Varsaparatiisi

Kun mä olin puolenpäivän aikaan lopulta herännyt koomaa muistuttavasta unestani, me lähdettiin Joen kanssa saman tien lähipubiin syömään ja sieltä palattuamme alettiin pakata varsoja hevosautoon. Ilve kipitti tyytyväisenä lastaussiltaa pitkin loossiinsa, kun taas Desi epäröi ja vaati hieman lahjontaa uskaltautuakseen kyytiin. Mä lupasin sille, että nyt ei ollut edessä vuorokauden laivamatkaa, vaan lyhyt ajo ja sen jälkeen pääsy suoranaiseen paratiisiin.

Pomo lähti mukaan ja Joe ajoi. Riesenbeckin sää oli jo kovin keväinen: lämmintä oli vähän alle kymmenen astetta ja aurinko paistoi ohuiden pilvien välistä, ja kun me ajettiin maaseudulle, teiden varsilla näkyi kukkien väriloistoa. Mä mietin Kallan lumen ja loskan sekaista talvimaisemaa ja tulin siihen tulokseen, että Saksa oli kyllä monella tapaa hyvä maa, ja erinomainen paikka hevoslapsen kasvaa ja kehittyä. 

”Alena might foal any minute now”, Joachim kertoi, kun me alettiin lähestyä Debbie Fischerin tiluksia. ”So let’s not stay for long, if anyhow possible.”

“She won’t foal before the night”, pomo ilmoitti tyynesti kuin olisi katsonut asian aiemmin kristallipallostaan, mutta mä lupasin Joelle, etten jäisi hyvästelemään varsoja liian pitkäksi aikaa. Hyvässä lykyssä ei menisi montaakaan kuukautta, kun me Josefinan kanssa voitaisiin palata katsomaan niitä, ja mä tuskin ehtisin kuolla ikävään ennen sitä. 

Debbie otti meidät tallipihalla vastaan. Ilveen ja Desin uudet laumatoverit oli tuotu tallia lähinnä oleville laitumille, joten meidän ei tarvinnut juoksuttaa niitä golfkärryjen vieressä pitkin hiekkateitä oikeaan paikkaan. Debbiellä oli kuusi tammavarsaa ja viisi oria, ja molemmat porukat tungeksivat uteliaina laitumiensa porteilla niin, että me tarvittiin kaikki vapaat kädet hätistämään ne kauemmaksi siksi aikaa, että mä sain talutettua ensin Desin ja sitten Ilveen omiensa joukkoon. 

Sinne ne sitten menivät, suureen maailmaan: Ilve sujahti muiden orivarsojen sekaan kuin kala veteen ja oli välittömästi niiden leikeissä mukana, kun taas Desi ujompana juoksi hetken uusia ystäviään karkuun ja pyöritteli silmiään järkytyksen vallassa. Mä tunnistin Pisanjin ja Pupun yksivuotiaiksi kääntyneet rautiaat varsat tammalaumasta: ne molemmat olivat hivenen isompia kuin Desi ja kasvaneet kauniisti. Erityisesti Pupun varsa, Pulu, oli Desin mielestä jännittävä, ja aikamoinen päällepäsmäri Pulu kyllä olikin. Jo hetken päästä Desi kuitenkin laukkasi muiden mukana laitumen päästä päätyyn ja mä olin varma, että se viihtyisi loppupeleissä oikein hyvin. Se ei ollut mikään itsevarmuuden huipentuma, mutta tietenkään alle vuoden ikäisestä pikkuhevosesta ei voinut tehdä suuria päätelmiä, ja laumaelämä tekisi sille taatusti hyvää. 

Vaikka Joe vilkuili kelloa ja vaikutti hivenen hermostuneelta (mikä sinänsä oli outoa, koska mä en ollut oikeastaan koskaan nähnyt sitä hermostuneena), me käytiin vielä katsomassa pomon kolmevuotiaita. Ne saisivat vielä hetken kasvaa laitumilla, mutta kesällä pomo toisi ne talliin sisäänratsastettavaksi ja aloittelemaan esteratsun uraa. Niiden laumat olivat kauempana, joten me otettiin mua suuresti ilahduttavat golfkärryt allemme ja lähdettiin matkaan.

”We’re having fifteen foals this spring”, Debbie kertoi. “The first one should be coming in two weeks. Busy times ahead!”

Debbie nauroi ja mä pohdin, että ehkä musta ei sittenkään tulisi ammattimaista hevoskasvattajaa koskaan. Vaikka mä en ollut ollut paikalla Laran viime varsomisissa, olivat ne aina yhtä jännittäviä ja aiheuttivat mun vanhenemisen pikakelauksella. Jos mun pitäisi koko kevät ja alkukesä odottaa viidentoista tamman varsomista, ei musta varmaan olisi heinäkuussa jäljellä enää mitään, ei hermonriekalettakaan.

Saisi nähdä, mitä Joesta olisi jäljellä, jos Alena ei seuraavana yönä varsoisi, mä pohdin, kun huomasin sen alkaneen pureskella kynsiään golfkärryn tuskastuttavan hitaassa kyydissä.