Ennen lähtöä mä olin saanut äidiltä
vastuullisen tehtävän: se oli pyytänyt mua etsimään Saksasta sille
siitostamman. Koska Lara oli ehkä jo varsansa tehnyt, ja Kisse taas
vasta juniori, äidillä alkoi olla akuutti hevosentarve, jos se meinasi
jatkaa hevosenkasvattajan uraansa seuraavinakin vuosina.
”Nuori pitää olla, ja käyttövuosia vielä jäljellä”, äiti oli ohjeistanut mua. ”Sellainen hevonen, joka voi terveenä pysyessään kisata vielä useamman kauden Suomessakin näyttöjä antaen ja saada silti kolme, neljä varsaa.”
Ja tietysti lisäksi piti olla kaunisrakenteinen, hyväsukuinen, vähintään kohtuullinen käsitellä eikä liian kalliskaan – ja ennen lähtöä musta oli tuntunut, että mä löytäisin ennemmin neulan heinäsuovasta kuin riittävän hyvän tamman äidille.
Sitten Saksaan saavuttuamme mä olin toki huomannut/muistanut, että täällä oli kivasukuisia nuoria estetammoja kolmetoista tusinassa, ja mä olin saanut lisätä kriteereihin oman wow-faktorini. Koska oli todennäköistä, että mäkin saisin jokusen vuoden päästä tämän tamman X jälkeläisiä ratsuikseni, mä aloin katsoa sillä silmällä hevosia, joilla oli poikkeuksellisen hyvä jalkatekniikka tai erityisen vahva laukka. Parista kisoissa näkemästäni hevosesta mä tein jopa tarjouksen, mutta kauppoja ei syntynyt – useampaa kymmentä tuhatta äidillä ei kuitenkaan ollut siitostammaansa laittaa.
”Mutta sähän tykkäsit Vivasta ja Tintistä”, Josefina totesi, kun mä vielä sunnuntaina nukkumaan mennessä harmittelin sitä, etten ollut onnistunut tekemään hevosostoksia viikonlopun kisoissa. ”Mites jompikumpi niistä?”
Josefina oli oikeassa – edelliskesänä varsoneet Vivani ja Qualitina (Tina, Tintti, Tintin) olivat palanneet treeniin ja olivat molemmat paitsi lupaavia estehevosia, pomon mukaan myös luontaisia emätammoja. Suoraan sanottuna mä en ollut edes osannut ajatellakaan, että ratkaisu voisi löytyä niinkin läheltä.
”Totta”, mä vastasin hitaasti. ”Eipä tullut mieleenkään. Ovatkohan ne miten kalliita… Se olisi kyllä kätevä ratkaisu.”
”Ainahan kannattaa kysyä”, Josefina kannusti, ja niinpä mä otin asian maanantaina pomon kanssa puheeksi.
Hintapyynti oli kohtuullinen, ja mä arvelin että voisin jokusen satalappusen vielä hinnasta tinkiäkin – ja sitten jäi vain päätettäväksi, kumpi tamma sopisi äidille paremmin. Mä laitoin sille kuvat molemmista, mutta se vastasi yksikantaan, että luotti mun näkemykseen.
Maanantaina mä ratsastin molemmat tammat, kun Josefina touhusi nuoriherra Cashin kanssa, ja mun näkemys: kirjava hollantilainen Qualitina oli pieni ja kiva, ja todella yritteliäs kaikessa mitä tekikään, mutta mihin asti sen suorituskyky riittäisi? Toisaalta sillä oli huippusuku ja pomon mukaan se oli paras emätamma, joka sillä oli vuosiin ollut. Mustanpuhuva Vivani oli äkäinen, eikä sen suvussa ollut erityisen säväyttäviä nimiä, mutta sillä oli kapasiteettia selvästi hieman enemmän kuin Tintillä ja ehkä hivenen sitä x-faktoria, josta mä haaveilin.
Julkisen valinnan mä päätin kuitenkin jättää vielä hetkeksi hautumaan, vaikka päätökseni olinkin jo tehnyt.
”Nuori pitää olla, ja käyttövuosia vielä jäljellä”, äiti oli ohjeistanut mua. ”Sellainen hevonen, joka voi terveenä pysyessään kisata vielä useamman kauden Suomessakin näyttöjä antaen ja saada silti kolme, neljä varsaa.”
Ja tietysti lisäksi piti olla kaunisrakenteinen, hyväsukuinen, vähintään kohtuullinen käsitellä eikä liian kalliskaan – ja ennen lähtöä musta oli tuntunut, että mä löytäisin ennemmin neulan heinäsuovasta kuin riittävän hyvän tamman äidille.
Sitten Saksaan saavuttuamme mä olin toki huomannut/muistanut, että täällä oli kivasukuisia nuoria estetammoja kolmetoista tusinassa, ja mä olin saanut lisätä kriteereihin oman wow-faktorini. Koska oli todennäköistä, että mäkin saisin jokusen vuoden päästä tämän tamman X jälkeläisiä ratsuikseni, mä aloin katsoa sillä silmällä hevosia, joilla oli poikkeuksellisen hyvä jalkatekniikka tai erityisen vahva laukka. Parista kisoissa näkemästäni hevosesta mä tein jopa tarjouksen, mutta kauppoja ei syntynyt – useampaa kymmentä tuhatta äidillä ei kuitenkaan ollut siitostammaansa laittaa.
”Mutta sähän tykkäsit Vivasta ja Tintistä”, Josefina totesi, kun mä vielä sunnuntaina nukkumaan mennessä harmittelin sitä, etten ollut onnistunut tekemään hevosostoksia viikonlopun kisoissa. ”Mites jompikumpi niistä?”
Josefina oli oikeassa – edelliskesänä varsoneet Vivani ja Qualitina (Tina, Tintti, Tintin) olivat palanneet treeniin ja olivat molemmat paitsi lupaavia estehevosia, pomon mukaan myös luontaisia emätammoja. Suoraan sanottuna mä en ollut edes osannut ajatellakaan, että ratkaisu voisi löytyä niinkin läheltä.
”Totta”, mä vastasin hitaasti. ”Eipä tullut mieleenkään. Ovatkohan ne miten kalliita… Se olisi kyllä kätevä ratkaisu.”
”Ainahan kannattaa kysyä”, Josefina kannusti, ja niinpä mä otin asian maanantaina pomon kanssa puheeksi.
Hintapyynti oli kohtuullinen, ja mä arvelin että voisin jokusen satalappusen vielä hinnasta tinkiäkin – ja sitten jäi vain päätettäväksi, kumpi tamma sopisi äidille paremmin. Mä laitoin sille kuvat molemmista, mutta se vastasi yksikantaan, että luotti mun näkemykseen.
Maanantaina mä ratsastin molemmat tammat, kun Josefina touhusi nuoriherra Cashin kanssa, ja mun näkemys: kirjava hollantilainen Qualitina oli pieni ja kiva, ja todella yritteliäs kaikessa mitä tekikään, mutta mihin asti sen suorituskyky riittäisi? Toisaalta sillä oli huippusuku ja pomon mukaan se oli paras emätamma, joka sillä oli vuosiin ollut. Mustanpuhuva Vivani oli äkäinen, eikä sen suvussa ollut erityisen säväyttäviä nimiä, mutta sillä oli kapasiteettia selvästi hieman enemmän kuin Tintillä ja ehkä hivenen sitä x-faktoria, josta mä haaveilin.
Julkisen valinnan mä päätin kuitenkin jättää vielä hetkeksi hautumaan, vaikka päätökseni olinkin jo tehnyt.
 |
| Vivani Kajan ratsastamana. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti