Dierk Mayer piti järkevistä hevosista, eikä suinkaan siksi, ettäkö olisi pelännyt viripäitä tai jäänyt niiden kanssa neuvottomaksi. Niin siinä vain kävi, kun hevoset olivat työ ja elämä: vaikka hevosmies oli kaukana mukavuudenhaluisesta, turhan dramatiikan hän tahtoi pitää poissa vuorokauden tunneistaan. Kun tarkasteli hänen urallaan vaikuttaneita hevosia, joista hän oli erityisesti pitänyt, niitä yhdisti tietty tekijä. Olivat ne kuinka kuumia ja kuohahtelevaisia tahansa, ne eivät olleet typeriä eivätkä käyttäneet omaa ja kaikkien muiden energiaa kaikenlaiseen turhanpäiväiseen säheltämiseen. Yleensä sellainen kieli huonosta käsittelystä: hevoset, kuten lapsetkin, oppivat huonoille tavoille, ellei niiden kasvua ohjattu määrätietoisesti oikeaan suuntaan.
Oli sangen harmillista, että Dierk oli jälleen kerran tullut ottaneeksi talliinsa huonotapaisen, typerän hevosen. Nothingmanin kanssa kaikki oli ollut alusta alkaen hankalaa. Sen saapuminen talliin oli viivästynyt, kun sitä ei oltu saatu lastattua lähtöpisteessä autoon.
"Jo on perkele kumma", oli Dierk tokaissut Joachimille päätettyään puhelun, jossa hänelle kerrottiin uudesta kuljetuspäivämäärästä, eikä Dierk enää kiroillut usein ääneen vaikka päänsä sisällä saattoikin ladella äkäistä tekstiä tuon tuostakin. "Eivät saa yhtä elukkaa lastatuksi! Kilpahevonen, muka. Liekö tässä syy siihen, ettei sillä ole kuin hajanaisia kilpailutuloksia viimeisen vuoden ajalta?"
"Hyviä tuloksia, kuitenkin", Joachim muistutti, sillä häntä kiinnosti kahta kauheammin päästä näkemään tämä myyntivälitykseen lähetettävä yksilö, jonka piti oleman lahjakas mutta joka mitä ilmeisimmin oli sen lisäksi myös erityisen oikukas.
"Se on ainoa syy, miksi en perunut välityssopimusta välittömästi", Dierk murahti. "Ja suku! Se on mielenkiintoinen."
"Montakos tammaa laitat sillä paksuksi", Joe oli kysynyt liukkaasti. Kilparatsastaja oli osoittanut suurta uteliaisuutta Dierkin viimeisten vuosien hevoskasvatusinnostusta kohtaan.
"Tuskin yhtäkään, mikäli hevosta ei koskaan saada tänne asti."
"Saadaan, viimeistään sitten kun sinä itse menet sen lastaamaan", Joe virnisti.
Siihen ei sentään tarvinnut turvautua. Eläinlääkärin rauhoittamana Nothingman saatiin hevosrekan kyytiin muutaman muun lajitoverin kanssa, ja sitten se matkusti Riesenbeckiin. Tallin pihassa se oli jo tointunut päiväkänneistään sen verran, että kolisteli kuin viimeistä päivää, ja Joe kuuli pomon kiroavan hiljaa.
Tavoite oli saada hevonen myydyksi mahdollisimman pian.
Ah! Utopiaa! Erinäisistä syistä ei hevonen mennyt kaupaksi. Kaikkein eniten tosissaan olleet ostajat luopuivat ajatuksesta yrittäessään itse lastata hevosta. Dierk Mayer aloitti hevosen kanssa lastauskoulun, ja vaikka se muutaman päivän harjoittelun jälkeen käveli koppiin, ensimmäisistä kilpailuistaan Nothingman myöhästyi, sillä sen lastaamiseen kului neljä tuntia (ja samalla se aikaansai myös kahden muun ratsun poisjäännin omista luokistaan).
"Ensi kerralla lastaan sen edellispäivänä ja jätän koppiin seisomaan", Dierk uhkasi turhautuneena. Koskaan ei hänellä ollut käsissään tällaista hevosta. Dierk Mayer oli aina saanut hevosen kuin hevosen koppiin, eikä siihen oltu tarvittu poppakonsteja saati väkivaltaa. Sellaiseen hän ei suostunut sortumaan nytkään. Harjoitukset jatkuivat.
Lopulta Nothingman oli asunut tallissa kokonaiset puoli vuotta. Sen myynti-ilmoitus oli toistaiseksi vedetty pois linjoilta. Levoton ori ei ollut juurikaan tasaantunut, mutta piru vieköön, kuljetusautoon se saatiin vietyä juuri silloin kun tarvitsi, ja niinpä sen kanssa päästiin kilpailuihinkin. Tyytyväinen Dierk oli voittanut ensimmäisen erän ja saanut ujutettua edes rahtusen järkeä hevosparan päähän. Salaa jossakin hänen mielensä syvimmissä syövereissä eli empatia ja ymmärrys: tokkopa Nothingmankaan oli alkujaan typerä vaan sellaiseksi osaamattomin ottein koulittu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti