Me - minä ja Josefina ja hevoset - jätetään Kalla taaksemme toukokuun viimeisenä päivänä suunnilleen heti auringonnousun jälkeen. Vaikka mä en ole juurikaan saanut nukutuksi edellisenä yönä, ei väsytä. Tuntuu hyvältä olla auton ratissa, kun autio tie aukenee edessä, aamuaurinko paistaa, vierellä istuu Josefina, ja matka on kohti Saksaa.
Taas! Viimeinkin!
Grim me haetaan matkaan Espoon lähettyviltä ennen laivaan siirtymistä. Se on menossa pomolle, eli meille kai, ratsastettavaksi ja kilpailtavaksi. Ehkä se on jäämässä sille tielleen, ehkä se tulee vielä takaisin Suomeen. Nelivuotias Grim ei ole mikään hymypoika, ja sen tietää myös orin kasvattaja Mynttinen, joka ensi töikseen ilmoittaa hevosen sitten purevan.
"Mutta luonnonlahjakkuus se on", mies jatkaa vakavalla naamalla, ja koska se on Mynttinen, mä uskon. Grim on aika ruipelo ja sillä on pitkäksi venähtänyt harja, ja siinä on jotain kettumaista niin ulkonäössä kuin luonteessakin. Ensimmäiset kaksikymmentä kilometriä se potkii hevosauton seiniä kiukkuisesti, mutta tyytyy kohtaloonsa ennen satamaa, ja niin se lähtee meidän kanssa Saksaan.
Ankka lähtee Saksaan myös. Isabella on luottanut sen meidän käsiin pariksi kuukaudeksi, ajatuksenaan saada sille startteja vähän isommista kisoista ja ehkä astuttaa se Keski-Euroopassa siinä sivussa. Kotiin se palaisi joskus heinäkuun lopulla. Mulla ei ollut mitään Ankan mukaantuloa vastaan - se on mutkattoman hevosen perikuva ja pärjäisi varmasti porukassa hyvin. Olisipahan mulle edes yksi kokenut hypättävä, jos pomo pistäisi mut ratsastamaan nelivuotiailla koko kesän. Ankan kanssa ei tarvitsisi lyödä päätä seinään, vaikka ihan kaikilta osin mun ja sen yhteistyö ei vielä saumatonta olekaan.
Satamassa mä ajan pikkurekan varovasti laivaan, ja me Josefinan kanssa laskeudutaan hytistä katsomaan miten hevoset voivat. Ne tuntuvat rauhallisilta, vaikka Granni ja Grim irvistelevätkin. Bran höristelee korviaan ja vaikuttaa siltä, että se on laivassa kuin kotonaan. Ankasta voi sanoa samaa. Me juotetaan hevoset, Finnlinesin moottori käynnistyy, ja hetken päästä tuntuu kuinka me lähdetään liikkeelle.
“Nyt sitä sitten mennään”, mä totean ja nappaan Josefinan pikaiseen halaukseen.
“Jännittävää”, Josefina vastaa ja väläyttää mulle hymyn, joka on vähän levoton. Mä arvaan, että Josefinaa jännittää. Jännitti muakin, kun mä olin menossa pomon luo ensimmäistä kertaa. Viisi vuotta sitten. Oliko siitä tosiaan niin kauan?
Vuorokausi, ja me oltaisiin melkein perillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti