27. marraskuuta 2019
Tuntui hyvältä lähteä. Tuntui hyvältä lähteä Laran kanssa, ja tuntui erityisen hyvältä, kun tiesi, että Josefina tulisi perässä. Viikonlopuksi vain, tosin, mutta en mäkään pitkään viipyisi. Toiveenani oli olla itsenäisyyspäiväksi takaisin - Laran ja toivon mukaan mikroskooppisen pienen varsanalun kanssa.
Ehkä se olisi Laran viimeinen varsa. Lara oli tehnyt kolme hienoa poikaa, ehkä nyt viimein olisi tyttären vuoro. Mä toivoin sitä itsekin, ja aivan erityisesti tiesin, että mun äiti olisi tammavarsasta haltioissaan. Sen kautta Laran emälinja saisi edes mahdollisuuden jatkoon.
Oli enemmän yö kuin aamu, kun mä pakkasin Laran hevoskuljetusauton kyytiin. Se oli innoissaan lähdössä matkaan, sen silmät loistivat ja kyydissä se kuopaisi muutaman kerran niin, että purua lenteli ympäriinsä niin kuin sitä kauan kaivattua lunta. Varmaan Lara, kilpahevonen henkeen ja vereen, luuli pääsevänsä vielä sittenkin radalle.
Ei se pääsisi, ei enää koskaan, mutta toisenlaiselle seikkailulle kyllä.
28. marraskuuta
Pohjois-Saksasta pomo oli junaillut mun kyytiin hevosen ja ihmisen. Hevonen oli pienikokoinen punaruunikko, joka näytti täysiveriseltä ja liehitteli Laraa siitä huolimatta, että oli ruuna. Ihminen taas oli kolmekymppisen näköinen nainen, joka puhui englantia niin vahvalla korostuksella, että mä en oikein saanut selvää mistä se tunsi pomon ja miksi se oli matkalla Riesenbeckiin. Se ei kuitenkaan estänyt naista rupattelemasta mulle niitä näitä koko ajomatkan ajan ja elehtimästä vilkkaasti käsillään.
Kielimuurista huolimatta oli tavallaan hyvä saada seuraa: mä olin nukkunut laivassa nolla silmänräpäystä Laran voinnista huolehtiessani ja Saksan moottoritiet olivat kuolettavan tylsiä ajettavia hevosautolla. Ainakin mä pysyin hereillä, kun yritin tulkita, milloin mun kyytiläisen kieli vaihtui englannista saksaan ja takaisin, ja napata joitain tuttuja sanoja nopeiden lauseiden keskeltä.
Perillä pomo odotti meitä, mutta Joachimia ei näkynyt. Kaja lakaisi käytävää, kun mä vaihdettuani nopeat tervehdykset pomon kanssa talutin Laran talliin. Blondi vilkaisi mua ja nyökäytti vähän päätään, niin kuin mä en olisi koskaan lähtenytkään, ja osoitti sormella karsinaa johon mä sain pyöräyttää Laran.
Mä syötin, juotin, harjasin ja loimitin sen ja kävin vielä taluttelemassa sitä pienen lenkin, ennen kuin jätin tamman tutustumaan uuteen karsinaansa. Se vaikutti hyväkuntoiselta ja jopa vähän iloiselta, epälaramaisella tavalla.
Mäkin olin iloinen ja erityisen iloinen mä olin silloin, kun mä makoilin jo sängyssä illalla ja Joe paukkasi sisään kuin kotiinsa. Se hyppäsi mun päälle, putosi siitä lattialle ja räkätti sitten siellä. Ellei sillä olisi ollut vielä valkoisia kisapöksyjä jalassa, mä olisin voinut vannoa että se oli tulossa baarista.
”Great to see you, man”, Joe sanoi hilpeästi ja löi mua selkään, kun pääsi ylös. ”When is Josie coming?”
”Soon”, mä vastasin. ”One might think you’re more excited to see her than me, hmm?”
“One might be right.” Joe nauroi, ja se melkein tarttui muhun. ”But first, we have a baby issue to take care of.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti