Rekka oli pakattu täyteen hevosia ja kisaromppeita ja matka taittui sukkelaan. Riesenbeckistä oltiin lähdetty jo perjantaina, jotta päästiin ajoissa laivaan ja seilailemaan kohti hevosenhoitaja-Linuksen kotimaata. Linus oli tietenkin pakattu myös mukaan, sillä poika oli varsin kätevä ja tunnollinen apukäsipari, ja hevosiahan riitti hoidettavaksi: Joachimilla oli ristinään Ruu, Alena ja Silver, ja Merit kilpaili omalla Flingillään, nuorella Tinalla ja pitkin hampain Lätsällä. Joachimia virolaisratsastajattaren suhtautuminen Lätsä-parkaan nauratti. Merit saisi käydä vielä läpi kovan koulun hevosvalinnoista, mikäli jaksaisi työskennellä pitkään grumpy old manin ikeessä.
Hevoset matkustivat enimmäkseen varsin rauhallisina. Oikeastaan vain kokematonta Tinaa oli jännittänyt laivan liikkeellelähtö, ja kun muut hevoset eivät olleet osoittaneet hermostumisen merkkejä, lopulta kirjavakin oli alkanut tyyntyä. Tietysti Ruu häsläsi muuten vain kaikenlaista turhaa, mikä ei yllättänyt ketään, ja Fling otti välillä kuin kokeeksi mallia puuhakkaasta lajitoveristaan, mutta muut ratsut olivat kuin eivät olisi olleetkaan. Vain Alenasta Joe kantoi hitusen huolta, mutta se saattoi johtua pitkästä yhteisestä historiasta ja vankasta kiintymyksestä, eikä niinkään siitä että hevosella olisi ollut hätää. Meritin mielestä hevosen ruokahalu ei ollut merkittävästi alentunut, vaikka Joe esitti huolensa siitä asiasta ääneen (harvinaista kyllä: sekä huolehtiminen että avautuminen asiasta).
Kaikkein helpoimpia matkakumppaneita olivat kaiken jo kokenut Silver ja aina yhtä lupsakka Lätsä, ja tietysti Joe itse, joka matkusti aivan erinomaisen hienosti ja oli mahtavan hyvää seuraa Meritille ja Linukselle.
Viimeiseksi mainitussa kaksikossa ei kyllä ollut kehumista. Eivät oikein olleet seuramiesluonteisia henkilöitä. Linus oli yhä kiusallisen vähäpuheinen ja Meritin nuttura joskus kiristi, vaikka ajoittaisia riehakkuudenpilkahduksia aina välillä ilmenikin. Nainen vaan kävi Joen mielestä liian kovilla kierroksilla. Se oli yhtä "kilpaileminen sitä, kilpaileminen tätä", ja vaikka Joachim ratsasti kilpaa työkseen ja suorastaan rakasti estesatulassa vietettyjä tunteja, kyllä elämässä sentään piti olla muutakin: hupia, sutkauksia ja sopivasti humalaa.
Ja niin, sen maagisen sopivan humalan saavutettuaan Joachim löysi itsensä laittamasta whatsapp-viestejä klopille, joka olisi tulevan viikon ajan hänen lempi-ihmisensä, tai ainakin hyvä kakkossijan pitäjä:
dude
i miss you
gonna give u a ribs-shattering hug 2mro
so
be prepared
Joachimia hykerrytti ajatus Rasmuksen jähmettyvästä naamasta, kun se lukisi miehistä läheisyyttä lupaavan viestin. Salaa se olisi kuitenkin vain iloinen tietäessään, että ystävä vuosien takaa ilahtuisi näkemisestä. Joe oli jo vuosikausia sitten päässyt jurottavan naamion taakse, vaikka tietysti välissä oli sattunut se valitettava insidentti.
Joachim Altmann oli ehkä tappanut Rasmus Alsilan hevosen, mutta kuka noita muisteli. Menneillä oli tapana vaipua menneiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti