Jossain toisaalla hörpitään kylmää olutta lasipulloista ja kaadetaan laseihin viiniä, jonka tarjoilulämpötilasta on pidetty hyvää huolta.
Täällä me juomme lämmennyttä viiniä muovimukeista. Kuulemme laivan koneistojen nyt hiljaista, tasaista huminaa ja ohikulkevien ihmisten vaimeaa puhetta ja heidän kenkiensä maton pehmentämää kopinaa ja töminää. Vaihdamme suudelmia, jotka humalluttavat enemmän kuin viini. Emme kaipaa laivan yökerhoa emmekä Auburnin kartanon puutarhaa, emme ehkä jatkojen jatkopaikkana toimimaa Kallan Krouviakaan, vaikka juoma siellä olisi kylmempää ja äänimaisema railakkaampaa. Suudelmat olisivat ujompia, vaivihkaisia. Ehkä emme kehtaisi pussailla ollenkaan.
Ja sitten laiva keinuu. Rasmukselle tulee huono olo, niin kuin joskus silloin, kun se on juonut liikaa. Tänään se ei ole juonut liikaa: emme voisi, sillä meillä on hevoset matkassa ja suunta kohti pomoa. Matka on pitkä ilman krapuloitakin, eivätkä hevoset huolehdi itse itsestään edes merimatkalla. Avuttomat eläimet.
Avuton Rasmus. Se onneton oksentaa vessassa. Minun tulee hellän surkea olo hänen puolestaan. Kun elämäni rakkaus aika paljon myöhemmin rahjustaa pois vessasta ja rojahtaa tyhjälle sängylle, satun itse juuri olemaan sovittamassa hyttikorttiani oven lukijaan.
"Voi sua", hymähdän sängyllä lojuvalle poikaystävälleni, lasken hänen viereensä sänkyjen väliselle pienelle pöydälle vesipullon, istahdan sängynlaidalle ja silitän pehmeitä, pähkinäisiä hiuksia.
"Miten hevoset?" Rasmus urahtaa.
"Paremmin kuin sä. Älä huoli. Mä hoidan", sanon, ja olen tyytyväinen, kun saan edes kerran olla meistä se, jolla on palaset paikallaan ja tyyneys puolellaan. "Ota vettä, ja mä hain sulle infosta pahoinvointilääkkeen. Se on syklitsiiniä. Sitä ei pitäisi käyttää alkoholin kanssa, mutta viinistä on jo aikaa ja otit niin vähän, että kyllä sitä uskaltaa." Pureskelen hetken mietteliäänä huulta, ja pohdin sitten ääneen: "Pitäisiköhän sulle harkita skopolamiinilaastaria jatkossa?"
"Tohtori Josefina", kuulen yhä kalpealta näyttävän poikaystäväni mutisevan.
Naurahdan ja suukotan hellästi hänen otsaansa.
"Älskar dig", mumisen ja tunnen pakahduttavaa hellyyttä ja kiintymystä, jotka voittavat pökerryttävyydessään ne aiemmin nautitut kaksi ja puoli muovilasillista lämmintä viiniä ja suudelmat, joita en laskenut. "Pian voit paremmin."
"Niin voinkin. Kun päästään pois tästä helvetin paatista."
"Se lääke voi sitten väsyttää", varoitan ja silittelen poikaystävääni, joka kertoo vähän myöhemmin voivansa ehkä jo paremmin.
Siitä olen iloinen, ja siitä, kuinka nopeasti onnistun itsekin nukahtamaan sinä yönä. Laiva humisee, tömisee ja kolisee ympärillämme, ja joitakin kerroksia alempana hevoset torkkuvat syötyään vähitellen loppuun heinät, jotka niille Rasmuksen pahoinvoidessa annoin. Meillä kaikilla on kaikki hyvin silloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti