Rasmus: Sinne ja takaisin

Mun viimeisen kokonaisen päivän ja Laran potentiaalisesti onnistuneen astutuksen kunniaksi me hypätään melkein koko tallin hevoset. Musta tuntuu että pomo on pääosin lopettanut hyppäämisen, sillä se seisoo koko päivän maneesissa, nostelee puomeja ja huutelee ohjeita, mutta kipuaa vasta Kidin selkään eikä ota senkään kanssa kuin pari polvenkorkuista pystyä.

Mä saan ratsastettavakseni Oberonin, jonka kanssa yhteistyö sujuu paljon paremmin kuin kesällä. Hassunvärisen nelivuotiaan Blondien selkään mä kiipeän ensimmäistä kertaa, kun taas Donovanin kanssa hyppääminen tuntuu tutulta ja yhtä hauskalta kuin ennenkin.

Grim on mennyt paljon eteenpäin ja on jo niin hyvin tasapainossa, että sen lahjakkuus on alkanut päästä esille. Ja lahjoja orille on tosiaan siunattu – sillä on mieletön hyppy, niin hieno, että mä en ainakaan osaa toivoa mitään lisää. Ja lopuksi, sen jälkeen kun mä olen vielä lyhyesti jumpannut Alohaa, mä saan alleni Ladyn.

Sillekin mulle on antaa pelkkiä ylisanoja, ja vaikka pomo sen sijaan päästää suustaan myös kaikkea muuta kuin ylistäviä lausuntoja meidän treeniä seuratessaan, mä nautin joka ikisestä sekunnista joka ikisellä solullani. Voi jos mulla olisi sellainen hevonen kuin Lady. Voi jos mulla olisi millainen tahansa 140-luokkien hyppääjä. Voi jos mulla olisi terve, aikuinen estehevonen ensinkään.

”I’m actually looking for a horse”, mä kerron pomolle myöhemmin, kun me istutaan toimistossa koko porukalla. ”Something with either potential or experience, preferably both. With a deal that could benefit me and the owner alike.”

“Hm”, pomo vastaa. “I’ll keep my eyes open.”

Enempää siitä ei irtoa, eikä se edelleenkään lupaa mulle Kidiä eläkepäiville, mutta mä luotan että asia ennemmin tai myöhemmin järjestyisi parhain päin nyt, kun mä olen niin montaa uskaltanut sanoa sen ääneen.

xxx

Joe auttaa mua lastaamaan Laran ja tavarat kyytiin, kun me ennen auringonnousua lähdetään kohti Suomea.

”Friend”, se sanoo lastaussillan nostettuaan ja puristaa mut keuhkojarutistavaan halaukseen. ”Until next time.”

”You should come to Finland”, mä vastaan ja irrottaudun puoliväkisin halauksesta. ”Just to visit, or with a horse or two. We too have competitions, you know.”

“What you also have is expensive booze”, Joachim irvistää. “But you never know.”

You never know. En mäkään olisi arvannut vuosi tai kaksi tai viisi sitten, että mä olisin taas Riesenbeckissä ja kaikista maailman hevosista mun oman Larani kanssa. Enkä mä olisi arvannut, miten kurjalta tuntui lähteä ajamaan kohti Suomea, enkä toisaalta sitäkään, miten se tunne jossain valtatiellä vaihtui odotukseksi siitä, että pääsisin pian Josefinan viereen nukkumaan, sen ja mun yhteiseen kotiin.