Josefina ja Rasmus: Kotiin

Laiva on lastattu Branilla, joka matkustaa aivan viisaasti ja hyvin. Se on nuori ori, muttei suotta hermoile. Joskus se satunnaisesti hörisee kysyvästi tammoille, mutta se ei ole koskaan astunut eikä varmasti oikeasti tiedä, mitä daameillaan tekisi, jos sattuisi käymään niin, että hän pääsisi vaeltamaan rekassa vapaasti. Innokkaita ajatuksia sillä saattaa olla, mutta epäilemättä tammat palauttaisivat sen nopeasti ruotuun.

Laiva on lastattu Esmeronyalla, joka on matkalla Runiaciin Heidin ja tämän tyttären iloksi. Ponitamma on porukan kokenein matkailija, sillä se on sentään ehtinyt olla parin ponitytön kilparatsuna. Laivan liikkeellelähtö sai ponin hetkeksi hermoilemaan, mutta sitten se taas tyyntyi, sillä se on järkevä ja mukava tyyppi.

Laiva on lastattu Grannilla, ja Granni on lastattu äkäisyydellä, mutta muilta osin sillä on kaikki hyvin. Tummanruunikko ei jaksa jännittää laivamatkaa, onhan se tehnyt niitä tänä kesänä jo kolme eikä ole syytä olettaa, että tämä neljäskään koituisi kuolemaksi. Nyt Granni on matkalla kotiin.

Laiva on lastattu Pikillä. Uskomatonta kyllä, hyvät haltiatarkummit, tai pikemminkin yksi sellainen ja yksi setäversio samasta teemasta, ovat kuulleet hiljaiset toiveet ja rientäneet hätiin. Piki kuuluu nyt Josefinan Ulrika-tädille, Oskar-sedälle ja hieman Vilhelminallekin, jotka ovat lyöneet päänsä yhteen ja päättäneet kanavoida hevosurheiluun kohdistuvan kiinnostuksensa kimppahevoseen. Kukaan kolmesta omistajasta ei ratsasta. Siksi Josefina ratsastaa. Verneri on luvannut tammalle Kertun jäljiltä vapautuneen karsinapaikan.

Niin joo, ja on laiva lastattu myös seikkailijoilla, jotka ovat palaamassa tavalliseen arkeen Kallan hiljaisessa, joskaan ei tapahtumaköyhässä kylässä. Ei kuitenkaan vielä tänään, sillä tänään he viipyilevät vielä reissutunnelmissa, haluttomina päästämään irti yhteisestä kesästä. Siinä he istuvat, laivan kannella, parhaansa mukaan (eli melko huonosti) suojassa tuulelta ja etäällä muista ihmisistä. Josefina katselee auringonlaskua, Rasmus Josefinaa, ja sitten tyttö hapuilee pojan käden omiinsa, silittää kämmenselkää, laskee sormet, suukottaa rystysiä. Josefina nojaa päänsä vasten Rasmuksen olkapäätä ja saa suukon tuulen jo tuivertamiin hiuksiinsa.

”Uskomatonta, että me ollaan matkalla kotiin”, Josefina mutisee Rasmuksen olkaan nojaillen, sulkee hetkeksi silmät ja suoristautuu sitten. ”Se meni niin nopeasti. Kesä.”

Josefina vilkaisee Rasmusta alta kulmien ja kysyy levollisen uteliaana:
”Mikä susta oli parasta tässä kesässä?”

Rasmus pitää Josefinan kättä hellästi omassaan, silittää peukalollaan Josefinan kämmenselkää. Hän kääntää katseensa Josefinasta laskevaan aurinkoon miettiessään vastausta kysymykseen.

“Meni ehkä liiankin nopeasti”, Rasmus vastaa. “Parasta, hmm… Hevoset. Ratsastaminen, tai ehkä kisaaminen. Oli kiva olla pitkästä aikaa Riesenbeckissä pidempään.”

Rasmus katsahtaa jälleen Josefinaan ja jatkaa hymyä äänessään: “Ja olla nimenomaan sun kanssa.”

“Samat sanat”, Josefina vastaa ja hymyilee takaisin; Rasmus painaa nopean suukon Josefinan huulille. Tuuli puhaltaa hiussuortuvia väliin, suuhun ja silmille, ja saa kaksikon nauramaan.

“Mitä sä aiot tehdä ensimmäisenä, kun pääset kotiin?” Rasmus tiedustelee Josefinalta. Hänen ajatuksensa käyvät Aliisassa: vieläköhän Pitkän miehen kujan talo on edes pystyssä? Tai jos onkin, liekö siellä Josefinan huone jo vapaana? Rasmusta ei ihmetyttäisi, jos Aliisa olisi unohtanut heidän paluunsa kokonaan.

Josefina miettii kotia. Sitä, jonka jätti taakseen ja joka jälleen odottaa koko ajan lyhenevän matkan päässä. Hän sulkee pieneksi hetkeksi silmänsä ja huokaisee syvään. Huokaisua seuraa pieni, vino hymy.

”Varmaan mä kuuntelen ne loput Aliisan kuulumisista, mitä en Power Jumpeissa ehtinyt, ja varmaan se juottaa mulle pullon viiniä ja mulla on ekana aamuna hirveä hedari”, Josefina maalailee ja naurahtaa vähän. Kontrasti menneeseen kesään tulee olemaan huima. ”Mun tulee kyllä sua varmaan heti ikävä.”

Se karkaa, ja Josefina puraisee vähän nolona huulta. Tuntuu hölmöltä ja takertuvaiselta sanoa sellaista. Sellaisen jälkeen on parempi katsella vaikka lokkeja kuin suoraan Rasmusta.

Rasmus sen sijaan katsoo Josefinaa hellästi ja haluaisi sanoa, että niin hänellekin tulee ikävä. Eivät he varmasti kovin montaa päivää tai edes tuntia olisi erossa toisistaan, mutta sekin tuntuu oudolta ajatukselta nyt, kun Rasmus on kuukausitolkulla saanut olla Josefinan seurassa lähes koko ajan.

Parasta Rasmuksesta on ollut se, kun on saanut nukahtaa Josefinan viereen ja herätä Josefinan vierestä, ja jos on sattunut yöllä havahtumaan, niin on voinut kuulla toisen tasaisen rauhallisen hengityksen pimeästä, aivan läheltä.

Ja nyt pitäisi sitten nukkua yksin.

“Mullakin”, Rasmus vastaa rohkeasti. “Mutta ainahan sä voit tulla yöksi. Tai vaikka joka yöksi.”
”Aliisa varmaan”, Josefina aloittaa naurahtaen, mutta vaikenee ennen kuin ehtii kertoa kuinka harmissaan seurankipeä Aliisa olisi kämppiksestä, joka viettää kaiket ajat poikaystävänsä luona.

Niskan niksahduksen saattaa melkein kuulla, kun Josefina käännähtää katsomaan Rasmusta.

”Joka yöksi”, tyttö toistaa Rasmuksen ilmettä tarkastellen. Hitaasti hymy tekee tuloaan, ja se on varovainen mutta onnellinen sellainen. Suupieli nytkähtäen Josefina varmistaa: ”Tarkoitatko sä, ettet ole vielä ihan kyllästynyt muhun ja mun hulluun siivoamiseen?”
Rasmus miettii ohimennen, mitäköhän Aliisa varmaan, mutta jää sitten katsomaan Josefinan kasvoille varovasti saapuvaa hymyä. Se hymy saa Rasmuksen unohtamaan hänen omat epäilyksensä siitä, että ehkä Josefina oli saanut hänen kanssaan nukkumisesta tarpeekseen.

“Ei suhun voi kyllästyä”, Rasmus naurahtaa. “Ja hyvähän se on että edes jompikumpi siivoaa. Jos me joskus vaikka asutaan yhdessä.”

Josefina on vähällä puraista kielensä kahtia.

Rasmus pitää pienen tauon ja on hetken vähän vaikeana, ennen kuin jatkaa: “Pidempäänkin. Jos sä haluat. Joskus. Niin.” Rasmus ei ole tottunut tällaisiin keskusteluihin sen enempää kuin Josefinakaan, ja hän ei ole aivan varma onko puhunut ohi suunsa ja pelästyttänyt koko tytön.
”Niin, ehkäpä”, tyttöystävä kuitenkin sanoo kepeästi, niin kuin se ei olisi isokaan juttu.

Mutta onhan se Josefinasta iso juttu. Valtava. Niin suuri, ettei hän sittenkään uskalla tarttua tarjoukseen saman tien, vaikka mieli arasti tekisi. Miten helppoa olisi silloin vain sanoa, että kyllä kiitos mielellään, asutaan aina yhdessä, mutta Josefina on Josefina.

”Ainakin mä tahdon tulla sun luo sitten seuraavaksi yöksi. Kun ollaan Kallassa. Jos se sopii”, hän rohkenee vain tiedustella ja tuuppaa Rasmusta kevyesti olkavarteen omallaan.

Rasmus ei tiedä mitä ajatella Josefinan vastauksesta - ollako pettynyt vai innoissaan - mutta päättää sitten olla ajattelematta siitä mitään sen kummempaa. Kyllä he ehtisivät asiasta vielä keskustelemaan. Hän tuuppaa ensin Josefinaa takaisin ja kiertää sitten käsivartensa Josefinan vyötärölle, painaa päänsä hetkeksi Josefinan olalle. Se on aika luinen, joten pian hän nostaa päänsä ja katsahtaa Josefinaa hymyillen.

“Tietty”, Rasmus vastaa vain ja painaa suudelman Josefinan huulille.