Isadepäev

8. marraskuuta 2026

Lapsena kaverit sanoivat, että Kaja asuu museossa. Kaja ei koskaan saanut ajatuksesta kiinni. Hänelle koti oli, niin, koti. Suurempi kuin monella luokkatoverilla, mutta koti siinä missä muutkin. Ja tavalliselta talolta se yhä Kajasta näyttää. Se seisoo rivissä Kadriorgin muiden yhtä komeiden talojen keskellä. Kaja käy sisään, ei vilkaisekaan hissiä, astelee ylimpään kerrokseen ja empii hetken, ennen kuin valitsee suuren ja raskaan pääoven. Siitä kulkevat vieraat. Kestää monta sydämenlyöntiä, ennen kuin äiti avaa oven.

On isänpäivä, mutta isä ei ole paikalla. Kajasta on mukava jutella äidin kanssa kahdestaan. Isän hän on nähnyt aamu-TV:ssä. Uusi kirja kertoo isyydestä. Sen promoamiseen tähtäävä TV-vierailu on tietysti sovittu isänpäivälle jo viikkoja etukäteen, kuukausiakin, varmaan. Mieheksi, joka inhoaa kotoa poistumista, isä on usein poissa kotoa. Lapsuudesta Kaja tosin muistaa isän olleen lähes aina kotona; muiden isät kävivät töissä muualla, hänen isänsä oman päänsä sisällä. Isä oli aina paikalla, mutta läsnä useassa maailmassa yhtä aikaa.

”Remontoimme viimein palvelijanhuoneen”, äiti kertoo suunnitelmistaan asunnon varalle.
“Niinkö? Saitte päätettyä, mikä siitä tulee?” Kaja yllättyy; keittiön viereinen pikkuhuone on ollut äidin ja isän visioinnin kohde jo ainakin kahden vuosikymmenen ajan. Kaksi luovaa ihmistä on maalannut huoneesta tuhatpäittäin mielikuvia osaamatta tarttua niistä yhteenkään. Tuntuu järjenvastaiselta, että isä saa kirjoitettua julkaisukelpoisen kirjan joka vuosi ja äiti johtaa määrätietoisesti maankuulua tanssikouluaan. Kajan on aina ollut vaikea ymmärtää omien vanhempiensa suurta kontrastia. Työssään säntilliset ihmiset eivät koskaan saa päätettyä mitään omaan elämäänsä liittyvää.
“Viimein. Turhahan se on tähän asti ollut, milloin täällä muka on kodinhoitajaa tai palvelijaa nähty — mutta mahdollisuuksia oli niin paljon… Nyt siitä tulee sellainen, umm, butler’s pantry, niin sanoakseni. Kaikki on aivan kesken, mutta voin näyttää…”

He tarkastelevat remontissa olevaa tilaa ja siihen liittyviä suunnitelmia. Kaja on asianmukaisen kiinnostunut kaikesta. Sitten he alkavat valmistella päivällistä, ja solahtavat niin tehdessään vanhoihin aikoihin. Kaja istuu keittiön pöydän ääreen valmistamaan salaatteja ja äiti jatkaa pääruoan taikomista. Ei ole mitään, mitä äiti ei osaisi kokata. Tietysti isä on aina valmistanut valtaosan heidän ruoistaan, sillä äiti ei kykene mihinkään arkiseen lukuun ottamatta nopeaa pastabravuuriaan, jota Kaja ei koskaan saa itse onnistumaan yhtä hyvin.

Ruoanlaiton yhteydessä keskustelu syvenee, niin kuin aina. Äiti kysyy, mitä Kajalle kuuluu, ja Kaja istuu hiljaa tietämättä mitä sanoa. Hiljaisuus saa olla. Se ei ole koskaan haitannut ketään tässä talossa. Siinä kasvaa aina jotakin, isällä on tapana sanoa.

”Mä olen tyytyväinen mun elämään”, Kaja sanoo, ja totta se onkin. Hän pitää pienestä, sievästä kodistaan. Hän pitää koirastaan Mushusta, joka on maailman kaunein pieni pystykorva. Hän pitää Meritistä, Joesta, pomosta ja Eduardosta. Hän pitää hevosista, työstään ja siitä, että saa matkustaa ympäri maailmaa. Kaikki on mukavaa. “Mutta tämä ei ole mun unelmien täyttymys.”
“Et ole koskaan ollut tyytyväinen ilman kumppania”, äiti toteaa.
“En.”

Jossakin toisessa elämässä kaikki olisi toisin.

”Se kumppanikin on vähän sivuseikka”, Kaja sanoo lopulta. “Mä aina luulin, että mulla olisi jo perhe. Että mun lapset olisi jotain kouluikäisiä jo.”
“Onneksi et saanut lapsia nuorena”, äiti sanoo suoraan. “Eikä tämä ole moite sinua kohtaan. Nuoruutesi miehet sen sijaan… sinulla oli yhtä katastrofaalinen miesmaku kuin minulla. On pieni ihme, että järki voitti ja annoin lopulta isällesi mahdollisuuden. Vaikka ei se ihan tyylipuhtaasti mennyt.”

Kaja tuntee tarinan, pintapuolisesti ainakin. Sen lisäksi hän tietää äidin olevan oikeassa ja on itsekin helpottunut siitä, ettei ole vankina entisessä elämässään. On parempi olla maailmaa kiertävä tuntematon ja vapaa hevosenhoitaja kuin sitä, mistä hän lapsena haaveili ja mitä kohti koko teini-ikänsä kulki. Kompuroituaan nääntyneenä pois julkisuuden ja suhdeskandaalien mustaamasta unelmaurastaan Kaja heitti samalla romukoppaan kaikki naiivit haaveensa siitä, että voisi saada kaiken. Vähään tyytyminen on onnen alku… mutta onni on tyhjää, Kaja näkee nyt.

”Mä tapasin kesällä jonkun”, Kaja paljastaa, eikä äiti aloita saarnaa siitä, miten Kajan pitäisi opetella olemaan yksin eikä sännätä yhden suhteen raunioista seuraavan pilvilinnaan. Äiti hymyilee ja kuuntelee. Kaja ei hymyile. Kaja leikkaa jalapenoa ja näyttää synkältä. “Mutta siitä ei tule mitään.”
“Miksi ei?” äiti kannustaa kertomaan.
“Me matkustetaan molemmat koko ajan. Ollaan joskus samassa paikassa, mutta ei siinä mitään juuria kasvateta. Hädin tuskin ehdittäisiin tavata.”
“Minä asuin New Yorkissa, kun viimein annoin periksi isällesi”, äiti muistuttaa. “Ja olin naimisissa. Onko teillä todella jokin ylitsepääsemätön este tiellänne?”

Kaja päättää itsepäisesti, että tämä keskustelu on päättynyt. Kaja ei tarvitse, tahdo, uskalla ottaa vastaan ajatusta siitä, ettei kaikki olekaan mahdotonta. Kaiken on helpointa olla mahdotonta.

”Kaikki miehet ei ole sellaisia kuin isä”, Kaja sanoo kärkkääseen sävyyn.
“Oi, usko pois, mä tiedän.”
“En mä tunne sitä tarpeeksi tietääkseni, onko se edes sen arvoinen, että täällä mä vatvon sitä”, Kaja sanoo ja siivuttaa pikkelöidyn omenan vikkelin liikkein.
“Aika näyttää”, äiti sanoo varmana.
Kaja ei ole varma, mistään.

Kun isä tulee, hän halaa ja suutelee äitiä ensin niin kuin aina, ja sitten antaa tyttärelleenkin pitkän halauksen ja kertoo kuinka iloiseksi hänet tekee saada Kaja kotiin. Enää isä ei nosta Kajaa ilmaan eikä pyöritä ympäri niin kuin joskus aikanaan, puoli iankaikkeutta sitten, mutta Kaja tuntee silti olonsa kevyeksi. Pöytään on katettu kauniit astiat — kaikki erilaisia kuten hekin — ja pienillä tarjoiluastioilla tusinan verran lisukkeita ja komponentteja. Kristallikruunun alla kaikki on niin hohdokasta. On isänpäivä, ja Kajalla on elämässään edes yksi isä, jota sietääkin juhlia.