Pomo istuttaa meidät alas heti Rasmuksen ja mun saapumista seuraavana päivänä. Se on vähän kuin oikea palaveri: kaikki, paitsi vapaapäivää viettävä Kaja, ovat paikalla ja katseet suunnataan odottavasti Dierkiin, joka näyttää rauhalliselta ja arvovaltaiselta (kuinkas muuten). Sitten toisaalta se ei ole lainkaan kuten oikea palaveri, sillä me ollaan kaikki tallivaatteissa, ympärillämme roikkuu nahkavarusteita ja satulasaippuan tuttu tuoksu leijailee huoneessa. Joachim istuu paremman puutteessa nurin kääntämänsä saavin päällä. Me Rasmuksen kanssa ollaan sullouduttu istumaan lipastolle, jossa säilytetään erinäisiä kuolaimia, hokkeja, remmejä ja muuta sellaista pikkusälää, ja olisi vähättelyä sanoa, että poikaystäväni käsivarsi hipoo omaani. Olemme kuin sillit purnukassa, ja toivon, ettei Rasmus levennä asentoaan yhtään tai minulta putoaa puoli pyllyä penkiltä pois. Saattaisinpa jopa seurata itse perässä, jos oikein hupsusti sattuisi käymään.
“Schedule”, pomo aloittaa erinomaisen saksalaisittain lausuen ja osoittaa tussitaulua, johon on tehty kesä- ja heinäkuun kalenterinäkymät.
Seuraavaksi Dierk ryhtyy käymään rivakkaan tahtiin läpi kesän aikataulua niiltä osin kuin se nyt on tiedossa. Joachim hymyilee minulle leveästi, kun pomo kertoo meidän lähtevän ylihuomenna hakemaan mulle sisäänratsastettavaksi tulevia nuoria tammoja Debbie Fischerin tilalta, missä ne ovat tähän mennessä laiduntaneet ja kasvaneet isoiksi.
“So… should I go with them?” Rasmus pistää väliin, kun pomo ei viittaa sanallakaan häneen.
“You are needed here”, pomo ilmoittaa. “The horses don’t train themselves. Joe and Josefine can manage without you, Rasmus.”
“We sure can”, Joe nyökäyttää pontevasti päätään ja hymyilee Rasmuksen ja mun suuntaan. “And we’re going to have so much fun, right, Josie?”
Naurahdan. Matka Joachimin kanssa Debbien luo ja takaisin saattaa olla mitä tahansa vaivaannuttavan ja ratkiriemukkaan väliltä. On kuitenkin kiva saada Flirtjinx ja Diva kotiin ja päästä tutustumaan niihin, sillä pomo on ilmoitusluontoisesti kertonut, että tänäkin kesänä työskentelen erityisesti viime kesänä sisäänratsastamani Cashin ja näiden sitä vuotta nuorempien tammojen kanssa. Eskarikesä! Lisäksi pääsen ratsastamaan tietysti muitakin, ja Pisanjin kanssa työskentelemistä odotan kaikkein innokkaimmin. Hupsu, herkkä kimo on lemmikkini. Vaikka se onkin joskus hivenen dramaattinen, pidän sitä kilttinä hevosena, ja tamman kevyt ratsastettavuus on mieleeni. Saan kilpaillakin sillä taas tänä kesänä, mikä herättää miellyttävää jännityksenkutkutusta.
Pian puhe kääntyy loppukuuhun, jolloin meidän on määrä lähteä Rasmuksen, Joen ja muutaman hevosen kanssa kilpailumatkalle. Suunnitelma kuulostaa jännittävältä ja mielenkiintoiselta: pääsemme hyppäämään kansainvälisiä luokkia Pariisin Jumping Weekillä! Rasmus tarttuu minua kädestä ja äkisti kurkkua kuristamaan kivunnut jännitys lievittyy ja palautuu hupsuiksi humahduksiksi vatsanpohjalle. Matkalla Pariisiin pysähdymme Antwerpenin lähettyvillä jättämässä kyydistä niille main myydyn Calliopeia-hevosen ja yövymme ratsuinemme kyseisellä tallilla. Niin saamme hyvin jaloteltua hevosia, ja ne saapuvat vetreinä kilpailupaikalle. Paris SIM Jumping Weekillä on luvassa rahakas GP-luokka Joelle ja Silverille, helpompi GP-rata Lätsälle ja pari pienempää luokkaa muille hevosillemme, ja koska kilpailut ratsastetaan pääosin iltaisin, meille jää ehkä hevosten hoidolta aikaa seikkailla Pariisissa. Huomaan olevani innoissani. Teininä vietin yhden kesän hevoshommissa Ranskassa, mutta sittemmin en ole vieraillut Pariisissa kuin jonkun välilaskun verran.
“You’ll help each other out”, Dierk linjaa. “With Linus starting his summerleave, Ed is needed here, so you three are on your own. When the show in Paris is over, it’s time for Comber Cup, which means you’ll drive to Harderwijk and I’ll meet you there.”
“Busy summer”, Joe virkkoo tyytyväisenä.
“Indeed. In the meantime, youngsters will have a short break, that’ll do them good — give them some time to think about what they’ve learned. And since there are no suitable classes for Piki in Paris, I’ll work with her while you’re gone, Josefine”, pomo lupaa, ja olen vähällä pudota lipastolta pelkästä ilosta, kun ajattelen, miten paljon Dierk Mayerilla olisi annettavanaan Pikin koulutukseen ja miten upealta tuntuisi päästä tamman satulaan hänen ratsutusjaksonsa jälkeen.
Power Jump on niin ikään kalenterissa. Pomo tiedustelee ilmoitusluontoisesti, starttaisinko minä Pisanjilla, enkä voi kuin nyökätä. Kerta ei olisi ensimmäinen. Pärjäsimme mukiinmenevästi jo pari vuotta sitten, joten miksipä en tänäkin vuonna uskaltaisi näyttää kimoa kaunotarta yleisölle. Omista ratsastettavistani kumpikaan ei ole kilpailuun valmis tänä vuonna: Grannilla on kädet täynnä töitä varsansa kanssa eikä Piki ole vielä valmis kansainvälisiin arvokilpailuihin sillä korkeudella. Vaikka en kovin kunnianhimoisena kilparatsastajana enää itseäni pidäkään, olen ilahtunut mahdollisuudesta päästä nauttimaan Power Jumpin ainutlaatuisesta tunnelmasta. Näkisin siellä takuuvarmasti paljon tuttuja. Kotikenttäetua nautiskelevien kallalaisratsukoiden lisäksi paikalla olisi ainakin veljeni Alexander ja toivottavasti myös ystävän asemaan kohonnut Amelie Chaput, näin joitakin mainitakseni.
“That’s all. Get to work, people”, Dierk komentaa lähestulkoon leppoisasti, kun kesän agenda on päällisin puolin käyty läpi.
Tungeksimme ulos satulahuoneen oviaukosta, ja pian olen todella tyytyväinen siitä, että Rasmus ja Joachim päästävät minut herrasmiesmäisesti ensimmäisenä. Viimeksi mainittu nimittäin naurahtaa ja kuuluu läiskäyttävän Rasmusta toverillisesti olalle.
“Ooh. Diamonds in Antwerpen and romance in Paris… it’s almost as if Mr. Bossman has an agenda.”
Onneksi punastuneisuuttani ei voi nähdä hiusten peittämästä takaraivostani. Kuljen katse sitkeästi eteenpäin kiinnitettynä miesten edellä ja olen kuin en olisi kuullutkaan. Joachimin velmuilevasta äänestä kuuli kyllä, että mies vitsaili, mutta minun sydämeni on silti hypähtänyt voltin tai kaksi paikallaan ja mieli sännännyt villille laukalle.
Kihlasormus! Voi mikä kotiinvieminen siinä olisikin tältä reissulta! Mutta voi minua onnetonta. Nyt jos koskaan on syytä heittää jäitä hattuun ja painaa tiukasti jarrua. Ei ole mitään syytä antaa Joachimin vihjailuiden nostattaa sydämensykettä ja tyhjänpäiväisiä odotuksia, sillä hänellä ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Pidän todennäköisenä, ettei moinen ole käynyt sen miehen, jonka kanssa oikeasti seurustelen, mielessäkään; Rasmus on luullakseni tyytyväinen elämäämme tällaisenaan. Minulla on ehkä aaltoileva ikäkriisi, joka johtaa omituiseen paineeseen edetä elämässä, mutta poikaystäväni ei ole osoittanut sellaisesta merkkiäkään. Sitä paitsi tokkopa edes Joe on tosissaan vitsiensä takana. Kun pysähdyn ajattelemaan asiaa, olen takuuvarma, että samainen henkilö läimäyttäisi Rasmusta takaraivoon, jos tämä kertoisi päättäneensä astella avioon ennen kolmatta- tai neljättäkymmenettä ikävuottaan ja siten heittäneensä villin nuoruutensa hukkaan.
Vaikka eipä meidän kummankaan nuoruus erityisen villi taida olla.
Silti.
“Siistiä, että päästään kisaamaan niin paljon — ja reissaamaan!” Rasmus pukahtaa seuraavaksi vasta, kun me ollaan jo satuloimassa päivän ensimmäisiä ratsujamme. “Hyvä seikkailukesä.”
“Joo”, sanon, ja koska olen toden totta keväällä joutunut hupsun ikäkriisin kouriin ja poden kai vieläkin sen jälkitautia, saan kuitenkin päähäni osoittaa kuulleeni Joen vitsailut. “Ketäköhän Joe aikoo kosia?”
Se tuntuu parhaalta tavalta noteerata ratsumestarin höpinät: niiden laittaminen vitsiksi, niin kuin en olisi ymmärtänyt perimmäistä tarkoitusta.
“Hä?” kuuluu Oberonin karsinasta ja irvistän itsekseni.
“Äh, meinasin vaan — ne löpinät pomon agendasta, Pariisin romantiikasta ja Antwerpenistä. Sehän on timanttikaupunki. Tiedätkö, timanttisormuksia, romantiikkaa — että ketäköhän se pomon mielestä muka aikoisi kosia”, sepitän ja tiedän olevani umpikujassa.
Rasmus kuitenkin tarjoaa minulle ulospääsyn. Ei meistä kumpikaan ole valmis viipyilemään aiheen äärellä, päättelen. Kiusallisuuden tuntu on vitsailevasta sävystä huolimatta niin käsin koskeltava! Vitsillä Rasmus sitten peruuttaa tilanteesta uloskin.
“Alenaa”, hän ehdottaa ja katoaa näkyvistä kumartuessaan laittamaan Oberonille suojia. Poikaystäväni huomaamatta, luullakseni, huokaan hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti