Kevättuulispäät

"Pysyykö hallinnassa?" luottoratsullaan Grimillä maastoileva Kaja kysyi Meritiltä, eikä piruillakseen. Meritin ratsu oli vielä melko uusi tulokas tallissa ja hyvin vilkas, ja vilkaskin oli kaunis ilmaisu. Nothingman tuntui etsivän ärsykkeitä, joiden seurauksena se voisi kimmahtaa maata kiertävälle radalle.
"Pysyy", Merit vastasi lyhyesti ja loi päättäväisen katseen eteenpäin. "Kokeillaan laukkaa."
"Jos niin sanot", Kaja hymähti. Hänellä ei ollut mitään laukkaamista vastaan: Grimille tekisi hyvää päästellä höyryjä ja aukoa paikkojaan. Kunhan vain Notti ei villiintyisi ja molskauttaisi Meritiä jokeen, kaikki olisi hyvin. Omaan rautiaaseen ratsastettavaansa Kaja luotti enemmän kuin hevosiin keskimäärin, eikä hän ollut arka muutenkaan.

Aluksi he pyrkivät pitämään vauhdin hillittynä. Grim nyppi välillä hieman ohjia, muttei ruvennut painamaan kädelle. Kajalla oli hyvin aikaa silmäillä tallin uuden ruunikon menoa. Meritin otteista ja ilmeistä näki, että naisella oli hevosessa pitelemistä, mutta pelokkaalta Merit ei näyttänyt nyt eikä koskaan. Joskus Kajasta tuntui, että nainen oli päättänyt, etteivät huippuratsastajat kieltäytyneet kipuamasta viripäisimmänkään ratsun satulaan eivätkä varsinkaan jännittäneet koskaan mitään. Joku olisi saattanut huomauttaa, että terve varovaisuus olisi joskus poikaa, mutta ei Kaja. Kun he saivat hevosensa hillittyä käyntiin – Notin käynti oli lähinnä hypähtelyä, Grim puolestaan askelsi pitkin, innokkain askelin – vaaleaverikkö ehdotti ystävälleen:
"Eiköhän päästellä seuraavalla pätkällä ihan kunnolla eteen. Mitäs sanot?"
"Totta hitossa. Pitäähän meidän kokeilla, mitä siitä tulee", Merit nauroi ja taputti ohimennen Nottia kaulalle. "Enkä mä usko, että tämä keksii konnuuksia silloin kun se keskittyy menemään lujaa."

Kävi ilmi, että Merit oli oikeassa. Heidän seuraava laukkapätkänsä oli kuin aitoa hevostytön unelmaa: energiset orit kuljettivat heitä vinhaa vauhtia hyväpohjaista hiekkatietä eteenpäin, joki kimmelsi näkökentän laitamilla ja kevättuuli iski raikkaana vasten kasvoja ja kaulaa. Vauhdinkyyneleet olivat ainoita kyyneleitä, joista kumpikaan ratsastajista piti.

Kuvan tausta © Anne L; ratsukot © VRL-05265

"Niin kivaa", Merit huokaisi laukan päätteeksi.
"Parasta."

Loppumatka taittui rauhallisemmissa merkeissä. Hevoset eivät kauan pitkän ja vauhdikkaan laukkapätkän jälkeen puuskuttaneet; ne olivat kilpahevosia elämänsä kunnossa ja voimiensa tunnossa. Kummallakin orilla oli vielä energiaa liikkua vauhdikkaasti ja autotien ylitystä odotellessa ne steppailivatkin. Onnea olivat ratsastusreitit, jotka oli varta vasten tallin väen käyttöön rakennetut, sillä eipä tarvinnut murehtia muusta liikenteestä sitä yhtä harvaanliikennöidyn tien ylitystä lukuunottamatta. Ratsastajat jutustelivat kepeästi kisakaudesta, tallin myyntihevosista ja tulevasta kesästä. Kaja toivoi kesältä tietysti edistymistä hevosten kanssa, mutta lisäksi hän odotti lomaansa: silloin olisi aikaa reissata Celestynin luo ja ottaa selvää, oliko mielenkiintoisessa tuttavuudessa ainesta syvempäänkin suhteeseen.

Josefina: Linus har en hemlighet

Olin kuvitellut, ettei Linus ratsasta lainkaan. Jostakin sellainen uskomus oli päähäni pälkähtänyt, vaikkei kukaan koskaan ollut mitään sen suuntaista ääneen sanonutkaan. Kai se oli seurausta siitä, ettei Linuksen työnkuvaan oikeastaan kuulunut ratsastaminen. Poika oli tätä nykyä ihan oikea hevosenhoitaja, ei enää pelkkä harjoittelija, ja mitä ilmeisimmin se oli tullut ainakin toistaiseksi jäädäkseen.

Luuloistani huolimatta Linus kuitenkin ratsasti. Se kävi ilmi, kun hän talutti kiltin pienen Tintin kentälle, kun eräänä tiistaina jumppailin Grannia sileällä. Oli hieman painostava sää ja oma tammani tuntui tavallista tahmeammalta, mutta Tinan käyntiaskel oli kepeä ja ilme iloinen, kun Linus pian istui sen kyydissä ja antoi kirjavan tamman kulkea pitkin ohjin. Kontrastina tyynen ja hyväntuulisen näköiselle ratsukolle toimi Kaja, joka juuri ratsasti maailman keskittyneimmän näköisenä ohitseni Vivanilla. Mustalla tammalla näytti olevan virtaa vaikka muille jakaa. En oikeastaan tiennyt, mitä mieltä olin hevosesta: joskus se oli todella kiva ratsastaa, ja joskus musta toisaalta tuntui, ettei meillä kuitenkaan aivan klikannut vaikka se aina tekikin mitä siltä pyysin. Jokin viimeinen sielujen sympatia jäi meidän kahden väliltä uupumaan, mutta Kajan käsiin Vivani sopi varmaankin paremmin.

Uteliaana seurailin sivusilmällä Linuksen ja Tinan menoa minkä oman hevoseni hölkkäilyttämiseltä kerkesin. Granni ei piitannut tuon taivaallista siitä, vilkuilinko välillä toista ratsukkoa: tammani oli nyt ennalta-arvattavalla ja tyynellä tuulella eikä keksinyt konnuuksia.

"Mä en tiennyt että Linus osaa ratsastaa", sanoin ohimennen aidan taakse norkoilemaan ilmestyneelle Rasmukselle, joka oli jo omat ratsunsa siltä päivältä liikuttanut ja hoitanut.
"En mäkään", Rasmuskin totesi, ja arvioi lyhytsanaisesti: "Tina liikkuu hyvin."

Niin liikkui. Kuusivuotias Tina, kuten sitä vuotta vanhempi Vivanikin, oli palannut talven aikana varsalomalta Dierkin talliin. Olin ratsastanut Tinalla itsekin tarpeeksi tietääkseni, että se oli todella mukava hevonen, mutta vielä ymmärrettävästi voimattoman tuntuinen ja tasapainoltaan ajoittain hivenen horjuvainen. Se ei ollut samanlainen liihottelija kuin Vivani, joka parhaillaankin esitti silmiähivelevän kaunista laukkaa Kajan ratsastamana, mutta sen hypyt olivat kuitenkin vaivattomia, kunhan sen vain sai tuotua sopivasti esteille.

Linus ei hypännyt, vaan ratsasti Tinaa sileällä. Se oli melko hämmästyttävä näky, jota unohduin katselemaan pitkäksi aikaa siirrettyäni Grannin käyntiin ja valutettuani sille pitkää ohjaa. Linuksen selkä oli suora, jalat vakaasti paikoillaan ja avut siivoja ja huomaamattomia. Tina, jota olin jo tuttunut pitämään vaatimattoman näköisenä, näytti ajoittain paremmalta kuin kenenkään muun ratsastamana. Joskus se painui kuolaimen taakse, toisinaan sen tahti hieman rikkoontui, mutta hevoseen rikkumattomasti keskittyvä Linus korjasi hevosta uskomattoman lempein ottein ja kirjava näytti tyytyväiseltä ja tarkkaavaiselta.

"Todella hyvin", mutisin itsekseni Rasmuksen sanojen kaikuna.

Ja silloin Linuksen uppoutuminen ratsunsa liikkumiseen oli vähällä kostautua.

"Wake up!" tiuskaisi Kaja, jonka tielle Linus oli epähuomiossa ratsastanut.

Virolaistyttö oli tyytymättömän näköinen jouduttuaan tekemään äkillisen reittimuutoksen ja askellajinvaihdoksen Linus-parkaa väistääkseen, ja Vivani huiski äkäisenä hääntäänsä. Herkkä hevonen ei ollut ilahtunut moisista äkkinäisistä avuista. Tunsin syvää myötätuntoa Linusta kohtaan nähdessäni, kuinka kovasti häntä nolotti oma haaveilunsa ja siitä seurannut läheltä piti -tilanne.

"Josefina? Oletko sä kohta valmis?" huikkasi Rasmus ennen kuin ehdin suoda Linukselle tyynnyttäviä sanoja.

Tajusin kävelyttäneeni Grannia todella pitkään ja hartaasti. Silloin muakin pikkuisen nolotti. Ensinnäkin Rasmus oli varmasti jo joutunut odottamaan kyllästymiseen saakka, ja toisekseen pelkäsin toljottaneeni taitavasti ratsastavaa Linusta huomiotaherättävän pitkään ja näkyvästi.

"Joo", lupasin Rasmukselle poissaolevasti.

Ratsailta laskeuduttuani mieleni askarteli jonkun ihan muun kuin Grannin hoitamisen parissa. Linus oli näyttänyt kouluratsastajamaiselta: ei sillä tavalla kuin minä yrittäessäni muka ratsastaa Grannia tosissaan hyväksi sileällä, eikä edes sillä tavalla kuin Rasmus kenttäkilpailuiden koulukoetta suorittaessaan. Ei, vähän vaatimattomasti liikkuvasta estehevosratsustaan huolimatta Linus oli tuonut mieleeni Robertin, joka puursi Harrietinsa kanssa oikein keskittyneesti ja antaumuksella, tai Sarahin tai Tildan tai... niin.

Kouluratsastaja. Saattoiko Linus olla sellainen ja jos, niin mikä kumma hänet oli kuljettanut hevosenhoitajaksi esteratsastuslegenda Dierk Mayerin talliin? Mietiskeleväisenä nyökkäsin Rasmukselle myöntymyksen merkiksi, kun tämä sanoi vievänsä Grannin varusteet paikalleen ja pesevänsä sen kuolaimet, ja tartuin sitten kuitenkin itse hevoseni suitsiin niin kuin en olisi lainkaan kuullut, mille nyökkäilin.

Rasmus naurahti.

"Oletkohan sä vähän muissa maailmoissa?" se kysyi, ja minä naurahdin takaisin ja ojensin sitten kuitenkin hänelle ne suitset kiitollisesti hymyillen.