Power Jump oli mennyt mun osalta niin surkeasti, että oli ihanaa palata Saksaan. Lady oli vetänyt kierrokset kaakkoon ensimmäisellä esteellä ja Sasu taas ei ollut jaksanut jalkojaan nostaa, eikä Ankankaan suorituksessa ollut mitään kehumista. Braniin mä olin ihan tyytyväinen - mestaruusluokan rata oli sille vielä varsin tekninen, ja se tsemppasi hyvin vaikka tuntuikin vähän väsyneeltä matkasta ja karsintaluokasta.
Josefina oli ratsastanut upeasti ja pärjännyt hyvin eritoten Grannin kanssa, ja samaan aikaan kun mä olin niin kovin pettynyt omaan suoritukseeni, mä olin tyttöystävästäni ihan sairaan ylpeä. Niin tuntui olevan Joekin, jonka oma suorittaminen oli viikonlopun aikana ollut korkeintaan alhaista keskitasoa. Sitä ei asia tuntunut haittaavan, mutta mun tunteet olivat kahtiajakoiset: toisaalta oli ihanaa päästä poistumaan maasta kisakatastrofin jälkeen, toisaalta hävetti palata pomon tallille ilman yhtään rusettia.
Pomoa ei onneksi ihan hirveästi mun/meidän menestys tai epämenestys kiinnostanut, joten me jatkettiin hommia niin kuin ennenkin. Ratsastamista, hyppäämistä, kisoja, aikaisia aamuja ja myöhäisiä iltoja. Välillä mua väsytti, koska kieltämättä matka oli ollut pitkä ja unet vähissä, mutta joka aamu mä nousin sängystä edelleen iloisen hämmentyneenä siitä, että mä todella olin täällä Riesenbeckissä; että mä olin täällä Josefinan kanssa.
Pitkään sitä iloa ei kyllä enää kestäisikään, mä aloin ajatella yhä useammin.
Paljonko oli enää jäljellä? Kaksi viikkoa? Vähemmän?
Mä en ollut ensinkään varma, halusinko mä palata Suomeen. Kallaan. Pitäisikö mun palata?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti