Rasmus: Auringossa

On lämmin päivä. Se ei ole mitään uutta, ja musta tuntuu että mä olen ruskettunut jo nyt enemmän kuin parina edelliskesänä yhteensä. Mä ja Kaja ollaan juuri ratsastettu aamupäivähevoset, Josefinakin yhden edellispäivän tärskystä huolimatta, ja pidetään vähän taukoa ennen kuin jatkettaisiin hypyillä illemmasta, sitten ilman viilettyä. Kaja on kadonnut omille teilleen, ja mä ja Josefina paistatellaan päivää laitumen aidalla.

”Mitä luulet, ostaako sun isä Novan?” mä kysäisen. Mainittu hevonen käyskentelee aidan takana ja käy vähän väliä meidän luona, varmaan tarkistaakseen, onko meidän käsiin ilmaantunut yllättäen herkkuja. Se on hauska hevonen. Verrattuna muihin pomon hevosiin, suurin osa paikoin tulisieluisia, Nova on rehti, voimakas ja luotettava hyppääjä. Komeakin se on, iso ja raamikas, ja mä olen varma että siitä tulisi hyvä kenttähevonen.

”Hmm, en usko”, Josefina vastaa. ”Olisi isä sen varmaan ottanut jo mukaan, jos ostaisi.”

Mä nyökäytän päätäni. Niin, Arne oli kyllä kehunut oria, mutta ei palavalla intohimolla, ja jotain sellaista tunnetta herättävää hevosta se kuitenkin taisi etsiä. Harmi sinällään, olisi ollut hauskaa, jos se menisi Suomeen ja vieläpä tutulle. Tai en mä tiedä, mitä me ollaan Arnen kanssa, ehkä sille olisi joku parempikin sana kuin ’tuttuja’.

Toisaalta taas: ”Saanpahan ratsastaa itse sitä pidempään”, mä totean. ”Tai sähän sillä tänään saat hypätä. Jos jaksat. Jaksatko?”

Mä katsahdan Josefinaan huolissani. Eilinen putoaminen oli näyttänyt kamalalta ja siltä varmaan tuntunutkin. Josefina on urhea eikä se valittanut, tietenkään, mutta kyllä mä arvelen että sillä mahtoi olla kurja olo fyysisesti ja varmaan vähän henkisestikin. Mutta niitä sattui, ja mä olen varma, että Josefina onnistuisi tänä kesänä vielä montaa kertaa niin pomon hevosten kuin Granninsakin kanssa.

”Jaksan”, Josefina hymyilee mulle, ja se kuulostaa olevan ihan tosissaan.

”Hyvä sitten”, mä sanon ja kierrän toisen käteni Josefinan lantiolle. Mä toivon, että eilinen oli ensimmäinen ja viimeinen putoaminen tälle kesää. Mä olen vähän käärmeissäni pomolle siitä, että se oli käskyttänyt mut kisaamaan, vaikka Josefina olisi ehkä tarvinnut mua ja mä olin siitä huolissani. Onneksi Arne oli ollut paikalla, joten loppu hyvin kaikki hyvin, mutta ehkä mä vähän olin unohtanut miten tiukka pomo osasi välillä olla ja miten se tuntui aina välillä varsin epäreilulta.

Noin pääsääntöisesti mä olen kuitenkin elämääni Saksassa varsin tyytyväinen, nyt kun näyttää siltä, että Josefina selvisi pienillä kolhuilla ja säikähdyksellä. Erityisen ilahduttavalta tuntuu, kun se asettaa kapean käsivartensa mun hartialle ja hymyilee mulle. Mun silmään hymy on aito, joten ehkäpä Josefina todella voi hyvin ja sen uskaltaa päästää Donovanin, joka tulee kuolaamaan vihreää ruohomössöä mun käsivarrelle, satulaan illalla.