Cashmere Cap

Nimi	Cashmere Cap	Syntynyt	11.5.2017, 6v	Skp, säkä	Ori, 168 cm
Rotu	selle francais	Re	120 cm	Väri	Ruunikko

kasv. & om. VRL-11889 & VRL-05265 | PKK3500 | VH21-121-0028

Hyvä hevonen siitä on varmasti kasvamassa. Joistakin hevosista sen vain näkee jo nuorena, eikä niiden edes tarvitse olla kovin näyttäviä tai erityisen suvukkaita, jos niillä vain on sellainen katse. Olemus. Sanaton lupaus suuresta sydämestä ja rajattomasta rohkeudesta, halusta hypätä ja tehdä ratsastajalle mieliksi. Cashmere Cap on ollut läpi kasvun vaiheiden sangen vaatimattoman oloinen luontokappale, mutta sen tasainen, vaikuttava itsevarmuus on ansainnut sille lempinimen Captain, jota käytetään erityisesti onnistumisten yhteydessä. Arjessa riittää Cash (jota sen, toki, toivotaan myös tuovan talliin jahka kilpauralle saakka kerkeää).

Cash on aika mutkaton eläin. Sillä on itseluottamus hyvissä kantimissa, ja sen oletetaan olevan aika helppo tapaus, kunhan sen kilpaura kunnolla alkaa. Se on luonteeltaan vähän kuin leppoisa isänsä, mutta jokin emältä peritty kipinä sen olemusta kuitenkin värittää. Tietty terävyyshän ei ole kilpahevoselle pahasta, sillä kun kilpaillaan suurilla radoilla, tarvitaan myös annos räväkkyyttä ja leijonansydäntä. Cash paljastaa omansa silloin, kun sillä todella on väliä: ori osaa olla hitaasti käynnistyvä, muttei horju haasteiden edessä, vaan pistää kaikkensa peliin. Isänsä tapaan Cashillakin on hyvin pitkä laukka, ja koska se on vielä hyvin nuori ja kaipaa voimaa, se saattaa kaahottaa menemään hieman etupainoisena ja -vetoisena. Mutta hyvä hevonen siitä tulee, kun sille annetaan aikaa kasvaa täyteen kapasiteettinsa: niin tuli Lätsästäkin, vaikkei siitä kukaan sellaista uskonut. Cashin isä näyttää nyt epäilijöille (erityisen) pitkää nenää(nsä), ja kenties pojasta polvi peräti paranee.

sukutaulu

Fine Fedora	Alfonsi evm | sf 169cm trt	Utopino evm | sf 170cm rn
		Serafine evm | westfalen 166cm vrt
	Béreti evm | sf 168cm mrn	Penacho evm | sf 173cm trn
		Wella Vogue evm | hann 169cm prt
Carolin d'Angoulins	Thibault evm | sf 167cm rt	Felix Fortune evm | holst 166cm rtkm
		Fleur evm | sf 164cm tprt
	Océane evm | sf 165cm vrt	Bricius evm | sf 166cm rn
		Anaïs d'Angoulis evm | sf 169cm trt

ii. Alfonsi oli olympiavoittajan suvusta tuleva maailmanmatkaaja, joka myytiin kolmivuotiaana kasvattajaltaan Ranskasta Arabiemiraatteihin. Kauppasumma ei ole tullut julkisuuteen, mutta arvattavaa on, että hevonen ei vaihtanut omistajaa aivan pikkurahalla. Ori teki Lähi-idässä pitkän uran estehevosena ja keräsi myös lukuisia sijoituksia arvokisoista, mutta ei ollut juuri koskaan parhaimmillaan 160 cm:n radoilla ja aivan kirkkaimmat mitalit jäivät siten saavuttamatta. 172-senttinen punaruunikko oli kuitenkin suosittu jalostusori, ja sillä on yli sata jälkeläistä Lähi-idässä ja useita kymmeniä Euroopassa, jonne se palasi muutamaksi vuodeksi jalostuskäyttöön 20-vuotiaana. Alfonsi oli tunnettu hieman romuluisesta ulkonäöstään, toivomiseen varaa jättävästä laukastaan ja herrasmiesmäisestä luonteestaan.

ie. Béreti ei (osin valitettavasti) periyttänyt pojalleen juuri mitään merkittävimmistä ominaisuuksistaan. Ranskalaistamma on pieni, vain 158-senttinen pikimusta näyttelytähti, jolla on matkaavoittavat, poikkeuksellisen näyttävät liikkeet. Se on kantakirjattu ykköspalkinnolla, mutta menestynyt erinomaisesti myös käyttöhevosena 140 senttimetrin esteluokissa. Vauhdikas ja ketterä Béreti on erityisen näppärä peli aikaratsastusluokkiin, joissa tamma jättää liki aina muut osallistujat nielemään pölyä. Cashin isä Lätsä on Béretin ensimmäinen jälkeläinen, ja sittemmin se on saanut yhden tammavarsan. Odotettavaa on, että tamman jälkeläisistä on kova kysyntä sen jäädessä kokonaan siitoskäyttöön - sen verran kovia meriittejä hevonen itse ja sen kaksi ensimmäistä varsaa ovat keränneet.

ei. Thibault oli hiilenmusta pitkäsukkainen piirtopää, joka herätti kisapaikoilla huomiota paitsi ulkomuodollaan, myös käyttäytymisellään. Kovaäänisen ja orimaisen esteratsun mielestä neljällä jalalla käveleminen oli selvästi yliarvostettua, ja se aiheuttikin usein pahennusta muiden kilpailijoiden ja tietysti omien hoitajiensa keskuudessa. 169-senttinen Thibault oli kuitenkin myös erinomainen hyppääjä, joka kilpaili hyvällä menestyksellä kansainvälisiä 160-luokkiakin. Isolaukkainen ori ei ollut jaloistaan kovinkaan tarkka, mutta toisaalta se hyppäsi aina - esteestä ja paikasta riippumatta. Thibault siirtyi jalostukseen 14-vuotiaana ja se ehti saamaan viitisenkymmentä jälkekäistä, ennen kuin ori jouduttiin lopettamaan kroonistuneiden vatsavaivojen takia.

ee. Océane on tyttärensä tapaan kuumaverinen ja tulisieluinen. Punarautias tamma on salamannopea ja menestynyt sen takia erinomaisesti aikaratsastusluokissa, joissa sitä on käytännössä mahdotonta lyödä ajassa. Océane kääntyy kolikon päällä ja kiihtyy nollasta sataseen sekunnissa. Sillä on hieman omintakeinen hyppytyyli eikä tamma ole siksi hypännyt kuin 140 senttimetrin luokkia, mutta sen voittamilla ruseteilla voisi tapetoida vaikka kokonaisen huoneen. Océanella on Ladyn lisäksi kolme orijälkeläistä, jotka kaikki ovat niin ikään nopeita ja ketteriä esteratsuja.

jälkeläiset

Ei jalostuskäytössä

ERJ:n alaiset sijoitukset

1. 04.06.2021 Yemene 100cm 2/34
2. 31.07.2021 Haltiasalo 100 cm 9/109 ERJ CUP
3. 14.08.2021 Hiivuri 100cm 3/50

Tarinoita Cashista

Seuraava sukupolvi

6. heinäkuuta 2020, kirjoittanut Josefina (VRL-05265). Katkelma blogitekstistä.

”And now”, Debbie aloitti päättäväiseen sävyyn. ”Let’s go and get that stallion of yours.”

Se oli jännittävä hetki. Dierk oli istuttanut meidät alas jo saapumispäivänämme ja ilmoittanut rauhallisen jämptiin tyyliinsä, että sillä oli meille projekti täksi kesäksi. Sen kolmevuotias ori Cash oli valmis ratsastajaantotutettavaksi, ja tehtävä lankeaisi mulle, sillä pomo oli isäni kanssa jutellessaan saanut vihiä mun kiintymyksestäni nuorten hevosten kanssa työskentelyyn. Toivoin, etten tuottaisi pettymystä kummallekaan miehistä: en Dierkille, joka odotti minun pystyvän suoriutumaan tehtävästä, enkä isälleni, joka sen oletuksen oli pomon päähän istuttanut.

Tiesin, että kyseessä oli Ladyn ja Lätsän yhteinen orijälkeläinen, ja odotin mielenkiinnolla kumpaa varsa enemmän muistuttaisi. Varmasti se näyttäisi hyvin ranskalaiselta, mutta muusta en ollut varma, sillä vanhemmat olivat melko eri kaliiperia keskenään. Oli silakanmallinen, kuivakka ja viimeistä piirtoa myöten siro Lady-emä ja kaikella rakkaudella melko muulimainen, pitkänmallinen ja edestä peräti hieman raskas Lätsä-isä, ja sitten ne olivat luonteeltaankin toistensa vastakohtia. Siinä missä Lady kuumeni välillä ihan tyhjästäkin ja olisi paahtanut täyttä laukkaa maailman tahtiin, Lätsä oli... Lätsä oli lunki. Se oli hitaasti syttyvä ja vähän laiskakin, vaikka kunnolla heräteltynä sitten hyppäsikin aivan hyvin.

En ollut tiennyt mitä odottaa, enkä sitten osannut sanoa sitäkään, oliko varsa juuri sitä mitä olin kuvitellut vai täysin erilainen. Päätä kallistaen katselin nuorta oria ja yritin päättää, mitä mieltä siitä olisin. Sillä oli pitkä pää ja hieman lyhyt kaula, mutta se ei ollut samalla tavalla etupainoinen kuin isänsä eikä yhtä silmiinpistävän sirpakka kuin emänsä. Sen ilme -- siitä huomasin pitäväni valtavasti.

"I think you two will get along quite nicely", kuulin pomon äänen vierelläni. Vanha mies seisoi siinä tyyneyden perikuvana, enkä mä voinut olla miettimättä, tulisiko mun olemukseeni sellaista elämänkokemuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvovaltaa koskaan. Dierkin huomio oli täysin suunnattu oriin, jonka päähän Joachim juuri asetteli nahkariimua.

"He's one of the good ones", pomo lupaili. "Quiet, easygoing young horse. Saddle him up tomorrow. By the end of the week I'll expect you to be able to ride him."
Nyökkäsin. Oli sanomattakin selvää, että mitä pomo tahtoi, se tapahtuisi. Ei vain siksi, että hänellä oli täysi määräysvalta, vaan myös siksi, että hänen arviointikykyynsä saatoin luottaa aukottomasti. Mikäli Dierk Mayer oli sitä mieltä, että hänen orivarsansa selkään saattoi nousta muutamien päivien kuluttua, hevonen varmasti olisikin siihen valmis.

Ja miksei olisi ollut. Siitä päätellen, kuinka tyynesti Cash lähti meidän mukaamme ja matkasi kotitalliinsa aloittamaan uutta elämää ratsuhevosena, se ei suinkaan ollut mikään käsittelemätön villiori. Yhtäkkiä huomasin tuntevani oloni lähes itsevarmaksi, ja se oli aika upeaa.

Pienessä kesäasunnossamme minä jaoin iloni Rasmuksen kanssa. Keskeytin poikaystäväni "mitä tänään syötäisiin" -teemaisen yksinpuhelun halaamalla häntä tiukasti ja kertomalla:
"Mulla on edelleenkin hyvä fiilis tästä kesästä. Cash – mä olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä! Mä jotenkin kuvittelin, että Lätsän varsat ei voi näyttää muuta kuin hassuilta, mutta sehän on aika hieno. Ja niin kivan ja kiltin oloinen", kehuin vielä. "Suoraan sanottuna mua hirvitti ajatus pomon hevosen sisäänratsastamisesta, mutta ei kyllä enää."
"Se oli kyllä mainio", Rasmuskin tuumasi ja katseli mua lähietäisyydeltä niin, että mä pystyin laskemaan kaikki ruskean sävyt sen silmissä. Ajatella, että mä en edes ollut koskaan erityisemmin pitänyt ruskeista silmistä. Nyt pidin. "Ja sähän olet kokenut noiden nuorten kanssa, tietysti se menisi hyvin vaikka hankalammankin elikon kanssa."
"Niin kai, mutta on kaikille osapuolille kivempaa, jos päästään helpolla. Kai sä silti autat mua Cashin kanssa?" kysyin.
"Tietysti", mun poikaystäväni lupasi vuorenvarmasti, ja mä rutistin sitä taas tiukasti kunnes äänekäs murina havahdutti meidät molemmat.
"Mä teen nälkäkuolemaa", Rasmus huomautti vähän nolostuneena. "Mennäänkö vaan Ratsgrillille?"

Nyökkäsin hyväntuulisena ja arvelin, että Joachim varmaan lähtisi mieluusti mukaan. Rasmuksella ei ollut mitään sitä vastaan, tietenkään, sillä vielä ei kummallakaan meistä ollut tullut Joe-kiintiö täyteen (kesän aikana niin saattaisi välillä käydä, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan). Sattui kuitenkin niin, että ratsumestari oli ehtinyt jo kadota matkoihinsa, ja niinpä me sitten menimmekin vain kaksin. Ei meillä kummallakaan ollut mitään sitäkään vastaan, sillä myöskin toistemme seura -kiintiössä oli vielä erinomaisesti tilaa yksille jos toisillekin lauantaitreffeille.

Nuoriso

20. heinäkuuta 2020, kirjoittanut Rasmus (VRL-11889)

Maanantaina pomo laittoi meidät hyppäämään nuorisolaisilla – mä ratsastin Grimin, Merit Blondien ja Kaja Tinan. Josefina Cashilla ja Joe Etonilla ottivat nuorten orien ensimmäiset minikokoiset ristikot ratsastaja selässä, ja molemmat osoittivat olevansa rohkeita ja innokkaita hevosenalkuja. Grim oli kehittynyt jälleen hurjasti sitten viime näkemän, ja musta alkoi yhä vahvemmin tuntua siltä, että olisi ihme, jos se ei viiden vuoden päästä olisi GP-hevonen. Sen tekniikka oli vertaansa vailla ja ratsastettavuus huippuluokkaa. Siinä missä vaikkapa Lätsää piti kääntämällä kääntää eikä siltikään aina onnistunut, Grim meni juuri sinne, minne mä ajattelin sen haluavani. Se oli hipaisunäppäimillä ratsastettava hevonen, jonka kanssa ei tarvinnut vääntää oikeastaan mistään – vaikka se oli kuuma, se ei ollut tippaakaan vahva, ja vaikka se oli rohkea, ei se ollut lainkaan varomaton. Vaikka Grim oli edelleen maasta käsin pahansuopa ja oikeastaan vain Kajan lellikki, mun oli myönnettävä, että estehyppääjänä se oli kyllä uskomattoman lahjakas.

Oli lämmin päivä ja Grim oli hionnut ja puhalsi kovaa, joten mä jäin vielä kävelemään sen kanssa, kun muut suuntasivat jo pesemään ratsujaan. Pomo heitteli puomeja kasaan sitä vauhtia, ettei sen selkää tainnut vielä sen suuremmin kolottaa.

”Grim’s very promising”, se kommentoi mulle siivouksensa lomassa. ”Might keep him for a while.”

”I agree”, mä nyökkäsin. ”He’s already very easy to ride and jumps very well.”

“Yes. I like most of my current youngsters”, pomo totesi. “And Josephine, she has done a great job with Cashmere in such a short time. She’s a natural with these babies.”

Pomo vilkaisi mua syrjäkarein. “Next year we’ll have even more foals to break in. Both of you could find your place here.”

Se kuulosti kutsulta, mutta mä en uskaltanut olla varma enkä kehdannut kysyä. Sen sijaan mä taputin Grimin hiestä tummaksi muuttunutta kaulaa ja hyppäsin sen selästä alas. ”Great to hear”, mä vastasin ympäripyöreästi.

”Keep up the good work with Curry”, pomo vaihtoi sujuvasti aihetta ja paukautti viimeisen puomin pinon päälle. ”He looks fine, very balanced. Just needs a bit more experience.”

”I will”, mä lupasin ja olin hyvilläni – mäkin olin tyytyväinen Carrin edistymiseen jo näiden viikkojen aikana. Ori oli hypännyt kohtuullisen hyvin kisoissakin ja väläytellyt isoja, ilmavia hyppyjä kotitreenien teknisilläkin radoilla. Ei se valmis ollut, mutta ehkä se hevonen, joka mun kannattaisi ottaa mukaan Keski-Eurooppaan ensi kesänäkin.

Jos me tultaisiin, tietysti, mä korjasin omaa ajatustani. Mutta sillä hetkellä kesä Suomessa tuntui yhtä tympeältä ajatukselta kuin talvi ilman lumihiutalettakaan tai aamu ilman kahvia. Kai siihenkin tottuisi, mutta tuskin se mikään erityinen nautinto olisi.