Josefina: Power Jump, osa 2 - Grand Prix

Tiedänhän minä, että Silverillä on jo ikää. Siksi on ihan asiaankuuluvaa, että nuorempi Lätsä on kesän mittaan kulkenut Joachimin matkassa hyppäämässä GP-ratoja: vasta 9-vuotiskautensa lopulla korkeimpiin luokkiin noussut ranskalaisori on Joen uusi GP-oppipoika, Silverin manttelinperijä. Ilman kristallipalloa ja teenlehdistälukutaitoa meistä kukaan ei tiedä, hyppääkö Silver vielä yhden kauden, tai ehkä kaksi tai ihan korkeintaan kolme, eikä pomo salli Joen pudota tyhjän päälle, mikäli konkariorin ura suurimmissa luokissa päättyy. Tallin ykkösratsastajan ranking-sijoista ja näkyvyydestä on pidettävä huolta.

Niinpä Joachim verryttelee kyömynaamaista ruunikkoa, ja me Rasmuksen kanssa katselemme ratsukon menoa käsikkäin. Meritillekin on löydetty ratsu GP-luokkia varten, ja päinvastoin kuin Joen ja Lätsän kohdalla, tässä tapauksessa ratsu opettaa ratsastajaa. Karina on jo kokenut korkeimman tason kilparatsu, kun taas Merit on junnannut pitkiä aikoja hieman pienemmissä luokissa ilman suurempaa menestystä. En tahdo ajatella ilkeästi kenestäkään, mutta Joachimin hiljaa suupielestään livauttamat sanat kummittelevat mielessäni: she's all hard work and pure willpower but no real talent. Omalla tavallani kunnioitan Meritiä, joka on periksiantamattomuudessaan ja työteliäisyydessään aivan omalla tasollaan. Kritiikinsietokyvyssäkin minulla olisi virolaisratsastajalta paljon opittavaa. Merit voi mokata ja saada moitteita, ja sen sijaan, että hän itkisi surkeuttaan, hän kohottaa leukansa, painaa moitteen sanat mieleensä vaihtelevalla menestyksellä, jatkaa unelmiensa tavoittelua ja yrittää olla tekemättä samaa virhettä uudestaan.

"Onko voittajasuosikkeja?" Rasmus kysyy, kun valumme katsomon puolelle. Me emme, tietenkään, kilpaile Grand Prix -luokassa. Ihan niin höveli ei pomokaan ole, että ojentaisi meille jonkun sille tasolle valmiin arvoratsunsa ohjat käteen ja sanoisi, että sen kuin kokeilette vuoden suurimmissa kilpailuissa, kuinka GP-rata teiltä irtoaa.
"Allsaints Clover", sanon suoraan. "Se teki muhun vaikutuksen Pariisissa. Jos se kvaalautuu arvoluokkaan, mä luulen, että me kaikki saadaan todella pistää parastamme. Ja Matteon hevonen on tosi kiinnostava."
"Mikäs sillä olikaan tässä luokassa?"
"Se Garnet, Gabarnetin poika", kerron Rasmukselle, johon hyvillä estehevossuvuilla on tapana tehdä vaikutus.
"Toivotaan, että niilläkin menee hyvin. Ei tietysti paremmin kuin Joella", Rasmus lisää kuin peläten, että työkaverillamme on jokin taianomainen vaisto, jolla hän aistii pitkän matkankin päähän muille ratsukoille suunnatut kannustavat ajatukset.
"Se on kyllä vielä nuori hevonen tälle tasolle", pohdiskelen ääneen. "Mutta laadukas. Kävi miten kävi, sillä on vielä uraa edessä ja todennäköisesti suunta vaan ylöspäin."

Luokassa on tietysti muitakin mielenkiintoisia hevosia. Norjalaisen Kristiansenin ratsun väristä emme pääse Rasmuksen kanssa yksimielisyyteen, ja olen melko kiireinen googlatessani, millainen värigeeni tai sellaisten yhdistelmä saa sen värin aikaiseksi. Havahdun vasta, kun Rasmus tuuppaa minua kylkeen ja hönkäisee:
“Lollo!”
Nauraa tirskahdan, vaikka tietysti tiedän, ettei poikaystäväni syyttä suotta höpise hävyttömyyksiä. Lollo nyt vain sattuu olemaan Heidin hevosen lempinimi. Kimo tamma asuu Runiacissa, mistä se on meille molemmille tuttu. Raeske sen satulassa näyttää ryhdikkäältä ja totiselta, kuten tapahtuman arvo vaatii, ja syvällä keskittyneisyydellä hän luotsaa ratsunsa luokan ensimmäiseen puhtaaseen rataan.
“Heidi mahtaa olla tyytyväinen”, hymähdän itsekin ilahtuneena tutun tamman hyvästä suorituksesta.

Luokka jatkuu upeilla tammoilla ja täysiverisellä, joka saa Rasmuksen nojautumaan eteenpäin. Luulen, että se on hänen sisäisen kenttäratsastajansa tekosia. Ja tokkopa Rasmuksen kenttäratsastaja on enää millään tavalla sisälle kätkeytynyt salaisuus: johan hän viime vuonna voitti Kalla Cupin kenttäratsastuksen rankingin. Minä vain tutustuin häneen esteratsastajana, mutta viimeistään Branin myötä Rasmuksen ratsastusura otti uudenlaisia tuulia alleen. Tartun avopuolisoani kädestä ja hymyilen. Hänessä on muuntautumiskykyä, jollaista toivoisin itsellenikin. Rasmuksen alla hevosen kuin hevosen vahvuudet pääsevät esiin; minä osaan vain tehdä korrektisti hyppääviä estehevosia.

“Ei se turhaan ole sun suosikkisi”, poikaystäväni tuumaa, kun Allsaints Clover Z hyppää puhtaan perusradan juuri ennen kuin Merit ratsastaa areenalle kokeneella ratsullaan.

Niin kovasti kuin tahtoisinkin olla aukottoman lojaali Meritille ja kehua hänen suoritustaan, en täydellisen rehellisesti siihen kykene. Karinan karva hohtelee hikisenä, kun tamma ponnistelee läpi vaativan radan. Meritin otteista näkee, ettei hän ole vielä rutioinoitunut tämäntasoisten arvokisaluokkien hyppääjä. Ratsastajan asennossa on jännittynyttä puserrusta, ja jokin kokemattomampi, herkempi tai vähemmästä nokkiinsa ottava hevonen kyllä ottaisi puomeja mukaan enemmän kuin Karina. Tamma kuitenkin kiipeää kiltisti yli puomeista silloinkin, kun Merit vetää sen laukan liian pieneen ja latteaan pakettiin tai sysää sen hyppyyn kaukaa.

“Uskomattoman hieno hevonen”, Rasmus kehuu ansaitusti Karinaa, kun ratsukon rata on ohi. “Mieletön tamma.”
“Niin on”, nyökyttelen.
“Toivottavasti pomo teettää siitä paljon varsoja ja lahjoittaa ainakin yhden meille”, puolisoni heittää toiveensa taivaille ja minä naurahdan taas.
“Ainahan kaikkea voi toivoa”, hymähdän, enkä voi olla miettimättä, miten hienoa olisikaan saada Karinan kaltaisen tamman tytär siitostammaksi ihan omaan talliin – siis olettaen tietysti ensin, että meillä ylipäänsä olisi koskaan sellaista.

Luokan loppupuolella esiintyvä Lätsä sen sijaan ei ehkä näytä kovin säväyttävältä, mutta tekee työnsä. Minua jaksaa huvittaa se, miten niin laiskan näköinen hevonen onkin salakavalasti humahtanut esteratsastuksen huipputasolle. Lätsää ei stressaa yhtikäs mikään, vaikka se on valtavan suurella areenalla ilman lajitovereidensa suomaa turvaa. Ruunikko ori ei myöskään tunnu ottavan itseensä suuren urheilujuhlan tuntua. Kun Joachim nostaa lähtöluvan saatuaan laukan, Lätsä voisi aivan yhtä hyvin olla rennolla maastoretkellä kuin suurkilpailuissa.

Mutta kyllä se siitä sitten syttyy. Selvästikään Lätsä ei myöskään tiedä olevansa täällä vain kokemuksenhakumatkalla. Me ihmiset ehkä ajattelemmekin, että Joachimin todellinen ykkösnyrkki on kutsuvierasluokkaan aiemmin kauden kuluessa kvaalautunut Silver, ja että on onnekasta, että Lätsä pääsee silti kokeilemaan arvokisaratsun elämää ilman suuria menestyspaineita. Ranskalaisorille ei kuitenkaan ole kukaan lähettänyt kirjallista tiedonantoa aiheesta. Se hyppää niin kuin olisi suorittanut 160:n senttimetrin korkuisia esteratoja koko ikänsä sen sijaan, että olisi alkanut ylittää niitä kilpailuolosuhteissa vasta alle vuosi sitten: varmaeleisesti ja vailla turhaa häsläystä, ja mikä tuloslistan kannalta tärkeintä, virheettömästi.

“Lätsä pääsi uusintaan?” sekä totean että kysyn samanaikaisesti.
“Lätsä pääsi uusintaan”, Rasmus vahvistaa.
“No oho.”
“Onhan se hyvä hevonen”, poikaystäväni naurahtaa hämmennykseni huvittamana.
“No on on! En mä sitä sano! Mutta kun se on kuitenkin aika kokematon.”
“Ei se nyt enää niin kauhean kokematon ole”, on Rasmuksen mielipide.
“Ei kai tavallaan, mutta menee kuitenkin ensimmäistä kokonaista kauttaan tällä tasolla. Mä olen iloinen kun se suorittaa näin hyvin. Kun se on näin valmis.”
“Olen mäkin, ja Joekin varmasti”, poikaystäväni sanoo ja rutistaa minua. Sitten hän suoristautuu, karaisee kurkkuaan ja kysyy: “Mutta nyt – olisikos meidänkin aika pistää hösseliksi?”

On kai meidän, sillä jo seuraavassa luokassa starttaa Rasmus itsekin, ja sitten on jo ensimmäisen kilpailupäivän viimeisen luokan vuoro. Jännitys pesiytyy kylkiluiden sisään. Voi kunpa Pisanji olisi tänään hyvässä vireessä: minun on määrä hypätä sillä illan viimeisessä luokassa.

Power Jump - Oberon ja Joe

Oberonin kanssa elämä oli venäläistä rulettia. Sen kanssa joko lähti kotiin voittajana tai menetti kaiken, välimuotoja ei ollut kuin harvakseltaan. Kun Oberon oli parhaimmillaan ja halusi hypätä, se todellakin hyppäsi voittaakseen. Oli höyhenkevyt, nopea, ketterä, kiihkeä. Antoi uskomattoman tunteen selkään; niin ettei Joachimin tarvinnut sen satulassa tehdä juuri muuta kuin tuntea olonsa ihmeelliseksi.

Komeakin se oli, isokokoinen näyttelystara ja kantakirjaori. Pitkäsäärinen ja fiini, kantakirjaltaankin saksalaisista puoliverisistä hienointa, trakehner. Silti Joachimista oli omituista, että jotkut hullut halusivat käyttää Oberonia jalostukseen, hänen oma työnantajansa etunenässä. Joachim itse ei olisi ostanut Oberonin jälkeläistä edes miinushintaan.

Niin laadukkaaksi hevoseksi Oberon nimittäin löi hanskat tiskiin yhä hämmästyttävän usein. Aina silloin tällöin ori jossain verryttelyalueen ja kisakentän välimaastossa päätti, että tänään, juuri näiden tähtien alla ja näiden kilpailumusiikkien soidessa, se ei ylittäisi yhtäkään kirkkaanväristä puomia. Eikä valkoista puomia. Eikä mitään puomia. Oberon painoi jarrut pohjaan kymmenien metrien päässä ensimmäisestä esteestä ja jäi kaarteeseen hyppimään paikoilleen sen sijaan, että olisi hypellyt esteiden yli. Mikään, mitä ratsastaja teki tai oli tekemättä, ei siinä vaiheessa saanut orin päätä käännettyä.

Erityisesti nuorena se oli ollut Oberonin suurinta hupia – hevonen oli kieltäytynyt hyppäämästä suunnilleen joka kolmannesta startissa. Nyt yhdeksänvuotiaana se oli aikuistunut ehkä sen verran, että todennäköisyydet olivat hyvän radan puolella, mutta eivät kovin suuret vieläkään. Heikkohermoisten hommaa Oberonilla hyppääminen ei ollut.

Onneksi Joe oli niitä, jotka nauttivat uhkapeleistä. Oberonilla kilpaileminen oli virkistävää ja aina täynnä yllätyksiä. Joachim oli ratsastanut huipputasolla niin kauan ja kilpaillut niin monta rataa, että olisi nöyryyttävän sijaan jopa jokseenkin hilpeää, jos hänen 160-luokkiakin sujuvasti hyppäävä ratsunsa juuri tänään, Power Jump -viikonloppuna, kieltäytyisi ylittämästä lähtöviivaa. Elämässä oli vakavampiakin asioita. Ja sitä paitsi hän voisi aina yrittää seuraavana vuonna uudelleen, tai sitä seuraavana.

Tietysti Joen oli helppo sanoa, hänellä oli hihassaan vielä toinen valttikortti – Zilverado-ori, jonka kanssa kilpaileminen oli kuin kierros Unoa. Siinä saattoi voittaa täysin omasta lahjakkuudesta, taktiikasta tai kokemuksesta – tai niiden puutteesta – riippumatta.

Josefina: Power Jump, osa 1 - Katsomossa

Jos ei oteta lukuun omissa oloissaan pysyttelevää ja satunnaisesti meille äyskähtelevää Meritiä, tiimihenkemme on erinomaista ja tunnelma lämmin (muutenkin kuin säätilan osalta). Kun minua alkaa jännittää liikaa ja esineet tipahtelevat tärisevistä käsistäni, Joella ja Rasmuksella on kaksi erillistä rauhoittelustrategiaa takataskussaan. Rasmus hyödyntää kosketuksia: hän puristaa kevyesti käsivarttani, hipaisee selkääni tai, jos mahdollista, halaa minua. Luulen, että kaikki se palvelee meitä molempia. On vaikea uskoa, etteikö Rasmustakin jännittäisi edes vähäsen startata Carrilla sataaneljääkymppiä ja pomon omalla Grimillä kutsuvierasluokassa metrikolmeakymppiä.

Joachim puolestaan kysyy hivenen naljailevaan sävyyn, aionko jaksaa jännittää koko pitkän päivän. Kutsuvierasluokka, johon olen Pisanjin kanssa tieni kvaalannut, ei ala ennen iltayhdeksää, eivätkä koko kilpailut ole vielä alkaneetkaan.

Jännitän muutakin kuin omaa suoritustani. Kilpailuissa on paljon tuttuja: katsomossa omat vanhempani, joiden kanssa välini ovat yhä jokseenkin kimurantit, ja kilpailemassa niin kovin, kovin monta ystävää, tuttua, tallikaveria ja kaksin kappalein veljiäkin, vaikkei suuri yleisö toista sellaiseksi tiedäkään. Myös tuttuja hevosia vilisee ympäriinsä, eikä vain pomon myymiä hevosia vaan myös vanhempieni kasvatteja ja vuoden mittaan eri kilpailutapahtumissa tutuksi tulleita kilparatsuja.

Yksi jälkimmäiseen kategoriaan kuuluvista avaa koko kilpailupäivän. Me, joiden startit ovat vasta aikaisintaankin päivän kolmannessa luokassa, istumme katsomossa ja pidämme ajatukset vielä poissa omista suorituksistamme. Joachimia huvittaa nähdä radalle asteleva Rushock Smoochum.

“But he’s tiny! Is he a pony? Aw, super ponies in action.”
“You’ll be surprised”, lupaan vuorenvarmana. “He’s small but a total powerhouse!”
“He actually won a big eventing class here earlier this year”, Rasmuskin muistaa.
Joen uteliaisuus on herännyt. Itsekseen välillä mutisten hän seuraa Smoochumin menoa silmä kovana ja naurahtaa ääneen puhtaan perusradan päätteeksi.
“I bet they’re going to be quick in the jump-off tomorrow”, hän povaa ratsukolle vauhdikasta uusintaa. “Such a clever pony.”

Ponia seuraa toinen ketterä ja komea poni, vielä edellistäkin pienempi: ihan aidosti ponikokoinen. Joe kysyy, olemmeko ehkä saapuneet vahingossa vääriin kilpailuihin ja tulleet katselemaan poniratsastajien mestaruuskilpailuita. Rasmuksen — ja syksystä alkaen myös minun — tallikaveri Jemiina Rajalan ratsastama Romerokaan ei vielä vakuuta Joea, vaikka se onkin jo täysin hevoskokoinen ratsu.
“No proper sport horse has that color”, Joachim väittää. “And it’s not like I’m judging, I’d love to have a horse like that, but it’s not like he’s the most usual sight at an event like this. Oh, there’s a warmblood if I’ve ever seen any — who is this?”
“Adamas. Heidi owns him”, kerron, ja vaikka Joe ehkä jo yhdistikin, tarkennan, että Heidi on ystäväni ja lisäksi kummityttöni äiti. Vilkaisen kauempana häämöttävää Ava Pulkkasen hahmoa ja mietin, myötäjännittääkö hän Martinin, jonka kanssa muistan tytön ehkä heilastelleen tai kenties heilastelevan edelleen, ratoja yhtä suuresti kuin minä Rasmuksen.

Adamasin epätasaisen suorituksen jälkeen kattauksessa on lisää poneja, eikä Joen riemulle ole rajaa.

“We’re so going to lose this year’s Power Jump Championship to a pony”, Joachim lyö vetoa. “One of these funny little creatures is going to win the whole thing, I’m telling you. Well, maybe not this one…”

Ensimmäisen luokan loppupuolella sekä minä että Rasmus ihastumme ikihyviksi jyhkeään tummaan punarautiaaseen oriin, joka esiintyy vakuuttavan näköisesti irlantilaisratsastajansa alla.
“Ajattele, ehkä Donovaninkin isä näyttää tolta”, Rasmus muistelee pomon takaisin Irlantiin myymää suurta nallekarhumaista oria, jonka tiedämme starttaavan seuraavan luokan alussa ja jonka suorituksen aiomme ehdottomasti katsoa. Muistan isänkin koeratsastaneen Donovania, kun hän etsi itselleen kenttäratsua.

Donovan hyppääkin puhtaan perusradan, jollaiseen on ennen sitä yltänyt vain yksi ratsukko ja jollaista saadaan Novan jälkeenkin odottaa muutaman ratsukon verran.

“I really like this mare”, mumisen Joelle ja Rasmukselle, kun katselemme ruotsalaisratsastajan alla laukkaavan kimon tamman menoa. Pidän hevosen ilmeestä ja yleisestä olemuksesta: se näyttää kuuliaiselta ja luottavaiselta, hyvin ratsastetulta hevoselta, ja vaikka se ehkä on hieman pitkänmallinen moniin muihin nähtyihin sirpakampiin estehevosiin, tamma on ketterä ja hyvässä tasapainossa. Pidän Everlastingille peukkuja pystyssä aina maalilinjalle saakka, ja sitten painan hevosen mieleen uusintaa varten toivoakseni sille hyvää virettä sielläkin. Kiltin oloisilla hevosilla on kai erityinen paikka sydämessäni, mikä on hivenen hupaisaa ottaen huomioon, että ikioma Grannini ei varmasti ole kenenkään mielestä erityisen miellyttäväluontoisen näköinen. Ei se tarkoita, että pitäisin siitä yhtään vähempää.

Auburnista tuttu Ceciliakin ratsastaa omalla kasvatillaan nollatuloksen, enkä voi olla pohtimatta, onko Viivi hyväksytty kisahoitajaksi ja jos on, niin kuinka polleana tyttö mahtaa nyt ollakaan. Pian ratsukon jälkeen kuulutetaan valmistautumaan tuttu poni.

“Isn’t this Cabbage Head’s daddy?” Joe havahtuu kysymään.
“I believe so, yeah”, vahvistan.
Ratsukon suorituksen jälkeen Rasmus on sitä mieltä, ettei ehkä kannata välittää pomolle Qualitinan varsan isäksi valitun orin kisakuulumisia.
“Nah, he already sold the colt so who cares”, Joachim sanoo olkiaan kohautellen.

Heidin ja Ronyan ratakaan ei tuloksellisesti ole erityisen hyvä, mutta näyttää kohtalaisen sujuvalta muiden heidän starttivuoroaan ympäröiviään ratsukoiden suoritusten keskellä. Kurtistan kulmiani ja katselen derbykentän nurmeen piirtyviä esteiden varjoja: nekö saavat hevoset jännittymään ja sekoamaan askelissaan? Vai tuulenpuuskatko tuovat mukanaan ääniä ja tuoksuja, jotka heikentävät ratsujen keskittymistä? Mistä sitä tietää, jos ratsastajat vaikka jännittävät eivätkä hevoset. Runsaiden virhepisteiden putken katkaisee lopulta Saraston kuvankaunis hannovertamma, jonka rakenteesta ja liikkumisesta huomaan pitäväni erityisen paljon.

Nollaratoja tulee vielä lisääkin: yksi tummalle irlantilaisorille (“Irish horses are great. It’s a shame the mighty bossman is not that enthusiastic about them”, Joachim kommentoi), jonka herttaiset hörökorvat ilahduttivat minua suuresti; yksi ruotsalaisratsukoille (“Swedes are on a roll here”, Joachim tuumaa); yksi Kalla Cupistakin tutulle Ihantojalle; ja viimeinen Meritille, jolle hurraamme äänekkäästi siitä huolimatta, ettei nainen juurikaan ole osoittanut samanlaista kannustavaa suhtautumista meidän suuntaamme. Merit näyttää toistaiseksi tyytyväiseltä (muttei kyllä enää seuraavan päivän uusinnan jälkeen, sillä hänen maailmassaan uusinnan viimeinen sija on suurin piirtein sama asia kuin kokonaan hävitty kilpailu).

Rento oleilu katsomossa on kuitenkin osaltamme pian ohi. Tunnelma sähköistyy selvästi, sillä päivän kolmannen luokan alku tarkoittaa sitä, että niin Merit, Joe kuin Rasmuskin ratsastavat pian kilpaa. Autan heitä minkä voin, ja sitten olenkin enimmän aikaa aivan yksin, kun muut ratsastavat.

Paitsi ettei yksinäisyyttä kestä kovinkaan kauan. Vanhempani liittyvät päättäväisesti seuraani, ja niin omituiselta kuin se ensin tuntuukin, jossakin kaiken muun tunnemylläkän alla tunnen helpotusta siitä, että tässä me nyt olemme, yhdessä perheenä kannustamassa Alexanderia ja kasvatillamme ratsastavaa Rasmusta. Kumpikin kuitenkin ratsastaa vasta luokan loppupuolella, joten luvassa on runsain mitoin esteratsastusta ennen heitä.

Mitä pidemmälle luokka etenee, sitä enemmän minua alkaa hermostuttaa. Virheitä tulee paljon yhdelle jos toisellekin ratsukolle (eikä vähiten Meritille, joka näyttää hermostuvan, kun Nothingman kyttää vesiestettä jo kaukaa, sotkee sitä edeltävän linjan ja kieltäytyy hyppäämästä vettä; sen jälkeen herkän hevosen ja kärsimättömän ratsastajan pakka on niin sekaisin, ettei paluuta harmoniseen yhteistyöhön enää ole). Joellekaan ei jää Pupun radasta jälkipolville kerrottavaa. Tamma on epätavallisen kireän näköinen, ja siitä voin olla varma, ettei se johdu Joen jännityksestä, sillä mieshän ei hermoile juuri koskaan. Ehkä rautias tekee kiimaa, tai ehkä se ei ole toipunut laivamatkasta optimaalisella tavalla.

Yksi omista suosikeistani luokassa on hieman Pikiä muistuttava merkitön musta Santorini Sun, joka on jäänyt mieleeni aikaisempien vuosien Power Jumpeista. Sen vire on tälläkin kertaa karsintaluokan perusradalla kohdillaan. Suurella mielenkiinnolla seuraan myös Isibéalin suoritusta pomon myymän Divisaderon kanssa. Rasmus piti Divistä kovasti, ja hauska hevonen se oli minustakin. Irlantilaisratsastaja on selvästi koonnut itsensä edellisluokan lopun farssin jäljiltä ja ratsastaa Diviä niin kuin katastrofia hankalaluontoisen Dickin kanssa ei olisi koskaan käynytkään.

“Ilo katsella tasokasta esteratsastusta”, isä kommentoi, kun olemme nähneet kaksi nollarataa, ja on kuin hän manaisi niillä sanoillaan seuraavan ratsukon suorituksen.
“Toivottavasti ratsastaja on kunnossa”, antaa äiti myötätuntoisen lausuntonsa.

Sen jälkeen säästytään sentään suuremmalta dramatiikalta loppujen perusratojen ajan. Arvaan, että isä tulee kohteliaasti onnittelemaan Isabellaa kasvatustyöstä nähtyään Sylvin radan, ja koska äiti ei tietenkään voi olla avoimen epäkohtelias, hän varmasti nyökkää samanmielisyyttään. Höna Extremen nimelle naurahdamme isän kanssa kilpaa, mutta hienostuneisuudesta ylitse kaiken muun pitävään äitini se ei niinkään vetoa.

“Peksi on ollut huimassa vedossa”, sanon vanhemmilleni ennen Alexanderin radan alkua.
“Toivoa sopii, se on sitä nytkin”, isä vastaa, ja äiti on liian jännittynyt sanoakseen mitään. Jännittäköhän hän minunkin suoritustani myöhemmin yhtä paljon? Alexander saattaa kuitenkin perheen ammattiratsastajana olla etusijalla. En silti epäile, etteivätkö molemmat vanhempani olisi puolestani yhtä iloisia kuin veljeni, mikäli sattuisin Pisanjin kanssa yhtä hyvin onnistumaan kuin Alexander oman ratsunsa. Peksi jatkaa keväästä alkanutta huikeaa suoritustasoaan: se on edennyt kansainvälisissä kilpailuissa sijoituksesta toiseen, ja on nytkin ehdolla uuden ruusukkeen saajaksi, mikäli se uusinnassa hyppää yhtä hyvin kuin perusradalla.

Puhtaan radan tekee myös Rasmus, jonka tiedän suhtautuneen Carriin läpi kesän vaihtelevin tunnelmin: välillä ratsukon välillä orastaa luottamus ja hyvä tekemisen meininki, ja toisinaan Carrin omapäisyys ja tietynlainen, emänsäkaltainen vahvuus haastaa poikaystävääni ja kai hänen itseluottamustaankin. Tänään syytä itseluottamuksen kolhiintumiselle ei kuitenkaan ole: kimo ori hyppää vahvasti, isosti ja tarkasti. Kun menen Rasmuksen luo onnittelemaan häntä hyvästä suorituksesta ja auttamaan Carrin hoitamisessa, Arne ja Susanne seuraavat vanavedessäni ja antavat vävykokelaalleen enemmän tai vähemmän sydämelliset onnittelut.

Jopa äidin olemuksessa on jonkinlaista haaleaa lämpöä. On omituista, kuinka tyytyväiseksi minut tekeekään se, että lähes vuoden kestäneen etääntymisen jälkeen me esiinnymme Power Jumpeissa kuin yhtenäinen, lämminhenkinen perhe: Alexander, vanhempani, minä ja kaupanpäällisiksi Rasmus Alsila kokoonnumme luokan päätteeksi yhteen, ja sovimme käyvämme syömässä jotakin, kunhan luokassa kilpailleet oriit on jäähdytelty ja hoidettu pois. Päivän neljännessä luokassa ei Ykkösellä starttaavaa Meritiä lukuunottamatta ole tiimistämme yhtään ratsukoita, ja hyvässä lykyssä ehdimme vielä katsomaan heidänkin ratansa. Viimeistään toivon palaavani katsomoon ajoissa nähdäkseni oman Granni-tammani isän suorituksen. Suuri, kokenut ja tätä nykyä jo vitivalkoinen Tranquille K on aina komea näky. Eikä sillä — korea kisapaikkahan suorastaan vilisee komeita ratsuja. Jotakin erityistä siinä vain on, kun tietää katselevansa hevosta, joka on periyttänyt ominaisuuksiaan omalle ratsulleni ja sen tämänkesäiselle varsallekin.

Rasmus: Sirkus saapuu Kallaan

Hevosrekka nyki, sen alun perinkin hidas vauhti hiipui, ja sitten koko rotisko sammui. Ratin takana istuva Joe sai vielä ohjattua rekan tien sivuun, mutta kun se oli kerran pysähtynyt, ei se enää liikkunut saati suostunut käynnistymään, vaikka kuskina toimiva Joe kuinka väänsi avainta ja polki kytkintä.

”Perkele!” Joe ilmoitti selvällä suomen kielellä, vaikka ei juuri sen enempää sitä osannutkaan.

Onni onnettomuudessa oli siinä, että me oltiin taitettu matkaa jo kaksituhatta satakuusikymmentäyhdeksän kilometriä kahdestatuhannesta sadastaseitsemästäkymmenestä, ehkä vähän ylikin. Mä tunsin Auburnin kartanon kulmat kuin oman taskuni ja vaikka ravirata-alue jäikin tietä reunustavien lehtipuiden taakse, saatoin jo tuntea sen häämöttävän edessäpäin. Jos oikein höristi korviaan, saattoi kuulla, kuinka tallin täysiveriori Cava kiljui Auburnista saakka kutsuhuutojaan kilpailemaan tulleille tammoille. Rekka oli kestänyt urheasti koko matkan Riesenbeckistä satamaan ja Helsingin satamasta Kanta-Hämeeseen, mutta nyt se oli päättänyt ansainneensa tauon.

Syy oli yksinkertainen, niin kuin parhaimmat syyt aina olivat – bensa oli loppunut. Joe ei ollut tankannut edellisellä huoltoasemalla, eikä sitä edellisellä, vaikka sekä mä että Josefina oltiin kerrottu sille, ettei täällä ollut bensa-asemia joka kadunkulmalla ja jos löpö loppuisi, niin se joutuisi itse kävelemään kanisterin kanssa hakemaan lisää.

”Niin lähellä, mutta niin kaukana”, mä totesin ja olisin ollut ehkä kiukkuinen, jos tilanne ei olisi ollut niin koominen. ”Vähän niin kuin mun Power Jump -menestys viime vuosina.”

”Ken tietää, ehkä tänä vuonna onni on myötäinen”, Josefina hymyili, työnsi oven auki ja hyppäsi ulos. ”Kai me sitten kävellään.”

Niin me sitten tehtiin. Oli ehkä lievästi häpeällistä purkaa kyydistä ties kuinka monen kymmenen tuhannen euron arvoisia hevosia tienposkessa ja lähteä yksi esteratsu kummassakin kädessä kävelemään soratietä kohti raviradalle järjestettyä tilapäismajoitusta. Mun vasemmassa kädessä tanssahteli Prix de ERJ -ratsuni Grim, joka ei ollut Suomessa käynytkään sitten nelivuotiskesänsä, ja joka vaikutti kerta kaikkiaan järkyttyneeltä asioiden saamasta käänteestä. Mä yritin pidellä sitä mahdollisimman vähäisen kirosanamäärän voimalla, kun se kuljetusloimen helmat lepattaen kipitti mun vierellä ja hypähteli puolittain takajaloilleen aina, kun mä suvaitsin jarruttaa sitä riimusta. Me tupsahdettiin keskelle vuoden loistokkaimman viikonlopun kisahumua kuin mitkäkin ryysyläiset ja olisi ollut vähättelyä sanoa, että me herätettiin hieman huomiota. Osa katseista oli hitusen paheksuvia, mitä mä en ihmettelyt yhtään – tuskin kisapaikoilla olisi saanutkaan kuljettaa oreja ilman suitsia. Kaikeksi onneksi ainakin Isabella Sokka itse vaikutti pidättelevän naurua mustien aurinkolasiensa takana ottaessaan meidät vastaan ja ohjatessaan meidät hevosinemme C-talliin.

Ensivaikutelman voi tehdä vain kerran, ja ainakin me tehtiin unohtumaton, Joe lohdutti mua myöhemmin. Siinä se tietysti oli oikeassa, mutta ainakin mä olisin voinut startata kisaviikonloppuni vähemmänkin unohtumattomasti.

Josefina: Tyttöjen juttuja

Amelie Chaput vierailee Riesenbeckissä

Seuraa Pölhön tarinoita Amelien vierailusta hahmon omassa päiväkirjassa alkaen tästä viestistä

Josefinasta on mukavaa, kun hänelläkin on yhtäkkiä ihan oma ystävä Hof Graubachissa. Kajan kanssa hän tuli aikaisemmin hyvin juttuun, mutta Meritin myötä virolaisvaaleaverikkö on mieltynyt omaa äidinkieltään taitavaan uudempaan ystäväänsä niin, että Josefina huomaa jääneensä ulkopuoliseksi tallin nuorten naisten koplasta. Tavallaan Josefina ei ole yllättynyt, sillä hän on aina epäillyt Kajan olevan hänen kaverinsa vain olosuhteiden seurauksena – kahtena ainoana nuorena naisena tallissa olisi kai ollut outoa, jos he eivät olisi hengailleet yhdessä. Ulkopuolisuutta oppii odottamaan, kun on aina vähäsen sosiaalisten piirien ulkokehällä, mutta ei siihen totu; tekee kipeää yrittää jutella Kajan kanssa ja tulla hylätyksi välittömästi, kun parempaa seuraa ilmestyy näköpiiriin. Siksi Josefina ei enää edes yritä.

Kai kaikkein potentiaalisin ystävä tallin väestä olisi Linus, joka on suurin piirtein samanikäinen kuin Josefina ja puhuu ruotsia kuten Josefinakin, mutta kaksi ujoa ja hiljaista ihmistä ei saa suurtakaan keskustelua aikaiseksi. Ja vaikka Joe onkin luontainen kaikkien kaveri, ei Josefina osaa kuvitellakaan uskoutuvansa miehelle sillä tavalla kuin läheiselle ystävälle (paitsi ehkä turkasen humalassa, mikä harmittaisi ja ahdistaisi jälkeenpäin, mikäli siitä sattuisi jotain muistamaan, mistä syystä sellaista kannattaa tietenkin viimeiseen saakka välttää). Eikä Rasmuksenkaan seurassa ole mitään vikaa, tietystikään, mutta on sentään silti aivan eri toista rupatella kepeitä ja kaverillisia juttuja Amelie Chaputin kanssa, käydä välillä syvemmissä vesissä ja palata jälleen hilpeään, joskus hihittelynkin säestämään jutteluun.

Naurua heidän maastolenkilleen mahtuukin. Josefina on luottanut Pikin Amelien käsiin, eikä ratsukolla näytä olevan hätäpäivää: vaikka musta tamma onkin innokkaasti menossa, se ei pyri karkaamaan käsistä. Ainakaan yleensä sillä ei ole tapana tehdä niin! Josefina itse on saanut mieluisan velvollisuuden verrytellä Silverin koipia, ja miellyttävän hevosen selässä ehtii hyvin seurata Pikin käyttäytymistä, ruotia elämää ja maailman menoa ystävän kanssa ja kikattaa vedet silmissä jollekin hassulle sattumukselle, jollaisen Amelie maalailee Josefinan silmien eteen villisti polveilevan tarinan muodossa. Hauskinta on, että tarina on tosi!

"Taivas. Iivarille on niin paljon helpompi nauraa, kun on eri maassa hänen kanssaan", Amelie huokaa lopuksi, mikä saa vielä viimeisen hihityspuuskan kumpuamaan Josefinasta, joka edelleen muistaa Iivari von Hoffrénin yhtä elävästi kuin viime kesänä ollessaan fyysisesti ja tilallisajallisesti samassa paikassa hänen kanssaan.
"Vaikka Frichän tarinan päähahmo tietysti oli", Amelie virnistää ja sanoo sitten: "Ääh, se ei varmasti tykkäisi, jos tietäisi, että täällä mä nauran sille! Tapaus on ehkä vielä pikkuisen liian tuore, jotta se itse pystyisi."
"En mä kerro", Josefina lupaa vikkelästi.
"No hyvä! Ooh, onpa hauskan näköinen maatila", Amelie huomaa, ja Josefina hymyilee katsellessaan näköpiiriin ilmestyvää pientä, saksalaista maalaisidylliä huokuvaa naapuritilaa.
"Kannattaa pitää ohjat kädessä", hän varoittaa ja vilkaisee Pikiä. "Talon ja puutarhan takaa aukeaa lehmälaitumet."
"Ja nämäkö pelkää lehmiä?" Amelie kysyy uteliaana, mutta on selvästi valpastunut Pikin satulassa ja tarkkailee nyt ratsuaan.
"Silver ei ole moksiskaan. Piki ei tykkää, jos ne tulee lähelle aitaa tai pitävät ääntä. Se saattaa säpsähdellä, mutta kyllä se varmasti kulkee Silverin mukana ihan hyvin", Josefina lupailee, vaikkei olekaan ihan takuuvarma asiasta.

Loppu kuitenkin hyvin, kaikki hyvin! Lehmät ovat kaukana tiestä, ja vaikka Piki pälyilee ja kuulostelee niiden suuntaan ja puhisee hieman rauhattomana, mitään sen hurjempaa ei tapahdu. Nuoret naiset rentoutuvat hiljakseltaan, kun tarkkuutta vaativa tilanne jää taakse. Rennon ravipätkän jälkeen Josefina uskaltaa ehdottaa laukkaakin.

Pikissä on Amelielle pitelemistä, sillä tamma olisi paljon edellään laukkaavaa Silveriä vikkelämpi ja meneväisempi. Josefina tietää, ettei Silver ole tuulennopea ratsu ja että Piki puolestaan on juuri sitä. Nyt ei kuitenkaan ole kilvanajon aika: kepeän laukkailun pitää riittää mustalle tammallekin. Lämmintä piisaa ja ilma on jälleen painostava. Josefina on vuorenvarma, että viimeistään yöllä ukkostaa.

"Ihan kamala hiki", Josefina puuskahtaakin Amelielle, kun he laukan ja kevyen ravin jälkeen taas siirtävät hevosensa käyntiin. Josefina antaa Silverille ohjaa ja kääntyy vilkaisemaan Amelieta. "Mulla on niin ällö olo, että tekisi mieli vaan pulahtaa jokeen. Harmi, ettei tässä missään ole uittorantaa."
"Suihkuta itseskin samalla kun peset Silverin", Amelie ehdottaa ja myöntää harkinneensa että tekisi itse niin.

Käynti kuljettaa ratsukot tallin pihaan. On ihmeen hiljaista. Vain paahde ja kuumuus seisovat tallin pihalla, eikä ilma liikahdakaan pienimmänkään tuulenvirin mukana. Vaitonaisina Amelie ja Josefina hoitavat ratsunsa pois ja suuntaavat kesäasunnolle, jonka lattialle puhalletulla ilmapatjalla Amelie joutuu vierailunsa ajan nukkumaan. Vielä on kuitenkin koko ilta aikaa, ja sen tytöt viettävät ulkosalla asunnon edustalla. Jossakin vaiheessa Rasmus liittyy seuraan, ja hetken aikaa Josefinaa nolottaa, kun poikaystävä sillä tavalla tuppautuu heidän tyttöjen iltaansa — mutta Amelie ei ole moksiskaan ja pian Josefinakin tuntee olonsa luontevaksi kolmen koplan jäsenenä. On oikeastaan kamalan mukavaa, kun Rasmus tutustuu vähitellen hänen ystäväänsä, ja mukavaa on sekin, että poikaystävän kasvoille unohtuva pehmeä hymy ja kutsuva kainalo ovat aivan lähettyvillä.

Tietenkään Josefina ei kaivaudu Rasmuksen syleilyyn, kun on vieraskin paikalla, mutta tuntuu kivalta tiedostaa, että se mahdollisuus on olemassa ja odottaa kyllä.

Rasmus kysyy Amelielta, selvisikö Piki tällä kertaa lehmien ohi ilman elämänkriisiä, ja Amelie vastaa kertomalla, kuinka kiva ja iloinen hevonen Josefinalla on.
"Oikea hyväntuulenratsu!" Amelie kehuu, ja Josefina on mielissään.
"Se on kyllä. Josefinan pitäisi kyllä alkaa kilpailla sillä kenttää", Rasmus yllyttää. "Se on niin hyvä siinä."
"Ai Jusu vai Piki?" Amelie pyytää tarkennusta, mutta täyttää aukon itse: "Molemmat tietysti."
"Johan mä kerran kilpailin!" Josefina huomauttaa. "Enkä mä mikään kovin hyvä ole. Mun kouluratsastus vaatisi kovaa treeniä."
"Sussa olisi kyllä varmasti ainesta siihenkin lajiin, kyllähän se on nähty", Amelie kommentoi Josefinan arkailevaa itsetuntoa rohkaisten, ja Rasmus säestää omalla tavallaan:
"Ja kentän koulukokeethan on yleensä aika selkeitä, tai siis ainakin helpommissa luokissa. Treenataan joskua yhdessä! Se olisi hauskaa."
"Siinä meillä parisuhteen laatuaikaa", Josefina jupisee Amelielle, joka nauraa, ja niin nauraa hekottelee Rasmuskin.

Ukonilma saapuu ja ennen pitkää se keskeyttää huolettoman kesäelon ulkosalla. Aikansa nuoret seurailevat ukkosen lähestymistä turvallisin mielin kesäkodin terassilta, mutta kun ensimmäiset pulskat sadepisarat tipahtelevat heidän ylleen, on aika suunnata sisälle.

"Kuka tietää, ehkä sun haaveesi toteutuu piankin", Amelie supattaa Josefinalle, kun kolmikko ottaa esille iltapalatarvikkeita ja kaikki on kovin arkista paitsi Amelien kujeileva hymy. "Te olette kyllä niin… harmonisia!"

Josefina punastuu, kun ystävä sillä tavoin viittaa vain Pikin ja Silverin kuulemaan aiempaan keskusteluun. Maastoilun lomassa jaettuihin tyttöjen juttuihin kun lukeutuu haaveita, joita hän ei kehtaa poikaystävälleen lausua; haaveita, joiden toteutumisen kannalta Rasmuksen kanssa puhumisella olisi joko suotuisa vaikutus tai katastrofaalinen kostautumisen riski. Ennen kaikkea se vaatisi uskaltamista, ja Josefina Rosengård on montaa muuta asiaa, muttei uskalias.

Amelieta ystävän kaino punehtuminen huvittaa hyväntahtoisella tavalla, ja naurahdusta säestää mieto päänpudistus.

“Pitää vaan uskaltaa”, Amelie sanoo, niin kuin Josefina aiemmin päivällä hänen jännittäessään pomon silmien edessä ratsastamista.

Neuvo tuntuu auttamattoman heppoiselta niin antajana kuin vastaanottajanakin.

Rasmus: Comber Cup

 Hollantiin me lähdettiin lopulta kahden rekan, kolmentoista hevosen ja kuuden ihmisen voimin. Linus ja Kaja jäivät pitämään tallia pystyssä, kun taas Ed lähti poikkeuksellisesti meidän mukaan kisareissulle. Se oli kuulemma huolissaan siitä, ettei me mitenkään osattaisi pitää kaikkien hevosten kamoja järjestyksessä, vaan mä päätyisin lopulta laittamaan Ykkösen selkään Pollyn satulan tai jotain muuta älytöntä. 

Ja erinomaisen hyvä pitkä viikonloppu meille tulikin. Romy ei uskaltanut kiukutella pomon läsnäollessa ehkä ihan yhtä paljon kuin normaalisti, minkä vuoksi tunnelma kokonaisuudessaan oli jopa kohtuullisen leppoisa ja parani entisestään, kun Romy onnistui olemaan ensimmäinen ei-sijoittunut metri kahdenkympin luokassa. Luokan voitti Josefina huippukuntoon viritetyllä Pikillä, joten me päästiin avaamaan taas yksi Pariisista voitettu samppanjapullo tallikäytävällä illan päätteeksi (Romylle ei sen suureksi pettymykseksi tarjoiltu).

Perjantaina ei hypätty esteluokkia, mutta päivä meni pitkälti hevosten hoidon ja liikuttamisen merkeissä. Osa hevosista sai hölkkäillä maastoradalla tulppaanien keskellä, osa sai tehdä rankemman treenin kentällä. Carrin kanssa mä työskentelin pomon valvovan silmän alla illansuussa niin pitkään, että lopulta alkoi tulla jo pimeä eikä pomon valvovat silmät erottaneet enää meitä kentän toiseen päähän, joten viimeistelytreeni piti lopettaa hitusen epävarmoissa merkeissä. Carri oli ollut päivä päivältä parempi, mutta ei edelleenkään hirveän hyvä, ja siksi mä heräsin lauantaipäivään jokseenkin jännittyneenä.

Mun ja Carrin onneksi Grimin 130-luokka oli ensin. Rautias nuoriherra oli tehnyt torstaina 120-luokassa tehnyt hyvän perusradan yhdellä työtapaturmapuomilla ja siitä selvästi sisuuntuneena se hyppäsi ehkä paremmin kuin koskaan aiemmin mun allani. Ori oli saanut kesän aikana merkittävästi voimaa, ja nyt se oli pikkuhiljaa oppimassa, miten se voima parhaiten esteradalla hyödynnettäisiin. Uusinnassa Grim kävi jo niin kuumana, että vaikka se ei muuttunutkaan kiihtyessään vahvaksi, mä koin silti parhaaksi ratsastaa pitkät tiet ja olla painamatta kaasua turhaan. Se maksoi meille kolme sijaa, ja lopulta Grim oli luokassaan neljäs heti Billy Centerin jälkeen ja sai suitsiinsa rusetin.

”If you wanna beat me, you should go faster this time”, Joe neuvoi mua pilke silmäkulmassa, kun me verryteltiin sataaneljääkymppiä varten – mä Carrin selässä, Joe Pupulla ja Merit Nottilla.

Loppujen lopuksi mitään hurjastelua ei tarvittu tallin sisäisen kilpailun voittamiseen, sillä Notti kolasi kaksi kolmasosaa esteistä ja Pupukin otti kaksi puomia. Carrin kanssa me onnistuttiin lopulta surffaamaan samoilla keskieurooppalaisilla 5G-aalloilla ja päästiin uusintaan, jossa saatu yksi puomi ei ollut mun mielestä mitenkään huono suoritus. Carrikin sai rusetin, ja Joe alkoi järkeillä, että kaksi sijoitusta oli varmasti yhtä kuin yksi voitto ja me voitaisiin avata taas uusi pullo (ei avattu).

Grimin ja Carrin sijoitukset tiputtivat ylimääräisen puristuksen mun ohjastuntumasta pois, ja mä pystyin lähtemään kisojen päätöspäivään jopa kohtuullisen rentona. Edelleen mä koin 150 senttimetrin luokan olevan mulle aika iso, mutta ei ihan liian iso, ja ehkä juuri se sai mut sopivan virittyneeseen mutta tyyneen tilaan. Muuta en voinut tehdä kuin parhaani ja luottaa siihen, että se riittäisi.

Ykkönen teki parhaansa sekin, ja koska mä en onnistunut sabotoimaan rutinoituneen hevosen hienoa suoritusta, me päästiin puhtaalla perusradalla uusintaan. Siellä mä menin jotenkin tyystin autopilotille, ihan kuin joku korkeampi voima olisi kaapannut mun ruumiin ja päättänyt viedä mut kunnialla maaliin. Lähtömerkin jälkeen mä lakkasin kuulemasta kisakentän ääniä, ainoastaan Ykkösen rytmikäs pärskähtely ja laukka-askeleet joustavalla hiekkakentällä kaikuivat mun korvissa melkein kivuliaasti, ja sitten mä vain ohjasin ja hyppäsin ja ohjasin ja hyppäsin.

Vielä radan jälkeen mä en ollut ihan varma, miten suoritus oli mennyt. Olivatko puomit pysyneet ylhäällä? Kisakentän ulkopuolella odottavien tallilaisten ilmeistä saattoi päätellä jotain hyvää.

”Well ridden”, pomo hymyili mulle tarttuessaan Ykköstä ohjista niin, että mä pääsin valumaan jalat maitohapoilla alas maahan.

”Thanks”, mä vastasin jotenkin hämmentyneenä. ”How was it?”

Pomo ei ehtinyt vastaamaan, kun Joe jo hyppäsi jostain mun niskaan ja oli rutistaa mut saman tien hengiltä. Kun se joutui laskeutumaan alas avatakseen Éclair-samppanjan, sain mä syliini Josefinan, jonka halaus oli huomattavasti miellyttävämpi.

”Mieletön rata”, Josefina henkäisi. ”Te taisitte tulla toiseksi. Ja Merit kolmanneksi!”

Jos Joelta oltaisiin kysytty, mä olin vähintäänkin voittanut olympiakultaa. Se poksautti kuohuvan auki ja ruiskutti vaahtoa meidän ja kaikkien viiden metrin säteellä olevien, myös Ykkösen ja pomon, päälle vähääkään välittämättä siitä, että samppanja oli kallisarvoista ja olisi kenties ollut parasta juotuna. En mä toisaalta jaksanut hirveästi välittää – sijoitus mun ensimmäisessä 150-luokassa ehkä toden totta oli juhlimisen arvoinen asia.

Josefina: Aallonhuipulla ja pohjamudissa

Comber Cupissa Josefina pääsee vihdoin kilpailemaan omalla Pikillään. Musta tamma on iskussa varsavuotensa jälkeen! Treenit ovat sujuneet nousujohteisesti Saksaan saapumisesta saakka, ja kun Dierk Mayer vielä itse soi viikon verran aikaansa hänen merkittömän tumman ratsunsa koulimiselle, Pikin satulaan paluunsa jälkeen Josefina ymmärsi, mikä ero oli ihan hyvällä hevosenkouluttajalla ja sellaisella huippulahjakkuudella, jolla oli vieläpä vuosikymmenittäin enemmän kokemusta lajista ammattilaistasolla. Dierkin ratsastusjakson jälkeen Piki tuntui Aikuiselta Hevoselta.

Siltä se tuntuu loistokkaana helottavan tulppaanipellon tuntumassa käydyissä kilpailuissakin. Josefina ratsastaa helpon tuplanollan metrikympissä, ja kun pomon omistaman Jesterinkin kanssa sujuu hyvin (joskaan ei aivan kommelluksitta), on edessä häämöttävä 120:n senttimetrin korkuinen luokka oikeastaan ihan mukava ajatus.

"Almost beat you and Jester — with a pony", Duckinsa menetystä yhä sureva mutta aiempaa enemmän kimoon Polly-poniinsa kiintynyt Romy nokittelee ystävälliseen sävyyn ja paijaa valkoista ponitammaa rakastavasti.
"Almost", Josefina myöntää hövelisti, sillä tottahan se on: Romy ratsasti ponillaan erinomaisen radan, vaikkakin sitten hieman hitaamman kuin Josefina täysiverisellään. Turha ottaa nokkiinsa siitä, että pomon nuori sukulaistyttö ihan oikeutetusti huomauttaa olleensa vähällä voittaa hänet!

Edes se, että vilkas ja omintakeinen Jester on pahan kerran kuumunut ja on toisessa luokassa hankala ratsastaa, ei lannista Josefinaa. Rata tuntuu suonsilmässä tarpomiselta, eikä siksi, etteivätkö he etenisi vauhdilla. Vauhtia täysiverioriissa todellakin piisaa, ja kun Josefina yrittää sitä jarruttaa, se jää pomppimaan teatraalisesti lähes paikalleen, eikä ratsastaja enää saakaan sitä sysättyä sujuvasti kaarteesta ulos. Tilanne päättyy vauhdikkaaseen kieltoon, joka on vähällä suistaa Josefinan satulasta (katsomossa Rasmus lähestulkoon puree leukaluunsa rikki sitä katsoessaan).

Tilanteesta – ja radastakin, lopulta – selvitään. Josefina nollaa tilanteen nopeasti päässään ja siirtyy Pikin satulaan niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mustan ratsun kanssa sellainen on helppoa: Piki on oma keveä, nopea ja melko kuuliainen itsensä, ja siihen voi luottaa tavalla, jota Jesterin kanssa ei ole vielä saavutettu.

Tietysti ratsukko kohtaa kiperiä tilanteita. Kaikessa kiltteydessäänkin Piki on kovin herkkä, ja sen nopeus on joskus vähällä jättää Josefinan tilanteista aavistuksen jälkeen. Nyt nuori esteratsastaja kuitenkin onnistuu pysymään juuri tarpeeksi ratsunsa ja tilanteiden tasalla. Puhdas rata siivittää heidät uusintaan.

"Ride like you mean it", Joe kannustaa ennen kuin Josefina ratsastaa uusintaradalle.
"Ride to win", pomo määrää. "But be smart."

Niiden ohjeiden kera Josefina, jonka nimi komeilee jo luokan tuloslistan viimeisenä Yesteryearin kanssa, lähtee uuteen koitokseen tutummalla ratsullaan.

Ja Piki on upea, tehtävänsä osaava kilparatsu, joka reagoi apuihin paremmin kuin Josefina osaa toivoakaan. Lopputuloksella ei edes olisi väliä: läpi radan vallitseva tunne on jo itsessään niin upea, että Josefinasta tuntuu, että hän voisi valloittaa maailman puoliveritammansa kanssa. Maalilinjan ylittyessä hän hymyilee leveämmin kuin aikoihin ja ajattelee, kuinka hänen elämänsä hirveintä vuotta onkin voinut seurata elämän paras kesä.

Voittoruusuke Pikin suitsissa kruunaa kaiken.

Rasmus: Historiankirjat

”Nervous?” Joe kysyy multa, kun me kahta päivää ennen Comber Cupiin lähtöä kävellään ratsujemme kanssa pitkin harjoitusrataa. Takana on onnistunut estetreeni ja todennäköisesti viimeiset kunnolliset hypyt, joita mä otan Ykkösen kanssa ennen kisaa. Vaikka kimon suoritusvuoro on vasta sunnuntaina, lähtee meidän sirkus matkaan jo keskiviikkona nuorten hevosten ollessa hyppyvuorossa heti ensimmäisissä luokissa. Kaiken kaikkiaan me otetaan Hollantiin mukaan yli puolet tallin hevosista ja suurin osa ihmisistä, ja Joe kutsuu tulevaa kisareissua luokkaretkeksi.

”Not really”, mä kohautan harteitani. Edelliset kisat Ykkösen kanssa olivat sujuneet erinomaisesti, eikä treenissä ollut ilmennyt mitään erityistä, mikä olisi aiheuttanut huolta kilpailuja ajatellen. Lähinnä mä toivon, ettei onnettomuusmagneetti-Ykkönen ehdi teloa itseään ennen starttia. Onneksi matka Harderwijkiin ei ole pitkä, mikä ehkä lisää todennäköisyyksiä sille, ettei suojiin kääritty hevonen ehdi aiheuttamaan itselleen reikää, haavaa tai nirhaumaa ajomatkan aikana. Ja jos ehtiikin, olisi mulla kaksi muutakin hevosta hypättävänä, vaikka isoin luokka jäisikin sitten kokematta.

Me kävellään hetki hiljaisuudessa, Ykkönen rennosti pärskien ja Joen ratsu Silver paarmoja hännällään vimmatusti huiskien. Päivä ei ole kuuma, mutta ilmassa ei ole tuulenvirettäkään pitämässä ötököitä loitolla. Paarmat eivät välitä siitäkään, että me ollaan valeltu sekä itsemme että hevosemme hyttysmyrkyllä ennen kentälle lähtöä.

”Well maybe I’m a little worried about the boss joining us”, mä tunnustan kuitenkin hetken päästä. “It is my first 150 in the end, I don’t wanna mess it up.”

Siinä missä 140 senttimetrin luokat ovat mulle tuttuja ja tuntuvat helpoilta, on 150 senttimetriä jo merkittävästi enemmän. Siinä missä metrikympin ja kahdenkympin väliset kymmenen senttiä ovat senttejä vain, neljänkympin ja viidenkympin välissä on jotain paljon suurempaa. Siinä on ero hyvän hevosen ja huippuhevosen välillä, tai ero vähän paremman harrastajan ja ammattilaisen välillä. Se, että mä ratsastan ensimmäisen 150-ratani juuri kansainvälisessä Comber Cupissa ja juuri Ykkösellä, joka on ollut mun kisaratsuna vasta muutaman viikon, ei herätä pelonsekaisia tunteita. Mutta se, että pomo, joka ei yleensä lähde kisoihin, tulee olemaan paikalla näkemässä mun suorituksen ja haukankatseellaan tietenkin huomaa jokaisen pienen virhearvion ja väärään aikaan annetun pohjeavun, hermostuttaa mua.

Haluan tai en, kisa on mulle jonkinlainen näytönpaikka ja ehkä ratkaisevassakin roolissa tulevaisuuden kannalta. Hulluhan mä olisin, jos se ei jännittäisi.

“You’ll do just fine”, Joe kuitenkin toteaa luottavaisesti ja huiskauttaa kättään joko mulle tai häätääkseen paarman kimpustaan. ”It’s gonna be fun! And no matter what, you’ll remember it for a long time.”

”Do you remember your first 150?” mä utelen.

“London, 1976”, Joe kähisee, vaikka ei ollut tietysti syntynytkään silloin.

”For real”, mä huokaisen.

Joe hymähtää. ”It was indeed in London, with a bay mare that was a bit too small for the boss himself to ride, so I had to. I was far too inexperienced and long story short, it was a disaster. But someone saw the potential of the horse and Mr. Bossman sold it right after for an astronomical price. She jumped in the Olympics later.”

Tarina saattaa yhtä hyvin olla valhettakin kuin totta, mutta mä uskon sen mielelläni.

”Not too bad of a disaster, then”, mä totean.

Joachim ravistelee päätään. “You cannot possibly ride worse than I did. It was ridiculous. I’m pretty sure we got into a fistfight with the boss afterwards.”

“Who won?” mä tiedustelen, vaikka itse olen aika varma siitä, että tarinan tämä osa on keksittyä.

Joe virnistää leveästi ja vinkkaa silmää. ”You know who.”

Rasmus: Tulevaisuuden tähtiä

Harderwijkin kisat ovat siirtyneet viikolla eteenpäin, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen me palataan Pariisista kuitenkin kotiin. Hevosilla on aikaa tarhailla ja levähtää, ja nuoret pääsevät hetkeksi takaisin töihin. Maanantaina me maastoillaan kevyesti kaikki kisahevoset. Pomon filosofiaan kuuluu, että jokaisen pidemmän kisareissun jälkeisenä päivänä hevoset pääsevät maastoon. Jos ne tuntuvat väsyneiltä, maastoilu voi olla puoli tuntia kävelyä radalla; jos joillakin hevosista on menohaluja, saatetaan me käydä laukkasuorallakin aukomassa jumeja.

”Helps the horses wind down”, pomo selittää köpötellessään Kidillä meidän rinnalla. ”And the riders, too.”

Koska Pariisissa mukana olleilla hevosilla on tiistaina vapaa, pomo käskee mut ja Josefinan reissulle Debbie Fischerin luo. Vaikka se väittää haluavansa saada kuvat kaikista tämänvuotisista varsoista myynti-ilmoituksia varten, oikeasti se varmasti tietää, että mä ja Josefina ei malteta odottaa yksivuotiaiden – omien ja sen – tapaamista. Me otetaankin niiden tervehtiminen asialistalle ensimmäisenä, kun me saavutaan rouva Fischerin tiluksille.

”Paljonkohan ne ovat kasvaneet”, mä aprikoin, kun me ajellaan Debbien golfkärryllä kohti takalaidunta.

”Paljon!” vahvistaa Josefina, joka on jo kesän aluksi päässyt käymään katsomassa nuorisoa. Vaikka mäkin sain siltä reissulta kuvaterveisiä, on kuitenkin täysin eri asia todeta varsan kasvu livenä. Mä saan pian vastauksen kysymykseeni, kun neljä pistettä horisontissa alkavat lähentyä ja muuttuvat pian pieniksi hevosiksi.

Viisipäisessä laumassa on kaksi rautiasta, kaksi mustaa ja yksi hassun värinen Ilve. Rautiaat ovat pomon: Sera, Josefinan suosikki, ja Pulu. Toinen musta, erittäin jalopiirteinen ori on mulle tuntematon, mutta musta tamma on mun – tai siis mun äidin – oma Desi.

”Onpa se vaalentunut sitten viime näkemän”, mä totean, kun me luikahdetaan laitumen aidan ali varsojen sekaan. ”Saksan aurinko on haalistanut sen ihan harmahtavaksi.”

”Pulukin näyttää kimoutuvan”, Josefina huomaa, vaikka Pupun varsan kohdalla muutos ei ole ollut läheskään yhtä dramaattinen. Desin lailla Pulukin on Ykkösen jälkeläinen, ja mä vertailen niitä erityisellä mielenkiinnolla. Tammavarsat ovat molemmat hyvin rakentuneita ja ikäisekseen kivan näköisiä, liki sentilleen samankokoisia, sopivan pyöreitä ja niin kiiltäviä kuin laitumella elävät vuosikkaat voivat olla.

Luonteensa Desi on kuitenkin perinyt selvästi Laralta. Siinä missä Pulu on Ykkösen tapaan ehkä hieman jääräpäinen ja pushy, niin kuin Joe on sitä meille kuvaillut, Desi on ärhäkkä. Se tutustuu meihin uteliaasti muiden mukana, mutta kun mä ojennan käteni sitä kohden vähän väärässä kulmassa, se nipsauttaa mun paidanhihaa ja väistää sitten liioitellun dramaattisesti sivummalle.

Josefina rapsuttaa toisella kädellä Seraa ja toisella Ilvettä. Pisanjin ja Oberonin varsa ei ole perinyt luonteenpiirteen hiventäkään kummaltakaan vanhemmaltaan, vaan se melkein nojaa Josefinaan ja ummistaa silmänsä hellyydenosoituksista nauttiessaan. Ilve on vauhdikas ja ehkä vähän rämäpäinen, mutta ehdottomasti hyväntahtoinen, ja se tuntuu tulevan erityisen hyvin juttuun Pulun kanssa.

”Onkohan tääkin pomon?” Josefina kysyy mustan orivarsan tullessa tervehtimään vähän muiden jälkeen. ”Se ei kyllä ollut täällä kesäkuun alussa.”

”Ei se ole mulle ainakaan mitään maininnut”, mä kohautan hartioitani. ”Voihan se olla Debbienkin. Täytyy kysyä!”

Asia kuitenkin unohtuu, kun me aikamme vuotiaita rapsuteltuamme siirrytään moikkaamaan tammoja ja tämänkesäisiä varsoja. Erityisesti mua kiinnostaa Lady ja sen upea rautias orivarsa, mutta kaikilla muillakin tuntuu olevan kaikki hyvin. Tammat ovat hyvin syöneitä ja varsat uteliaita, mikä on aina hyvä merkki. Josefina nauraa pikkuvarsojen ympäröimänä ja mä huomaan, miten se iskee silmänsä erityisesti Tinan pikkuruiseen varsaan, joka toivottavasti jää ponikokoiseksi. Saisi nähdä – ehkä tilaisuuden tullen se ei veisikään mukanaan Seraa, vaan tuon ihmeellisen pörröhäntäisen ilmestyksen, jonka nimi on tietysti kaikista maailman nimistä Kaali.

Josefina: Pariisilaisia raapaleita

PARIS SIM JUMPING WEEK

Verryttely 30.6.

Pisanjin korvat ovat niin pienet ja sirot. Koskaan ennen ei Josefina ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota, sillä se pieni detalji on hukkunut prinsessaponimaisen pienen hevostamman yleisen sievyyden keskelle. Istuessaan jämäkästi vastaan, kun valkea ratsu yrittää kirmata kiireisin harppauksin verryttelyesteelle — taivaansinisen ja pronssin väreissä hohtelevalle okserille — Josefina kuitenkin katselee tarmokkaaseen höröön nostettuja korvia ja ajattelee, että Pisanji on niitä myöten kaunis kuin karusellihevonen.

Myös hyppy on omalla tavallaan pieni ja siro. Pisanji hyppää nopeasti: se ei liihottele turhia esteen yllä, vaan sinkoutuu maasta terävästi, kohoaa vaadittuun korkeuteen ja laskeutuu niin pehmeästi, että on kuin he eivät koskaan palaisi maankamaralle lainkaan.

Tuttuja 30.6.

Matteo Locatelli, nuorten hevosten luokan 25. lähtijä, ratsastaa virheettömän perusradan tummalla ranskalaistammallaan. Rento ja hyväntuulinen onnentoivotus kumpuaa suoraan sydämestä, kun Locatelli ratsastaa jälkeensä starttaavaa Josefina Rosengårdia vastaan. Nuori nainen hymyilee kiitokseksi eikä vaikuta yhtään niin hermostuneelta kuin joskus aikaisemmin näytön paikassa.

Josefina nimittäin luottaa hevoseensa enemmän kuin epäilee itseään, eikä Pisanji petä luottamusta. Pieni valkea tamma hyppää hyvin ja nopeasti.

Seuraavan kerran Locatelli ja Rosengård kohtaavat toisensa kasvoista kasvoihin palkintojenjakoon valmistautuessaan.
"Teidan jalkenne", Matteo tapailee suomenkielistä ilmausta ja hymyilee taas leveästi ja suurella lämmöllä (ystävällisiä nyökkäyksiä satelee muillekin kuin Josefinalle).

Josefinasta tuntuu kuin hän ratsastaisi areenalle hyväntahtoinen yleinen onnenmaskotti perässään.

Josefina ja Pisanji

Sotkuja 1.7.

Henki salpautuu pieneksi hetkeksi, kun Isak Sederstöm tervehtii Josefinaa ja hidastaa vauhtiaan. Josefina on juuri tavannut pienen Kallasta tutun seurueen. Ei kai pitäisi yllättyä siitä, että tapaa Isabella Sokan ja Juuso Shermanin yhdessä, mutta kerta toisensa jälkeen yhdistelmä hämmentää Josefinaa, joka ei ole varma, minkälainen tuttavuus kaksikon välillä vallitsee.

Hän ei myöskään tahdo kenenkään tietävän itsensä ja Isak Sederströmin, tuon pitkän ja punatukkaisen esteratsastajan, välisestä yhteydestä.

Vaikka tokkopa Isabella järkyttyisi saadessaan tietää Arne Rosengårdin avioliiton sivussa syntyneestä lapsesta, Josefina yhtäkkiä ajattelee. Lienee niitä salattuja sotkuja Sokkainkin suvussa.

Silti Josefina kokee syvää helpotusta, kun Isak ei jääkään juttelemaan vaan jatkaa matkaansa.

Myötäjännitys 2.7.

“Hyi, oksettaa”, Josefina hiiskahtaa. Heidi hänen vieressään nyökkää ja naurahtaa. Ystävysten välillä ei enempää sanoja tarvita: sanaton ymmärrys viriää kaksikon keskuuteen. Molemmat tietävät, miltä tuntuu jännittää jonkun toisen puolesta. Ensin katsotaan henkeä pidätellen Rasmuksen ja Coralin rataa, sitten hämmästellään tuulennopeaa Malachaita, joka kerrankin käyttäytyy siivosti. Aivan pian on taas Rasmuksen vuoro.

"Ne sijoittuu", Heidi sanoo.
"Lauri voittaa koko luokan", Josefina huomauttaa, mutta on väärässä.

Luokan loppupuolella tuttu ratsastaja takoo tauluun ajan, jota muiden ei ole alittaminen. Josefina muistaa Billyn vihreän takin ja punaisen ruusun kahden vuoden takaa ja miettii, tietääkö mies kohdanneensa hänen vanhempansa. Vaikka tuskinpa mies muistaa Josefinaa lainkaan.

Rasmus ja Ykkönen

Lohtuolka 3.7.

Romy itkee vasten Josefinan olkaa. Vähän matkan päässä Rasmus tuntee olonsa sangen vaivautuneeksi, eikä Josefinankaan olo ole täydellisen luonteva. Hän kuitenkin yrittää lohduttaa tyttöä, joka on pudonnut poninsa selästä kansainvälisen yleisön ja ennen kaikkea oman isänsä silmien edessä. Koko kilpailuviikko on mennyt Duckin kanssa aivan mönkään, eikä yksi Pollyn kanssa saatu ruusuke häivytä emotionaalisia ruhjeita.

"I'm gonna lose him", Romy nyyhkii lohduttomana. "Daddy's not going to let me keep him."

Josefina rutistaa tyttöä tiukemmin. Mitä hän voisi sanoa? Rosemarien isä tuskin tahtoo pitää ponia, joka on alusta asti ollut tytölle liian haastava, vaikka tyttö kuinka sinnikkäästi pitää Duckia unelmiensa ratsuna.

Kosiokriisi 3.7.

Kun hyvä ystävä esittelee kihlasormustaan rakkauden kaupungissa, eikä siitä osaa täysin iloita, ymmärtää vihoviimeistään, ettei ole päässyt yli omasta elämänkriisistään.

Tietenkään Josefina ei ajattele (päivittäin), että häntä pitäisi kosia, ja tietenkään hän ei suoranaisesti usko, että on hävinnyt jonkin kilpailun Heidille, jota on kosittu ensin, eikä elämän tarkoitus tietenkään ole päästä naimisiin ja perustaa perhe, ja lisäksi Josefina muistaa TIETENKIN olevansa nuori.

Paitsi etteivät hänen tunteensa aina tottele järkeä. Vatsa tuntuu ontolta ja suupielet painavilta, kun Josefina vastaanottaa tiedon ja vielä myöhemminkin, kun hän vain ajatteleekin sitä. Mutta kateus on ruma tunne, hänelle on opetettu, eikä siitä sovi näyttää väläystäkään.

Merit ja Fling

Kilpa-Joe 4.7.

Viikko on ollut kaikkinensa pitkä, mutta vielä on edessä yksi urakka: Joachimin ja Silverin Grand Prix -luokka. Merit, joka on tyytyväinen Flingin suoritukseen nuortenluokassa ja sitäkin iloisempi Oberonin ruusukkeeseen, ilmoittaa heidän seurueensa lähtevän ajamaan kotia kohti.

"Rude", Joachim tokaisee Josefinalle ja Rasmukselle Meritin jo mentyä. "She's got no team spirit, that woman."

Sitten Joe kohauttaa olkiaan, naurahtaa makeasti ja vetää nuoret kainaloonsa.

"At least you'll be here to witness my victory!" saksalais-englantilainen taikka englantilais-saksalainen kilparatsastaja sanoo, ja vaikuttaa hyväntuuliselta ja rennolta.

Josefinasta on käsittämätöntä, miten mies voikin olla niin tyyni ja luottavainen viikon vaikeimman koitoksen alla, mutta Joe onkin... Joe.

Grand Prix 4.7.

Silver näyttää upealta. Josefina on kiillottanut sen pronssisen karvan ja letittänyt hopeanhohtoisen harjan, ja kuin patsas ori seisoo odottamassa, että sen ratsastaja kipuaa kyytiin. Ja kun monissa liemissä keitetty Joachim on kokeneen Silverin ohjaksissa, tuskin mikään haaste on ratsukolle liian vaikea.

"Nyt menee hyvin", Rasmus sanoo Josefinalle, kun he istuvat katsomossa penkkiensä etureunoilla ja jännittävät uusintaradalla etenevän ratsukon suoritusta.

Niin meneekin, aina viimeiselle esteelle saakka. Silver, joka ei ole luonnostaan kovin nopea ratsu, tekee Joen siivittämänä hyvää tahtia kärkiaikaa ja on ylittämässä itsensä. Kun radan viimeinen puomi putoaa hassusti epäröivän takajalan mukana, Josefina ja Rasmus äännähtävät pettymyksestä. Joachim pudistelee päätään.

Ystävä 4.7.

Voitto lipsuu käsistä, mutta Joachim ratsastaa silti Silverillä palkintojenjakoon. Josefina ja Rasmus osoittavat ratsukolle ja heidän kovimmille kilpakumppaneilleen suosiota. Silver saa suitsiinsa valkoisen ruusukkeen, ja kun Joe kannustaa kookkaan orin laukkaan, se korskuu ja näyttää komealta polkiessaan maata kaula kaarella. Revittelemään Silver ei innostu.

Siivon kierroksen jälkeen Joe himmailee hevosen raviin ja päästää ohjat käsistään heidän lähestyessään areenan sisääntuloportteja taputellakseen hevosta kaksin käsin kiitokseksi.

"Do not get old and tired just yet, my friend", hevosmies mutisee ratsulleen.

Kilpakenttien konkari ei vastaa Joelle, tietenkään, mutta ratsastaja toivoo hevosen ymmärtävän hänen toiveensa ja noudattavan sitä parhaansa mukaan. Ystävästä luopuminen tekisi kovin kipeää.

Joe ja Silver

Rasmus: Stardom Calls

Mä ja Ykkönen ei olla mikään suoranainen match made in heaven, mutta se ei estä meistä kumpaakaan tekemästä omaa parasta suoritusta molemmissa pidennetyn viikonlopun starteissa. Yhdeksänvuotiaaksi kääntyneestä orista on kasvanut rautainen ammattilainen, joka suorittaa varmasti aina kun on riittävän ehjä siihen; ja tällä kaudella se ei ole onnistunut loukkaantumaan vielä kertaakaan. Toki mä tiedän ratsastavani tikittävällä aikapommilla siinä mielessä, että 1 saattaa hetkenä minä hyvänsä teloa itsensä jaban vesisaaviin, verryttelykentän porttiin, vesiletkuun tai kisaesteiden koristeisiin, mutta tähän mennessä se on pysynyt ihmeen terveenä koko kesän.

Ihan kärkisijoja me ei Pariisissa hätyytellä, sillä täällä sekuntikin tekee paljon, mutta sijoitukset orin molemmista luokista ovat niin isoissa ja kovatasoisissa luokissa jo erinomainen suoritus. Etenkin, kun ottaa huomioon, että molemmat ovat aikaratsastusluokkia ja nopeus taas ei kuulu Ykkösen lukuisiin luontaisiin valttikortteihin. Mulle henkilökohtaisesti 145-luokka on isoin mitä mä olen kansainvälisissä kisoissa koskaan ratsastanut, mutta Ykkösen kanssa sekin tuntuu helpolta, siltä että mä saatan todella kuulua tämänkin tason radoille.

Jopa siinä määrin, että kun mä ilmoitan lauantaipäivän tulokset pomolle tekstiviestillä ja vastauksena tulee komento hypätä Ykkösellä puolentoista viikon päästä Comber Cupissa jo 150-luokka, mä tunnen jännityksen sijaan pelkkää intoa.

Kaiken kaikkiaan mä arvotan Pariisin kisat erittäin korkealle viimeaikaisten huippuhetkien listalla. Viiden päivän ajan me saadaan elää ja hengittää hevosurheilua, nähdä toinen toistaan hienompia suorituksia ja upeampia hevosia, tuntea kansainvälisten kilpailujen sähkö ja energia ja syttyä siitä itsekin. Parasta on, että kaiken sen mä saan jakaa Josefinan kanssa, joka on omat radat ratsastettuaan ollut elintärkeä apu mulle, Joelle ja Meritille. Kymmenen hevosen hoito ja liikuttaminen ei väliaikaispuitteissa ole mikään yksinkertainen homma, joten aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, mutta mä olen joka sekunnista järjettömän kiitollinen.

Todennäköisesti ainoa meistä, joka arvottaa Pariisin kisat kokemuslistansa viimeiselle sijalle, on Romy. Kisaviikon viimeisessä poniluokassa Polly keilaa puolet esteistä kumoon ja täysin holtittomasti radalla viilettänyt Duck pudottaa kuskinsa kyydistä toiseksi viimeisellä esteellä. Sijoitus edellispäivän 125-luokassa ei taatusti lämmitä teiniä enää yhtään, kun se ratsastushousut hiekassa vetää voikkoponin perässään jaboille. Siellä se paiskoo kamoja tantereeseen niin, että Joe käy lopulta komentamassa sen muualle riehumaan ja hoitaa Duckin itse pois.

Illan jo hämärtyessä mä olen pyyhkimässä varusteita puhtaaksi ja Josefina kiinnittämässä kylmäyssuojia Ykköselle, kun tallialueelle saapuu mataliin korkoihin, mustaan hattuun ja syvänpunaiseen huulipunaan pukeutunut nainen. Se astelee suoraan mun luo, vilkaisee karsinassa kuikuilevaa yksisilmäistä oria ja kysyy ranskalaisella aksentilla englanniksi, mitä kimo maksaisi. Riittäisikö kuusinumeroinen summa?

Se ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun pomon hevosia tullaan kyselemään tien päällä, joten mä kaivan tottuneesti harjapussista pomon käyntikortin (tietenkin sillä on vielä paperisia käyntikortteja modernimpien menetelmien sijaan) ja pyydän ottamaan yhteyttä Mr. Mayeriin. Vaikka pomon kaikki hevoset ovat tietenkin myynnistä kun hinnasta sovitaan, mä uskon vakaasti, että saan pitää kilparatsuni ainakin vielä kaksi viikkoa. Niin vahvasti Ykkönen kuuluu jo kalustoon, vaikka pomo on ollut myymässä sitä niin kauan kuin jaksan muistaa. Ja renkaanpotkijoita tällä alalla riittää – pomo tuskin saa pariisittarelta edes soittoa, sillä ehkä yksi kymmenestä on tosissaan, ja yksi sadasta tekee kaupat.   

”Jos sulla olisi satatuhatta, ostaisitko Ykkösen?” Josefina kysyy multa naisen lähdettyä.

”Ostaisin”, mä vastaan virnistäen. ”Ja sulle Seran.”

”Mahtaisikohan riittää molempiin”, Josefina arvelee ja saattaa olla oikeassa. Huippujen ja huippulupaavien hevosten hinnat ovat ympäri maailmaa pilvissä, paljon ylempänä kuin mihin mulla tulee olemaan koskaan varaa, ja osittain siksikin mä olen hyväksynyt sen, että kesäseikkailut Saksassa ovat nimenomaan kesäseikkailuja Saksassa ja olympiaratsastajaa musta tuskin koskaan tulee. Mä olen erittäin tyytyväinen nykyiseen hevostilanteeseeni, joka on onnellisten sattumien kauppaa sekin, ja mun ja Josefinan elämään Kallassa.

Siitä huolimatta on kuitenkin mieletöntä, että silloin tällöin pomo, Pariisi ja Ykkönen tarjoavat mulle maistiaisia siitä, millaista elämä seuraavalla tasolla voisi olla. Ihmeellistä, mutta ei tarua ihmeellisempää; ja ennen kaikkea kovaa työntekoa.

Joachim heittää Rasmusta pariisilaisella croissantilla

Aamuruokinta ja karsinoiden siivous kilpailupaikalla on sujunut jouhevasti, ja Rasmus ja Joachim ovat jo hölkänneet ratsuillaan iltaa ajatellen. Oriit ovat, tietenkin, käyttäytyneet kuten kokeneiden konkareiden kuuluu, eikä tapaturma-altis Ykkönenkään liikkunut epäpuhtaasti Rasmuksen alla. Se olisi varsin hyvin voinut teloa itsensä missä tahansa yhteydessä: kuljetusmatkan aikana, astellessaan ulos autosta tai yön aikana karsinassaan ja ihan viimeistään kilpailupaikalla tapahtuneiden ratsastusten aikana. Vaan ei, Ykkönen jatkaa toistaiseksi harvinaisen ehyttä kilpailukautta ilman saikuttelua. Ehkä tämä vihdoin on orin loistovuosi. Jos Rasmus olisi yhtään taikauskoisempi, hän koputtaisi puuta huomattuaan ajatelleensa niin.

Joe on ilmoittanut, että he saisivat vielä hevosrekan living-tiloista tarpeekseen kilpailumatkan aikana ja varannut — pomon piikkiin, tietysti — reissuporukalle huoneet pariisilaisesta pikkuhotellista. Sinne ei ole kilpailupaikalta pitkä matka, ja kolmikko suuntaa siistiytymään ennen lounasta.

“Mulla ei mene enää kauan”, peilin edessä kasvojaan ehostava Josefina sanoo suihkussa käyneelle ja vaatteensa vaihtaneelle Rasmukselle, joka loikoilee mahallaan sängyllä ja pelailee ajankuluksi puhelimellaan.
“Okei.”
“Kävisitkö sanomassa Joelle, että ollaan valmiit lähtöön?” Josefina pyytää.
“Okei”, sanoo Rasmus taas, könyää jaloilleen ja antaa niiden kuljettaa itsensä naapurihuoneen ovelle.

Joekaan ei enää ole ratsastusasussaan, kun mies avaa Rasmukselle oven. Itse asiassa Joe ei ole asussa ollenkaan; hotellin valkoista kylpytakkia ei kyllä voi laskea sellaiseksi.

“Öh”, Rasmus äännähtää, kun Joe katsoo häntä hetken ilmeettömästi ennen kuin peruuttaa peremmälle huoneeseensa.
“What are you standing there for? Oh, for the love of, well, me, not wearing clothes — come inside”, Joe kehoittaa.
“Why aren’t you dressed?” Rasmus kysyy sulkiessaan oven perässään.
“Why are you?” Joe nakkaa paluupallon villisti hörähtäen.

Vanhempi (muttei mikään ikäloppu!!) mies istahtaa nojatuolille ja rapistelee viereisellä pikkupöydällä lojuvia paperipusseja. Rasmuksen päässä raksuttaa. Nuohan ovat leipomon pusskoita. Joachim kaivaa pussista esiin tuoreelta näyttävän croque madamen.

“I thought we’d head out for lunch”, Rasmus sanoo hitaasti. “That’s why I came — to let you know we’re ready to go.”
“What do you need me for?” Joachim kysyä pärskähtää, laskee leipänsä tyhjän paperipussin päälle ja keskittyy sitten availemaan toista pussia. “To chaperone you?”
“... no? I just figured”, Rasmus jatkaa sinnikkäästi Josefinalta saamaansa tehtävää, “we’d all go together.”

Joen toisesta paperipussista löytyy croissant, joka, ennen kuin Rasmus ehtii oivaltaa mitä oikein tapahtuu, singahtaa matkalle ilmojen halki. Joachim nauraa ilahtuneesti havaitessaan, että hänen heittokätensä on entisellään ja tähtäys osuu napakymppiin.

“Ow!” Rasmus äännähtää. “Why did you… did you just throw a croissant at me?”
“Couldn’t hurt! These things are lighter than air, God bless french boulangers”, Joe maalailee toista, toistaiseksi heittämätöntä croissantiaan ihastellen.
“But — the hell was that all about?”
“Ah, come on, you silly boy. This is Paris, la ville de l’amour. The city of love, you idiot. Go, take your girl out and do not ruin everything by asking me to come with you. Find a nice place to have lunch, walk around holding hands, make out at some stinking old alley that’s too narrow for me to even fit in. Do, you know, coupley stuff. She’d love that.”

Joachim näkee Rasmuksen korvien punehtuvan, hieman poskienkin, ja arvaa jääräpäisestä ilmeestä, että mokoma pojankloppi saattaa vielä vängätä vastaan. Ratsumestari katsoo nuorta miestä kuin nuhdeltavaa lasta.

“Go, before I throw this one at you as well. I’ll be here enjoying my croissants and croque madams and a bottle of sparkling water, and I’ll meet you when it’s time to head back to the arena”, Joe ilmoittaa määrätietoisesti.
“Well, if you’re sure you don’t want to —”
“Positive. I’ve seen this place a thousand times. Besides, as much as I enjoy being the third wheel in your relationship, I really do think she deserves some undivided attention from you every now and then. Now, go. Oh —”, Joachimin äännähdys saa Rasmuksen pysähtymään vielä pieneksi hetkeksi ovensuuhun ja katsomaan ratsumestaria, joka pitää naamansa peruslukemilla vain seuraaviin sanoihinsa asti: “— and thank me later.”
Syvä, villi virnistys ja velmu silmänvinkkaus eivät jätä arvailun varaan, mistä hyvästä Joachim olettaa saavansa kiitosta myöhemmin.

Ramuksen poskien puna ehtii hädin tuskin tasaantua, ennen kuin hän avaa oman huoneensa oven. Josefina seisoo kokovartalopeilin edessä tarkastelemassa asuaan, sievää kesämekkoa, joka pukee hoikkaa vartta kauniisti. Rasmus ajattelee, että koko puhe rakkauden kaupungista on omituista ja ennen kaikkea turhaa. Ei siihen mitään kaupunkeja tarvita.

“Eikö Joe ollut vielä valmis?” Josefina kysyy katsoessaan häntä ensin olkansa yli ja sitten sulavaliikkeisen pyörähdyksen jälkeen suoraan.
“Ei”, Rasmus sanoo ja astahtaa uskaliaasti aivan lähelle tyttöystäväänsä, liu'uttaa toisen kätensä tämän vyötäisille ja silittää toisella naisen käsivarren pehmeää ihoa. “Se haki ruokaa huoneeseen eikä aio mennä minnekään. Oikeastaanhan mekin —”
Mutta Josefina keskeyttää hänet nauraen.
“Ei. Tule nyt, kun kerran ollaan täällä. Mä näytän sulle Pariisin”, tyttöystävä sanoo, astuu taaksepäin ja laittaa päähänsä hatun.

Rasmus ei erityisemmin pidä hatuista, mutta Josefinasta kylläkin, ja Josefina väläyttää hänelle iloisen hymyn ja näyttää hyvältä mekossaan hatulla tai ilman. Miehelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin taipua voimakkaampiin tahtoihin, niin kovasti kuin luppoajan viettäminen huoneessa kaksin Josefinan kanssa olisikin häntä ilahduttanut.

“Niin Joekin käski. Että mennään, nähdään Pariisi ja ollaan, öö, rakastavaisia rakkauden kaupungissa”, Rasmus tiivistää kuivakasti heidän kävellessään kohti hissiä.
“Kuulostaa hyvältä”, Josefina naurahtaa, mutta pohdiskelee sitten. “Vaikka nyt kun mietin asiaa, niin muistaakseni ranskalaiset itse ei kyllä pidä Pariisia rakastavaisten kaupunkina. Niiden mielestä rakkauden kaupunki on Venetsia. Tai ehkä Rooma. En muista tarkkaan.”

Hissin ovet sulkevat heidät kahdenkeskiseen rauhaan.

“Ihan kuin se olisi aina vihreämpää jossain muualla”, Rasmus toteaa yhä kyseenalaistaen koko rakkauskaupunkikonseptin.
“Mikä niin?” Josefina kysyy ujuttaessaan siroja sormiaan Rasmuksen omien lomaan.
“Rakkaus”, mies sanoo miedosti kiusaantuneena siitä, että joutuu tarkentamaan, ja Josefina naurahtaa ja katselee häntä kaunis ilme kasvoillaan.
“No, ei se minusta ole”, tyttöystävä tuumaa kepeästi, kurtistaa sitten mietteliäästi kulmiaan ja nyppäisee jotakin miehen pähkinänruskeiden hiusten seasta juuri ennen kuin hissi hidastaa kulkuaan ja pysähtyy katukerrokseen. “Rasmus, miksi sulla on murusia hiuksissa?”
“Joe heitti mua croissantilla päähän.”
“Aivan.”

Pariskunta astelee puolipilviseen pariisilaiseen kesäpäivään ja lähtee rohkein mielin selvittämään, onko sikäläinen romantiikka kuitenkaan kotinurkkia ihmeellisempää.