Kello ja Dierk Mayer eivät tunteneet armoa. Vasta eilen oli Power Jumpit hypätty loppuun, ja hyppäämisen jälkeen oli juhlat juhlittavana. Elokuun viilenevässä illassa valot olivat lämpimiä ja tunteet paikoitellen kuumia, ja juomat kylmiä ja lukuisia, ja nyt, ilmeestä päätellen, Joella oli krapula. Meritin ilme oli vähintään yhtä kireä, mutta siitä Kaja ei osannut päätellä kivistikö ystävällä pää vai perusluonne. Joka tapauksessa he pakkasivat vaitonaisina hevosautoa heti juhlia seuraavana aamuna. Reitsport D. Mayerin tiimi teki aina kaiken yhdessä.
Kaja oli heistä ainoa, joka näytti siltä kuin ei olisi juhlinut lainkaan. Hänen hiuksensa heilahtelivat sileällä, korkealla poninhännällä ja kuulas meikki peitti väsymyksen merkit, jos sellaisia koskaan olikaan ollut. Lyhyet yöunet tekivät kuitenkin tehtävänsä. Hän paleli. Aamutuima oli kalpea ja kalsa. (Ja kuinka luvattoman helpolla hopeatarjottimella se tanssii: Kaja oli tuima, kalpea ja kalsa. Mutta kun ei hän ollut, hän oli kuin raikas tuulenpuuska.)
Kaja inhosi syksyä, vaikka kuinka yritti heittäytyä tuoksukynttilöiden ja pehmeiden kaulahuivien kautta cozy seasonin pauloihin. Ja syksyltä nyt jo tuntui Tammisaaren aamussa. Phah. Kaja ei todellakaan ollut kuin kotonaan kylmänkostean vuodenajan keskellä. Eikä talvi ollut sen parempi; pimeää ja märkää oli silloinkin. Ainoa pimeän vuodenpuolikkaan hyvä puoli oli syvän viininpunaisen värin viehätyksen paluu — Kaja rakasti tummaa huulipunaa ja dramaattisen huoliteltuja kynsiä. Kesään ne eivät sopineet.
Oli kummallista, kuinka syksyn ajatteleminenkin nosti esiin niin elävän muiston. Pukiessaan kuljetussuojia Grimille Kaja suorastaan luuli haistavansa lempituoksukynttilänsä.
Paitsi —
Kaja talutti Grimin ulos jabastaan ja kuuli tutun äänen sanovan:
“Ettei se vain olisi suosikkiyhdistelmäni: kuumapäinen hevonen ja viileä virolaiskaunotar.”
Sanat pysäyttivät Kajan, ja Grim Show seisahtui korkeana ja ryhdikkäänä hänen viereensä. Hevonen näytti kiireestä kantapäähän valmiilta hyppäämään koska tahansa uudelleen Power Jumpit jos toisetkin. Marco Fairfield ei kuitenkaan katsellut hevosta. Jos olisi katsellut, mies olisi nähnyt raudikon irvistävän hänelle rumasti. Nyt Marco näki vain Kajan: luontevuuden tämän eleissä, kun hevosenhoitaja salamannopeasti mutta tippaakaan kiirehtimättä esti Grimiä kurottamasta hampaat edellä kohti Marcoa, ja hymyn, joka loisti poissaolollaan.
Illalla oli ollut niin helppo hymyillä. Ilta oli venynyt yön tunneillekin, ja silloinkin Kaja oli hymyillyt. Ei heti lämpimästi eikä varauksettomasti; Kaja piti Marconkin henkisesti käsivarrenmitan päässä, vaikka välillä tahtoikin ojentaa kätensä tarttuakseen tämän tarjoamaan hurmaavuuteen. Siihen olisi ollut – oli ollut? – niin helppo nojautua, mutta Kaja ei nojaillut. Kaja seisoi visusti omilla jaloillaan, sillä mitä tästä olisi muka voinut seurata?
”Me joudutaan lähtemään aikaisin”, Kaja sanoi jokin pieni karhea harminrahtunen äänestään kuultaen, kai. “Dierk tahtoo pikimmiten kotiin.”
Marco nyökkäsi. Kaja katseli Grimiä. Aamun valo oli kylmä ja utuinen.
”Minäkin jatkan seuraavaan kohteeseen, mutta halusin tulla toivottamaan hyvää matkaa”, Marco sanoi tavalla, joka suretti Kajaa hillityn pinnan alla.
Miten ihana olisi ollut luottaa siihen kipinään, jonka Kaja oli edellisiltana tuntenut. Toivoa, että siitä kipinästä kasvaisi Kajan kaipaama lämpimänä loimottava romanssi; kolmekymmentävuotiaana Kaja jo etäisesti ymmärsi ettei ollut viisasta haikailla roihun perään. Hänen viimeisin roihuava romanssinsa oli nyt savuava kaski, ja hän itse yhä ajoittain uuvuksissa sen jäljiltä. Mutta ei kädenlämpöönkään tyytyminen ollut häntä varten.
Kaikkein kurjinta olisi kuitenkin kertaluontoinen kipinänvälähdys, ja sellaiseksi Kaja epäili tämän tukahtuvan. He olisivat ehkä parhaassa tapauksessa hyvällä mielikuvituksella ryyditetty sivulause Riders’Tean Power Jump -jälkirääppiäisissä, viihtyneet yhdessä jatkojen laineilla, ja sitten… sitten… Mitä sitten.
”Ehkä nähdään jossain seuraavissa kisoissa”, Kaja lausui kuin ohimennen ja seurasi Marcon ilmeessä tapahtuvia pieniä muutoksia.
“Ehkäpä! Ja jos satut ikinä olemaan Lontoossa… vaikka miksipä olisit Lontoossa, mutta jos”, Marco polveili tavalla, joka sai puhetyön ammattilainen-kiusan kutittelemaan Kajan kielenkantoja, “niin, jos nyt olisit, tiedät miten minut tavoittaa.”
Mies heilautti puhelintaan. Kaja nyökkäsi ja ymmärsi hymyilevänsä vasta kun Marco vastasi hymyyn.
“Saattaisin halata hyvästiksi, mutta henkivartijasi ilme ei ole mainittavan kutsuva”, Marco sanoi yhden kärsimättömän steppiaskeleen ottavaa Grimiä vilkaisten.
“Äh, Grim näyttää karskimmalta kuin onkaan”, Kaja väitti, vaikkei ollut varma oliko se totta. Ajatus halauksesta tuntui mieltälämmittävältä. Kun he irtautuivat siitä, Marcolla oli yhä kaikki raajat tallella ja Kajalla kiire viedä Grim kuljetusautoon, ja Joachim Altmannin suupieliä nyki vihdoin hymy. Siitä Kaja tiesi odottaa lämminhenkistä herjaa tai kenties kahta tai kahtatoista heidän matkansa aikana.
Hassua, kuinka Kajan lempituoksukynttilän tuoksu vaikutti kadonneen Marco Fairfieldin mukana, ja hassua, kuinka ajatus syksyisestä Lontoosta yhtäkkiä tuntuikin niin ihanalta, vaikkei Kaja pitänytkään syksystä.
Mutta kaiken hattaraisen ympärillä häilyi syksyisen viileä varjo. Kaja sulloi kuulokkeet korviinsa ja vetäytyi vaitonaisena omaan maailmaansa antamatta Joelle mahdollisuutta kysellä, joko seuraavat treffit olivat sovittuna. Nainen ei jaksanut ryhtyä siihen keskusteluun, vaikka menettikin mahdollisuuden kiusoitella takaisin Sofia Kultasaaresta, jonka kanssa Joe itse oli likimain heilastellut loppuillan tuoksinassa. Ei se olisi ollut sen arvoista, sillä Joe oli totaalisen immuuni kiusaantumiselle, mitä Kaja puolestaan ei ollut.
