Damn it. Joachimin oli myönnettävä, että siinä oli sitä jotakin: menestymisessä. Ei hän koskaan ollut sitoutunut lajiin sen takia, kyllä hän oli ajelehtinut hevoshommiin ihan muuten vain, mutta nyt kun alla oli vihdoinkin lähestulkoon pomon Kid-oriin verrattava ratsu, mies oikein kuuli kusen lorisevan kohti päälakeaan. Se kohisi mennessään.
Tietysti hän oli aina ollut kilpailunhenkinen. Ei kukaan ajautunut risuestelaukkahommiin, ellei janonnut vauhtia ja voittoja ja ollut pikkuisen hullu. Vielä enemmän hulluutta tarvittiin siihen, että vaihtoi jo lähes aikuisiällä lajia rataesteratsastukseen ja mutkitteli siltä pohjalta puolivahingossa töihin Dierk Mayerin talliin ja jäi sille tielleen.
Montako vuotta Joachim oli jo Dierkille työskennellyt? Joko kymmenen? Ylikin? Helvetin kauan ollakseen mies, joka ei sitä ennen ollut koskaan viihtynyt aloillaan.
Mutta sehän tämän homman hienous oli. Ei tarvinnut olla aloillaan. Saattoi pakata hevoset autoon ja lähteä kilpailuihin. Kilpailuista Joachim piti, etenkin sellaisten hevosten kanssa kuin Alena. Rautias tamma oli ollut Joen suuri ilo heti talliin saapumisestaan saakka: se oli laadukas ja hieno, sillä saattoi kilpailla voitosta. Alenalla oli kokemusta ja järkeä päässä, joten hyvänä päivänä sen saattoi vain usuttaa täyteen vauhtiin radalla ja antaa tamman tehdä nopeita, teräviä ratoja ja luottaa siihen, että se pysyi irti puomeista.
Mutta sitten oli Zilverado, tuo harvinaisen värinen ja harvinaisen järkipäinen ori. Jos Joachim olisi tuntenut huonoa omatuntoa juuri mistään, hän olisi varmasti tuntenut sitä nyt ajatellessaan, että ehkäpä Alena ei enää ollut hänen ykköshevosensa. Silverin tulostaso jo yksin oli siivittänyt häntä aimo harppauksin ylöspäin lajin ranking-listoilla, ja siinä oli sijoitus, jota Joachim ei ollut katsellut koskaan paitsi viimeisen puolen vuoden aikana. Kelpasihan sitä nyt ihmetellä, kohisten nousevaa sijalukua.
Vasta vuoden alussa he olivat hypänneet ensimmäiset 160:n senttimetrin luokkansa, ja jo helmikuun puolivälin jälkeen Silver voitti ensimmäisen kerran. Se tuntui käsittämättömän hienolta.
Alena tahkosi vielä 13-vuotiaana vasta 150-ratoja. Se teki sen hyvin, mutta GP-luokat tuntuivat haastavalta ajatukselta. Silverin kanssa mikään ei tuntunut haastavalta.
Oliko Joachim epäreilu ajatellessaan, että ehkä uusi ratsu olikin lippu tähteyteen? Oliko hän epälojaali asettaessaan Silverin vuosientakaisen luottoratsunsa edelle?
Mutta eihän hän oikeastaan arvottanut Silveriä Alenan yläpuolelle. Oli kilpailutuloksia, ja sitten oli hevosen todellinen arvo. Alena oli toiminut opettajana. Alena oli sitä paitsi varsonut kahdesti ja Silver oli vain jaellut perimäänsä eteenpäin vailla sen suurempaa huolta toteutuspuolesta. Piti kai antaa Alenalle hieman armoa.
Äh. Kuka käski analysoida niin paljon, Joachim tuumasi yhtäkkiä huvittuneena omasta puntaroinnistaan. Mitä väliä minkä hevosen kanssa homma pelitti, kunhan pelitti. Pomo maksoi palkkaa ratsastamisesta ja Joe ratsasti, eikä siinä tosiasiassa tarvittu tällaista ajatustyötä. Rennommin mielin Joachim jatkoi maaliskuutaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti