Hukanteillä

 Perjantaina, kun heidän vieraanaan muutaman yön ollut Rasmus Alsila oli lähtenyt ajamaan kohti satamaa ja Suomea, Joachim alkoi pakata vuoden ensimmäistä kansainvälistä kisareissua varten. Hän, hevosenhoitaja-Linus ja kaksi oria lähtisivät Hollantiin viikonlopuksi esittäytymään Comber Cupin ensimmäisessä osakilpailuissa. Harderwijkiin oli Riesenbeckistä alle kahden tunnin matka, joten kovin eksoottisesta kohteesta ei ollut kyse, mutta Joachimia vaihtelu virkisti eikä hän malttanut odottaa pääsyä tien päälle. Talvikuukaudet kotitallilla treenaten olivat olleet pitkiä ja sujuneet hitaasti, vaikka työ olikin tuottanut tulosta ja hevoset olivat edenneet hyvin. Erityisesti nuoret hevoset olivat saaneet lisää voimaa ja kehittyneet kroppansa lisäksi myös henkisesti. Liki kaikki tallin tammat olivat tosin tiineinä, mikä oli rajoittanut Joachimin viimeaikaiset ratsut oreihin, mutta täytyi myöntää että vähentyneet ratsastustunnit eivät Joea sinällään haitanneet – hän ei ollut enää ihan nuori, vaikka olikin ikuisesti 28-vuotias.

Oreista heidän mukaansa lähtisi Oberon, joka oli viime aikoina osoittanut erinomaisia otteita 150-luokissa, ja luottoratsu Zilverado, joka hyppäisi vain pääluokan. Zilver oli jo neljätoista eikä sillä välttämättä olisi enää montaa kisakautta edessä, ja Joen pomo Dierk Mayer oli päättänyt jo aikaa sitten, ettei sitä enää juoksutettaisi missään turhissa kissanristiäisissä. Zilver ei tarvinnut lämmittelyluokkia eikä aikaa tottua uuteen ympäristöön – se oli kokenut huippu-urheilija, joka teki työnsä lähes aina moitteetta olosuhteista huolimatta.

Joachimista itsestään ei voinut puhua samana päivänä huippu-urheilijan kanssa, mutta hän uskoi, että tuskin onnistuisi mokailemaan kummankaan orin kanssa kovin pahasti. Jos he ylipäätänsä pääsisivät lähtemään – Zilverin paperit olivat nimittäin hukassa.

Kun hän oli tajunnut, ettei hänellä ollut aavistustakaan, missä hevosen passi oli, Joe oli ensin heitellyt yksi kerrallaan tavarat ulos Zilverin varustekaapista ja jättänyt Linus-paran siivoamaan sotkua. Seuraavaksi hän oli kääntänyt toimiston ylösalaisin. Dierk Mayer piti laatikkonsa siisteinä ja paperinsa järjesteltyinä pinoihin, mutta tilanne valitettavasti muuttui Joachimin käsittelyn jäljiltä melko lailla päinvastaiseksi. Muutamassa minuutissa Joe oli tyhjentänyt laatikot työpöydälle läjiksi, joiden päältä silloin tällöin luiskahti paperi lattialle asti. Hän löysi kauan aikaa sitten kuolleiden hevosten rekisteripapereita, puoli askia tupakkaa, pinon valokuvia 80-luvulta, jokusen MM-mitalin ja mapillisen aikana ennen internetiä maksettuja laskuja, mutta ei Zilverin passia.

”Joko löytyi?” Linuksen hermostunut ääni kysyi, ja vaaleatukkainen pää kurkkasi toimiston oven raosta. Ruotsalaispojan silmät levisivät, kun hän näki Joen aiheuttaman kaaoksen, mutta hän katsoi paremmaksi olla sanomatta mitään.

”Ei”, Joachim sanoi. ”Mutta ei se mitään. Jos ei muuta keksitä, otetaan Lätsä Zilverin sijaan. Kai hevosen voi vielä vaihtaa.”

”Niin kai”, Linus vastasi levottomana ja lähti matkoihinsa. Vaikka passi ei taatusti ollut Linuksen jäljiltä hukassa, vaan muuan Joachim Altmannin, Linus vaikutti olevan tilanteesta huomattavasti enemmän huolissaan. Toki Joekaan ei paljastaisi pomolleen tilannetta kuin vasta pakon edessä, sillä Dierk ei taatusti olisi asiasta iloinen, mutta Joe uskoi vakaasti, että onnistuisi selittämään asian parhain päin. Selittely – siinä Joe oli hyvä.

Hän soitti Rasmus Alsilalle.

”Joko aloit ikävöidä?” Rasmus vastasi puhelimeen, ja taustalla kuului moottoritien humina.

”Zilverin passi on hukassa”, Joe paljasti, ”eihän se voi olla sun autossa?”

”Öm, ei”, Rasmus kuulosti hämmentyneeltä. ”Miksi se olisi täällä?”

”Eipä miksikään”, Joe sanoi kepeästi.

”Katso oma autosi”, Rasmus ehdotti ja sulki puhelimen.

Joe tunki paperit laatikoihin taatusti eri järjestykseen kuin missä ne olivat siellä olleet ja suuntasi autolleen. Hansikaslokerossa oli puoli pussillista mustiksi koppuroiksi muuttuneita porkkanoita ja taskumatti, mutta ei papereita. Joe istui hetken kuskin penkillä ja mietti, ajaisiko vain baariin ja toivoisi, että paperit tupsahtaisivat ennen lähtöä jostakin, tai ehkä hän saisi unessa näyn siitä, minne ne oli piilotettu.

Sillä siunaamalla Linus, tuo ruotsalaisten lahja muuan hajamielisille Joachimeille, juoksi hevosrekalta kättään heiluttaen, ja siinä kädessä oli Zilveradon sininen passi.

”Se oli rekassa kuskin penkillä muovitaskussa”, Linus kertoi hengästyneenä ja silminnähden helpottuneena.

Joe nauraa tyrskähti, ja aivan totta – hän oli vienyt ne omakätisesti sinne jo edellisviikolla, jotta ne eivät vain unohtuisi matkasta. Selvästi liian aikaisin, siis. Asia oli kadonnut hänen mielensä päältä kuin vesi hanhen selästä jo päiviä sitten.

”Jospa mä otan nämä nyt”, Linus sanoi hienotunteisesti ja työnsi passin tallitakkinsa povitaskuun.

”Kiitos, Linus”, Joe läiskäytti hevosenhoitajaa olkapäälle ja hyppäsi autostaan alas. ”Sitten ei muuta kuin tien päälle!”

Joe vinkkasi Linukselle silmää, ja Linus näytti hieman kalvenneelta. Jos jo kotitallilla Joachim onnistui aiheuttamaan Linukselle tällaisia sydämentykytyksiä, millainen Hollannin-reissusta oikein muodostuisi?