Rasmus: Onnellinen

Yhdet mun ja Josefinan ensimmäisistä kisoista Saksassa ovat Joen mukaan ”pienet kyläkisat”. No, kuten arvata saattaa, Suomen ja Keski-Euroopan kyläkisat eroavat hieman toisistaan. Tosiasiassa kaikki on viimeisen päälle, saksankielinen poppi raikaa koko kisa-alueella, esteet ovat toinen toistaan kirjavampia ja palkinnot parempia kuin mitä mä olen voittanut koskaan.

Me ollaan matkassa pienellä porukalla, lähinnä pomo haluaa hyviä kokemuksia nuorille hevosille. Mä hyppään sekä Branilla että Divisaderolla metrikympin ja kahdenkympin, Ankalla vain jälkimmäisen. Molemmat viisivuotiaat orit tekevät hyvin töitä, Div on vähän nopeampi, Bran ottaa isommalla radalla huolimattomuuspuomin, mutta esteitä ne eivät jää tuijottelemaan ja tekeminen kokonaisuudessaan tuntuu sujuvalta. Ankka on hyvä: sen kanssa mä olen alkanut pikkuhiljaa löytämään yhteistä säveltä. Se ottaa sarjalta puomin, mutta kokonaisuudessaan rata on niin sujuva, että mä kehtaan lähettää myöhemmin videon Isabellalle.

Niistä ensimmäisistä kilpailuista mulle ei tule mainetta, kunniaa eikä niitä hienoja palkintojakaan, mutta tyytyväinen mä olen.

Tyytyväinen hevosiin, Saksaan, itseenikin jonkun verran.

Innossani tästä mahdollisuudesta ja tulevasta kesästä.

Onnellinen Josefinasta, joka ratsastaa loppukäyntejä mun vierelläni vitivalkoisella Pisanjilla. Auringonlasku saa sen tukan hohtamaan jotenkin erityisen kauniisti, ja jos mä uskaltaisin siirtää Divisaderon Josefinan ratsun viereen, mä pussaisin Josefinaa välittömästi. Mutta koska en uskalla, mä joudun odottamaan siihen, että me auringon jo painuttua horisontin alle saadaan hevoset lastattua ja mä pääsen vetämään Josefinan halaukseen rekan takana.

Joe huomaa, koska mitäpäs se ei huomaisi, ja viheltää meille niin että koko parkkialue raikaa. Mä hautaan kasvoni Josefinan hiuksiin.