Joulukuun puolivälin jälkeen mä oikeasti lähdin Saksaan, vaikka alun
perin epäilin itsekin saisinko oikeasti aikaiseksi varata lennot ja
astua koneeseen.
Joachim oli epäillyt myös, niin yllättyneen
iloiselta se näytti kun mä astuin nothing to declare -oven läpi
lentokentän aulaan. Se halasi mua ja otti väkisin mun kassin
kannettavakseen, ja mä tunsin oloni yhtä aikaa kiusaantuneeksi ja
kotoisaksi.
Joe: lyhyenläntä, siilitukka, täytti joka vuosi 28
niin ettei kukaan oikeasti tiennyt miten vanha se oli, puoliksi
saksalainen ja puoliksi britti. Hevosuransa se oli aloittanut
risuestelaukkajockeyna jossain Englannin maaseudulla mutta päätynyt
jonkun mutkan kautta esteratsastuksen pariin ja pomolle töihin. Omien
sanojensa mukaan se ei osannut ratsastaa pätkääkään, mutta sattui vain
pysymään hevosen kuin hevosen selässä esteiden koosta huolimatta ja oli
siksi saanut viilattua pomoa linssiin kaikki nämä vuodet, kun ne olivat
yhdessä kiertäneet Saksaa. Välillä musta kieltämättä tuntuikin, että
Joachim oli kolmasosaksi saksalainen, kolmasosaksi britti ja
kolmasosaksi apina, mutta silti/siksi mä pidin siitä.
Pomo piti
siitä myös, ja niinpä Joachim oli jo vuosia ollut sen vasen käsi ja
nykyään melkeinpä oikeakin. Ne olivat outo kaksikko: arvokkaasti
harmaantunut yli kuusikymppinen elävä legenda, joka herätti kunnioitusta
ja hiljensi huoneen minne ikinä menikin, ja naurunryppyinen mies jonka
osa luuli karanneen sirkuksesta.
Ensi töikseen jälkimmäinen
niistä esitteli mulle hevosia. Pomo oli ennen kaikkea bisnesmies ja
sitten vasta ratsastaja, joten hevoset tallissa olivat viiden vuoden
aikana vaihtuneet moneen kertaan, mutta yksi oli ja pysyi.
”Alena
is as good as ever”, Joachim jutteli ja silitti pikaisesti tamman
turpaa. ”The boss promised to write down in his will that I’m getting
her when he passes away. Too pity the day never seems to come.”
Mä pyöritin silmiäni ja Joachim nauroi, ja hetken musta tuntui ettei mikään ollut oikeastaan muuttunut.
Illalla
me juotiin kaljaa tallin toimiston sohvilla. Joachim tarinoi hevosista,
siitä niiden uudesta virolaisesta ratsastajasta, meidän vanhoista
yhteisistä tutuista, kisoista, ulkomaanreissuista, kaikesta mitä mä olin
missannut sitten viime visiitin.
”Tell me about your new
horse”, Joachim kyseli ja nosti jalat sohvapöydälle. ”Saw the video.
Looks like you work together quite well, eh? Almost like you and…”
Sen
ääni haihtui pois ja mä arvasin, ettei se halunnut sanoa Callen nimeä
ääneen. Vaikka me molemmat tiedettiin että se mitä kuusi vuotta sitten
tammikuussa tapahtui oli onnettomuus, eikä se olisi jäänyt tapahtumatta
vaikka Joachim olisi tehnyt mitä, jollain tasolla asia oli edelleen
arka. Joachim oli puhunut siitä mulle joskus pari vuotta onnettomuuden
jälkeen humalassa, ei ollut oikein löytänyt oikeita sanoja mutta
kertonut olleensa pahoillaan, ja mä olin humalassa sanonut että mä
tiesin ja käskenyt sitä olla miettimättä koko asiaa enää, koska sehän ei
hevosta takaisin toisi.
Eikä me siitä enää puhuttukaan ja meidän
välit olivat melkein kuin ennenkin, mutta vain melkein. Muisto
onnettomuudesta leijaili meidän kanssa samassa tilassa eikä sitä saanut
työnnettyä pois, vaikka mä en tuntenut katkeruutta eikä Joachim
syyllisyyttä.
Mä olin juuri kertonut Branista kaiken
tarpeellisen ja vähän ylimääräistäkin, kun pomo astui huoneeseen. Se oli
vanhentunut sitten viime näkemän, mutta kiipesi yllättävän ketterästi
jakkaralle ottamaan yläkaapista konjakkipullon ja pölyisiä laseja. Se
kaatoi kolmelle ja istui alas, ja käänsi sitten vasta katseensa muhun.
”Good to see you”, pomo sanoi ykskantaan. ”Wie geht’s?”
”Good to be here”, mä sanoin ja otin vastaan sen tarjoaman lasin.
”Rasmus
is dating”, Joachim pisti väliin ja mä mulkaisin sitä. Olikin pitänyt
mennä mainitsemaan Josefina sivulauseessa aiemmin. Joe oli varmasti
odottanut koko illan voidakseen alkaa udella mahdollisimman väärässä
kohdassa.
”Well, that’s lovely news”, pomo hymyili vähän ja pyöräytti lasiaan. ”Tell us.”
Se
oikeastaan ollut pyyntö, joten mä sitten kerroin. Josefinaa oli vaikea
kuvailla, mutta mä kerroin siitä miten sekin ratsasti kilpaa ja miten
sen lapsuudenkoti oli kartano ja vanhemmat kasvattivat hevosia, ja
kerroin vähän Grannistakin. Mulle tuli Josefinaa vähän ikävä.
”She
should definitely join you next time”, pomo sanoi, kun mä olin
lopettanut, ja kaatoi lisää konjakkia kaikille. ”And the next time
should come sooner than after two years.”
Sekään ei oikeastaan ollut pyyntö, joten mä vaan nyökäytin päätäni ja sanoin: ”I think she’d like to.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti