Matka Lofooteille oli pitkä eikä missään tapauksessa vaivan, rahan ja ajotuntien arvoinen.
Jos Merit olisi ollut pisaraakaan pehmeämpi persoona, hän olisi mieluusti itkenyt ensimmäiset 170 kilometriä kotimatkasta. Turhautuminen alkoi kulminoitua: ura ei vieläkään lähtenyt nousukiitoon, ei, vaikka sille oli uhrattu jo puoli elämää ja tonnitolkulla tuohta. Ajoneuvoa ajava puoliso näytti lähes yhtä uupuneelta kuin miltä Meritistä itsestään tuntui niinä hetkinä, kun hän antoi tarkkaan vaalitun turtuuden rakoilla.
Heidän kyydissään matkusti Meritin kallis nuori hevonen, jonka oli pitänyt olla pääsylippu tähteyteen. Fling oli ostettu Dierk Mayerilta, ja Merit oli ajatellut, ettei Dierk Mayer suvainnut myydä huonoja hevosia. Isoläsinen rautias oli vaikuttanut unelmien täyttymykseltä ja virolaisratsastaja oli tykästynyt siihen päätä pahkaa, mutta kilpailumenestys antoi yhä odottaa itseään. Hevonen tuntui vireongelmaiselta: hän ei millään päässyt kilpailupaikoilla kunnolla käsiksi siihen ja sen päänsisäiseen maailmaan. Fling ei keskittynyt.
Kotona oli helpompaa, mutta ei Merit tahtonut ratsastella kotosalla. Hän oli kilpaurheilija. Hän teki kaikkensa pärjätäkseen, uurasti väsymättä vuosia ja vuosia, ja epäilykset hän oli jo pitkään onnistunut karistamaan harteiltaan kevyillä liikkeillä. Aina löytyi jokin selitys epäonnistumisille ja syy katsoa eteenpäin toiveikkaana, eikä Merit antanut periksi.
Usko itseen alkoi kuitenkin huojahdella kuin humalapäinen, kun olosuhteet olivat paremmat kuin koskaan ja tulokset puolestaan eivät.
Kolmanneksi viimeinen sija Sommarsolvervin kilpailuiden 130:n senttimetrin luokassa kalvoi kivenä kengässä. Ympäristö oli ollut ratsastuskoulu, taivas sentään. Luokka oli ollut päivän suurin, eikä kovin suuri kuitenkaan. Fling oli vielä kilpailuiden alusviikolla hypännyt kotona hirvittävän hyvin isompaa rataa Dierk Mayerin teräksisen katseen alla.
Miksi kaikki menikin kilpailuissa aina pipariksi?
Kauden suurimmat kansainväliset kilpailut lähestyivät, eikä Merit saanut pakkaansa kasaan edes norjalaisen ratsastuskoulun kilpailuissa.
Mutta Meritillä oli kova luonne ja loputtomasti sinnikkyyttä, eikä hän osannut päästää irti elämänsä suurimmasta tai kenties jopa ainoasta tavoitteesta. Harmiteltuaan hetken oman hevosen kanssa tehtyä huonoa suoritusta nainen käänsi katseensa seikkaan, joka antoi syytä sittenkin uskoa omaan kyvykkyyteen. Pienemmässä luokassa Merit oli esittänyt Dierkin kokemattoman nuoren Vivani-tamman ja onnistunut ratsastamaan sen sijoituksille saakka. Se oli ammattimaisuuden merkki, ja hyvä tavaton miten hanakasti Merit tarrasikaan siihen.
Laji oli julma, ja jos ei itse alleviivannut onnistumisiaan, välttämättömät epäonnistumiset lannistivat nopeasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti