Mä ja Ykkönen ei olla mikään suoranainen match made in heaven, mutta se ei estä meistä kumpaakaan tekemästä omaa parasta suoritusta molemmissa pidennetyn viikonlopun starteissa. Yhdeksänvuotiaaksi kääntyneestä orista on kasvanut rautainen ammattilainen, joka suorittaa varmasti aina kun on riittävän ehjä siihen; ja tällä kaudella se ei ole onnistunut loukkaantumaan vielä kertaakaan. Toki mä tiedän ratsastavani tikittävällä aikapommilla siinä mielessä, että 1 saattaa hetkenä minä hyvänsä teloa itsensä jaban vesisaaviin, verryttelykentän porttiin, vesiletkuun tai kisaesteiden koristeisiin, mutta tähän mennessä se on pysynyt ihmeen terveenä koko kesän.
Ihan kärkisijoja me ei Pariisissa hätyytellä, sillä täällä sekuntikin tekee paljon, mutta sijoitukset orin molemmista luokista ovat niin isoissa ja kovatasoisissa luokissa jo erinomainen suoritus. Etenkin, kun ottaa huomioon, että molemmat ovat aikaratsastusluokkia ja nopeus taas ei kuulu Ykkösen lukuisiin luontaisiin valttikortteihin. Mulle henkilökohtaisesti 145-luokka on isoin mitä mä olen kansainvälisissä kisoissa koskaan ratsastanut, mutta Ykkösen kanssa sekin tuntuu helpolta, siltä että mä saatan todella kuulua tämänkin tason radoille.
Jopa siinä määrin, että kun mä ilmoitan lauantaipäivän tulokset pomolle tekstiviestillä ja vastauksena tulee komento hypätä Ykkösellä puolentoista viikon päästä Comber Cupissa jo 150-luokka, mä tunnen jännityksen sijaan pelkkää intoa.
Kaiken kaikkiaan mä arvotan Pariisin kisat erittäin korkealle viimeaikaisten huippuhetkien listalla. Viiden päivän ajan me saadaan elää ja hengittää hevosurheilua, nähdä toinen toistaan hienompia suorituksia ja upeampia hevosia, tuntea kansainvälisten kilpailujen sähkö ja energia ja syttyä siitä itsekin. Parasta on, että kaiken sen mä saan jakaa Josefinan kanssa, joka on omat radat ratsastettuaan ollut elintärkeä apu mulle, Joelle ja Meritille. Kymmenen hevosen hoito ja liikuttaminen ei väliaikaispuitteissa ole mikään yksinkertainen homma, joten aamut ovat aikaisia ja päivät pitkiä, mutta mä olen joka sekunnista järjettömän kiitollinen.
Todennäköisesti ainoa meistä, joka arvottaa Pariisin kisat kokemuslistansa viimeiselle sijalle, on Romy. Kisaviikon viimeisessä poniluokassa Polly keilaa puolet esteistä kumoon ja täysin holtittomasti radalla viilettänyt Duck pudottaa kuskinsa kyydistä toiseksi viimeisellä esteellä. Sijoitus edellispäivän 125-luokassa ei taatusti lämmitä teiniä enää yhtään, kun se ratsastushousut hiekassa vetää voikkoponin perässään jaboille. Siellä se paiskoo kamoja tantereeseen niin, että Joe käy lopulta komentamassa sen muualle riehumaan ja hoitaa Duckin itse pois.
Illan jo hämärtyessä mä olen pyyhkimässä varusteita puhtaaksi ja Josefina kiinnittämässä kylmäyssuojia Ykköselle, kun tallialueelle saapuu mataliin korkoihin, mustaan hattuun ja syvänpunaiseen huulipunaan pukeutunut nainen. Se astelee suoraan mun luo, vilkaisee karsinassa kuikuilevaa yksisilmäistä oria ja kysyy ranskalaisella aksentilla englanniksi, mitä kimo maksaisi. Riittäisikö kuusinumeroinen summa?
Se ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun pomon hevosia tullaan kyselemään tien päällä, joten mä kaivan tottuneesti harjapussista pomon käyntikortin (tietenkin sillä on vielä paperisia käyntikortteja modernimpien menetelmien sijaan) ja pyydän ottamaan yhteyttä Mr. Mayeriin. Vaikka pomon kaikki hevoset ovat tietenkin myynnistä kun hinnasta sovitaan, mä uskon vakaasti, että saan pitää kilparatsuni ainakin vielä kaksi viikkoa. Niin vahvasti Ykkönen kuuluu jo kalustoon, vaikka pomo on ollut myymässä sitä niin kauan kuin jaksan muistaa. Ja renkaanpotkijoita tällä alalla riittää – pomo tuskin saa pariisittarelta edes soittoa, sillä ehkä yksi kymmenestä on tosissaan, ja yksi sadasta tekee kaupat.
”Jos sulla olisi satatuhatta, ostaisitko Ykkösen?” Josefina kysyy multa naisen lähdettyä.
”Ostaisin”, mä vastaan virnistäen. ”Ja sulle Seran.”
”Mahtaisikohan riittää molempiin”, Josefina arvelee ja saattaa olla oikeassa. Huippujen ja huippulupaavien hevosten hinnat ovat ympäri maailmaa pilvissä, paljon ylempänä kuin mihin mulla tulee olemaan koskaan varaa, ja osittain siksikin mä olen hyväksynyt sen, että kesäseikkailut Saksassa ovat nimenomaan kesäseikkailuja Saksassa ja olympiaratsastajaa musta tuskin koskaan tulee. Mä olen erittäin tyytyväinen nykyiseen hevostilanteeseeni, joka on onnellisten sattumien kauppaa sekin, ja mun ja Josefinan elämään Kallassa.
Siitä huolimatta on kuitenkin mieletöntä, että silloin tällöin
pomo, Pariisi ja Ykkönen tarjoavat mulle maistiaisia siitä, millaista elämä seuraavalla
tasolla voisi olla. Ihmeellistä, mutta ei tarua ihmeellisempää; ja ennen
kaikkea kovaa työntekoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti