Mietin edellistä viikonloppua Ruunaalla.
Easy oli hypännyt hienot, rauhalliset puhtaat radat, ja Laran ensimmäisellä jälkeläisellä kilpaileminen oli tuntunut edelleen ihmeelliseltä. Bran oli ottanut lauantaina yhden aikavirheen 125 cm:n luokasta mutta meni sunnuntaina kovaa ja voitti luokkansa, vaikka tuplanollia oli viisi – niistä kolmanneksi nopein muuan Isabella Sokka Cavan selässä. Mä olin ollut kirjavaan pikkuoriin niin tyytyväinen, että vähänkin lisää ja mä olisin kirjaimellisesti leijunut ilmassa läpi Ruunaankosken tilan kuraisen pihan.
Mutta sitten me palattiin takaisin Kallaan, minä ja Josefina ja hevoset, ja vaikka kaikki olikin hyvin ja musta oli ihanaa herätä Josefinan vierestä joka aamu, niin mielessä pyöri sen kaiken hyvän lisäksi epämääräinen kasa tyhmiä, hankalia asioita.
Laran viimeisimmästä jännevammasta oli reilu vuosi, ja marraskuun toisella viikolla sen jalka ultrattiin uudelleen. Mä ajoin paikan päälle sitä varten, vaikka Josefina ei töiden takia päässyt mukaan ja vaikka tiesin kuulevani huonoja uutisia. Tiesin, vaikka en tietysti oikeasti tiennytkään, ennen kuin eläinlääkäri ympyröi sormellaan kuvaruudun harmaasta kohinasta vaaleat vauriokohdat ja sanoi, että ei siitä enää käyttöhevosta tulisi.
Ehkä harrasteratsuksi, oli eläinlääkärin varovainen arvio.
Hetken verran mä olin miettinyt, jättäisinkö Laran sinne klinikalle. Oliko mulla tarjota sille enää hevosen arvoista elämää? Mikä mä olin arvioimaan, olisiko se koskaan täysin kivuton? Oliko mulla edes varaa pitää sitä?
Mutta ei mulla ollut sydäntä siitä luopuakaan – mä en ollut valmis sanomaan hyvästejä vielä yhdelle hevoselle. Niinpä mä vein sen takaisin kartanolle, missä se selvästi viihtyi hyvin, ja lähdin saman tien ajamaan takaisin kotiin.
Pimeiden kilometrien liukuessa auton alla mä ehdin moneen kertaan miettiä, oliko koko hevosharrastuksessa mitään järkeä, saati sitten siinä että mä olin tehnyt ratsastuksesta itselleni jopa ammatin. Olinko mä ansainnut näiden kauniiden eläinten ystävyyttä, kun mä sain elantoni siitä, että tavalla tai toisella yritin niistä hyötyä? Halusiko Bran olla mun ratsastettavana yhtä kovasti kuin mä halusin sen käytössäni pitää, tai halusiko Lara tehdä vielä yhden jälkeläisen yhtä kovasti kun mä toivoin siitä tammavarsaa?
Mä toivoin, että olisi ollut joku keino kysyä hevoselta, mutta ei ollut, joten siinä matkan aikana mä tein yksinäisen päätöksen siitä, että vielä yksi varsa. Hienosta orista, yhdestä tietystä, joka mulla oli jo mielessäkin.
Josefina oli vielä hereillä, kun mä lähempänä puolta yötä saavuin viimein kotiin.
”Paskalta näytti”, mä kerroin ennen kuin Josefina ehti kysyä, ja otin kiitollisena vastaan sen tarjoaman halauksen. Josefinasta huokui lämpöä ja vähän surua, ehkä Laran puolesta tai ehkä jostain muusta syystä. Mun olo oli tyhjä ja väsynyt.
”Niin että kai me lähdetään sitten Saksaan”, mä kohautin hartioitani. ”Tuutko mukaan?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti