Lauantaina 4. heinäkuuta
Varsoja. Mä olin tietysti nähnyt niitä oikein lukuisia, mutta ei niihin silti koskaan kyllästynyt. Siksi, kun Dierk sanoi lähtevänsä hakemaan jotakuta nuorta kasvattiaan tuttunsa luota sisäänratsastettavaksi, mä ilmoitin välittömästi lähteväni mukaan. Ja koska Rasmus oli tietysti yhtä utelias kuin minä ja lisäksi halukas pääsemään päiväksi pois teiniaikaisen heilansa ja Joen siitä viskelemien herjojen ikeestä, sekin lähti.
No, suunnitelmahan oli ihan hyvä, mutta sitten Joachim ilmoitti tulevansa myös.
”The Estonian Power Team will gladly manage the stables while we’re gone”, Joe ilmoitti huolettomasti. ”I wanna see some baby horseys.”
Siitähän sitten kehkeytyi vähän kuin pieni perheloma (isoisä Dierk, hänen ottopoikansa Rasmus ja minä ja meidän omituinen iso taapero nimeltä Joachim – niin minä asian määrittelisin). Kaja ja Merit jäivät yhdessä Rasmuksen exän kanssa ratsastamaan hevosia. Minä olin vähän harmissani siitä, miten tehokas ja ennen kaikkea tiivis duo Kaja ja Merit ovat. Tunsin oloni sivuun sysätyksi. Ennen ajattelin, että Kajasta ja minusta tuli ihan hyvätkin ystävät, mutta nyt menneen kesän ystävä tuskin oli kolmea kokonaista virkettä minulle suonut. Se vain bondasi meitä vähän vanhemman Meritin kanssa äidinkielellään minkä kerkesi.
Niin tai näin, mepäs olimme matkalla katsomaan varsoja, ja arvelin että päivästä tulisi kiva. Ensiksi me ajettiin, ajettiin ja ajettiin, ja jos Riesenbeck ei itsekään ollut mikään mahdottoman suuri paikka, nyt me päädyttiin tosi kauas mistään ytimistä. Aakeiden laidunmaisemien keskeltä tupsahti näkyviin monin rakennuksin ja tarhoin kirjailtu tallialue, ja tallin pihaan asteli nainen, joka olisi ensinäkemältä voinut olla vaikka Dierkin sisko. Niin ei kuitenkaan ollut, ja seuraavaksi tietysti arvailin, olisiko heidän välillään voinut olla jotakin säpinää nyt taikka menneisyydessä. Mitään viitteitä sellaisesta minun romantiikanhöppänän mieleni pettymyksestä kuitenkaan annettu.
”I’ll take you to your mares first”, Debbieksi kutsuttu rouva ehdotti, ja mitä ilmeisimmin täällä oli tapana liikkua paikasta toiseen… golfkärryillä??
”I’ll take the almost-newly-weds”, Joachim virnisteli ja kaappasi yhden meistä kumpaankin kainaloonsa. Rasmus ja minä protestoimme ratsumestarin puheita tuhinoilla ja silmienpyörittelyillä, mutta kävelimme hänen taluttaminaan kärryyn yhtä kaikki. Debbie ja Dierk asettuivat jo omaansa.
”Do you have to?” Rasmus kysyi äkämystyneenä. ”You know we’re not… that.”
”Ah, yeees, but I love a good tease.”
”But it’s not good.”
”I think it is. Just seeing those youthful cheeks get all nice and red…”
Ei siis mitään uutta auringon alla: Joachim oli edelleen vuorotellen hauska ja raivostuttava, nyt enemmän jälkimmäistä. Tuntui pikkuhippasen vastuutomalta antaa hänen hurjastella golfkärryllä, mutta onneksi pomon ja Debbien perässä ajaminen esti yllytyshulluimmat hörhöilyt. Debbien tila ei sitten ollutkaan mikään aivan pieni parin tarhan ja tallin kokonaisuus, vaan rouva ajelutti meitä hyvän tovin säntillistä hiekkatietä pitkin. Ympärille levittyi laitumia, ja laitumilla kirmaili hevosia, ja yhtäkkiä olin sittenkin tyytyväinen siihen että Joe ajoi, sillä nyt saatoin katsella hevosia ja osoitella niistä kiintoisimpia Rasmukselle.
”Onkohan joku noista tuleva olympiaratsu?” pohdiskelin hyväntuulisena ääneen, kun seurasin laukkaavaa nuorten hevosten porukkaa.
”Hyvin voisi olla”, Rasmus arveli. ”Vitsi mikä paikka.”
”Uh, rude”, Joe kommentoi suomenkielisyyttämme.
”Sorry.”
Olimme saapuneet perille jonnekin. Loikimme ulos golfkärrystämme kuka mitenkin lennokkaasti ja otimme kiinni pomon ja Debbien, jotka jo askelsivat päättäväisesti kohti laitumen porttia. Toiselta puolelta porttia lähestyi sydäntäsärkevän ihastuttava lauma tammoja ja niiden tämänkesäisiä varsoja.
”Mä en kestä”, huokaisin Rasmukselle tämän kättä puristaen ja ilahduin sitten tutusta näystä: ”Katso! Tuolla on Pisanji! Voi, ja tuossa Pupu – oh, look at them, those little fillies.”
Sillä aivan totta, sekä Pisanjilla että Pupulla oli vierellään tammavarsat. Ne olivat rautiaita kummatkin, mutta aivan eri sävyä. Minä pidin molemmista emätammoista valtavasti, olinhan kilpaillut kummallakin vielä vuosi sitten näihin aikoihin, ja olisi ollut mahdotonta valita kumpi varsoista teki minuun suuremman vaikutuksen. Pisanjin varsan olemuksessa oli jotakin hellyyttävää herkkyyttä, ja punertavakarvaisen Pupun rinnalla koikeltava vielä emäänsä kuparisempi pikkutamma näytti rohkealta ja eloisalta.
”We have this deal, the grumpy old man and I. Every year I get to name a foal, and don’t even ask where this all started — it’s a long story — but the bottom line is my names are amazing”, Joachim kertoi tyytyväisen näköisenä.
”Really? Which one did you name this year?” kysyin kiinnostuneena.
”I had some insanely clever ideas for Roo’s baby but, sadly enough, no baby for her this year. So I chose Poopoo’s filly.”
Sieltä se taas tuli. Poopoo. Puoliksi huvittuneena ja puoliksi turhautuneena korjasin:
”Oh, for the billionth time, it’s not Poopoo, the word is Pu-pu, it means —”
”A bunny, yes, Josie, I know”, Joe keskeytti huolettomasti.
Huokaisin kohtalooni alistuneena ja tiedustelin, mikä Pupun varsasta nyt sitten tuli.
”Playapapaya Z”, Joachim luritteli, ja sekä minä että Rasmus naurahdimme. En usko että meistä kumpikaan oli odottanut Joelta mitään muuta kuin juuri niin kahjoa nimeä.
”Playa…” Rasmus aloitti.
”Papaya, yes, and the fancy Z for Zangersheide”, Joachim opasti ja jatkoi: ”I call her Princess Leia.”
”Nooo, it has to be Pulu”, kiirehdin sanomaan, sillä minusta ajatus oli herttainen: Pupu ja Pulu, emä ja tytär.
”Pyyly”, Joachim makusteli, ja äkisti oivalsin kauhuissani, että jos tammavarsan emä oli ratsumestarin suussa Poopoo, tietenkin varsasta tulisi ennen pitkää Pylly.
”But Princess Leia is nice too”, viskasin vikkelästi puoltavan mielipiteeni kehiin Rasmuksen hekotellessa taustalla Poopoon Pylly-varsarassukalle.
”Yeeah, she’s nice alright”, sanoi Joachim suupielet nyiskellen, ja se kirvoitti minusta silmiensiristyksen. Omituinen kolmasosa-sekoitelma (miehessähän on brittiä, saksalaista ja apinaa) ei kuitenkaan tarjonnut selityksiä enkä mä lopulta oikeastaan niitä jäänyt kaipaamaankaam. Joachimin selitykset eivät juuri koskaan olleet hyviä.
Pomo vaikutti tyytyväiseltä Pulun ja Pisanjin sekä niiden varsojen oloihin ja vointiin. Arvelin havaitsevani jonkinasteista ylpeyttä Dierkin ilmeessä, kun hän mittaili tammavarsojaan teräksisellä katseellaan, ja siitä tuli mulle hyvä mieli. Teki aina hyvää muistaa, että Dierkilläkin oli sydän, joka sykki hevosille. Ei tämän lajin parissa kukaan kai tyystin ilmankaan voinut jatkaa vuosikymmeniä vuosikymmenten päälle.
Me siirryimme naapurilaitumelle. Sieltä löytyi vieroitettujen tammavarsojen lauma, jossa oli lukuisia täysin vieraita yksilöitä, mutta myös Dierkin omia. Yhden uskoin tunnistavani pään hienoista piirteistä:
”That one over there – she looks a lot like Ruu”, sanoin Joelle, joka nyökkäsi.
”It is Ruu’s two year old daughter, after Divisadero.”
”Really?” Rasmus kiinnostui. Uskoin hänen pitävän täysiverisestä Divistä paljonkin, kai koska poikaystäväni oli alkanut intoilla kenttäratsastuksesta, jossa täysiveriprosentti ei ollut hullumpi asia ratsun suvussa.
”Yeah. A real diva, I must say. Her name is Divinewings.”
Pomo esitteli toisenkin nuoren tamman, joka muuttaisi osapuilleen vuoden päästä hänen talliinsa sisäänratsastettavaksi. Unohduin katselemaan lumoutuneena punasävyistä ruunikkoa, jolla oli isänsä Flingin tapaan suuri läsi päässään. Tamma näytti varautuneelta ja ujolta, ja tunsin väistämättä lämpimän ailahduksen sydämessäni sitä kohtaan. Selkäni takana käytiin keskustelu, jota en kuullut, sillä keskityin sillä välin vastaamaan Debbien ronskin saksalaisittain äännettyihin kysymyksiin vanhempieni kasvatustyöstä.
”This one reminds me of your girlfriend. They'd probably get along quite nicely”, Joe kommentoi Rasmukselle, joka ei pysynyt työkaverinsa ajatuksenjuoksussa mukana.
"Huh? How come?"
"They're both shy and completely unaware of their looks”, kuului Joen linjaus, joka sai Rasmuksen vilkaisemaan minua.
Sen vilkaisun mä myös tavoitin katsahtaessani olkani yli. Hymyilytti. Joachimin ja Rasmuksen tavassa olla ystäviä keskenään oli jotakin erityisen ilahduttavaa, rauhoittavaakin. Mielestäni se kertoi paljon poikaystävästäni: kului joskus vuosia viimeisimmästä tapaamisesta, mutta lojaali ystävyys ei kulunut pois. (Ei, vaikka Joachimin naljailut välillä hipoivat hyvän maun rajoja.)
”And now”, Debbie aloitti päättäväiseen sävyyn. ”Let’s go and get that stallion of yours.”
Se oli jännittävä hetki. Dierk oli istuttanut meidät alas jo saapumispäivänämme ja ilmoittanut rauhallisen jämptiin tyyliinsä, että sillä oli meille projekti täksi kesäksi. Sen kolmevuotias ori Cash oli valmis ratsastajaantotutettavaksi, ja tehtävä lankeaisi mulle, sillä pomo oli isäni kanssa jutellessaan saanut vihiä mun kiintymyksestäni nuorten hevosten kanssa työskentelyyn. Toivoin, etten tuottaisi pettymystä kummallekaan miehistä: en Dierkille, joka odotti minun pystyvän suoriutumaan tehtävästä, enkä isälleni, joka sen oletuksen oli pomon päähän istuttanut.
Tiesin, että kyseessä oli Ladyn ja Lätsän yhteinen orijälkeläinen, ja odotin mielenkiinnolla kumpaa varsa enemmän muistuttaisi. Varmasti se näyttäisi hyvin ranskalaiselta, mutta muusta en ollut varma, sillä vanhemmat olivat melko eri kaliiperia keskenään. Oli silakanmallinen, kuivakka ja viimeistä piirtoa myöten siro Lady-emä ja kaikella rakkaudella melko muulimainen, pitkänmallinen ja edestä peräti hieman raskas Lätsä-isä, ja sitten ne olivat luonteeltaankin toistensa vastakohtia. Siinä missä Lady kuumeni välillä ihan tyhjästäkin ja olisi paahtanut täyttä laukkaa maailman tahtiin, Lätsä oli... Lätsä oli lunki. Se oli hitaasti syttyvä ja vähän laiskakin, vaikka kunnolla heräteltynä sitten hyppäsikin aivan hyvin.
En ollut tiennyt mitä odottaa, enkä sitten osannut sanoa sitäkään, oliko varsa juuri sitä mitä olin kuvitellut vai täysin erilainen. Päätä kallistaen katselin nuorta oria ja yritin päättää, mitä mieltä siitä olisin. Sillä oli pitkä pää ja hieman lyhyt kaula, mutta se ei ollut samalla tavalla etupainoinen kuin isänsä eikä yhtä silmiinpistävän sirpakka kuin emänsä. Sen ilme -- siitä huomasin pitäväni valtavasti.
"I think you two will get along quite nicely", kuulin pomon äänen vierelläni. Vanha mies seisoi siinä tyyneyden perikuvana, enkä mä voinut olla miettimättä, tulisiko mun olemukseeni sellaista elämänkokemuksen ja itseluottamuksen tuomaa arvovaltaa koskaan. Dierkin huomio oli täysin suunnattu oriin, jonka päähän Joachim juuri asetteli nahkariimua.
"He's one of the good ones", pomo lupaili. "Quiet, easygoing young horse. Saddle him up tomorrow. By the end of the week I'll expect you to be able to ride him."
Nyökkäsin. Oli sanomattakin selvää, että mitä pomo tahtoi, se tapahtuisi. Ei vain siksi, että hänellä oli täysi määräysvalta, vaan myös siksi, että hänen arviointikykyynsä saatoin luottaa aukottomasti. Mikäli Dierk Mayer oli sitä mieltä, että hänen orivarsansa selkään saattoi nousta muutamien päivien kuluttua, hevonen varmasti olisikin siihen valmis.
Ja miksei olisi ollut. Siitä päätellen, kuinka tyynesti Cash lähti meidän mukaamme ja matkasi kotitalliinsa aloittamaan uutta elämää ratsuhevosena, se ei suinkaan ollut mikään käsittelemätön villiori. Yhtäkkiä huomasin tuntevani oloni lähes itsevarmaksi, ja se oli aika upeaa.
Pienessä kesäasunnossamme minä jaoin iloni Rasmuksen kanssa. Keskeytin poikaystäväni "mitä tänään syötäisiin" -teemaisen yksinpuhelun halaamalla häntä tiukasti ja kertomalla:
"Mulla on edelleenkin hyvä fiilis tästä kesästä. Cash – mä olin oikeastaan tosi yllättynyt siitä! Mä jotenkin kuvittelin, että Lätsän varsat ei voi näyttää muuta kuin hassuilta, mutta sehän on aika hieno. Ja niin kivan ja kiltin oloinen", kehuin vielä. "Suoraan sanottuna mua hirvitti ajatus pomon hevosen sisäänratsastamisesta, mutta ei kyllä enää."
"Se oli kyllä mainio", Rasmuskin tuumasi ja katseli mua lähietäisyydeltä niin, että mä pystyin laskemaan kaikki ruskean sävyt sen silmissä. Ajatella, että mä en edes ollut koskaan erityisemmin pitänyt ruskeista silmistä. Nyt pidin. "Ja sähän olet kokenut noiden nuorten kanssa, tietysti se menisi hyvin vaikka hankalammankin elikon kanssa."
"Niin kai, mutta on kaikille osapuolille kivempaa, jos päästään helpolla. Kai sä silti autat mua Cashin kanssa?" kysyin.
"Tietysti", mun poikaystäväni lupasi vuorenvarmasti, ja mä rutistin sitä taas tiukasti kunnes äänekäs murina havahdutti meidät molemmat.
"Mä teen nälkäkuolemaa", Rasmus huomautti vähän nolostuneena. "Mennäänkö vaan Ratsgrillille?"
Nyökkäsin hyväntuulisena ja arvelin, että Joachim varmaan lähtisi mieluusti mukaan. Rasmuksella ei ollut mitään sitä vastaan, tietenkään, sillä vielä ei kummallakaan meistä ollut tullut Joe-kiintiö täyteen (kesän aikana niin saattaisi välillä käydä, mutta ei koskaan pitkäksi aikaa kerrallaan). Sattui kuitenkin niin, että ratsumestari oli ehtinyt jo kadota matkoihinsa, ja niinpä me sitten menimmekin vain kaksin. Ei meillä kummallakaan ollut mitään sitäkään vastaan, sillä myöskin toistemme seura -kiintiössä oli vielä erinomaisesti tilaa yksille jos toisillekin lauantaitreffeille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti