Harderwijkin kisat ovat siirtyneet viikolla eteenpäin, joten alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen me palataan Pariisista kuitenkin kotiin. Hevosilla on aikaa tarhailla ja levähtää, ja nuoret pääsevät hetkeksi takaisin töihin. Maanantaina me maastoillaan kevyesti kaikki kisahevoset. Pomon filosofiaan kuuluu, että jokaisen pidemmän kisareissun jälkeisenä päivänä hevoset pääsevät maastoon. Jos ne tuntuvat väsyneiltä, maastoilu voi olla puoli tuntia kävelyä radalla; jos joillakin hevosista on menohaluja, saatetaan me käydä laukkasuorallakin aukomassa jumeja.
”Helps the horses wind down”, pomo selittää köpötellessään Kidillä meidän rinnalla. ”And the riders, too.”
Koska Pariisissa mukana olleilla hevosilla on tiistaina vapaa, pomo käskee mut ja Josefinan reissulle Debbie Fischerin luo. Vaikka se väittää haluavansa saada kuvat kaikista tämänvuotisista varsoista myynti-ilmoituksia varten, oikeasti se varmasti tietää, että mä ja Josefina ei malteta odottaa yksivuotiaiden – omien ja sen – tapaamista. Me otetaankin niiden tervehtiminen asialistalle ensimmäisenä, kun me saavutaan rouva Fischerin tiluksille.
”Paljonkohan ne ovat kasvaneet”, mä aprikoin, kun me ajellaan Debbien golfkärryllä kohti takalaidunta.
”Paljon!” vahvistaa Josefina, joka on jo kesän aluksi päässyt käymään katsomassa nuorisoa. Vaikka mäkin sain siltä reissulta kuvaterveisiä, on kuitenkin täysin eri asia todeta varsan kasvu livenä. Mä saan pian vastauksen kysymykseeni, kun neljä pistettä horisontissa alkavat lähentyä ja muuttuvat pian pieniksi hevosiksi.
Viisipäisessä laumassa on kaksi rautiasta, kaksi mustaa ja yksi hassun värinen Ilve. Rautiaat ovat pomon: Sera, Josefinan suosikki, ja Pulu. Toinen musta, erittäin jalopiirteinen ori on mulle tuntematon, mutta musta tamma on mun – tai siis mun äidin – oma Desi.
”Onpa se vaalentunut sitten viime näkemän”, mä totean, kun me luikahdetaan laitumen aidan ali varsojen sekaan. ”Saksan aurinko on haalistanut sen ihan harmahtavaksi.”
”Pulukin näyttää kimoutuvan”, Josefina huomaa, vaikka Pupun varsan kohdalla muutos ei ole ollut läheskään yhtä dramaattinen. Desin lailla Pulukin on Ykkösen jälkeläinen, ja mä vertailen niitä erityisellä mielenkiinnolla. Tammavarsat ovat molemmat hyvin rakentuneita ja ikäisekseen kivan näköisiä, liki sentilleen samankokoisia, sopivan pyöreitä ja niin kiiltäviä kuin laitumella elävät vuosikkaat voivat olla.
Luonteensa Desi on kuitenkin perinyt selvästi Laralta. Siinä missä Pulu on Ykkösen tapaan ehkä hieman jääräpäinen ja pushy, niin kuin Joe on sitä meille kuvaillut, Desi on ärhäkkä. Se tutustuu meihin uteliaasti muiden mukana, mutta kun mä ojennan käteni sitä kohden vähän väärässä kulmassa, se nipsauttaa mun paidanhihaa ja väistää sitten liioitellun dramaattisesti sivummalle.
Josefina rapsuttaa toisella kädellä Seraa ja toisella Ilvettä. Pisanjin ja Oberonin varsa ei ole perinyt luonteenpiirteen hiventäkään kummaltakaan vanhemmaltaan, vaan se melkein nojaa Josefinaan ja ummistaa silmänsä hellyydenosoituksista nauttiessaan. Ilve on vauhdikas ja ehkä vähän rämäpäinen, mutta ehdottomasti hyväntahtoinen, ja se tuntuu tulevan erityisen hyvin juttuun Pulun kanssa.
”Onkohan tääkin pomon?” Josefina kysyy mustan orivarsan tullessa tervehtimään vähän muiden jälkeen. ”Se ei kyllä ollut täällä kesäkuun alussa.”
”Ei se ole mulle ainakaan mitään maininnut”, mä kohautan hartioitani. ”Voihan se olla Debbienkin. Täytyy kysyä!”
Asia kuitenkin unohtuu, kun me aikamme vuotiaita
rapsuteltuamme siirrytään moikkaamaan tammoja ja tämänkesäisiä varsoja. Erityisesti
mua kiinnostaa Lady ja sen upea rautias orivarsa, mutta kaikilla muillakin
tuntuu olevan kaikki hyvin. Tammat ovat hyvin syöneitä ja varsat uteliaita,
mikä on aina hyvä merkki. Josefina nauraa pikkuvarsojen ympäröimänä ja mä huomaan,
miten se iskee silmänsä erityisesti Tinan pikkuruiseen varsaan, joka
toivottavasti jää ponikokoiseksi. Saisi nähdä – ehkä tilaisuuden tullen se ei
veisikään mukanaan Seraa, vaan tuon ihmeellisen pörröhäntäisen ilmestyksen,
jonka nimi on tietysti kaikista maailman nimistä Kaali.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti