hän oikeastaan useinkaan katunut, sillä eihän hänellä ollut koskaan ollutkaan juuri muita mielenkiinnonkohteita. Hevoset ja liiketoimet olivat aina olleet Dierkille kaikki kaikessa. Vain ohikiitävinä hetkinä oli hän tullut ajatelleeksi, että elämässä olisi ollut muitakin vaihtoehtoisia polkuja. Niitä oli kuitenkin aivan turha ajatella, sillä loppujen lopuksi Dierk ei koskaan saisi tietää, olisiko yksikään toinen valintojen viitoittama reitti saanut häntä tuntemaan yhtään nykyistä suurempaa tyytyväisyyttä elämäntilanteeseensa.

Josefina: Seuraava sukupolvi

Lauantaina 4. heinäkuuta
Varsoja. Mä olin tietysti nähnyt niitä oikein lukuisia, mutta ei niihin silti koskaan kyllästynyt. Siksi, kun Dierk sanoi lähtevänsä hakemaan jotakuta nuorta kasvattiaan tuttunsa luota sisäänratsastettavaksi, mä ilmoitin välittömästi lähteväni mukaan. Ja koska Rasmus oli tietysti yhtä utelias kuin minä ja lisäksi halukas pääsemään päiväksi pois teiniaikaisen heilansa ja Joen siitä viskelemien herjojen ikeestä, sekin lähti.

No, suunnitelmahan oli ihan hyvä, mutta sitten Joachim ilmoitti tulevansa myös.
”The Estonian Power Team will gladly manage the stables while we’re gone”, Joe ilmoitti huolettomasti. ”I wanna see some baby horseys.”

Siitähän sitten kehkeytyi vähän kuin pieni perheloma (isoisä Dierk, hänen ottopoikansa Rasmus ja minä ja meidän omituinen iso taapero nimeltä Joachim – niin minä asian määrittelisin). Kaja ja Merit jäivät yhdessä Rasmuksen exän kanssa ratsastamaan hevosia. Minä olin vähän harmissani siitä, miten tehokas ja ennen kaikkea tiivis duo Kaja ja Merit ovat. Tunsin oloni sivuun sysätyksi. Ennen ajattelin, että Kajasta ja minusta tuli ihan hyvätkin ystävät, mutta nyt menneen kesän ystävä tuskin oli kolmea kokonaista virkettä minulle suonut. Se vain bondasi meitä vähän vanhemman Meritin kanssa äidinkielellään minkä kerkesi.

Niin tai näin, mepäs olimme matkalla katsomaan varsoja, ja arvelin että päivästä tulisi kiva. Ensiksi me ajettiin, ajettiin ja ajettiin, ja jos Riesenbeck ei itsekään ollut mikään mahdottoman suuri paikka, nyt me päädyttiin tosi kauas mistään ytimistä. Aakeiden laidunmaisemien keskeltä tupsahti näkyviin monin rakennuksin ja tarhoin kirjailtu tallialue, ja tallin pihaan asteli nainen, joka olisi ensinäkemältä voinut olla vaikka Dierkin sisko. Niin ei kuitenkaan ollut, ja seuraavaksi tietysti arvailin, olisiko heidän välillään voinut olla jotakin säpinää nyt taikka menneisyydessä. Mitään viitteitä sellaisesta minun romantiikanhöppänän mieleni pettymyksestä kuitenkaan annettu.

”I’ll take you to your mares first”, Debbieksi kutsuttu rouva ehdotti, ja mitä ilmeisimmin täällä oli tapana liikkua paikasta toiseen… golfkärryillä??
”I’ll take the almost-newly-weds”, Joachim virnisteli ja kaappasi yhden meistä kumpaankin kainaloonsa. Rasmus ja minä protestoimme ratsumestarin puheita tuhinoilla ja silmienpyörittelyillä, mutta kävelimme hänen taluttaminaan kärryyn yhtä kaikki. Debbie ja Dierk asettuivat jo omaansa.
”Do you have to?” Rasmus kysyi äkämystyneenä. ”You know we’re not… that.”
”Ah, yeees, but I love a good tease.”
”But it’s not good.”
”I think it is. Just seeing those youthful cheeks get all nice and red…”

Ei siis mitään uutta auringon alla: Joachim oli edelleen vuorotellen hauska ja raivostuttava, nyt enemmän jälkimmäistä. Tuntui pikkuhippasen vastuutomalta antaa hänen hurjastella golfkärryllä, mutta onneksi pomon ja Debbien perässä ajaminen esti yllytyshulluimmat hörhöilyt. Debbien tila ei sitten ollutkaan mikään aivan pieni parin tarhan ja tallin kokonaisuus, vaan rouva ajelutti meitä hyvän tovin säntillistä hiekkatietä pitkin. Ympärille levittyi laitumia, ja laitumilla kirmaili hevosia, ja yhtäkkiä olin sittenkin tyytyväinen siihen että Joe ajoi, sillä nyt saatoin katsella hevosia ja osoitella niistä kiintoisimpia Rasmukselle.

”Onkohan joku noista tuleva olympiaratsu?” pohdiskelin hyväntuulisena ääneen, kun seurasin laukkaavaa nuorten hevosten porukkaa.
”Hyvin voisi olla”, Rasmus arveli. ”Vitsi mikä paikka.”
”Uh, rude”, Joe kommentoi suomenkielisyyttämme.
”Sorry.”

Olimme saapuneet perille jonnekin. Loikimme ulos golfkärrystämme kuka mitenkin lennokkaasti ja otimme kiinni pomon ja Debbien, jotka jo askelsivat päättäväisesti kohti laitumen porttia. Toiselta puolelta porttia lähestyi sydäntäsärkevän ihastuttava lauma tammoja ja niiden tämänkesäisiä varsoja.
”Mä en kestä”, huokaisin Rasmukselle tämän kättä puristaen ja ilahduin sitten tutusta näystä: ”Katso! Tuolla on Pisanji! Voi, ja tuossa Pupu – oh, look at them, those little fillies.”

Princesa & Playapapaya Z

Sillä aivan totta, sekä Pisanjilla että Pupulla oli vierellään tammavarsat. Ne olivat rautiaita kummatkin, mutta aivan eri sävyä. Minä pidin molemmista emätammoista valtavasti, olinhan kilpaillut kummallakin vielä vuosi sitten näihin aikoihin, ja olisi ollut mahdotonta valita kumpi varsoista teki minuun suuremman vaikutuksen. Pisanjin varsan olemuksessa oli jotakin hellyyttävää herkkyyttä, ja punertavakarvaisen Pupun rinnalla koikeltava vielä emäänsä kuparisempi pikkutamma näytti rohkealta ja eloisalta.

”We have this deal, the grumpy old man and I. Every year I get to name a foal, and don’t even ask where this all started — it’s a long story — but the bottom line is my names are amazing”, Joachim kertoi tyytyväisen näköisenä.
”Really? Which one did you name this year?” kysyin kiinnostuneena.
”I had some insanely clever ideas for Roo’s baby but, sadly enough, no baby for her this year. So I chose Poopoo’s filly.”

Sieltä se taas tuli. Poopoo. Puoliksi huvittuneena ja puoliksi turhautuneena korjasin:
”Oh, for the billionth time, it’s not Poopoo, the word is Pu-pu, it means —”
”A bunny, yes, Josie, I know”, Joe keskeytti huolettomasti.
Huokaisin kohtalooni alistuneena ja tiedustelin, mikä Pupun varsasta nyt sitten tuli.
”Playapapaya Z”, Joachim luritteli, ja sekä minä että Rasmus naurahdimme. En usko että meistä kumpikaan oli odottanut Joelta mitään muuta kuin juuri niin kahjoa nimeä.
”Playa…” Rasmus aloitti.
”Papaya, yes, and the fancy Z for Zangersheide”, Joachim opasti ja jatkoi: ”I call her Princess Leia.”
”Nooo, it has to be Pulu”, kiirehdin sanomaan, sillä minusta ajatus oli herttainen: Pupu ja Pulu, emä ja tytär.
”Pyyly”, Joachim makusteli, ja äkisti oivalsin kauhuissani, että jos tammavarsan emä oli ratsumestarin suussa Poopoo, tietenkin varsasta tulisi ennen pitkää Pylly.
”But Princess Leia is nice too”, viskasin vikkelästi puoltavan mielipiteeni kehiin Rasmuksen hekotellessa taustalla Poopoon Pylly-varsarassukalle.
”Yeeah, she’s nice alright”, sanoi Joachim suupielet nyiskellen, ja se kirvoitti minusta silmiensiristyksen. Omituinen kolmasosa-sekoitelma (miehessähän on brittiä, saksalaista ja apinaa) ei kuitenkaan tarjonnut selityksiä enkä mä lopulta  oikeastaan niitä jäänyt kaipaamaankaam. Joachimin selitykset eivät juuri koskaan olleet hyviä.

Pomo vaikutti tyytyväiseltä Pulun ja Pisanjin sekä niiden varsojen oloihin ja vointiin. Arvelin havaitsevani jonkinasteista ylpeyttä Dierkin ilmeessä, kun hän mittaili tammavarsojaan teräksisellä katseellaan, ja siitä tuli mulle hyvä mieli. Teki aina hyvää muistaa, että Dierkilläkin oli sydän, joka sykki hevosille. Ei tämän lajin parissa kukaan kai tyystin ilmankaan voinut jatkaa vuosikymmeniä vuosikymmenten päälle.

Me siirryimme naapurilaitumelle. Sieltä löytyi vieroitettujen tammavarsojen lauma, jossa oli lukuisia täysin vieraita yksilöitä, mutta myös Dierkin omia. Yhden uskoin tunnistavani pään hienoista piirteistä:
”That one over there – she looks a lot like Ruu”, sanoin Joelle, joka nyökkäsi.

Divinewings Z

”It is Ruu’s two year old daughter, after Divisadero.”
”Really?” Rasmus kiinnostui. Uskoin hänen pitävän täysiverisestä Divistä paljonkin, kai koska poikaystäväni oli alkanut intoilla kenttäratsastuksesta, jossa täysiveriprosentti ei ollut hullumpi asia ratsun suvussa.
”Yeah. A real diva, I must say. Her name is Divinewings.”

Pomo esitteli toisenkin nuoren tamman, joka muuttaisi osapuilleen vuoden päästä hänen talliinsa sisäänratsastettavaksi. Unohduin katselemaan lumoutuneena punasävyistä ruunikkoa, jolla oli isänsä Flingin tapaan suuri läsi päässään. Tamma näytti varautuneelta ja ujolta, ja tunsin väistämättä lämpimän ailahduksen sydämessäni sitä kohtaan. Selkäni takana käytiin keskustelu, jota en kuullut, sillä keskityin sillä välin vastaamaan Debbien ronskin saksalaisittain äännettyihin kysymyksiin vanhempieni kasvatustyöstä.

Flirtjinx Z

”This one reminds me of your girlfriend. They'd probably get along quite nicely”, Joe kommentoi Rasmukselle, joka ei pysynyt työkaverinsa ajatuksenjuoksussa mukana.
"Huh? How come?"
"They're both shy and completely unaware of their looks”, kuului Joen linjaus, joka sai Rasmuksen vilkaisemaan minua.

Sen vilkaisun mä myös tavoitin katsahtaessani olkani yli. Hymyilytti. Joachimin ja Rasmuksen tavassa olla ystäviä keskenään oli jotakin erityisen ilahduttavaa, rauhoittavaakin. Mielestäni se kertoi paljon poikaystävästäni: kului joskus vuosia viimeisimmästä tapaamisesta, mutta lojaali ystävyys ei kulunut pois. (Ei, vaikka Joachimin naljailut välillä hipoivat hyvän maun rajoja.)

”And now”, Debbie aloitti päättäväiseen sävyyn. ”Let’s go and get that stallion of yours.”

Se oli jännittävä hetki. Dierk oli istuttanut meidät alas jo saapumispäivänämme ja ilmoittanut rauhallisen jämptiin tyyliinsä, että sillä oli meille projekti täksi kesäksi. Sen kolmevuotias ori Cash oli valmis ratsastajaantotutettavaksi, ja tehtävä lankeaisi mulle, sillä pomo oli isäni kanssa jutellessaan saanut vihiä mun kiintymyksestäni nuorten hevosten kanssa työskentelyyn. Toivoin, etten tuottaisi pettymystä kummallekaan miehistä: en Dierkille, joka odotti minun pystyvän suoriutumaan tehtävästä, enkä isälleni, joka sen oletuksen oli pomon päähän istuttanut.

Tiesin, että kyseessä oli Ladyn ja Lätsän yhteinen orijälkeläinen, ja odotin mielenkiinnolla kumpaa varsa enemmän muistuttaisi. Varmasti se näyttäisi hyvin ranskalaiselta, mutta muusta en ollut varma, sillä vanhemmat olivat melko eri kaliiperia keskenään. Oli silakanmallinen, kuivakka ja viimeistä piirtoa myöten siro Lady-emä ja kaikella rakkaudella melko muulimainen, pitkänmallinen ja edestä peräti hieman raskas Lätsä-isä, ja sitten ne olivat luonteeltaankin toistensa vastakohtia. Siinä missä Lady kuumeni välillä ihan tyhjästäkin ja olisi paahtanut täyttä laukkaa maailman tahtiin, Lätsä oli... Lätsä oli lunki. Se oli hitaasti syttyvä ja vähän laiskakin, vaikka kunnolla heräteltynä sitten hyppäsikin aivan hyvin.

En ollut tiennyt mitä odottaa, enkä sitten osannut sanoa sitäkään, oliko varsa juuri sitä mitä olin kuvitellut vai täysin erilainen. Päätä kallistaen katselin nuorta oria ja yritin päättää, mitä mieltä siitä olisin. Sillä oli pitkä pää ja hieman lyhyt kaula, mutta se ei ollut samalla tavalla etupainoinen kuin isänsä eikä yhtä silmiinpistävän sirpakka kuin emänsä. Sen ilme -- siitä huomasin pitäväni valtavasti.

Cashmere Cap

"I think you two will get along quite nicely", kuulin pomon äänen vierelläni. Vanha mies seisoi siinä tyyneyden perikuvana, enkä mä voinut olla miettimättä, tulisiko mun olemukseeni sellaista elämänkokemuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvovaltaa koskaan. Dierkin huomio oli täysin suunnattu oriin, jonka päähän Joachim juuri asetteli nahkariimua.

"He's one of the good ones", pomo lupaili. "Quiet, easygoing young horse. Saddle him up tomorrow. By the end of the week I'll expect you to be able to ride him."
Nyökkäsin. Oli sanomattakin selvää, että mitä pomo tahtoi, se tapahtuisi. Ei vain siksi, että hänellä oli täysi määräysvalta, vaan myös siksi, että hänen arviointikykyynsä saatoin luottaa aukottomasti. Mikäli Dierk Mayer oli sitä mieltä, että hänen orivarsansa selkään saattoi nousta muutamien päivien kuluttua, hevonen varmasti olisikin siihen valmis.

Ja miksei olisi ollut. Siitä päätellen, kuinka tyynesti Cash lähti meidän mukaamme ja matkasi kotitalliinsa aloittamaan uutta elämää ratsuhevosena, se ei suinkaan ollut mikään käsittelemätön villiori. Yhtäkkiä huomasin tuntevani oloni lähes itsevarmaksi, ja se oli aika upeaa.

Pienessä kesäasunnossamme minä jaoin iloni Rasmuksen kanssa. Keskeytin poikaystäväni "mitä tänään syötäisiin" -teemaisen yksinpuhelun halaamalla häntä tiukasti ja kertomalla:
"Mulla on edelleenkin hyvä fiilis tästä kesästä. Cash – mä olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä! Mä jotenkin kuvittelin, että Lätsän varsat ei voi näyttää muuta kuin hassuilta, mutta sehän on aika hieno. Ja niin kivan ja kiltin oloinen", kehuin vielä. "Suoraan sanottuna mua hirvitti ajatus pomon hevosen sisäänratsastamisesta, mutta ei kyllä enää."
"Se oli kyllä mainio", Rasmuskin tuumasi ja katseli mua lähietäisyydeltä niin, että mä pystyin laskemaan kaikki ruskean sävyt sen silmissä. Ajatella, että mä en edes ollut koskaan erityisemmin pitänyt ruskeista silmistä. Nyt pidin. "Ja sähän olet kokenut noiden nuorten kanssa, tietysti se menisi hyvin vaikka hankalammankin elikon kanssa."
"Niin kai, mutta on kaikille osapuolille kivempaa, jos päästään helpolla. Kai sä silti autat mua Cashin kanssa?" kysyin.
"Tietysti", mun poikaystäväni lupasi vuorenvarmasti, ja mä rutistin sitä taas tiukasti kunnes äänekäs murina havahdutti meidät molemmat.
"Mä teen nälkäkuolemaa", Rasmus huomautti vähän nolostuneena. "Mennäänkö vaan Ratsgrillille?"

Nyökkäsin hyväntuulisena ja arvelin, että Joachim varmaan lähtisi mieluusti mukaan. Rasmuksella ei ollut mitään sitä vastaan, tietenkään, sillä vielä ei kummallakaan meistä ollut tullut Joe-kiintiö täyteen (kesän aikana niin saattaisi välillä käydä, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan). Sattui kuitenkin niin, että ratsumestari oli ehtinyt jo kadota matkoihinsa, ja niinpä me sitten menimmekin vain kaksin. Ei meillä kummallakaan ollut mitään sitäkään vastaan, sillä myöskin toistemme seura -kiintiössä oli vielä erinomaisesti tilaa yksille jos toisillekin lauantaitreffeille.

Josefina & Rasmus: Sadepäivä

Sataa. Se on toistaiseksi tasaisena rummuttavaa sadetta, tai pikemminkin vain naputtelevaa, ja se viilentää hetkeksi helteentuntua. Hevosia sade virkistää. Josefinaa hitusen huolettaa. Pitävätkö hokit nurmikentällä? Käykö alusta liukkaaksi tai raskaaksi? Kastuvatko valkoiset housut läpikuultaviksi — eivät kai alushousut paista kaikkien silmiin? Ratsastaminen ja kilpaileminen itsessään ei pelota Josefinaa, ja hän tulee iloiseksi huomatessaan sen. Hän kääntyy hymyssä suin poikaystävänsä puoleen.

”Mulla on hyvä fiilis tästä päivästä”, Josefina sanoo, eikä kuulosta juuri lainkaan jännittyneeltä. ”Vaikka sataa. Hevoset hyppää varmaan hyvin tänään.”

Rasmus katsahtaa Josefinaa ja hymyilee. On jokseenkin epätavallista, että Josefinalla on hyvä fiilis kisoista - useimmiten hän tuntuu hermostuneelta ainakin ennen ensimmäistä starttia. Epätavallista on myös se, että sataa. Rasmus arvelee, että hänen tämänpäiväisistä ratsuistaan se tuskin häiritsisi Ykköstä tai Brania, mutta Divisaderoa ehkä.

“Toivottavasti sä olet oikeassa”, Rasmus vastaa ja kääntyy laskemaan hevosrekan lastaussiltaa alas. Josefina tulee hänen avukseen. “Ehkä me voitetaan kaikki luokat!”

Se olisi mukavaa vaihtelua - edellisissä kisoissa Rasmuksen kaikki hevoset olivat pudottaneet puomin tai kaksi.

Josefina tirskahtaa ja pudistelee vähän päätään.

“Oletpa sä kunnianhimoinen”, hän sanoo ja siirtää itsepintaisen, nutturalta karkaavan kiharan pois kasvoiltaan. “Ja mun pitää kiristää nutturaa. Onneksi meillä on aikaa.”

Kostea ilma tekee Josefinan taipuisista hiuksista entistä vallattomammat. Ja vallattomasta puheenollen: Ruu on onnistunut polkemaan suojan jalastaan, eikä Josefina ylläty siitä lainkaan. Tammalla on mukava hypätä, mutta vilkas mielikuvitus tekee elämästä sen kanssa muuten tapahtumarikasta. Itsekseen jupisten Josefina kipuaa tarkistamaan, että tamma on naarmuton. Ulkopuolelta hän kuulee Joen huoletonta puhetta.

Rasmus vilkaisee kelloaan: ei tosiaankaan vielä kiire. He ehtisivät hyvin valmistelemaan hevoset ennen ensimmäistä rataantutustumista. Joachim, joka hyppää Ruulla, saapuu kansliasta paperinivaskan kanssa.

“Plenty of candy-asses stayed home, so the classes might start a bit early, they said”, Joe hymähtää ja virnistää. “Be prepared.”

“Sure thing”, Rasmus nyökkää. Hyvä vaan, niin kisoissa ei menisi koko yötä. Kastumaan he kyllä tulisivat joka tapauksessa. Rasmus vilkaisee taivaalle - se on tummanharmaa. Ukkosta tuskin on luvassa, mutta sade ei välttämättä loppuisi koko iltana.

Joe astuu rekan lastaussillalle. “Josie, how’s the flying kangaroo doing? Everything okay?”
“She’s been busy”, Josefina puuskahtaa ja heilauttaa irtosuojaa, jonka kiinnike lerpattaa surullisen repaleisena. “As always. But she seems to be okay.”
“Always up to something, are we”, Joe hörähtää ja nappaa kopin suojasta, jonka Josefina hänelle heittää. Hetken tarkasteltuaan mies toteaa sen roskiskamaksi.

Kisapäiviin on nopeasti syntynyt tietynlainen rutiini, ja sen turvin kolmikko saa hevoset valmiiksi ajallaan aikataulumuutoksista huolimatta. Hevoset käyttäytyvät asiallisesti, paitsi Pisanji, joka saa verryttelyalueelle siirtyessään slaagin herra-ties-mistä-syystä, ja Div, joka säikähtää tallikaverinsa säikähdystä.

“Se siitä hyvästä fiiliksestä sitten”, Josefina huokaisee ja kurtistaa Pisanjille kulmiaan; se on hypännyt viime aikoina hyvin, mutta viripää se on silti. Olisi pitänyt arvata, että tamma aistisi ratsastajansa rennon mielen ja ottaisi asiakseen bongata kaikkea pelottavaa, jottei kisapäivä sujuisi liian mukavasti.
“Grow a brain, stupid mare”, Joachim puuskahtaa Pisanjille, joka on säikähdyksissään ollut vähällä teilata vierellä kävelleen miehen kumoon. Joe on hevosta väistäessään astunut lätäkköön ja kiroaa kastuneita kenkiään.

Ja Pisanjihan kasvattaa. Sen jälkeen, kun Rasmus on saanut Divin kannustettua tekemään kelpo suorituksen, Josefina menee ja ratsastaa herkkäsieluisesta ratsusta ja sateesta huolimatta itsekin puhtaan radan ja kiilaa poikaystävänsä edelle tuloslistassa. Luokka on vielä alkutekijöissään ja poisjääjistä huolimatta osanottajia piisaa, joten Josefina ei rohkene vielä pitää sijoitusta varmana, mutta tuntuu silti hyvältä ratsastaa ulos radalta luokan kärkisija edes hetken verran hyppysissään.

“Ha! Good girl. Keeping your man humble”, Joachim ilkamoi. “Makes me happy when you beat his hairy ass.”
“Joe! Where’s your team spirit?” Josefina moittii, joskaan ei kovin uskottavasti, sillä hyvää suoritusta seuraava hymy vesittää viestin.
“Oh, I’m all team Josie now. I like the winning side.”

Joachim tietää, että Rasmus kuulee - Bran on juuri kävelemässä kaksikon ohi matkallaan kohti odottelualuetta. Rasmus mulkaisee Joea.
“I’m not your friend anymore”, hän ilmoittaa. “And your ass is hairy.”
Sitten Rasmuksen ilme lämpenee, kun hän katsoo Josefinaa ja lisää: “Hyvä rata! Hieno Säikky.”

“Hyyvä rrata!” Joachim toistaa iloisesti ja taputtaa Pisanjia saaden sen hypähtämään sivulle. Rasmus pyöräyttää päätään ja huokaisee puoliksi Joelle, puoliksi Pisanjille. Onneksi tamma on niin pienikokoinen, ettei se oikein ole Rasmukselle oiva ratsu. Rasmus uskoo, ettei tulisi Pisanjin kanssa juuri toimeen, niin mukavalta kuin se Josefinan alla paikoin näyttääkin.

Bran hyppää huonon radan. Laukka jää kaarteisiin, eikä ponnistuspaikkoja löydy. On suoranainen ihme, ettei kirjava ota enempää kuin kaksi puomia. Orin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kymmenen senttiä isompiin luokkiin, mutta Rasmus ei ole aivan varma, onko se vielä hyvä idea - niin epätasaisia Branin suoritukset paikoin ovat.

“Not very well ridden”, Joachim nauraa, kun Rasmus saapastelee hänen viereensä hoidettuaan Branin pois. Luokan lopussa Ismolla starttaava Josefina on juuri radalla odottamassa lähtölupaa. Sataa edelleen, mutta se ei näytä isoa mustaa haittaavan.

“Not quite”, Rasmus irvistää Joelle, mutta seuraa silmillään Ismoa. “Now hush. I’m all team Josie too, you know.”
”Oh, I know, alright. I am not stupid, you know. And even if I was… still quite obvious.”

Josefina ratsastaa autuaan tietämättömänä itseään seuraavista silmäpareista. Ismo on yritteliäs, mutta se ei riitä puhtaaseen rataan eikä oikeastaan edes lähelle. Josefinasta tuntuu, että hyvä rytmi lipeää ulottumattomiin ensimmäisen kuuden esteen jälkeen, ja sitten koko jäljellä oleva suoritus on yritystä pitää vahvaksi valahtanut valtamerilaivan kokoinen hevonen edes jotakuinkin kurssissa. Kaksoissarjan läpi Ismo juoksee. Tulos ei juuri lämmitä mieltä.

”He got quite strong there”, Joachim analysoi ja saa Josefinan huokaisemaan.
”I know. I guess it’s up to you guys to make sure we manage to please Mr. Bossman.”
”Nah, you’re still clinging on to second place.”
”Really?”
”Pisanji might not be that dumb after all”, Joe antaa korkealuokkaisen myönnytyksensä.

Pisanji putoaa vielä yhden sijan alaspäin, mutta se ja Josefina kutsutaan palkintojenjakoon. Kananaivoinen kimo järjestää tyylilleen uskollisena hupia koko sateen harventamalle katsojajoukolle väistelemällä ruusuketta silmät muljuen ja etukaviot heiluen. Kunniakierroksella se on kuin lentoon lähdössä, mutta onneksi yhtä kyvytön tekemään niin kuin älykkyysosamääräkaimansa. Tiedä minne saakka se muuten singahtaisi.

”I am done for the day”, Josefina hymyilee vähän helpottuneena ratsastaessaan takaisin tallikavereidensa luo.

“Good job”, Joe kehuu. “No pressure on us anymore!”
Miehet kulkevat Pisanjin rinnalla takaisin rekalle hakemaan 130-luokassa hyppääviä ratsujaan. Rata on sama, joten he jättävät yksissätuumin rataantutustumisen välistä. Ykkönen on Rasmukselle hänen ratsuistaan vierain, mutta hevonen vaikuttaa hyväntuuliselta ja hyppää verryttelyssä hyvin. Se ei ole erityisen varovainen, joten se ei tunnu olevan mutaisesta ja paikoin liukkaastakin pohjasta moksiskaan.

“Hold your thumbs up!” Joe huikkaa Josefinalle ja Rasmukselle ratsastaessaan radalle juuri ennen Ykkösen ja Rasmuksen vuoroa. Vaikka Joachim vaikuttaa usein siltä, ettei mies ota juuri mitään kovin vakavasti, kilpailutilanne saa hänen voitontahtonsa heräämään. Joe ratsastaa itsevarmasti ja päättäväisesti, ja vaikka Ruu liikkuu mutaisella pohjalla hieman tavallista hitaammin, se tekee puhtaan radan.

Rasmuksella ei tosiaan ole enää suorituspaineita, ja ehkä juuri siitä johtuen Ykkönen hyppää radan vaivatta, vauhdikkaasti ja ketterästi. Rata on Rasmuksen mielestä puhdas, mutta ajasta hän ei osaa sanoa mitään.

”Hiton hyvä!”

Ne ovat ensimmäiset sanat, jotka kantautuvat Rasmuksen korviin, kun hän ratsastaa ulos radalta.

”Hii-to? Hiiton. Hitton.”

Josefinasta tuntuu kuin hän olisi opettanut taaperolle kirosanan, kun Joachim alkaa papukaijan lailla toistaa hänen sanomisiaan. Hiitoa toitottava Joachim on kuitenkin kaiken arvoinen, sillä Rasmus on kiilannut kärkeen ja siellä ratsukko myös pysyy. Ykkönen kirkastaa Pisanjin kolmannen sijan voitoksi, ja Josefina tietää, että tänään pomo on iloinen.

Niin on palkintojenjaosta palaava Rasmuskin, joka kumartuu sadevesi kypärän lipasta valuen suukottamaan Josefinaa, ja Joachim, joka virnuilee kerrankin vaitonaisena sivummalla.

No, hetkellisesti.

”Hiiton hyyvä”, ratsumestari haukahtaa, ja jää arvoitukseksi, mihin kehu kohdistuu: hevosiin, ratsastajiin, suorituksiin vai suudelmaan - vaiko ehkä siitä ottamaansa salakuvaan.

Rasmus: Onnellinen

Yhdet mun ja Josefinan ensimmäisistä kisoista Saksassa ovat Joen mukaan ”pienet kyläkisat”. No, kuten arvata saattaa, Suomen ja Keski-Euroopan kyläkisat eroavat hieman toisistaan. Tosiasiassa kaikki on viimeisen päälle, saksankielinen poppi raikaa koko kisa-alueella, esteet ovat toinen toistaan kirjavampia ja palkinnot parempia kuin mitä mä olen voittanut koskaan.

Me ollaan matkassa pienellä porukalla, lähinnä pomo haluaa hyviä kokemuksia nuorille hevosille. Mä hyppään sekä Branilla että Divisaderolla metrikympin ja kahdenkympin, Ankalla vain jälkimmäisen. Molemmat viisivuotiaat orit tekevät hyvin töitä, Div on vähän nopeampi, Bran ottaa isommalla radalla huolimattomuuspuomin, mutta esteitä ne eivät jää tuijottelemaan ja tekeminen kokonaisuudessaan tuntuu sujuvalta. Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.

Niistä ensimmäisistä kilpailuista mulle ei tule mainetta, kunniaa eikä niitä hienoja palkintojakaan, mutta tyytyväinen mä olen.

Tyytyväinen hevosiin, Saksaan, itseenikin jonkun verran.

Innossani tästä mahdollisuudesta ja tulevasta kesästä.

Onnellinen Josefinasta, joka ratsastaa loppukäyntejä mun vierelläni vitivalkoisella Pisanjilla. Auringonlasku saa sen tukan hohtamaan jotenkin erityisen kauniisti, ja jos mä uskaltaisin siirtää Divisaderon Josefinan ratsun viereen, mä pussaisin Josefinaa välittömästi. Mutta koska en uskalla, mä joudun odottamaan siihen, että me auringon jo painuttua horisontin alle saadaan hevoset lastattua ja mä pääsen vetämään Josefinan halaukseen rekan takana.

Joe huomaa, koska mitäpäs se ei huomaisi, ja viheltää meille niin että koko parkkialue raikaa. Mä hautaan kasvoni Josefinan hiuksiin.