Kun me Power Jumpin jälkeen Saksaan palattuamme pidetään tallipalaveria loppukesän askelmerkeistä, treenattavista hevosista ja tavoitteista, pomo ilmoittaa kasuaalisti ostaneensa hevosen. Siinä nyt ei tietenkään ole mitään uutta, eikä siinäkään että kyseessä on jälleen yksi englantilainen täysiverinen, mutta tällä kertaa pomo onnistuu yllättämään meidät kaikki tarkemmilla yksityiskohdilla.
Kyseessä on nimittäin urallaan puolitoista miljoonaa euroa voittanut G1-tason entinen laukkahevonen, joka on kisaurallaan operoinut perin vaatimattomalla sijoitusprosentilla sata. Hevonen on kuulemma osoittautunut lupaavaksi jalostusoriiksi ratsupuolella, eikä pomo näe mitään estettä, miksei sillä voisi olla edessä vielä menestyksekäs ura estehevosenakin. Hevonen on kuitenkin vielä nuori, terve ja hyvin rakentunut, kantakirjattukin.
Me sulatellaan tietoa hetki hiljaisuuden vallitessa, kun tallipihaan tulevalta tieltä alkaa kuulua lähestyvän auton ääniä, ja pian rengas rahisee soralla.
”Ah!” pomo huudahtaa ja lyö kätensä yhteen noustessaan ylös. ”He’s here.”
Pomo lähtee viilettämään ulos, ja me muut seurataan hivenen
hämmentyneinä perässä.
”No, pomo ei turhia aikaillut”, Josefina kuiskaa mulle.
”Eipä näköjään”, mä virnistän. ”Jännä ostos. Kohta se varmaan aloittaa laukkahevoskasvatuksenkin.”
Pihalla Joe viheltää matalasti, kun auton kuljettaja taluttaa täysiverisen rekan kyydistä. Se on pieni, kiiltävä tummanpunaruunikko, ja vaikka se on kuulemma elellyt jo jonkun aikaa laidunelämää eikä tule suoraan radalta, on se silti lihaksikkaammassa kunnossa kun yksikään nuori hevonen, jonka mä olen koskaan nähnyt. Ori paistattelee päivää tyynenä, ja sen ulkoinen olemus henkii kokemuksen tuomaa itsevarmuutta.
”This is Lucifer Morningstar”, pomo ilmoittaa. ”I guess we’re going to call him Lucifer, or just Luci.”
“Lucifer”, Joe ähkäisee ja näyttää olevan kerta kaikkiaan haltioissaan uudesta hevosesta. ”Now we’re talking. He’s stunning.”
Joe ottaa riimunnarun kuljettajalta ja pitelee hevosta sen aikaa, kun pomo tarkistaa nopeasti sen jalat ja yleiskunnon pitkänsorttisen kuljetuksen jälkeen. Kun pomo siirtyy kuskin kanssa paperitöihin toimistoon, Joe lähtee kävelyttämään oria kentälle. Muut suuntaavat takaisin talliin (joskin mä huomaan Kajan vilkuilevan orin perään erityisen kiinnostuneena), mutta mä ja Josefina seurataan kaksikkoa kentän laidalle.
”I’ve been riding hundreds of off-track thoroughbreds before Mr. Bossman found me”, Joe selittää. “They’re great. Usually. Sometimes they are crazy.”
Lucifer vilkuilee ympärilleen pienet korvat tarkkaavaisesti
pystyssä ja sen sieraimet värisevät, mutta askel on pitkä ja rento. Mä voin
hyvin kuvitella Joen sen selkään viilettämään pitkin maita ja mantuja, ehkä
jonkun esteenkin yli, mutta itseäni kyllä en. Näinköhän pysyisin kyydissäkään?
Nähtäväksi jää – mulla ja Josefinalla on kuitenkin vielä (tai enää) kaksi
Saksan-viikkoa edessä, ja ehkä Luciferinkin ratsastusvuoro ehtisi sattumaan
vielä munkin kohdalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti