Uutukaiset

Joe ja mä oltiin suunniteltu nukkuvamme yö vuoroissa tallin toimistossa, jotta me ehdittäisiin nanosekunnissa hätiin jos Alenan varsomisen kanssa tulisi ongelmia. Illaksi me tilattiin pitsaa ja katsottiin jotain saksalaista tositeeveetä ilman ääniä samalla, kun seurattiin Alenan liikehdintää valvontakameran välityksellä. Loppujen lopuksi me ei kuitenkaan ehditty edes levittää toimiston vuodesohvaa, kun Alena alkoi jo ennen puolta yötä ponnistaa. Se laskeutui määrätietoisesti makuulle vain hieman kupeiltaan hionneena, ja kun me hiippailtiin käytävälle seuraamaan tilannetta, se vilkaisi meitä nopeasti ja jatkoi tyynenä synnyttämistä.

Alena ei tuntunut kaipaavan apua, ja kaiken kaikkiaan tilanne meni hämmästyttävän nopeasti. Varsa syntyi juuri ja juuri torstain puolella: isokokoinen varsa näytti rautiaalta ja paljastui oriksi, kun Joe meni auttamaan sikiökalvot pois sen ympäriltä. Alena alkoi nuolla varsaa tarmokkaasti ja me jätettiin ne rauhaan. Kaikesta huomasi, ettei Alena ollut asialla ensimmäistä kertaa. Silti Joe näytti helpottuneelta, kun kaikki oli jälleen kerran mennyt hyvin. Neljänkymmenenviiden minuutin ikäisenä pikkuvarsa seisoi ensimmäistä kertaa valtavan pitkillä ohuilla säärillään, ja vähän myöhemmin mä sain kunnian ohjata sen Alenan nisille ensimmäistä maitoannosta varten.

”I’m gonna call him Almond”, Joe ilmoitti hellästi. “Such a gorgeous baby. I wish we could keep him.”

Sinäkään yönä me ei paljoa nukuttu ennen aamun valkenemista, vaikka uusi hevosperhe ei ensimmäisinä tunteinaan apua kaivannutkaan. Joe ei saanut silmiään irti kaksikosta, ja mäkin saatoin unohtua vain tuijottamaan pitkäsääristä Almondia. Sekä Alena että varsa voivat erinomaisesti, ja kaikki eteni kuin oppikirjassa: varsapihka ja jälkeiset tulivat ulos täsmällisesti, ja Almond imi maitoa ahnaasti ja otti jo juoksuaskelia karsinassa. Se oli iso ja sillä oli erityisen hienopiirteinen pää, ja mä saatoin jo sieluni silmin kuvitella, millainen huippuratsu siitä vielä tulisi.

Sattuneesta syystä mä en ollut samana iltapäivänä, muutaman tunnin yöunien jälkeen, ehkä ihan skarpeimmillani, mutta pääsin silti testaamaan muutamia pomon uusista hevosista. Astutettuaan likipitäen kaikki tammansa edelliskesänä se oli selvästi päättänyt tasapainottaa tilannetta hankkimalla talliin parin vanhemman tamman lisäksi läjän oreja. Mä painoin nimet mieleeni: Yesteryear, Sanguine, Nothingman, Against All Odds. Ensimmäinen ja viimeinen olivat täysiverisiä ja herättivät mielenkiintoni erityisesti, ja niinpä kun pomo kyseli jalomielisenä ratsutoiveita, mä mainitsin ne.

Mä aloitin hyppäämällä Yesteryearilla, tai Jesterillä kuten sitä tallissa kutsuttiin. Pomo laittoi meidät hyppäämään vanhoja kunnon linjoja ja huusi kentän laidalta milloin mitäkin askelmääriä, joihin tähdätä. Kaja teki samat tehtävät lempilapsensa Grimin kanssa ja Joachim otti muutamat viimeistelyhypyt Silverillä, jonka kanssa se lähtisi viikonlopuksi Hollantiin kisoihin. Kirjava Jester osoittautui nopeaksi ja energiseksi hevoseksi, jonka askel piteni kyllä ongelmitta, mutta lyhentämisessä oli alkuun pieniä haasteita. Silti se oli varsinainen hyvän mielen ratsu, ja jos se jäisi pomolle, se täyttäisi Dickin paikan varmasti paljon paremmin kuin Dick itse oli täyttänyt.

”Ooh, Phil is a sweet guy”, Joachim kertoi, kun mä kipusin päivän toisen ratsuni, pienen kimoontuvan nelivuotiaan, satulaan.  ”You’ll love him!”

No, love oli aika voimakas sana, mutta sympaattiseksi estehevosen aluksi Phil kyllä osoittautui. Pomo halusi mun viilettävän sen kanssa ympäri kenttää niin kovaa kuin uskalsin ja sitten laukkaavan holtittomasti muutamien esteiden yli.

”Less control!” se huusi mulle ja hetken aikaa mä mietin, oliko se dementoitumassa, mutta varovaisesti liikkuvan Philin hyppy toden totta parani, kun sillä ei ollut aikaa laskelmointiin ja jännittämiseen. Orilla oli pieneksi hevoseksi iso laukka, mutta ei voimaa nimeksikään. Jostain syystä Phil muistutti mua itse asiassa vähän Josefinasta.

”Next summer you’ll compete with him”, pomo ilmoitti ja sen kasvoilla kävi joku pieni sisäänpäin kääntynyt hymynkare.

Seuraava kesä, niin. Kuulosti kaukaiselta mutta oli oikeasti jo kovin lähellä. Pari hassua kuukautta – mäkään en voinut olla hymyilemättä itsekseni.