Joulu. Josefina rakasti joulua ja kaikkea siihen liittyvää. Vain ollakseen vaikuttamatta hullulta poikaystävänsä silmissä hän malttoi olla kuuntelematta joululauluja ja leipomatta pipareita ennen joulukuuta, mutta tuikkuja ja tunnelmavaloja hän sentään alkoi ripotella ympäriinsä jo lokakuussa.
”Karkotan pimeyttä”, hän perusteli kepeästi Rasmukselle, ja tarkoittikin sitä.
Joulukuun ensimmäinen päivä tarkoitti virallista lupaa joulutunnelmointiin. Aamulla Josefina avasi joulukalenterinsa eikä vaivautunut piilottamaan lapsenomaista hilpeyttään. Kahden luennon ja yhden harjoitusryhmän jälkeen hän suuntasi kaupan kautta kotiin ja keräsi ostoskoriin hyvällä omatunnolla glögiä, piparitaikinaa ja sokerikuorrutetta. Kaipa itse tehty olisi parempaa, mutta mikä sotku siitä tulisi.
Rasmusta odotti piparintuoksuinen ja tunnelmallisesti valaistu koti sekä Josefina, jolla oli pieni määrä jauhoa vaatteillaan ja seesteisen onnellinen ilme kasvoillaan. Tyttöystävä riensi eteiseen saakka häntä vastaan ja kapsahti kaulaan niin ihanasti, ettei Rasmus jaksanut pahastua jauhotahrojen leviämisestä omiin vaatteisiinsa. Pesuunhan ne joutaisivat työpäivän jäljiltä kuitenkin, ja iloisesti kehräilevä Josefina ja suloiset pienet suukot olisivat joka tapauksessa korvanneet kaiken harmin.
”Se on alkanut”, Josefina hyrisi. ”Joulukuu.”
”Tiiän. Ja sä olet hönö.”
”Niin olenkin mutta joulukuussa saa olla. Pese kädet ja tule koristelemaan pipareita.”
”En mä kutsuisi sitä koristelemiseksi jos mä teen niin. Siitä tulee vaan sotkua”, Rasmus huomautti.
”Rumia munkin piparit on, mutta ei sen väliä. Tule sotkemaan mun kanssa”, Josefina maanitteli ja jatkoi silmät tuikkien: ”Se tekisi mut iloiseksi.”
”Niinkö meinaat? Mä kun luulin että kaikki jouluasiat on susta tosi ikäviä”, Rasmus härnäsi vitsikkäästi ja hymyili söötisti perään. ”Mutta jos sä kerran ilahdut niin kyllä mä sitten.”
Josefinan autuas hymy riitti tekemään sormet tahmaiseksi tekevästä sokerikuorrutteestakin kaiken arvoista. Poikaystävän heittäytyminen joulutouhuihin, joista hän ei kai edes mainittavan kovin itse välittänyt, tuntui herttaiselta ja hellyyttävältä. Josefina virnisti ajatellessaan, että Rasmus jos joku ansaitsisi täydellisen lahjan; kaikeksi onneksi hän tiesi jo tarkalleen, mikä se olisi. Josefina rakasti täydellisten joululahjojen antamista vähintään yhtä paljon kuin kaikkea muutakin joulussa, ja oli tarttunut toimeen jo hyvissä ajoin. Niinpä kaikki oli reilassa, ja hänen puolesta aatto olisi saanut tulla mahdollisimman pian, jotta hän saisi nähdä ilmeen poikaystävänsä kasvoilla tämän avatessa pakettinsa ja löytäessään takuuvarmasti mieluisan yllätyksen.
