Pyhä lupaus

Joachim Altmann & Zilverline, ERJ Cupin tuotosluokka

Tehtävänanto Tarinaluokassa kirjoitetaan vapaamuotoinen kirjallinen tuotos, jonka teemana on uuden vuoden lupaus. Tekstin ei tarvitse liittyä itse kilpailupäivään, kunhan keskiössä on osallistuva ratsukko. Tekstilajia ja tekstin pituutta ei ole määritelty. Tuomarit arvioivat tekstin sujuvuutta, mukaansatempaisevuutta, oikeinkirjoitusta ja teeman hyödyntämistä.

"Oijoijoih", Joachim vaikeroi ja sai Eduardon katsomaan itseään silmät tietäväisessä sirrissä.
"Joe-hyvä, et ole enää mikään nuori pojankloppi", tavallisesti niin miellyttävä hevosenhoitaja äityi nenäkkääksi, ja pehmensi sanojaan vain hiuksenhienolla hymynkareella, joka saattoi kaiken lisäksi olla paheksuva. "Ikä se vain saavuttaa sinutkin, vaan ei ilmeisesti terve järki."
"Ei ole krapulatkaan kuten ennen", Joe huokaisi jaksamatta kiistää Ed-ystävänsä röyhkeitä väitöksiä.

Kokenut hevosenhoitaja oli pitänyt huolen, että kaikki sujui kuten kuului. Hevoset olivat odottaneet valmiiksi satuloituina tismalleen silloin kun oli ollut tarve, eikä yhdenkään elikon ulkoasussa tai elinvoimaisuudessa ollut moitteelle sijaa. Joachim itse sen sijaan... hyvä tavaton. Kuinka ryytyneeksi saattoi mies olonsa tuntea? Silver, jonka karva hohti niin puhtaana, että Joachim olisi voinut peilailla itseään sen kyljestä, käänsi komean päänsä hänen suuntaansa ja puhalsi ilmaa sieraimistaan. Ori oli viimeistä katkopiirtonsa karvaa myöten valmis päivän viimeiseen koitokseen, mutta oliko Joe?

"Oletko koskaan harkinnut... raitistumista?" Ed tiedusteli vain puoliksi vitsailevan oloisena, ja vakavoitui entisestään: "Edes kilpailuviikonloppujen ajaksi."
"Ei tässä mitään raitistumista kaivata, vaan rehtiä ja rasvaista roskaruokaa. Tämän startin jälkeen, viimeistään."
"Oletko ihan varma?"

Joachim pudisti päätään ja katui sitä heti liikkeen aloitettuaan. Tuhannet vasarat jyskyttivät ja päänsärky yltyi taas. Pannahinen. Eduardo saattoi sangen hyvin olla oikeassa, siis tietysti tapansa mukaan. Mokoma pikkuruinen mies tiesi elämästä ja hevosista kaiken, mitä tietää saattoi, ja muistutteli siitä tuon tuostakin juuri tällaisina hetkinä. Se ero heissä oli, ja se heistä niin loistokkaan tiimin tekikin. He tekivät töitä tiedolla (se oli Edin heiniä) ja tunteella (mikä puolestaan oli Joachimin lahja ja kirous).

"Ehkä ensi kisoissa voisin vähän himmailla", Joachim lupaili tarttuessaan Silverin ohjiin.
"Ihan hyvä idea."
"Vaikka ei tämä mikään ongelma mulle ole."
"Ei tietenkään."
"Mutta ihan urheilullisuuden nimissä."
"Niin."

Joskus nuorempana se ei ollut ollut ongelma eikä mikään: hevosurheilu pikku hutikassa tai kohmelossa ei ollut tuntunut missään. Ehkä se oli ollut ajan tapakin, siis silloin joskus, kun ei vielä oltu niin kovin kunnollisia ja tunnontarkkoja elämän jokaisella osa-alueella ja mittailtu kaikkea mitattavissa olevaa (kuten kilpailupäiviä edeltävien aterioiden makroja, kisatakin kai-kai-mittoja ja saappaanvarren leveyttä kuudesta kohtaa). Vaan ajat ja kilpaurheilupa muuttuivat, ja niin muuttui mies itsekin, eikä ainakaan vetreämpään suuntaan.

Joachim kipusi työläästi suurikokoisen ratsunsa satulaan ja vilkaisi taivasta. Jos hän lupaisi elää tänä Herran vuonna enemmän ihmisiksi kuin ennen, olisi sentään kohtuullista saada jotakin takaisin korvaukseksi menetetyistä huveista ja nautinnoista. Ruusuke ja sievoinen palkintosumma varmasti pitäisivät ainakin pomon tyytyväisenä.

Kukapa olisi uskonut, että Joachim Altmann kuuna päivänä tempautuisi mukaan fitness-ihmisten "uusi vuosi, uudet elämäntavat" -kuureihin, ajatteli Ed, muttei ollut lainkaan pahoillaan asiasta. Hevosenhoitaja katsoi verryttelyaluetta kohti suuntaavan ratsukon perään ja huomasi pohdiskelevansa, josko tämä vihdoin olisi Joen suurten saavutusten vuosi.