Mietteitä metsässä

Josefina on yhtä hiljainen kuin Kaajapurojen talli ratsujaan satuloivan pariskunnan ympärillä. Kukaan ei liiku missään, jos ei lasketa paikoillaan steppaavaa Kisseä, joka on pääsemässä isojen hevosten tapaan maastoon ja vaikuttaa jo kovin innokkaalta lähtemään. Rasmuskin oli kovin innoissaan, mutta tyttöystävän alakuloisen oloinen vaitonaisuus alkaa jo välillä epäilyttää. Toisaalta hän ei osaa lukea ajatuksia, eikä tohdi ainakaan täällä seinien sisällä kysyäkään, joten jos Josefinalla onkin huolia, hän ei tunne niiden laatua eikä kykene tekemään mitään auttaakseen. Ja sitä paitsi ehkä hän tulkitsee (jälleen kerran) väärin (mikä ei yllättäisi, sillä niinhän hän on tehnyt lukemattomia kertoja elämänsä aikana eri ihmisten kohdalla ja sitä varten oikeastaan jo lakannut arvailemasta).

Granni johtaa pian heidän pikkiriikkistä letkaansa hiekkatietä pitkin pois Kaajapurojen pihapiiristä. Se ei vaikuta inhoavan Kisseä yhtä kovasti kuin joitakin muita lajitovereitaan, jos nyt ei siihen kovin lämpimästi suhtaudukaan. Rasmus ylläpitää turvallista etäisyyttä parhaan kykynsä mukaan, vaikka Kissen tekee selvästi mieli hakeutua aivan edessä kulkevan ruunikon häntään kiinni. Etäisyys ja heitä välillä piiskaavat tuulenpuuskat saavat Rasmuksen höristämään korviaan, kun Josefina katsahtaa häntä olkansa yli ja sanoo jotakin.

“Mulla on ikävä Saksaan.”

Rasmus on melko varma, että niin Grannilla ratsastava tyttöystävä sanoo. Eihän mikään muu oikein olisi järkevääkään: tuskin Josefina kaipaisi salsaa (isollakaan kirjaimella, mutta varsinkaan pienellä), maksaa tai ketään Aksaa (vai voisiko se olla Alexanderin lempinimi, tai ehkä jokin Josefinan eksä??).

“Tai jotenkin nyt kun me ei nähdä koskaan, ja siellä me oltiin aina yhdessä ja tehtiin asioita ja se oli musta kivaa ja mua joskus pelottaa, että mitäs jos me nyt sitten vaan etäännytään ja tyyliin lopulta erotaan”, tyttöystävä pulppuaa huolipuhetta hartiat lysyssä ja ilme vielä alakuloisempana kuin aiemmin tallissa.

Rasmus kumartuu Kissen satulassa eteenpäin kuullakseen paremmin, koska tuuli nappaa osan Josefinan sanoista. Nopea painonsiirto saa Kissen ottamaan muutaman nopean sivuaskeleen. Heidän edelleen Granni pyöräyttää häntäänsä ja nostaa päätään kuin sanoakseen, että lähemmäs ei kyllä kannata tulla, joten Rasmus jarruttaa ratsuaan saadakseen vähän lisää välimatkaa.

“Mitä?” Rasmus kysyy, sillä ei ole ihan varma onko saanut tyttöystävänsä ydinviestistä kiinni. “Miksi me erottaisiin?”

“No kun”, Josefina yrittää selittää, “meillä on molemmilla omat jutut ja kiireet, ja ehditään juuri ja juuri iltaisin vaihtaa kuulumisia, ja olisi taas ihanaa olla rauhassa kahden niin kuin viime kesänä.”

Rasmus voi kyllä ymmärtää Josefinan tunteen, vaikka omissa ajatuksissaan hän ei ole ihan mahdolliseen eroon asti päätynyt: hänkin kaipaa välillä lämmintä kesää ja jatkuvaa yhdessäoloa. Ei voi sanoa kiireetöntä, sillä eihän kesä Saksassa lomailua varten ollut, mutta he hoitivat hevoset yhdessä, ratsastivat yhdessä, kävivät kisoissa yhdessä ja nukkuivat yhdessä. Nykyään, kun molempien hevoset on ripoteltu pitkin maakuntaa, lähinnä vain viimeinen kohta tuntuu toteutuvan.

“Äh, kyllä se tästä vielä helpottaa”, Rasmus vastaa optimistisesti, vaikka ei osaakaan tarkalleen sanoa milloin tai minkä takia - työn ja hevosten määrä ei ole suoranaisesti vähenemään päin heistä kummallakaan, kun varsojakin on tulossa. “Ja ainahan me voidaan lähteä takaisin. Saksaan siis. Jos sä oikeasti haluaisit?”

Rasmus itse olisi valmis lähtemään matkaan vaikka heti huomenna, olihan hän puolivakavissaan pohtinut jäämistäkin. Siitä Rasmus ei kuitenkaan ole varma, haluaisiko Josefina samaa sirkusta tänä kesänä vai ikävöikö vain mennyttä aikaa nyt, kun Suomessa on kylmää, kuraista ja kiireistä?

Mahtaako Josefina itsekään tietää.

Josefina on ihan hirvittävän pitkään hiljaa ja antaa vain hevosensa kävellä löyhällä tuntumalla tamman valitsemaa tahtia eli lujaa. Ajatukset risteilevät runsaampina kuin metsäpolut ympärillä, ja Josefinasta on vaikea valita seuraavia sanojaan. Tavallaan tyttö toivoo, että jos on riittävän pitkään hiljaa, keskusteluntynkä vain unohtuu ja sen voi jättää käymättä loppuun. Miksi pitikään aloittaa se? Grannin kaulan rapsutteleminen kiinnostaa yhtäkkiä kovin paljon enemmän kuin tulevaisuuden pohtiminen.

“Niin, jos helpottaa”, hän kuitenkin huokaisee ja miettii kesän takana piileksivää syksyä. Mitäs jos hän pääsee opiskelemaan? Sitten varmaan työt jäävät pois paletista, mutta auttaako se nyt sen kummemmin pursuilevan kalenterin tyhjäämistä? Tokkopa.

“Mitä meidän sitten susta pitäisi tehdä?” Rasmus äityy painostamaan vähän, kun tyttöystävä on taas hiljaa eikä enää otakaan Saksaa puheeksi.
“No jos me vaikka soitetaan pomolle. Että ottaisiko se meitä edes. Koska muutenhan tämä on turhaa jossittelua”, Josefina muistuttaa ja ohjaa Grannin pienemmälle polulle. “Kyllä mä voisin sinne mennä. On mulla vähän ikävä hevosia kuitenkin, ja ehkä Joachimia myös, mutta älä kerro sille ettei sillä nouse hattuun se asia.”

Kisse kipittää pitkäaskelisen Grannin perässä kapealla polulla. Pomon ja Joen kasvot vilahtavat Rasmuksen mielessä ja saavat hänen suupielensä kohoamaan pienesti. Vai on Josefinalla Joachimia ikävä! Josefina on oikeassa, mies ei koskaan lakkaisi naljailemasta, jos saisi kuulla asiasta, joten Rasmuksen on kenties ehdottomasti kerrottava.

“Tietenkin se ottaa”, Rasmus sanoo luottavaisesti. “Onhan siellä tietysti nyt enemmän väkeä kuin viime kesänä, ainakin mitä olen viimeksi kuullut, niin se Merit on siellä edelleen, ja Linuskin kai. Mutta ei pomon hevosmääräkään toisaalta ole ainakaan pienentynyt. Joachim kertoi että se on taas intoillut kasvattamisesta.”

“Olisikin kiva päästä työskentelemään nuorten ja varsojen kanssa”, Josefina miettii ääneen. Rasmus taas on sisäänratsastanut viime aikoina omasta mielestään liikaakin hevosia - hän keskittyisi enemmän kuin mieluusti yli seitsenvuotiaisiin.

“Mä soitan pomolle heti tänään”, Rasmus sanoo päättäväisesti ja osaa vain vaivoin pidätellä innostustaan. Lähtisivätkö he tosiaan taas Saksaan? Rasmus kuitenkin kokee velvollisuudekseen lisätä: “Jos sä oikeasti haluat. Tietenkin me voidaan yrittää etsiä lisää yhteistä aikaa täälläkin. Ei meidän tarvitse sinne saakka mennä, jos sä mieluummin olisit kesän Suomessa.”

Josefinan olemus näyttää rentoutuvan hetki hetkeltä. Granni yrittää varastaa raville, kun he saavuttavat tutun hyväpohjaisen polunpätkän, jossa on usein lisätty vauhtia. Tällä kerralla Josefina jarruttaa: hevostaan ja hätääntymiseen taipuvaista tunne-elämäänsä.

”Meillähän on niitä lomiakin”, hän muistuttaa ja hymyilee nyt vähän olkansa yli. ”Niin ehkä ainakin niiden ajaksi voitaisiin.”
”Totta! Ihan hyvä suunnitelma sekin”, Rasmus myöntelee, eikä Josefina ole ihan varma onko poikaystävä pettynyt, jos he ovat vain lomien ajan eivätkä sen pidempään.
”Vaikka onhan se vähän hullua multa”, Josefina naurahtaa päätettyään hetken harkinnan jälkeen olla tivaamatta mitä mieltä Rasmus oikeasti on asioista; Rasmus kertoisi kyllä, jos se tahtoisi olla pidempään. ”Valittaa kiireestä ja sitten myydä lomat pomolle.”

Selän takaa kuuluu naurahdus. Josefinalle tulee siitä hyvä mieli. Siitä ilosta hän rapsuttaa taas hevosensa kaulaa.

”Ja mä en siis ole oikeasti ajatellut erota”, Josefina vielä varmistaa poikaystävänsä ymmärtävän, kun reitti on jo kääntynyt loppupuoliskolleen.
”Uskallakin”, Rasmus sanoo painokkaasti.
”Ja vähän harmittaa että käytin nyt tätä yhteistä aikaa murehtimiseen, mutta kun sitä huolta kertyy ja kertyy ja… niin.”
”Mutta hyvinhän tässä kävi”, Rasmus vastaa reippaana. ”Järjestetään aikaa, ja Saksaan on aina kiva mennä. Musta on kiva että ehdotit.”